Monilla parhaista ja tunnetuimmista bändeistä on diskografiassaan yksi tekele, johon kaikkia muita verrataan: Metallicalla on Master of Puppets, Megadethillä Rust in Peace, Mokomalla Kuoleman laulukunnaat (tai Tämän maailman ruhtinas, jota en tunne) ja Stam1nalla Uudet kymmenen käskyä. Valitut bändit eivät toki ole sattumalta bay area thrashin kaksi tunnetuinta ja parasta bändiä sekä "suomirässin" kaksi tunnetuinta ja parasta bändiä. Olen olevinani jälleen niin pirun hauska ja nokkela - pahoitteluni siitä.
Stam1na oli minulle erityisen tärkeä bändi 2000-luvun puolivälissä, juuri Uudet kymmenen käskyä julkaisun aikoihin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä kuluivat puhki taukoamattomassa kuuntelussa, ja vaikka olen hieman kyllästynyt yhtyeen esikoistuotokseen, vain vuotta myöhemmin julkaistu kakkostekele on edelleen kirjoissani tämän vuosituhannen parhaita suomalaisia metallilevytyksiä, kiekko vailla heikkoa rallia. Levy on samaan aikaan äärettömän vaikea, monimutkainen ja täynnä kryptistä lyriikkaa, mutta onnistuu kuitenkin koukuttamaan ensimmäisellä kuuntelukerralla, iskemään ne kuuluisat koukut takaraivoon ja raahaamaan mukanaan Hyrden hämmentävän mielenmaiseman syvyyksiin. Tässä, jos jossain, Stam1na on eniten Stam1na - kuten alussa sanoin, Uudet kymmenen käskyä on levy, johon kaikkia yhtyeen tulevia levyjä väistämättä vertaan.
Levy, joka onnistuu samaan aikaan olemaan äärettömän syvä mutta helpostilähestyttävä, on kirjoissani saavuttanut tehtävänsä. Sellaista musiikin pitäisikin olla: ensimmäisellä kerralla ymmärtää päälinjat, mutta toistuvalla kuuntelulla löytää todellisen punaisen langan, varsinaisen tarinan. Tämä pätee toki kaikkeen taiteeseen, ja juuri tästä syystä en (enää) pidä ns. "viihdetaiteesta" - kertakäyttöviihteestä, joka piiloutuu taiteen vaatteisiin. Kirjojen maailmassa tämä tarkoittaa Ilkka Remeksen "trillereitä" ja kaikkia tusinadekkareita tai kioskirakkaustarinoita; elokuvien maailmassa jokakesäisiä, tuttuja ja turvallisia blockbustereja; musiikin maailmassa oikeastaan kaikki (tai suurin osa) mitä radiossa soitetaan sopii tämän viihdetaiteen määritelmään. Stam1na ei ole musiikillisen viihdetaiteen antiteesi, sillä Edessäni ja Viisi laukausta päähän ovat saaneet jonkinverran radiosoittoa, vaan sanoisinkin, että Uudet kymmenen käskyä on oikeaa taidetta viihdetaiteen vaatteissa: sitä on mahdollista kuunnella radion kautta ja vain viihtyä murskariffien parissa, mutta todellisuudessa se on niin paljon muuta.
Uudet kymmenen käskyä on levyjä, jotka kestävät kuuntelua aivan säädyttömän hyvin. Se on suorastaan pelottavaa, miten paljon olenkaan vuosien aikana levyä kuunnellut ja kuinka se tuntuu yhä antavan enemmän vastineeksi ajastani. Hyrden älykkäät lyriikat yhdistettynä säväkkään tulkintaan ja hienoihin riffeihin on sellainen paketti, jota ei sallisi kenenkään missaavan, kohta kymmenen vuotta julkaisun jälkeenkään.
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Slayer - Christ Illusion (2006)
Vuoden 1990 jälkeiset Slayerin tuotokset ovat olleet varsin yhdentekeviä, minulle ainakin. -90-luvun loppupuolen tekeleet eivät herättäneet kuunteluintoa ollenkaan, vuoden 2001 God Hates Us All ärsytti melkoisen infernaalisesta turhalla nu metal -säväreitä hakeneella läpsyttelyllä. Lienee Kerry King (ja muut S-miehet, toki) tajunnut kuinka pahasti hän haukkasi paskaleipää edellisellä tekeleellään, sillä Christ Illusion on selvä askel takaisin uran alkuaikoihin. Samalla se on tylsin tähän mennessä kuulemani Slayer-levytys.
