In Flames oli minulle yläaste- ja lukiovuosina tärkeä bändi, vaikka yhtyeen tuoreempi materiaali (etenkin edelleen mielestäni umpisurkea Soundtrack to Your Escape) jättivät kylmäksi. Clayman oli se - THE - In Flames -levy, joka aikanaan tutustutti minut Göteborgista peräisin olevaan melodisen death metalin suuntaukseen; kun olin itse ensin koukuttunut, oli kaverit saatava myös käsittämään levyn/bändin hienous, ja pian koko kaveriporukalla oli jokin mielipide bändistä. Mutta vuosien tehokuuntelun ja fanittamisen jälkeen Clayman on jäänyt taka-alalle omassa In Flames -kuuntelussani; kun muistelen levyä, muistan kolme ensimmäistä biisiä ja loput katoavatkin johonkin.
Ehkä tämä on merkki yli- ja väärinkuunnellusta levystä, sillä Clayman ei enää säväytä oikein suuntaan tai toiseen. Kyllähän ne kolme ensimmäistä biisiä (Bullet Ride, Pinball Map ja klassinen Only for the Weak) toimivat edelleen, mutta kokonaisuus ei vaan tahdo herättää minkäänsorttisia tuntoja. Monille faneille Clayman on viimeinen hyvä In Flames -levytys, mutta, sori nyt vaan, se ei ole kovin hyvä.
Suurin ongelma on sen tasapaksuus: kolmen ensimmäisen biisin jälkeen yksikään sävellys ei ponnahda esille, heristä keskisormea ja hakkaa päätä jyskyvällä riffillä seinään. Aikanaan kaverini (en muista kuka) vannoi Swimin erinomaisuuden puolesta; nyt se on vain yksi ihan ok In Flames -veisu. Tämä on varmasti tylsää luettavaa, koska on vaikea sanoa yhtään mitään, sillä levystä ei ole mitään erikoista sanottavaa... if this makes any sense what so ever.
Luulen, että Claymanin suosio perustuu kahteen pääelementtiin: 1) se oli viimeinen - enemmän tai vähemmän - perinteiseltä soundaava In Flames -tuotos, ennen "sellouttia" ja 2) Only for the Weak on ollut monille ensimmäinen örinällä tulkittu kappale, josta he ovat tykänneet. Minä tutustuin metalliin Children of Bodomin kautta, joten örinä/ärinä/kärinä/mitälie oli jo tuttua, mutta silti death metal tuntui etäiseltä - sitten kuulin Only for the Weakin. Siinä on aikaa kestävää hittipotentiaalia, selväs popahtava koukku ja riittävän helposti sisäistettävä päämelodia, joten ei ole mikään ihme, että metallin estetiikkaan perehtymättömät ovat kokeneet sen käytävänä äärimetallin pariin. En siis missään nimessä tarkoita, että popahtavuus ja helpostilähestyttävyys olisi huono asia, kunhan se tehdään hyvin, In Flames on keikkunut tällä kiikkulaudalla ylös ja alas.
Mutta, hetkinen nyt vain, puhunko minä jo Reroute to Remainista?
P.S. Nostalgia-arvosta huolimatta Clayman ei ole niin hyvä levy kuin muistin tai tahdoin sen olevan. Valitettavasti.
torstai 29. tammikuuta 2015
Immolation - Close to a World Below (2000)
Immolation on suoltanut kolmenkymmenen vuoden ajan keskitempoista, paremman sanan puutteessa infernaalista death metaliaan, ja Close to a World Belowta pidetään yhtyeen parhaana tuotoksena. Yhtyeen soundia voisi verrata Bolt Throweriin, mutta vaikka Bolt Thrower on yksi suosikeistani death metalin (ja samalla koko äärimetallin) saralla, Immolationin tuotos ei koskaan herättänyt kovin erikoisia tuntemuksia - miksi? Keskitempoista, melodioilla maustettua örinärunttaa keskivertoa paremmilla lyriikoillahan molemmat tarjoilevat parhaillaan, mutta jotenkin vain Immolation jättää, ironisesti, kylmäksi. Kokeillaan, jos vaikka pääsisin näkemykseni juurille, osasin selittää miksi näin on.
Ensin kehut pois alta: ymmärrän miksi Immolationista pidetään, vaikka en itse fanikantaan kuulukaan. Yhtyeen soundi on poikkeava, rankka ja jyräävä, mutta ei kakofoninen. Immolationin tunnistaa kilometrien säteeltä, eikä yhtye ole juuri soundiaan vuosien saatossa muuttanut - mikä voi olla, kuten aina, hyvä tai huono asia, riippuen kuulijasta. Silti yhtyeen suurin plussa omissa kirjoissani on persoonallinen, äärettömän tunnistettava ja sanalla sanoen loistava örisijä Ross Dolan. Dolanilla on jotakin, mitä liian monelta örisijältä puuttuu: huomio artikulaatioon. Siinä missä Chris Barnes, Corpsegrinder Fischer tai erityisesti nykypäivän Glen Benton toisinaan tyytyvät suoltamaan priimaa ördää välittämättä mitä ördällä sanotaan, Dolan todella lausuu sanat ja niistä saa kokemattomampikin kuulija tolkkua - mitä ei totisesti voi Bentonin tulkinnasta sanoa. Dolan on hieman yksiulotteinen, mutta kun tämä ulottuvuus on hyvä, mikä siinä?
Close to a World Below vaikuttaa minusta tunnelmamusiikilta, jossa varsinainen soitto on vain keino välittää tietty äänimaisema, tietty emotionaalinen lataus, maalata kuva so to speak. Minä en vain saa kuvasta kiinni. Ehkä en ole lukenut riittävästi Dantea (vaikka olenkin kahlannut Helvetin läpi puolitoista kertaa) tai en ole joutunut kuuntelemaan loputtomia pyhäkouluoppitunteja Helvetin kärsimyksistä, mutta en vain pysty uppoamaan tavoiteltuun tunnelmaan. Hetkellisiä välähdyksiä toki on, mutta kokonaisuus jää ulottumattomiini.
Jos yritän unohtaa tunnelma-aspektin ja pyrin analysoida musiikkia, huomaan ettei se ole samalla tasolla Bolt Throwerin nerouden kanssa. Ehkä vertailu on epäreilu, sillä Bolt Throwerin poikkeuksellinen yhdistelmä oivaltavia melodioita ja tankinlailla päälle uhkuvaa runttaa on lähes vailla vertaa, mutta yhtäläisyyksiä on niin paljon, että en voi täysin unohtaakaan vastakkainasettelua. Immolation ei kuitenkaan omaa sitä samoja koukuttavuutta, mikä tekee esimerkiksi ... For Victorysta niin erinomaisen tuotoksen; Close to a World Below jää valitettavasti omissa korvissani vain äänivalliksi, jolla eristän ulkomaailman minusta. Varsinaisia kappaleita en löydä, on vain muodoton kokonaisuus, joka toisinaan kiihdyttää, toisinaan hidastelee ja lopulta päättyy.
