Demons & Wizards - Demons & Wizards (1999)

Demons & Wizardsia on nimitetty leikkisästi sekä Iced Guardianiksi että Blind Earthiksi. Ei siis liene suuri filosofinen palapeli tietää, kenen kahden projekti on kyseessä. Kyllä, Hansi Kürschin ja Jon Schafferin yhteisprojektin ensimmäinen levy, Uriah Heepiltä pöllittyä nimeä kantava Demons & Wizards on väkevä tuotos, mutta se ei silti, kaikesta huolimatta, nouse omassa levyarvoasteikossani aivan terävimpään kärkeen, vaikka Iced Earthin ja Blind Guardianin levyt siellä keikkuvatkin. Se, miksi näin on, onkin, taas kerran, tyysitin toinen juttu.

Ensinnäkin on mainittava, että levyn alkupuolisko on timanttia: Heaven Denies, Poor Man's Crusade, Fiddler on the Green ja Blood on My Hands ovat hirmuinen tykityskimara. Tai no, Fiddler on the Green ei ole niin kovin "tykitystä", mutta sen sijaan se saattaa olla yksi parhaita heavyballadeja, joita on koskaan tehty: kun kappale lopulta, noin  neljän minuutin kohdalla räjähtää, se synnyttää eksistentiaalisen kriisin, koska se on niin massiivinen räjähdys. Hansin tulkinta kappaleessa on niin tunteellinen, niin läsnä hetkessä, että harvoin kuulee moista. Muistan lukeneeni, että kappale kertoo auto-onnettomuudesta, jonka Hansi todisti ja jossa nuori lapsi kuoli - tämä tuo aivan uuden ulottuvuuden jo ennestäänkin koskettavaan kappaleeseen. Heaven Denies puolestaan esittelee mielenkiintoisella tavalla niin jonschaffermaista riffittelyä ettei jää epäilystä kuka pääriffin on tehnyt ja tunnelmoivaa outroa, joka tuntuu aluksi irralliselta, mutta esittelee levyn (ja etenkin yhtyeen kakkoslevyllä loppuun asti viedyn) paradigman hämmentävän riffi-infernon ja hempeän (huono adjektiivi, mutta menkööt) fiilistelyn välillä. Blood on My Hands on alkupuolen selvästi suoraviivaisin ja tarttuvin kappale, ja onkin erinomainen ensikosketus Demons & Wizards -levyyn ja yhtyeeseen samalla. 

Path of Glory on tämän myllytyksen jälkeen varsinainen pettymys - ei huono veisu, mutta kaikin puolin heikko, kun verrataan sitä edeltäviin sävellyksiin. Winter of Souls jää myös vailinaiseksi, ja vasta The Whistler, joka jää silti alkupuoliskon jalkoihin, petraa riittävästi. Levyn päättävä kolmikko Tear Down the Wall - Gallow's Pole - My Last Sunrise saattaa levyn kunniakkaasti maaliviivalle, mutta silti kontrasti alkupuoliskon ja lopun kanssa on melkoinen.

Monesti mainostetaan, että Demons & Wizards on yksi parhaita power metal -levytyksiä tässä maailmakaikkeudessa, mutta oma kokemukseni on usean vuoden ajan ollut kuvatun kaltainen. Alkupuoli on erittäin vahva, keskiosa heikohko ja loppu siellä välillä - varsin tuttu rakenne monesta eri yhteydestä. Hansi laulaa aivan fantastisesti koko levyn läpi, Jonin kitarat ryömivät esiin aivan häikäiseviä riffejä, mutta jotenkin kokonaisuus jää silti pienemmäksi kuin osiensa summaksi - osaksi hyviä ja ei-niin-hyviä biisejä. Levyn kanssa on sama probleema  kuin Midianin kanssa: tiedän, että minun pitäisi pitää levystä enemmän kuin oikeastaan pidänkään, mutta silti en vain saa siitä johtoajatuksesta aivan kiinni. Kyllä, levy on hyvä, ei pääse mihinkään, mutta tältä duolta on mielestäni lupa odottaa enemmän - kun lyödään yhteen maailman parhaan komppikitaristin tittelistä kilpaileva Schaffer ja maailman parhaan solistin kunniamerkistä kamppaileva Kürsch, tuloksen pitäisi olla tajunnanräjäyttävä kokemus. Mutta ei, niin ei. Minkäs teet?

EDIT: Oli lipsahtanut väärän vuoden puolelle Muusikoiden.net-listassani. Siksi käsittelen nyt.