Ongelma on siinä, että levy yrittää olla liian selvästi juuri sitä mitä fanit toivovat: thrash metalia ilman mitään modernimpia vaikutteita, ja pakollisia shokeeraushakuista kuvastoa ja sanoitusmateriaalia. Ollakseen täynnä niinkin kontroversiaalia aineistoa, Christ Illusion tuntuu turvalliselta. Vaikka kappaleet ovat monesti varsin nopeita ja kiukkuisia, ne eivät tunnu vilpittömiltä, aidosti vihaisilta tai räväköiltä - pikemminkin mieleen tulee bändiläisten aivoriihi, jossa formuloidaan kolmella eri algoritmilla levyllinen Slayer-kappaleita. Ei levy huono ole, kaukana siitä - pelkästään musiikkia kuuntelemalla se on parempi levy kuin God Hates Us All, jota en vieläkään tahdo sietää - mutta muutamat aiemmat levyt sentään kokeilivat jotain. Se on sivuseikka, että molemmissa tapauksissa (God Hates Us All ja nu metal, Diabolus in Musica ja rytmirunkkailu) kokeilut eivät toimineet.
Jos haluaa lisää Slayeria, Christ Illusion ei ole pöllömpi tekele, mutta minulle se ei riitä, ei tänään. Jos levy olisi tehty paremmin, saattaisin hyvinkin unohtaa kuinka tuttu ja kuultu levy on; sen sijaan tekele on keskinkertainen, kelvollinen mutta hajuton ja mauton. Varmasti joillekin kansitaide ja Skeleton Christin kaltaiset kappaleet nostavat ihokarvat pystyy ja suojamuurit paikoilleen, mutta meille, jotka olemme kuunnelleet yhtyeen musiikkia pidempään, tiedämme homman jutun. Kuka, rehellisesti, on 2000-luvulla metallipiireissä yllättynyt, että Slayer sisältää jumalanpilkaksikin laskettavaa lyriikkaa? Kaksi- tai kolmekymmentävuotta aiemmin yhtye teki tismalleen samanlaisia sanoituksia - aikana, jolloin ne todella shokeerasivat metallisydämiäkin; 2000-luvulla vain ei-metallisydämet saattavat järkyttyä "Hail Satan!" -tyylisistä huudoista, mutta heillä ei ole mitään syytä kuunnella Slayeria... paitsi järkyttyä.
Pointtini, kysyt? Shokeeraminen toimii, mutta jos sitä ei osaa odottaa. Jos Slayer seuraavalla levyllään tekisikin kristillistä lyriikkaa tai arvokonservatiivista politiikka tukevaa salaliittoteorisointia, se saattaisi shokeerata metallisydämiä. Muuan toinen suurempi thrash metal -bändi taisi jotakin tämän suuntaista tosin jo tehdä, mutta Slayerin asema on toinen kuin happo- ja piripäissään poliittista kommentaaria jo 1980-luvulla kirjoittaneen ex-Metallica-jäsenen bändi. Valitettavasti Slayerin myöhemmät levyt ovat tuntuneet samojen algoritmien mukaisilta tekeleiltä.
Ongelma on siinä, että levy yrittää olla liian selvästi juuri sitä mitä fanit toivovat: thrash metalia ilman mitään modernimpia vaikutteita, ja pakollisia shokeeraushakuista kuvastoa ja sanoitusmateriaalia. Ollakseen täynnä niinkin kontroversiaalia aineistoa, Christ Illusion tuntuu turvalliselta. Vaikka kappaleet ovat monesti varsin nopeita ja kiukkuisia, ne eivät tunnu vilpittömiltä, aidosti vihaisilta tai räväköiltä - pikemminkin mieleen tulee bändiläisten aivoriihi, jossa formuloidaan kolmella eri algoritmilla levyllinen Slayer-kappaleita. Ei levy huono ole, kaukana siitä - pelkästään musiikkia kuuntelemalla se on parempi levy kuin God Hates Us All, jota en vieläkään tahdo sietää - mutta muutamat aiemmat levyt sentään kokeilivat jotain. Se on sivuseikka, että molemmissa tapauksissa (God Hates Us All ja nu metal, Diabolus in Musica ja rytmirunkkailu) kokeilut eivät toimineet.
Jos haluaa lisää Slayeria, Christ Illusion ei ole pöllömpi tekele, mutta minulle se ei riitä, ei tänään. Jos levy olisi tehty paremmin, saattaisin hyvinkin unohtaa kuinka tuttu ja kuultu levy on; sen sijaan tekele on keskinkertainen, kelvollinen mutta hajuton ja mauton. Varmasti joillekin kansitaide ja Skeleton Christin kaltaiset kappaleet nostavat ihokarvat pystyy ja suojamuurit paikoilleen, mutta meille, jotka olemme kuunnelleet yhtyeen musiikkia pidempään, tiedämme homman jutun. Kuka, rehellisesti, on 2000-luvulla metallipiireissä yllättynyt, että Slayer sisältää jumalanpilkaksikin laskettavaa lyriikkaa? Kaksi- tai kolmekymmentävuotta aiemmin yhtye teki tismalleen samanlaisia sanoituksia - aikana, jolloin ne todella shokeerasivat metallisydämiäkin; 2000-luvulla vain ei-metallisydämet saattavat järkyttyä "Hail Satan!" -tyylisistä huudoista, mutta heillä ei ole mitään syytä kuunnella Slayeria... paitsi järkyttyä.