Close to a World Below on äärettömän suosittu levy, joten näkemykseni edustaa ehdotonta vähemmistöä. Se kannattaa ottaa huomioon, kun tätä tekstiä miettii; jopa Nilen Karl Sanders on sanonut Close to a World Belown olevan yksi hänen suosikkikappaleitaan, joten mitä minä olen sitä kiistämään? Nostan tietenkin hattua Immolationin tyylivalinnalle ja -uskollisuudelle, sillä keskitempoisen infernaalinen death metal on kaikkea muuta kuin hel(l)ppoa - minä en vain tahdo päästä perille touhusta, ja se johtuu varmasti enemmän minusta kuin levystä tai bändistä.
Ensin kehut pois alta: ymmärrän miksi Immolationista pidetään, vaikka en itse fanikantaan kuulukaan. Yhtyeen soundi on poikkeava, rankka ja jyräävä, mutta ei kakofoninen. Immolationin tunnistaa kilometrien säteeltä, eikä yhtye ole juuri soundiaan vuosien saatossa muuttanut - mikä voi olla, kuten aina, hyvä tai huono asia, riippuen kuulijasta. Silti yhtyeen suurin plussa omissa kirjoissani on persoonallinen, äärettömän tunnistettava ja sanalla sanoen loistava örisijä Ross Dolan. Dolanilla on jotakin, mitä liian monelta örisijältä puuttuu: huomio artikulaatioon. Siinä missä Chris Barnes, Corpsegrinder Fischer tai erityisesti nykypäivän Glen Benton toisinaan tyytyvät suoltamaan priimaa ördää välittämättä mitä ördällä sanotaan, Dolan todella lausuu sanat ja niistä saa kokemattomampikin kuulija tolkkua - mitä ei totisesti voi Bentonin tulkinnasta sanoa. Dolan on hieman yksiulotteinen, mutta kun tämä ulottuvuus on hyvä, mikä siinä?
Close to a World Below vaikuttaa minusta tunnelmamusiikilta, jossa varsinainen soitto on vain keino välittää tietty äänimaisema, tietty emotionaalinen lataus, maalata kuva so to speak. Minä en vain saa kuvasta kiinni. Ehkä en ole lukenut riittävästi Dantea (vaikka olenkin kahlannut Helvetin läpi puolitoista kertaa) tai en ole joutunut kuuntelemaan loputtomia pyhäkouluoppitunteja Helvetin kärsimyksistä, mutta en vain pysty uppoamaan tavoiteltuun tunnelmaan. Hetkellisiä välähdyksiä toki on, mutta kokonaisuus jää ulottumattomiini.
Jos yritän unohtaa tunnelma-aspektin ja pyrin analysoida musiikkia, huomaan ettei se ole samalla tasolla Bolt Throwerin nerouden kanssa. Ehkä vertailu on epäreilu, sillä Bolt Throwerin poikkeuksellinen yhdistelmä oivaltavia melodioita ja tankinlailla päälle uhkuvaa runttaa on lähes vailla vertaa, mutta yhtäläisyyksiä on niin paljon, että en voi täysin unohtaakaan vastakkainasettelua. Immolation ei kuitenkaan omaa sitä samoja koukuttavuutta, mikä tekee esimerkiksi ... For Victorysta niin erinomaisen tuotoksen; Close to a World Below jää valitettavasti omissa korvissani vain äänivalliksi, jolla eristän ulkomaailman minusta. Varsinaisia kappaleita en löydä, on vain muodoton kokonaisuus, joka toisinaan kiihdyttää, toisinaan hidastelee ja lopulta päättyy.
Close to a World Below on äärettömän suosittu levy, joten näkemykseni edustaa ehdotonta vähemmistöä. Se kannattaa ottaa huomioon, kun tätä tekstiä miettii; jopa Nilen Karl Sanders on sanonut Close to a World Belown olevan yksi hänen suosikkikappaleitaan, joten mitä minä olen sitä kiistämään? Nostan tietenkin hattua Immolationin tyylivalinnalle ja -uskollisuudelle, sillä keskitempoisen infernaalinen death metal on kaikkea muuta kuin hel(l)ppoa - minä en vain tahdo päästä perille touhusta, ja se johtuu varmasti enemmän minusta kuin levystä tai bändistä.
perjantai 23. tammikuuta 2015
Dio - Magica (2000)
Hups. Jäi välistä. Täältä pesee, jälkikäteen.
Tuskinpa on tässä maailmankaikkeudessa hevaria, joka sanoisi Ronnie James Dion tehneen parhaita tuotoksia uransa myöhemmillä päivillä. Joo, olihan se Heaven and Hellin levy ihan hyvä, samoin Dio-yhtyeen lätyt läpsyttelevät menemään ihan suotavalla tavalla, mutta mitään uutta Heaven and Helliä tai The Last in Linea herra ei koskaan saanut aikaan - olisihan kohtuutonta odottaakaan sellaista. Silti monet Dion myöhäistuotoksista, erityisesti Angry Machines (jota en tunne) ja Magica ovat saaneet paljon kakkapökäleitä niskaansa. Ei täysin aiheetta, mutta kaikki se huono maine, jota konseptilevy on saanut vuosien saatossa, ei ole reilua tai edes totta.
Magica on konseptilevy, mutta ei kovin hyvä sellainen: tarina jää täysin määrittelemättömäksi möhkäleeksi taustalle. Jos RJD itse ei selittäisi tarinaa levyn "bonusbiisinä" (vartin kestävä novelli), en pysyisi kärryillä sitten ollenkaan. Enkä tahdo pysyä nytkään, koska en jaksa välittää huonosti kirjoitetusta tarinasta, joka kerrotaan epäselvien lyriikoiden kautta. Olen aiemminkin maininnut kuinka en pidä RJD lyriikoista - monesti ne jäävät liian määrittelemättömiksi, suuriksi sanoiksi suurien sanojen takia, vaille varsinaista sisältöä. King Diamond taitaa olla ainoita metallilyyrikoita, joka osaa kertoa tarinan selkeästi ja silti monisyisesti, lyyrillisesti.