Pointtini, kysyt? Shokeeraminen toimii, mutta jos sitä ei osaa odottaa. Jos Slayer seuraavalla levyllään tekisikin kristillistä lyriikkaa tai arvokonservatiivista politiikka tukevaa salaliittoteorisointia, se saattaisi shokeerata metallisydämiä. Muuan toinen suurempi thrash metal -bändi taisi jotakin tämän suuntaista tosin jo tehdä, mutta Slayerin asema on toinen kuin happo- ja piripäissään poliittista kommentaaria jo 1980-luvulla kirjoittaneen ex-Metallica-jäsenen bändi. Valitettavasti Slayerin myöhemmät levyt ovat tuntuneet samojen algoritmien mukaisilta tekeleiltä.
maanantai 21. joulukuuta 2015
Sepultura - Dante XXI (2006)
Kerran oli aika, jolloin Sepultura oli kova tekijä, pioneeri. Cavaleran veljekset piiskasivat brassipoppoon muutamaan klassikkolevyyn 1980- ja 1990-lukujen taitteessa; toiset väittävät Rootsia kovaksi tekeleeksi, mutta minä en ole heitä. Kuten varmasti kaikki tietävät, Sepulturan ja Max Cavaleran tiet erosivat em. Rootsin jälkeen, kun Max-veikko tahtoi kadota täysin nousevan nu metalin maailmoihin - tuota ambitiota hän pääsi toteuttamaan Soulflyn kanssa, jonka kaikki tekeleet ovat sittemmin olleet ihan kivoja mutta tylsiä. Sepultura olisi voinut lopettaa silloin ja Andreas Kisser ja Ig(g)or Cavalera olisivat voineet perustaa uuden bändin, vaikka Turasepulin. Vaan kun eivät tehneet niin. Sepulturan ura Rootsin jälkeen on ollut yhtä marssia epäonnistumisesta toiseen, hoipparoiden edes-takaisin päämäärättömästi, vaikka jonkinlaista laadullista heräämistä 2010-luvulla tuntuu tapahtuneen, joskin reilu vuosikymmen liian myöhään.
Niin tai näin, Dante XXI sijoittuu mielenkiintoiseen taitteeseen Sepulturan uralla: se on viimeinen levy, jolla Igor Cavalera on vielä mukana. Samoin levy on järjestyksessään neljäs "uuden" Derrik Greenin (joka on tähän päivään mennessä ollut tuplasti pidempään Sepulturan keulilla kuin Max Cavalera koskaan oli) tulkitsema tuotos. Olenpa kuullut joitakin soraääniä, jotka väittävät Dante XXI:tä yhtyeen parhaaksi sitten Chaos A.D.:n tai peräti Arisen. Minulle levyssä aikoinaan merkittävintä oli se, että siltä löytyi Convicted in Life, joka säväytti levyn ollessa uusi tekele, ja lisäksi sen teema, Danten Jumalallisen näytelmän Helvetti-osio, kolahti.
Valitettavasti levy on ihan kelvollinen mutta nopeasti unohdettu tekele. Se ei tunnu olevan niinkään levykokonaisuus kuin yksi pitkä biisi - tulkinta, minkä puolesta levyn varrelle ripotellut neljä (4) introa kielivät. Pidän ideasta, että levy on yksi biisi, joten onkin ikävää ettei se toimi: biisit jäävät toisinaan täysin torspoiksi, pelkiksi irtoriffeiksi, ja kokonaisuus menettää koherenssinsa tyystin. Viisitoista (15) biisiä ovat liikaa, vaikka kestoa levyllä ei ole kuin 38 minuuttia: jokaisen kuuntelun jälkeen tulee fiilis, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Mitä opittiin? Missä oli draamankaari? Riffejä ja koukkuja toki matkan varrella oli, mutta mitä sitten? Kun levy tosiaan kuvastaa matkaa Helvetin halki, kenties levy pitäisi tulkita Danten runoteoksen paralleelina - ongelma tässä on se, että mielestäni tunnen Dantea melko hyvin (olen lukenut Helvetin muutamaankin otteeseen, kirjoittanut siitä esseitä ja käyttänyt romaanikäsikirjoituksen innoituksena), mutta silti en tahdo saada Sepulturan versiosta kiinni.
Ehkä olen vain liian minä (lue: tyhmä/väärällä aaltopituudella) käsittääkseni Dante XXI:n hienoutta. Minulle se on aina ollut kokoelma irtoriffejä, joista toiset toki ovat ihan hyviä, mutta silti täysin irrallisia. Joku minua älykkäämpi voisi kirjoittaa analyysin levyn yhteyksistä Danteen, mutta tekisikö se musiikista yhtään parempaa? Vaikka tarinan taustalla olisi mitä hienoimpia ajatuksia ja paralleeleja, taideteoksen pitäisi toimia ilman niitäkin, ainakin jollain tasolla.
Niin tai näin, Dante XXI sijoittuu mielenkiintoiseen taitteeseen Sepulturan uralla: se on viimeinen levy, jolla Igor Cavalera on vielä mukana. Samoin levy on järjestyksessään neljäs "uuden" Derrik Greenin (joka on tähän päivään mennessä ollut tuplasti pidempään Sepulturan keulilla kuin Max Cavalera koskaan oli) tulkitsema tuotos. Olenpa kuullut joitakin soraääniä, jotka väittävät Dante XXI:tä yhtyeen parhaaksi sitten Chaos A.D.:n tai peräti Arisen. Minulle levyssä aikoinaan merkittävintä oli se, että siltä löytyi Convicted in Life, joka säväytti levyn ollessa uusi tekele, ja lisäksi sen teema, Danten Jumalallisen näytelmän Helvetti-osio, kolahti.
Valitettavasti levy on ihan kelvollinen mutta nopeasti unohdettu tekele. Se ei tunnu olevan niinkään levykokonaisuus kuin yksi pitkä biisi - tulkinta, minkä puolesta levyn varrelle ripotellut neljä (4) introa kielivät. Pidän ideasta, että levy on yksi biisi, joten onkin ikävää ettei se toimi: biisit jäävät toisinaan täysin torspoiksi, pelkiksi irtoriffeiksi, ja kokonaisuus menettää koherenssinsa tyystin. Viisitoista (15) biisiä ovat liikaa, vaikka kestoa levyllä ei ole kuin 38 minuuttia: jokaisen kuuntelun jälkeen tulee fiilis, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Mitä opittiin? Missä oli draamankaari? Riffejä ja koukkuja toki matkan varrella oli, mutta mitä sitten? Kun levy tosiaan kuvastaa matkaa Helvetin halki, kenties levy pitäisi tulkita Danten runoteoksen paralleelina - ongelma tässä on se, että mielestäni tunnen Dantea melko hyvin (olen lukenut Helvetin muutamaankin otteeseen, kirjoittanut siitä esseitä ja käyttänyt romaanikäsikirjoituksen innoituksena), mutta silti en tahdo saada Sepulturan versiosta kiinni.
Ehkä olen vain liian minä (lue: tyhmä/väärällä aaltopituudella) käsittääkseni Dante XXI:n hienoutta. Minulle se on aina ollut kokoelma irtoriffejä, joista toiset toki ovat ihan hyviä, mutta silti täysin irrallisia. Joku minua älykkäämpi voisi kirjoittaa analyysin levyn yhteyksistä Danteen, mutta tekisikö se musiikista yhtään parempaa? Vaikka tarinan taustalla olisi mitä hienoimpia ajatuksia ja paralleeleja, taideteoksen pitäisi toimia ilman niitäkin, ainakin jollain tasolla.
tiistai 15. joulukuuta 2015
Sabaton - Attero Dominatus (2006)
Kun sain koneeni toimimaan riittävästi, että se ei poistanut kaikkea kirjoittamaani tekstiä koska se luuli sinisen kuun lentäneen taivaankannen halki hoilaten seireenimäisellä äänellään Wagneria, päätin kirjoittaa samaan hengenvetoon toisenkin blogitekstin. Jos nämä sanat koskaan päätyvät verkkoon, koneen yhteistyökyky säilyi yhtäjatkoisesti puolituntia. Kyllä, olen katkera, koska se ensimmäinen Norther-teksti oli hauskempi kuin toinen.