Unohdetaan tarina, sillä ei ole väliä, koska Magicalla on paljon hyviä kappaleita, joita ei toki voi liian omaperäisiksi haukkua, mutta jotka ansaitsevat enemmän huomiota kuin ne ovat tähän mennessä saaneet. Esimerkiksi Fever Dreamsin kertosäkeessä ei ole mitään vikaa, Turn to Stone kulkee hyvällä suoraviivaisella rokkipoljennolla ja Feed My Headin pääriffi on varsin näpsäkkä. Kaksi kappaletta kuitenkin varastaa huomioni jokaisella kuuntelukerralla: Lord of the Last Day ja Challis. Lord of the Last Day on levyn ensimmäinen varsinainen kappale (puheintron ja instrumentaali-intron jälkeen) ja ensimmäisellä kuuntelukerralla jouduin ottamaan hieman takapakkia, sillä mistä lähtien Dio on veivannut doom metalia! Kyllä vain, hidas, groovaava ja mannerlaatan painoinen pääriffi on juuri sitä, minkä takia heavy metal on parasta ikinä. Challis on levyn paras biisi, yksinkertainen, keskitempoisesti rokkaava viisu, joka ei sinänsä ole mitään erikoista - lyriikat etenkin ovat varsin kömpelöt - mutta kaikesta huolimatta (tai kaiken sen takia) homma pelaa kuin kuuluisa junanvessa. Omissa kirjoissani Challis sopisi sujuvasti The Last in Linelle tai - gulp! - Holy Diverille, niin hyvä se on.
Mutta ei Magica erityisen hyvä kokonaisuus ole: se on liian monotoninen, liian yksipuolinen ja koostuu pääosin korkeintaan keskinkertaisista riffeistä. Se ei ansaitse huonoa mainettaan (7.3:n keskiarvo MetalStrom.netissä on aika heikko keskiarvo), mutta toisaalla mölyvä ylistys (Metal-Archives.comissa vain neljän arvostelun keskiarvo 90%) on yliampuvaa. Kyllä, se on kelpo tuotos ja on paljon kunniakkaampi levy kuin jotkin toisten metallipioneerien tuotokset -90- tai 2000-luvulla (katson sinua, Bruce Dickinson).
P.S. Kuulostaako As Long as It's not About Loven kertosäe kenenkään muun korvaan erehdyttävästi Celine Dionin (samanlaiset sukunimet eivät voi olla sattumaa! foliohatut pyörimään!) kuuluisaksi tekemän My Heart Will Go Onin kertosäkeeltä?
Tuskinpa on tässä maailmankaikkeudessa hevaria, joka sanoisi Ronnie James Dion tehneen parhaita tuotoksia uransa myöhemmillä päivillä. Joo, olihan se Heaven and Hellin levy ihan hyvä, samoin Dio-yhtyeen lätyt läpsyttelevät menemään ihan suotavalla tavalla, mutta mitään uutta Heaven and Helliä tai The Last in Linea herra ei koskaan saanut aikaan - olisihan kohtuutonta odottaakaan sellaista. Silti monet Dion myöhäistuotoksista, erityisesti Angry Machines (jota en tunne) ja Magica ovat saaneet paljon kakkapökäleitä niskaansa. Ei täysin aiheetta, mutta kaikki se huono maine, jota konseptilevy on saanut vuosien saatossa, ei ole reilua tai edes totta.
Magica on konseptilevy, mutta ei kovin hyvä sellainen: tarina jää täysin määrittelemättömäksi möhkäleeksi taustalle. Jos RJD itse ei selittäisi tarinaa levyn "bonusbiisinä" (vartin kestävä novelli), en pysyisi kärryillä sitten ollenkaan. Enkä tahdo pysyä nytkään, koska en jaksa välittää huonosti kirjoitetusta tarinasta, joka kerrotaan epäselvien lyriikoiden kautta. Olen aiemminkin maininnut kuinka en pidä RJD lyriikoista - monesti ne jäävät liian määrittelemättömiksi, suuriksi sanoiksi suurien sanojen takia, vaille varsinaista sisältöä. King Diamond taitaa olla ainoita metallilyyrikoita, joka osaa kertoa tarinan selkeästi ja silti monisyisesti, lyyrillisesti.
Unohdetaan tarina, sillä ei ole väliä, koska Magicalla on paljon hyviä kappaleita, joita ei toki voi liian omaperäisiksi haukkua, mutta jotka ansaitsevat enemmän huomiota kuin ne ovat tähän mennessä saaneet. Esimerkiksi Fever Dreamsin kertosäkeessä ei ole mitään vikaa, Turn to Stone kulkee hyvällä suoraviivaisella rokkipoljennolla ja Feed My Headin pääriffi on varsin näpsäkkä. Kaksi kappaletta kuitenkin varastaa huomioni jokaisella kuuntelukerralla: Lord of the Last Day ja Challis. Lord of the Last Day on levyn ensimmäinen varsinainen kappale (puheintron ja instrumentaali-intron jälkeen) ja ensimmäisellä kuuntelukerralla jouduin ottamaan hieman takapakkia, sillä mistä lähtien Dio on veivannut doom metalia! Kyllä vain, hidas, groovaava ja mannerlaatan painoinen pääriffi on juuri sitä, minkä takia heavy metal on parasta ikinä. Challis on levyn paras biisi, yksinkertainen, keskitempoisesti rokkaava viisu, joka ei sinänsä ole mitään erikoista - lyriikat etenkin ovat varsin kömpelöt - mutta kaikesta huolimatta (tai kaiken sen takia) homma pelaa kuin kuuluisa junanvessa. Omissa kirjoissani Challis sopisi sujuvasti The Last in Linelle tai - gulp! - Holy Diverille, niin hyvä se on.
Mutta ei Magica erityisen hyvä kokonaisuus ole: se on liian monotoninen, liian yksipuolinen ja koostuu pääosin korkeintaan keskinkertaisista riffeistä. Se ei ansaitse huonoa mainettaan (7.3:n keskiarvo MetalStrom.netissä on aika heikko keskiarvo), mutta toisaalla mölyvä ylistys (Metal-Archives.comissa vain neljän arvostelun keskiarvo 90%) on yliampuvaa. Kyllä, se on kelpo tuotos ja on paljon kunniakkaampi levy kuin jotkin toisten metallipioneerien tuotokset -90- tai 2000-luvulla (katson sinua, Bruce Dickinson).
P.S. Kuulostaako As Long as It's not About Loven kertosäe kenenkään muun korvaan erehdyttävästi Celine Dionin (samanlaiset sukunimet eivät voi olla sattumaa! foliohatut pyörimään!) kuuluisaksi tekemän My Heart Will Go Onin kertosäkeeltä?