Asiaan, asiaan, kyllä kyllä. Attero Dominatus on Sabatonin toinen levy, ja se kuuluu: kun yhtye löysi nationalistisen ja huonon historian kultasuonen ensimmäisellä levyllään, tässä on sitä samaa lisää. Primo Victoria, Sabatonin tavaramerkkimäisen paskan lyriikan sivuuttaen, on kelpo levy: sen sävellykset ovat riittävän hyviä saadakseen rytmijalan naputtamaan mukana ja koukut riittävän yksinkertaisia tarttuakseen kiinni ensikuulemalla. Attero Dominatus on kaikkea tätä, mutta ei yhtä hyvin; levyn nimi olisi voinut yhtä hyvin olla Primo Victoria 2.0, niin suloisesti levy on omalla mukavuusalueellaan. En voi pitkään valittaa tästä, sillä jokainen Sabatonin levy on bunkkeroitunut samalle mukavuusalueelle, jossa pohjoismainen iskelmä kohtaa voimametallin ja loukkaavan huonon kansallisenhistoriankirjoituksen.
Ei sillä etteikö Attero Dominatus tarjoaisi jotain, mitä yhtyeen ensimmäisellä levyllä ei olisi ollut: seitsemän minuuttia ja rapeat pitkä Rise of Evil on toki massiivisempi sävellys kuin mikään edellislevyltä tai miltään sittemmin julkaistulta, mutta ongelma on siinä, että em. biisi ei tunnu siltä. Se on vain pitkä biisi Sabatonia, jokaista sointukiertoa veivataan kerran tai kaksi enemmän kuin lyhyemmissä kappaleissa. Tämä on sama juttu kuin Axel Rudi Pellin kanssa: ainoa ero pitkällä ja lyhyellä biisillä on se, kuinka pitkä intro/soolo sille on laitettu. Minusta hyvät biisit tarjoavat jotain, mitä lyhyemmät eivät pysty - erityisesti monipolvisempia sävellyksiä, mutkia matkassa ja tuntua suuruudesta. Rise of Evil ei tarjoa tätä, vaan vaikka sen introa ja sointukiertoja olisi karsinut, kappale tuskin olisi ollut sen huonompi.
Attero Dominatus on kelvollinen, jopa hyvä levy, mutta siitä kuuluu kuinka tarkkaan yhtye on yrittänyt kopioda onnistuneen ensilevyn rakennetta ja sävellyksiä. Tämä on toiseksi suurin ongelmani Sabatonin kanssa: kun yhden heidän levynsä on kuullut, on enemmän tai vähemmän kuullut kaikki levyt. AC/DC:n ja Motörheadin kaltaiset bändit suorastaan ilakoivat tismalleen samalla tyylillä, mutta AC/DC:n ja Motörheadin Sama Levy Joka Kerta on parempi ja kiinnostavampi kuin Sabatonin. Monet ovat varmasti eri mieltä ja on toki totta, että paskimmat AC/DC:n levyt ovat absoluuttisesti paskempia kuin Sabatonin huonoimmat levyt, mutta odottakaapa kaksikymmentä vuotta - siinä vaiheessa Stiff Upper Lip on oikea perkeleen mestariteos verrattuna Sabatonin silloiseen rahastuskikkaan, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Suomi Finland Perkele Mannerheim Hakkapeliitta.
Asiaan, asiaan, kyllä kyllä. Attero Dominatus on Sabatonin toinen levy, ja se kuuluu: kun yhtye löysi nationalistisen ja huonon historian kultasuonen ensimmäisellä levyllään, tässä on sitä samaa lisää. Primo Victoria, Sabatonin tavaramerkkimäisen paskan lyriikan sivuuttaen, on kelpo levy: sen sävellykset ovat riittävän hyviä saadakseen rytmijalan naputtamaan mukana ja koukut riittävän yksinkertaisia tarttuakseen kiinni ensikuulemalla. Attero Dominatus on kaikkea tätä, mutta ei yhtä hyvin; levyn nimi olisi voinut yhtä hyvin olla Primo Victoria 2.0, niin suloisesti levy on omalla mukavuusalueellaan. En voi pitkään valittaa tästä, sillä jokainen Sabatonin levy on bunkkeroitunut samalle mukavuusalueelle, jossa pohjoismainen iskelmä kohtaa voimametallin ja loukkaavan huonon kansallisenhistoriankirjoituksen.
Ei sillä etteikö Attero Dominatus tarjoaisi jotain, mitä yhtyeen ensimmäisellä levyllä ei olisi ollut: seitsemän minuuttia ja rapeat pitkä Rise of Evil on toki massiivisempi sävellys kuin mikään edellislevyltä tai miltään sittemmin julkaistulta, mutta ongelma on siinä, että em. biisi ei tunnu siltä. Se on vain pitkä biisi Sabatonia, jokaista sointukiertoa veivataan kerran tai kaksi enemmän kuin lyhyemmissä kappaleissa. Tämä on sama juttu kuin Axel Rudi Pellin kanssa: ainoa ero pitkällä ja lyhyellä biisillä on se, kuinka pitkä intro/soolo sille on laitettu. Minusta hyvät biisit tarjoavat jotain, mitä lyhyemmät eivät pysty - erityisesti monipolvisempia sävellyksiä, mutkia matkassa ja tuntua suuruudesta. Rise of Evil ei tarjoa tätä, vaan vaikka sen introa ja sointukiertoja olisi karsinut, kappale tuskin olisi ollut sen huonompi.
Attero Dominatus on kelvollinen, jopa hyvä levy, mutta siitä kuuluu kuinka tarkkaan yhtye on yrittänyt kopioda onnistuneen ensilevyn rakennetta ja sävellyksiä. Tämä on toiseksi suurin ongelmani Sabatonin kanssa: kun yhden heidän levynsä on kuullut, on enemmän tai vähemmän kuullut kaikki levyt. AC/DC:n ja Motörheadin kaltaiset bändit suorastaan ilakoivat tismalleen samalla tyylillä, mutta AC/DC:n ja Motörheadin Sama Levy Joka Kerta on parempi ja kiinnostavampi kuin Sabatonin. Monet ovat varmasti eri mieltä ja on toki totta, että paskimmat AC/DC:n levyt ovat absoluuttisesti paskempia kuin Sabatonin huonoimmat levyt, mutta odottakaapa kaksikymmentä vuotta - siinä vaiheessa Stiff Upper Lip on oikea perkeleen mestariteos verrattuna Sabatonin silloiseen rahastuskikkaan, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Suomi Finland Perkele Mannerheim Hakkapeliitta.
Norther - Till Death Unites Us (2006)
Huoh. Kirjoitin tämän tekstin jo kertaalleen valmiiksi, noin vartti sitten. Kun olin viimeistelemässä viimeistä kappaletta, huomasin selaimen valittavan internet-yhteyden puutetta. Palkit täysillä. Avast! pyörimässä taustalla, jumissa, kaatuneena. Kone juntturaan, ei mitään reaktiota. Sinne meni se teksti, tallentamatta, katosi ei mihinkään. Ei auta, uusi yritys.
Till Death Unites Us on Northerin Are You Dead Yet?, mutta sillä erolla, että Till Death Unites Us on paljon, paaaljon huonompi. Olen toki jäävi tässä asiassa, sillä kuten Are You Dead Yet? -tekstistäni käy ilmi, Children of Bodomin uuden levyn odottaminen 2000-luvun puolivälissä oli verrattavissa hihhulien Tuomiopäivän vartomiseen. Ilmassa oli siis pelonsekaista innostusta, sitä parasta sorttia. Till Death Unites Us sen sijaan ei herättänyt minussa mitään fiiliksiä, kun kuulin sen ekan kerran joskus vuoden 2008 paikkeilla: se oli vain yksi tympeä, Children of Bodomilta haiskatava levy Nykyään inhoan Till Death Unites Usia, koska se edustaa kaikkea sitä, mitä hyvä metallilevy ei ole, taiteellisen ambition uhraamista massojen miellyttämisen alttarilla.
Otetaan yksi kappale, johon kaikki levyn ongelmat kulminoituvat: Fuck You. Jo biisinnimi kertoo sen, että enää ei liikuta angstisessa teinilyriikassa, vaan kiukkuisen ja angstisen teinin möykkäämisessä. Vaikka Mirror of Madness ei missään nimessä ollut lyriikallista neroutta sisältävä väläys erinomaisuutta, sen kappaleet yrittivät kertoa jotain, sanoa jotain. Ei enää, fak juu ja silleen. Ollaan kovia, uuuuugghh, ollaan niin kovia jätkiä, vitut kaikista muista. Muutkin biisit ovat samalla sanoitusambition aseella, vaikka aivan yhtä sietämättömiä eivät olekaan. Fuck Youn toinen suuri onglema, joka ei liity sanoituksiin, on sen täysin mitäänsanomaton sävellystyöskentely: biisi alkaa, hoipertelee edestakaisin turhien ja väkisin mukaan kammettujen hokemien ja tusinariffien kanssa kaksi minuuttia, kunnes loppuu. Mitään ei saavutettu, mitään ei edes yritetty saavuttaa, tietoa tai käsitystä tarinankaaresta tai sävellysten rytmityksestä ei ole.