Helloween - The Dark Ride (2000)
Helloweenin parhaat levyt eivät ole niiden parhaita levyjä. Näin, provosoivan aloitusvirkkeen jälkeen selitän - jälleen? - mitä tämä statement tarkoittaa. Yleensä ollaan sitä mieltä, että Michael Kiske on Helloweenin diskografian paras solisti ja hänen ja Kai Hansenin yhteistuotokset (yksinkertaistus, tietenkin, mutta menkööt), eli Keeper of the Seven Keyes pt. 1 ja pt. 2 ovat yhtyeen parhaat levyt. Kyllä, levyt ovat hyviä ja Kiske on häikäisevä solisti, mutta minulle Helloweenin todellinen imago syntyi vasta Andi Deriksen saavuttua yhtyeeseen 1994, ja paras levy saattaa hyvinkin olla The Dark Ride.
The Dark Ride on Helloweenin uran musta lammas, kuin jokin toinen yhtye olisi yrittänyt tehdä helloweenmäisen levyn. Se on rankempi, jatkuvasti tummasävyisempi ja hetkellisesti yllättävänkin kaukana "tavanomaisesta" Helloween-materiaalista. Tästä syystä levy on aina ollut fanien - ja bändin jäsenten; muistan lukeneeni, että Michael Weikath ei juuri levyä arvosta - ristiriitainen kokonaisuus, vaikka en usko kenenkään kieltävän, että yksittäiset kappaleet levyllä ovat todella hyviä. Case in point: The Departed (Sun Is Going Down) ei mikään häikäisevä kappale, välttämättä, mutta hirmuisella kaiulla soitettava riffi on leukojaloksauttavaa kuultavaa. Salvation on hieman perinteisempi power metal -veivaus, mutta Deriksen suorastaan paperinohut tulkinta tekee kappaleen kiinnostavaksi.
Mutta näistä kahdesta kappaleesta harvemmin puhutaan, kun aiheena on The Dark Ride, mutta ne, mitkä sävellykset nostetaan esiin, riippuvat täysin siitä, mitä pointtia halutaan esittää. Jos henkilö A sanoisi, että The Dark Ride on heikosti sävelletty mukarankka tuotos, jonka kanssa Helloween on kaukana omalta mukavuusalueelta, hän saattaisi hyvinkin osoittaa syyttävällä sormella Mr. Torturea (mikä, näin ohimennen, on levyn heittämällä heikoin kappale) tai Mirror, Mirrorin tympeää jankkaamista tai Escalation 666:n liioiteltua rankkuutta. Henkilö B saattaisi vastata, että nukahtiko A kenties The Dark Riden suureellisuuden, Escalation 666:n loisteliaan kertosäkeen tai rokkaavan We Damn the Nightin aikana. Yllättävää kyllä herrat (tai rouvat) A ja B ovat yhtä oikeassa: The Dark Ridella on paljon heikkoja hetkiä, mutta myös paljon, todella paljon hyvää.
Kun kuulin The Dark Riden ensimmäisen kerran, olin valmis julistamaan sen Helloweenin parhaaksi levyksi ja samaan hengenvetoon power metal -alagenren aristokratian joukkoon. Olen kuitenkin hieman kypsynyt levyyn, sen heikot puolet ovat nostaneet rumia päitään ja hyvät puolet ovat sukeltaneet pommisuojaan syytöksiä pakoon. Aluksi pidin Mirror, Mirrorin pääriffistä ja kertosäkeestä, mutta nyt molemmat tympivät minua, jäävät jankkaaviksi läpsyttelyiksi. If I Could Fly ei ole koskaan napannut. Mr. Torture hävettää jokaisella kuuntelukerran hieman edellisiä enemmän, jos se on suinkin mahdollista.
Siinä missä ne huonot puolet ovat kuuntelukokemuksessani yhä enemmän esillä, muut kappaleet ovat saaneet enemmän nyansseja, enemmän syvyyttä, ja vaikka uusi syvyys ei täysin kumoakaan ärsytystä, se tasoittaa tilannetta. Etenkin The Departedin pääriffi on levyn kohokohtia, sama pätee Salvationiin ja The Dark Riden kokonaisuutena. The Dark Ride on kyllä hyvä levy, se on huomattavalla marginaalilla parempi kuin esimerkiksi Time of the Oath, mutta onko se todella niin hyvä, kuin toiset fanit antavat sille arvoa? Ei, mutta toisaalta se ei ole niin huono kuin Weiki antaa ymmärtää. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin The Dark Ride on kelvollinen levy Helloweenin diskografiassa ja osoitus siitä, mitä - hyvässä ja huonossa - mukavuusalueen ulkopuolelle asteleminen voi tuoda mukanaan.
The Dark Ride on Helloweenin uran musta lammas, kuin jokin toinen yhtye olisi yrittänyt tehdä helloweenmäisen levyn. Se on rankempi, jatkuvasti tummasävyisempi ja hetkellisesti yllättävänkin kaukana "tavanomaisesta" Helloween-materiaalista. Tästä syystä levy on aina ollut fanien - ja bändin jäsenten; muistan lukeneeni, että Michael Weikath ei juuri levyä arvosta - ristiriitainen kokonaisuus, vaikka en usko kenenkään kieltävän, että yksittäiset kappaleet levyllä ovat todella hyviä. Case in point: The Departed (Sun Is Going Down) ei mikään häikäisevä kappale, välttämättä, mutta hirmuisella kaiulla soitettava riffi on leukojaloksauttavaa kuultavaa. Salvation on hieman perinteisempi power metal -veivaus, mutta Deriksen suorastaan paperinohut tulkinta tekee kappaleen kiinnostavaksi.
Mutta näistä kahdesta kappaleesta harvemmin puhutaan, kun aiheena on The Dark Ride, mutta ne, mitkä sävellykset nostetaan esiin, riippuvat täysin siitä, mitä pointtia halutaan esittää. Jos henkilö A sanoisi, että The Dark Ride on heikosti sävelletty mukarankka tuotos, jonka kanssa Helloween on kaukana omalta mukavuusalueelta, hän saattaisi hyvinkin osoittaa syyttävällä sormella Mr. Torturea (mikä, näin ohimennen, on levyn heittämällä heikoin kappale) tai Mirror, Mirrorin tympeää jankkaamista tai Escalation 666:n liioiteltua rankkuutta. Henkilö B saattaisi vastata, että nukahtiko A kenties The Dark Riden suureellisuuden, Escalation 666:n loisteliaan kertosäkeen tai rokkaavan We Damn the Nightin aikana. Yllättävää kyllä herrat (tai rouvat) A ja B ovat yhtä oikeassa: The Dark Ridella on paljon heikkoja hetkiä, mutta myös paljon, todella paljon hyvää.