Norther oli paljon tätä parempi bändi. Halutessaan yhtye onnistui tekemään hyviä joskaan ei erinomaisia levyjä. Mutta tämä... oh boy, tämä on todella syvällä paskaämpärissä. Mukaan on onnistuttu kampeamaan parit välttävästi puhtaasti lauletut kertosäkeet, joista jää käteen iso kourallinen ei mitään. Till Death Unites Us on rahastus, huono sellainen. Levy on selvästi tehty yhdestä syystä, ja se syy ei ole edes kovin hyvä: koska Bodomin lapset onnistuivat tekemään kaupallisesti menestyneen levyn, jolla se tyhmensi musiikkiaan niin monella askeleella, että bändille olisi voinut suositella uraa maratoonarina. Norther teki saman, mutta jatkoi vielä toiselle maratonille, jossa se tuupertui omaan kiroilunsa pilveen, kaikkien unohtamana.
Norhter jatkoi levyttämistä vielä kahden levyn verran, mutta sen sielu oli jo poissa, ruumis pelkkä eloton koneisto, joka ei vielä tiennyt kuolleensa. Se oli yrittänyt hypätä hain yli ja pudonnut pedon kitaan.
P.S. Tämä teksti on varsin rankkaa luettavaa, näin jälkikäteen. Olkoon, edellinen oli ihan yhtä rankka. Minkäs teet - levy on paska ja se on tehty huonosti paskojen pyrkimysten takia.
Till Death Unites Us on Northerin Are You Dead Yet?, mutta sillä erolla, että Till Death Unites Us on paljon, paaaljon huonompi. Olen toki jäävi tässä asiassa, sillä kuten Are You Dead Yet? -tekstistäni käy ilmi, Children of Bodomin uuden levyn odottaminen 2000-luvun puolivälissä oli verrattavissa hihhulien Tuomiopäivän vartomiseen. Ilmassa oli siis pelonsekaista innostusta, sitä parasta sorttia. Till Death Unites Us sen sijaan ei herättänyt minussa mitään fiiliksiä, kun kuulin sen ekan kerran joskus vuoden 2008 paikkeilla: se oli vain yksi tympeä, Children of Bodomilta haiskatava levy Nykyään inhoan Till Death Unites Usia, koska se edustaa kaikkea sitä, mitä hyvä metallilevy ei ole, taiteellisen ambition uhraamista massojen miellyttämisen alttarilla.
Otetaan yksi kappale, johon kaikki levyn ongelmat kulminoituvat: Fuck You. Jo biisinnimi kertoo sen, että enää ei liikuta angstisessa teinilyriikassa, vaan kiukkuisen ja angstisen teinin möykkäämisessä. Vaikka Mirror of Madness ei missään nimessä ollut lyriikallista neroutta sisältävä väläys erinomaisuutta, sen kappaleet yrittivät kertoa jotain, sanoa jotain. Ei enää, fak juu ja silleen. Ollaan kovia, uuuuugghh, ollaan niin kovia jätkiä, vitut kaikista muista. Muutkin biisit ovat samalla sanoitusambition aseella, vaikka aivan yhtä sietämättömiä eivät olekaan. Fuck Youn toinen suuri onglema, joka ei liity sanoituksiin, on sen täysin mitäänsanomaton sävellystyöskentely: biisi alkaa, hoipertelee edestakaisin turhien ja väkisin mukaan kammettujen hokemien ja tusinariffien kanssa kaksi minuuttia, kunnes loppuu. Mitään ei saavutettu, mitään ei edes yritetty saavuttaa, tietoa tai käsitystä tarinankaaresta tai sävellysten rytmityksestä ei ole.
Norther oli paljon tätä parempi bändi. Halutessaan yhtye onnistui tekemään hyviä joskaan ei erinomaisia levyjä. Mutta tämä... oh boy, tämä on todella syvällä paskaämpärissä. Mukaan on onnistuttu kampeamaan parit välttävästi puhtaasti lauletut kertosäkeet, joista jää käteen iso kourallinen ei mitään. Till Death Unites Us on rahastus, huono sellainen. Levy on selvästi tehty yhdestä syystä, ja se syy ei ole edes kovin hyvä: koska Bodomin lapset onnistuivat tekemään kaupallisesti menestyneen levyn, jolla se tyhmensi musiikkiaan niin monella askeleella, että bändille olisi voinut suositella uraa maratoonarina. Norther teki saman, mutta jatkoi vielä toiselle maratonille, jossa se tuupertui omaan kiroilunsa pilveen, kaikkien unohtamana.
Norhter jatkoi levyttämistä vielä kahden levyn verran, mutta sen sielu oli jo poissa, ruumis pelkkä eloton koneisto, joka ei vielä tiennyt kuolleensa. Se oli yrittänyt hypätä hain yli ja pudonnut pedon kitaan.