Kun kuulin The Dark Riden ensimmäisen kerran, olin valmis julistamaan sen Helloweenin parhaaksi levyksi ja samaan hengenvetoon power metal -alagenren aristokratian joukkoon. Olen kuitenkin hieman kypsynyt levyyn, sen heikot puolet ovat nostaneet rumia päitään ja hyvät puolet ovat sukeltaneet pommisuojaan syytöksiä pakoon. Aluksi pidin Mirror, Mirrorin pääriffistä ja kertosäkeestä, mutta nyt molemmat tympivät minua, jäävät jankkaaviksi läpsyttelyiksi. If I Could Fly ei ole koskaan napannut. Mr. Torture hävettää jokaisella kuuntelukerran hieman edellisiä enemmän, jos se on suinkin mahdollista.
Siinä missä ne huonot puolet ovat kuuntelukokemuksessani yhä enemmän esillä, muut kappaleet ovat saaneet enemmän nyansseja, enemmän syvyyttä, ja vaikka uusi syvyys ei täysin kumoakaan ärsytystä, se tasoittaa tilannetta. Etenkin The Departedin pääriffi on levyn kohokohtia, sama pätee Salvationiin ja The Dark Riden kokonaisuutena. The Dark Ride on kyllä hyvä levy, se on huomattavalla marginaalilla parempi kuin esimerkiksi Time of the Oath, mutta onko se todella niin hyvä, kuin toiset fanit antavat sille arvoa? Ei, mutta toisaalta se ei ole niin huono kuin Weiki antaa ymmärtää. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin The Dark Ride on kelvollinen levy Helloweenin diskografiassa ja osoitus siitä, mitä - hyvässä ja huonossa - mukavuusalueen ulkopuolelle asteleminen voi tuoda mukanaan.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Halford - Resurrection (2000)
Rob Halford oli ollut -90-luvulla mukana tasoltaan heittelevissä ja kokeellisissa projekteissa: Fight oli vienyt Judas Priestin musiikin rankempaan suuntaan, onnistuen vain ensilevy War of Wordsilla kohtalaisesti, ja 2wo (surkean nimensä lisäksi) jäi täysin merkityksettömäksi kokeiluksi, joka ei tarjonnut oikein kenellekään mitään. Se, kuitenkin, mikä on aina herättänyt kunnioitukseni Rob-papassa, on hänen kykynsä heittäytyä uuteen kokeiluun täydellä innolla, epäröimättä ja ryydittäen tuotokset häikäisevällä laululla, kuten olettaa saattaa. Totuus kuitenkin oli, että (pieniä mielipideoppositioita lukuun ottamatta) maestro ei ollut ollut mukana milläkään erinomaisella levyllä sitten Painkillerin. Halford-yhtye olikin Robin paluu suoraviivaisen ja rehellisen heavy metalin pariin. Sooloyhtyeen ensimmäinen levy, Resurrection julkaistiin uuden vuosituhannen aluksi, tarkoituksena räjäyttää uusi vuosikymmen (ja -tuhat) käyntiin tuotoksella, joka ei jättäisi kysymyksiä, ei antaisi niille mahdollisuuksia.
Sanotaan se, taas kerran, suoraan: Resurrection on pirullisen hyvä levy, mutta se on liian pitkä. Levy olisi parempi, jos sen varsin massiivisesta kestosta nipistettäisiin muutama heikompi veisu pois - nyt kuulija, ainakin minä, harvoin jaksaa Twistiä pidemmälle, toisinaan ei edes sinne asti. Mutta vaikka loppupuoli vaipuu helposti unohduksiin, on todettava, että alkupuolella on paljon hyvää, ja jo sen takia levy ansaitsee paikkansa jokaisen Judas Priest -fanin kokelmissa. Erityisesti nimikkokappale Resurrection on sellaista tykitystä, että Painkiller tutisee pöksyissään... mutta vain hieman, on se niin kova biisi.
Tyylillisesti Resurrection on juuri Sitä Itseään, aitoa ja rehellistä heavy metalia, ilman industrial-hömpötyksiä tai Pantera-patissijunttaa. Musiikki on juuri sitä, mitä Rob-setä parhaiten taitaa, mitä hän parhaiten tulkitsee ja mitä häneltä odotetaan. Riffeissä ei ole turhia krumeruuleja, ei mitään ylimääräistä kikkailua, mutta eipä toisaalta voi sanoa, että levy innoivoi metallia uusille urille - toisaalta, olisi varsin erikoista odottaa Rob Halfordia kehittämään yhä lisää metallia, tälläkin vuosituhannella, kolmenkymmenen vuoden pioneeriuran jälkeen.
Muutama kappale ansaitsee erikoismaininnan. Levyn pisin ja kenties paras biisi on seitsemän minuuttinen Silent Screams, joka tunnelmoi, hidastelee ja kun se lopulta räjähtää, se todella räjähtää, pakottaa kuulijan ottamaan taka-askeleen ja haukkomaan henkeä. Niin pitkän johdattelun jälkeen lopullinen posahdus on varsin häkellyttävä, vaikka, kun kappaletta ensiyllätyksen jälkeen analysoi, varsin selvä suunta. Olen aina pitänyt Night Fallin (kyllä, näin se kirjoitetaan, en tiedä miksi) kertosäkeestä, vaikka eihän siinä sinänsä ole mitään kovin erikoista - onpahan pätevä koukku, vaikka kappale ei ole missään nimessä levyn aatelia. The One You Love to Hate on sävellyksenä varsin yhdentekevä, mutta kun kuulin sen ensimmäisen kerran, jouduin pysähtymään ja miettimään mikä kappaleessa oli niin kovin tuttua mutta silti outoa. Lyhyt konsultaatio kansivihon kanssa näytti vastauksen selkeänä: levyllä vierailee muuan toisen suuren brittiläisen heavy-bändin soolouralle lähtenyt solisti. Tiedätte kyllä kuka, eikä sitä tarvitse tähän kirjoittaa.
Resurrection osuu Halfordin urassa selkeään taitekohtaan, missä hän luopui uusien ilmaisukanavien etsimisestä ja palasi turvalliseen ja tuttuun heavy metaliin; se on myös käännekohta hänen laululleen, sillä levyllä on ensikertaa kuultavissa jotain, mikä on ollut aiemmin poissaolollaan tavaramerkki, nimittäin Robin äänessä kuuluu selvää kireyttä. Vuoden 2000 paikkeilla Rob Halfordin äänihuulet olivat kaiken laulamisen jälkeen joutuneen vuosien syyniin, ja vähitellen, jatkuen yhä, maestron ääniala kapeni ja kireys äänessä kasvoi. Tässä on se taitekohta, tällä levyllä sen kuulee ensimmäistä kertaa, jos minun pitäisi yksi selvä levy osoittaa. Hän laulaa hienosti, ei voi mitään, mutta kyllä se jännite on siellä - jännite kuulijan ja laulajan välillä, kun joudutaan arpomaan yltääkö hän enää niihin nuotteihin, mitkä aiemmin ovat menneet vaivatta halki, poikki ja pinoon.
Liiallisesta mitastaan huolimatta Resurrection on kelvollinen levy - ei nerokas, ei surkea. Parasta Rob-setää sitten Painkillerin, omissa kirjoissani.
Sanotaan se, taas kerran, suoraan: Resurrection on pirullisen hyvä levy, mutta se on liian pitkä. Levy olisi parempi, jos sen varsin massiivisesta kestosta nipistettäisiin muutama heikompi veisu pois - nyt kuulija, ainakin minä, harvoin jaksaa Twistiä pidemmälle, toisinaan ei edes sinne asti. Mutta vaikka loppupuoli vaipuu helposti unohduksiin, on todettava, että alkupuolella on paljon hyvää, ja jo sen takia levy ansaitsee paikkansa jokaisen Judas Priest -fanin kokelmissa. Erityisesti nimikkokappale Resurrection on sellaista tykitystä, että Painkiller tutisee pöksyissään... mutta vain hieman, on se niin kova biisi.
Tyylillisesti Resurrection on juuri Sitä Itseään, aitoa ja rehellistä heavy metalia, ilman industrial-hömpötyksiä tai Pantera-patissijunttaa. Musiikki on juuri sitä, mitä Rob-setä parhaiten taitaa, mitä hän parhaiten tulkitsee ja mitä häneltä odotetaan. Riffeissä ei ole turhia krumeruuleja, ei mitään ylimääräistä kikkailua, mutta eipä toisaalta voi sanoa, että levy innoivoi metallia uusille urille - toisaalta, olisi varsin erikoista odottaa Rob Halfordia kehittämään yhä lisää metallia, tälläkin vuosituhannella, kolmenkymmenen vuoden pioneeriuran jälkeen.
Muutama kappale ansaitsee erikoismaininnan. Levyn pisin ja kenties paras biisi on seitsemän minuuttinen Silent Screams, joka tunnelmoi, hidastelee ja kun se lopulta räjähtää, se todella räjähtää, pakottaa kuulijan ottamaan taka-askeleen ja haukkomaan henkeä. Niin pitkän johdattelun jälkeen lopullinen posahdus on varsin häkellyttävä, vaikka, kun kappaletta ensiyllätyksen jälkeen analysoi, varsin selvä suunta. Olen aina pitänyt Night Fallin (kyllä, näin se kirjoitetaan, en tiedä miksi) kertosäkeestä, vaikka eihän siinä sinänsä ole mitään kovin erikoista - onpahan pätevä koukku, vaikka kappale ei ole missään nimessä levyn aatelia. The One You Love to Hate on sävellyksenä varsin yhdentekevä, mutta kun kuulin sen ensimmäisen kerran, jouduin pysähtymään ja miettimään mikä kappaleessa oli niin kovin tuttua mutta silti outoa. Lyhyt konsultaatio kansivihon kanssa näytti vastauksen selkeänä: levyllä vierailee muuan toisen suuren brittiläisen heavy-bändin soolouralle lähtenyt solisti. Tiedätte kyllä kuka, eikä sitä tarvitse tähän kirjoittaa.
Resurrection osuu Halfordin urassa selkeään taitekohtaan, missä hän luopui uusien ilmaisukanavien etsimisestä ja palasi turvalliseen ja tuttuun heavy metaliin; se on myös käännekohta hänen laululleen, sillä levyllä on ensikertaa kuultavissa jotain, mikä on ollut aiemmin poissaolollaan tavaramerkki, nimittäin Robin äänessä kuuluu selvää kireyttä. Vuoden 2000 paikkeilla Rob Halfordin äänihuulet olivat kaiken laulamisen jälkeen joutuneen vuosien syyniin, ja vähitellen, jatkuen yhä, maestron ääniala kapeni ja kireys äänessä kasvoi. Tässä on se taitekohta, tällä levyllä sen kuulee ensimmäistä kertaa, jos minun pitäisi yksi selvä levy osoittaa. Hän laulaa hienosti, ei voi mitään, mutta kyllä se jännite on siellä - jännite kuulijan ja laulajan välillä, kun joudutaan arpomaan yltääkö hän enää niihin nuotteihin, mitkä aiemmin ovat menneet vaivatta halki, poikki ja pinoon.
Liiallisesta mitastaan huolimatta Resurrection on kelvollinen levy - ei nerokas, ei surkea. Parasta Rob-setää sitten Painkillerin, omissa kirjoissani.
torstai 15. tammikuuta 2015
Demons & Wizards - Demons & Wizards (1999)
Demons & Wizardsia on nimitetty leikkisästi sekä Iced Guardianiksi että Blind Earthiksi. Ei siis liene suuri filosofinen palapeli tietää, kenen kahden projekti on kyseessä. Kyllä, Hansi Kürschin ja Jon Schafferin yhteisprojektin ensimmäinen levy, Uriah Heepiltä pöllittyä nimeä kantava Demons & Wizards on väkevä tuotos, mutta se ei silti, kaikesta huolimatta, nouse omassa levyarvoasteikossani aivan terävimpään kärkeen, vaikka Iced Earthin ja Blind Guardianin levyt siellä keikkuvatkin. Se, miksi näin on, onkin, taas kerran, tyysitin toinen juttu.
Ensinnäkin on mainittava, että levyn alkupuolisko on timanttia: Heaven Denies, Poor Man's Crusade, Fiddler on the Green ja Blood on My Hands ovat hirmuinen tykityskimara. Tai no, Fiddler on the Green ei ole niin kovin "tykitystä", mutta sen sijaan se saattaa olla yksi parhaita heavyballadeja, joita on koskaan tehty: kun kappale lopulta, noin neljän minuutin kohdalla räjähtää, se synnyttää eksistentiaalisen kriisin, koska se on niin massiivinen räjähdys. Hansin tulkinta kappaleessa on niin tunteellinen, niin läsnä hetkessä, että harvoin kuulee moista. Muistan lukeneeni, että kappale kertoo auto-onnettomuudesta, jonka Hansi todisti ja jossa nuori lapsi kuoli - tämä tuo aivan uuden ulottuvuuden jo ennestäänkin koskettavaan kappaleeseen. Heaven Denies puolestaan esittelee mielenkiintoisella tavalla niin jonschaffermaista riffittelyä ettei jää epäilystä kuka pääriffin on tehnyt ja tunnelmoivaa outroa, joka tuntuu aluksi irralliselta, mutta esittelee levyn (ja etenkin yhtyeen kakkoslevyllä loppuun asti viedyn) paradigman hämmentävän riffi-infernon ja hempeän (huono adjektiivi, mutta menkööt) fiilistelyn välillä. Blood on My Hands on alkupuolen selvästi suoraviivaisin ja tarttuvin kappale, ja onkin erinomainen ensikosketus Demons & Wizards -levyyn ja yhtyeeseen samalla.
Path of Glory on tämän myllytyksen jälkeen varsinainen pettymys - ei huono veisu, mutta kaikin puolin heikko, kun verrataan sitä edeltäviin sävellyksiin. Winter of Souls jää myös vailinaiseksi, ja vasta The Whistler, joka jää silti alkupuoliskon jalkoihin, petraa riittävästi. Levyn päättävä kolmikko Tear Down the Wall - Gallow's Pole - My Last Sunrise saattaa levyn kunniakkaasti maaliviivalle, mutta silti kontrasti alkupuoliskon ja lopun kanssa on melkoinen.
Monesti mainostetaan, että Demons & Wizards on yksi parhaita power metal -levytyksiä tässä maailmakaikkeudessa, mutta oma kokemukseni on usean vuoden ajan ollut kuvatun kaltainen. Alkupuoli on erittäin vahva, keskiosa heikohko ja loppu siellä välillä - varsin tuttu rakenne monesta eri yhteydestä. Hansi laulaa aivan fantastisesti koko levyn läpi, Jonin kitarat ryömivät esiin aivan häikäiseviä riffejä, mutta jotenkin kokonaisuus jää silti pienemmäksi kuin osiensa summaksi - osaksi hyviä ja ei-niin-hyviä biisejä. Levyn kanssa on sama probleema kuin Midianin kanssa: tiedän, että minun pitäisi pitää levystä enemmän kuin oikeastaan pidänkään, mutta silti en vain saa siitä johtoajatuksesta aivan kiinni. Kyllä, levy on hyvä, ei pääse mihinkään, mutta tältä duolta on mielestäni lupa odottaa enemmän - kun lyödään yhteen maailman parhaan komppikitaristin tittelistä kilpaileva Schaffer ja maailman parhaan solistin kunniamerkistä kamppaileva Kürsch, tuloksen pitäisi olla tajunnanräjäyttävä kokemus. Mutta ei, niin ei. Minkäs teet?
EDIT: Oli lipsahtanut väärän vuoden puolelle Muusikoiden.net-listassani. Siksi käsittelen nyt.
Ensinnäkin on mainittava, että levyn alkupuolisko on timanttia: Heaven Denies, Poor Man's Crusade, Fiddler on the Green ja Blood on My Hands ovat hirmuinen tykityskimara. Tai no, Fiddler on the Green ei ole niin kovin "tykitystä", mutta sen sijaan se saattaa olla yksi parhaita heavyballadeja, joita on koskaan tehty: kun kappale lopulta, noin neljän minuutin kohdalla räjähtää, se synnyttää eksistentiaalisen kriisin, koska se on niin massiivinen räjähdys. Hansin tulkinta kappaleessa on niin tunteellinen, niin läsnä hetkessä, että harvoin kuulee moista. Muistan lukeneeni, että kappale kertoo auto-onnettomuudesta, jonka Hansi todisti ja jossa nuori lapsi kuoli - tämä tuo aivan uuden ulottuvuuden jo ennestäänkin koskettavaan kappaleeseen. Heaven Denies puolestaan esittelee mielenkiintoisella tavalla niin jonschaffermaista riffittelyä ettei jää epäilystä kuka pääriffin on tehnyt ja tunnelmoivaa outroa, joka tuntuu aluksi irralliselta, mutta esittelee levyn (ja etenkin yhtyeen kakkoslevyllä loppuun asti viedyn) paradigman hämmentävän riffi-infernon ja hempeän (huono adjektiivi, mutta menkööt) fiilistelyn välillä. Blood on My Hands on alkupuolen selvästi suoraviivaisin ja tarttuvin kappale, ja onkin erinomainen ensikosketus Demons & Wizards -levyyn ja yhtyeeseen samalla.
Path of Glory on tämän myllytyksen jälkeen varsinainen pettymys - ei huono veisu, mutta kaikin puolin heikko, kun verrataan sitä edeltäviin sävellyksiin. Winter of Souls jää myös vailinaiseksi, ja vasta The Whistler, joka jää silti alkupuoliskon jalkoihin, petraa riittävästi. Levyn päättävä kolmikko Tear Down the Wall - Gallow's Pole - My Last Sunrise saattaa levyn kunniakkaasti maaliviivalle, mutta silti kontrasti alkupuoliskon ja lopun kanssa on melkoinen.
Monesti mainostetaan, että Demons & Wizards on yksi parhaita power metal -levytyksiä tässä maailmakaikkeudessa, mutta oma kokemukseni on usean vuoden ajan ollut kuvatun kaltainen. Alkupuoli on erittäin vahva, keskiosa heikohko ja loppu siellä välillä - varsin tuttu rakenne monesta eri yhteydestä. Hansi laulaa aivan fantastisesti koko levyn läpi, Jonin kitarat ryömivät esiin aivan häikäiseviä riffejä, mutta jotenkin kokonaisuus jää silti pienemmäksi kuin osiensa summaksi - osaksi hyviä ja ei-niin-hyviä biisejä. Levyn kanssa on sama probleema kuin Midianin kanssa: tiedän, että minun pitäisi pitää levystä enemmän kuin oikeastaan pidänkään, mutta silti en vain saa siitä johtoajatuksesta aivan kiinni. Kyllä, levy on hyvä, ei pääse mihinkään, mutta tältä duolta on mielestäni lupa odottaa enemmän - kun lyödään yhteen maailman parhaan komppikitaristin tittelistä kilpaileva Schaffer ja maailman parhaan solistin kunniamerkistä kamppaileva Kürsch, tuloksen pitäisi olla tajunnanräjäyttävä kokemus. Mutta ei, niin ei. Minkäs teet?
EDIT: Oli lipsahtanut väärän vuoden puolelle Muusikoiden.net-listassani. Siksi käsittelen nyt.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Cradle of Filth - Midian (2000)
Jälleen kerran joudun pahoittelemaan, että aikatauluni blogin kanssa ovat lipsuneet niin tyylikkäästi, että voisin tanssia charlestonia Venomia kuunnellen. Mielestäni minulla on joukko oikein päteviä perusteluja - olen kirjoittanut proosaa 60 000 sanaa (n. 200 liuskaa) viime viikkojen aikana, on ollut juhlapyhiä ja vuorossa on vaikea levy - mutta näistä kolmesta vain viimeinen on oikea syy ja tiedän senkin.
Midianilla Cradle of Filth osui tyylilliseen origoonsa: levyllä yhdistyvät kahden edellisen levyn parhaat puolet mutta vain yksi heikkous. Levy on täynnä sanalla sanoen erinomaisia sävellyksiä, paketti pysyy kasassa ja soitto, unohtamatta Dani Filthin vokaaleja, osuu keskelle maalitaulua. Missä siis mättää, kysyt, ja kysymys on hyvä. Miksi en pompi tasajalkaa ja hoe kuinka häkellyttävä onnistuminen Midian on? Yksi syy lienee, että kerrostalon ylimmässä kerroksessa on se on naapurisovun rikkomista, mutta toinen syy onkin vaikeampi paikka: minusta tuntuu kuin minun pitäisi pitää levystä paljon enemmän kuin pidän.
Äläkä suotta hermostu ja ymmärrä väärin: Midian on kirjoissani yksi Cradle of Filthin parhaista levyistä (titteli, josta se kilpailee varsin yllättävien levyjen kanssa, vaikka itse sanonkin), mutta jos asiaa ajattelee järjellä, sen pitäisi olla yhtyeen heittämällä paras levy, koska se on paras kokonaisuus ja siinä taitaa olla joitakin yhtyeen parhaista yksittäisistä biiseistäkin. Her Ghost in the Fog, Cthulhu Dawn ja Death Magick for Adepts ovat päräytävään teräviä sävellyksiä, joissa koukut tarrautuvat syvälle runttaan ja melodiaan antamatta tuumaakaan periksi kummallekaan puolelle. Levy on liian pitkä - kaksi viimeistä biisiä jäävät minulla liian usein kuuntelematta - mutta se ei ainoana suurena miinuksena pitäisi haitata niin paljon, että levyn arvo romahtaisi silmissäni, eikä tunnin kesto aivan älytön, kuitenkaan, ole.
Yksi asia, mikä on hyvä ja huono asia, mikä minua toisinaan haittaa ja toisinaan ihastuttaa Midianissa, on sen informaatiovyöry: se on täynnä musiikillista ja lyriikallista informaatiota, joka sekä muodostuu selkeiksi klönteiksi (joita nimetään kappaleiksi, näin ammattikielellä), mutta samaan aikaan jäävät irrallisiksi - esimerkkinä Creatures That Kissed in Cold Mirrors -instrumentaali. Levyä luultavasti pitäisi lähestyä lyriikoiden kautta ja, usko pois, olen tätäkin yrittänyt - jopa niinkin, että luin Clive Barkerin romaanin Cabal, joka toimii levyn löyhänä taustana - mutta olen silti jäänyt hitusen Midianin porttien ulkopuolelle (en täysin, vaan siten, että seison portin ulkopuolella katselemassa ja kuuntelemassa kaltereitten läpi).
Olen kuunnellut Midianin edellistekstin kirjoittamisen jälkeen varmasti lähes kymmenen kertaa, mutta en ole silti päässyt vastaukseen, jota etsin ja jonka tiedän vain odottavan minua. Levy on aina jättänyt minut hieman etäiseksi, vaikka kuinka pystyn rääkymään yleisöstä käsin Her Ghost in the Fogin säkeistöt läpi tai heristämään nyrkkiä Cthulhun aamunkoitolle. Se on kokonaisuutena yhtyeen paras, mutta silti se ei levynä ole - se ei ole luonut kanssani suurta tunnesidettä, nostalgian moottoritietä sydämeeni... kuten eräs toinen yhtyeen levy, josta sitten joskus enemmän.
Midianilla Cradle of Filth osui tyylilliseen origoonsa: levyllä yhdistyvät kahden edellisen levyn parhaat puolet mutta vain yksi heikkous. Levy on täynnä sanalla sanoen erinomaisia sävellyksiä, paketti pysyy kasassa ja soitto, unohtamatta Dani Filthin vokaaleja, osuu keskelle maalitaulua. Missä siis mättää, kysyt, ja kysymys on hyvä. Miksi en pompi tasajalkaa ja hoe kuinka häkellyttävä onnistuminen Midian on? Yksi syy lienee, että kerrostalon ylimmässä kerroksessa on se on naapurisovun rikkomista, mutta toinen syy onkin vaikeampi paikka: minusta tuntuu kuin minun pitäisi pitää levystä paljon enemmän kuin pidän.
Äläkä suotta hermostu ja ymmärrä väärin: Midian on kirjoissani yksi Cradle of Filthin parhaista levyistä (titteli, josta se kilpailee varsin yllättävien levyjen kanssa, vaikka itse sanonkin), mutta jos asiaa ajattelee järjellä, sen pitäisi olla yhtyeen heittämällä paras levy, koska se on paras kokonaisuus ja siinä taitaa olla joitakin yhtyeen parhaista yksittäisistä biiseistäkin. Her Ghost in the Fog, Cthulhu Dawn ja Death Magick for Adepts ovat päräytävään teräviä sävellyksiä, joissa koukut tarrautuvat syvälle runttaan ja melodiaan antamatta tuumaakaan periksi kummallekaan puolelle. Levy on liian pitkä - kaksi viimeistä biisiä jäävät minulla liian usein kuuntelematta - mutta se ei ainoana suurena miinuksena pitäisi haitata niin paljon, että levyn arvo romahtaisi silmissäni, eikä tunnin kesto aivan älytön, kuitenkaan, ole.
Yksi asia, mikä on hyvä ja huono asia, mikä minua toisinaan haittaa ja toisinaan ihastuttaa Midianissa, on sen informaatiovyöry: se on täynnä musiikillista ja lyriikallista informaatiota, joka sekä muodostuu selkeiksi klönteiksi (joita nimetään kappaleiksi, näin ammattikielellä), mutta samaan aikaan jäävät irrallisiksi - esimerkkinä Creatures That Kissed in Cold Mirrors -instrumentaali. Levyä luultavasti pitäisi lähestyä lyriikoiden kautta ja, usko pois, olen tätäkin yrittänyt - jopa niinkin, että luin Clive Barkerin romaanin Cabal, joka toimii levyn löyhänä taustana - mutta olen silti jäänyt hitusen Midianin porttien ulkopuolelle (en täysin, vaan siten, että seison portin ulkopuolella katselemassa ja kuuntelemassa kaltereitten läpi).
Olen kuunnellut Midianin edellistekstin kirjoittamisen jälkeen varmasti lähes kymmenen kertaa, mutta en ole silti päässyt vastaukseen, jota etsin ja jonka tiedän vain odottavan minua. Levy on aina jättänyt minut hieman etäiseksi, vaikka kuinka pystyn rääkymään yleisöstä käsin Her Ghost in the Fogin säkeistöt läpi tai heristämään nyrkkiä Cthulhun aamunkoitolle. Se on kokonaisuutena yhtyeen paras, mutta silti se ei levynä ole - se ei ole luonut kanssani suurta tunnesidettä, nostalgian moottoritietä sydämeeni... kuten eräs toinen yhtyeen levy, josta sitten joskus enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)