P.S. Tämä teksti on varsin rankkaa luettavaa, näin jälkikäteen. Olkoon, edellinen oli ihan yhtä rankka. Minkäs teet - levy on paska ja se on tehty huonosti paskojen pyrkimysten takia.
perjantai 11. joulukuuta 2015
Napalm Death - Smear Campaign (2006)
Napalm Death on löytänyt urallaan renessanssin 2000-luvulla haahuiltuaan päämäärättömän death metal -sävytteisemmän räiminnän suossa. Yhtyeen renessanssin toinen levy, Smear Campaign, kiinnitti huomioni erityisesti sen musiikkivideobiisin, When All Is Said and Donen, voimalla: vaikka en tavallisesti juuri grindistä perusta, tuo yksi ralli osui makuhermooni suoraan, sen kummempia kaartelematta, sillä siinä on sopivassa suhteessa melodiaa, että armotonta runttaa. When All Is Said and Done ei ole tyypillinen Napalm Death -biisi, mutta se ansaitsee hatunnoston työstään porttina yhtyeen ja sen edustaman genren maailmaan.
Pidän enemmän Napalm Deathista - ainakin Smear Campaignista - kuin muista kuulemista grind-bändeistä yhdestä hyvin selkeästä syystä: he eivät hukkaa punaista lankaa ylikierroksilla käyvän HC punkin alle. Vaikka musiikki on kaoottista ja hypernopeaa pärinää, kappaleissa on alku, keskikohta ja loppu, koukkuja unohtamatta. Suosikkibiisikseni levyltä muodostunut Freedom Is a Wage of Sin on tästä mitä erinomaisin indikaattori: vaikka biisi omaa sitä "vittuakoa väliä" -punk-asennetta ja älyttömän nopeaa blast beatia, sen kertosäe rakentuu infernaalisen hienon koukun (oivaltavan riffin ja biisin nimen sanomisen) varaan. Siinä missä Nasum tuntui jokaisella levyllään liian nopealta omaksi hyväkseen, Napalm Death pitää tolkun matkassa eikä vain tee nopeaa musiikkia tehdäkseen nopeaa musiikkia.
Yksi iso tekijä grindissä on lyriikoiden kantaaottavuus, eikä Smear Campaign ole tästä mikään poikkeus, vaan sanoituksissa ruoditaan milloin mitäkin nyky-yhteiskunnan (tai no, kymmenen vuoden takaisen yhteiskunnan) ongelmakohtaa. Ilman syväluotaavaa lyriikallista analyysiä on mahdollista nähdä jo pelkistä biisinnimistä, ketä vastaan Napalm Deathin kriittinen sanansäilä tällä kertaa käy: Fatalist, Dead and Dumbstruck (Intelligent Design), Puritanical Punishment Beating... Kantaaotetaan eikä irti päästetä. Vaikka mielipiteistä ei olisi samaa mieltä, on hattua pakko nostaa keski-ikäisten miekkosten yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vimmalle - monestihan mitä vanhemmiksi muusikot käyvät, sitä helpommin he irtautuvat nuoruutensa "radikaaliudesta" ja pamahtavat uskoonkin, kaiken muun lisäksi. Keski-ikäinen aatteiden pöhöttyminen on kuitenkin kaukana, kun Barney Greenway pääsee mikrofonin ja sanoituskynän ääreen.
En tiedä mitä sanoisin Smear Campaignista: se on hyvää grindiä, ja minulle luultavin väylä grindcoreen, jos tulen sellaista koskaan löytämään. Biisit ovat lyhyitä ja vihaisia, mutta kuitenkin biisejä, eivät pelkkiä parinkymmenen sekunnin mittaisia rypistyksiä. Minun pitäisi varmaan perehtyä Napalm Deathin nykytuotantoon paremmin... Hmm, joululahjatoivelista taisi juuri saada yhden tai kaksi lisäartikkelia.
Pidän enemmän Napalm Deathista - ainakin Smear Campaignista - kuin muista kuulemista grind-bändeistä yhdestä hyvin selkeästä syystä: he eivät hukkaa punaista lankaa ylikierroksilla käyvän HC punkin alle. Vaikka musiikki on kaoottista ja hypernopeaa pärinää, kappaleissa on alku, keskikohta ja loppu, koukkuja unohtamatta. Suosikkibiisikseni levyltä muodostunut Freedom Is a Wage of Sin on tästä mitä erinomaisin indikaattori: vaikka biisi omaa sitä "vittuakoa väliä" -punk-asennetta ja älyttömän nopeaa blast beatia, sen kertosäe rakentuu infernaalisen hienon koukun (oivaltavan riffin ja biisin nimen sanomisen) varaan. Siinä missä Nasum tuntui jokaisella levyllään liian nopealta omaksi hyväkseen, Napalm Death pitää tolkun matkassa eikä vain tee nopeaa musiikkia tehdäkseen nopeaa musiikkia.
Yksi iso tekijä grindissä on lyriikoiden kantaaottavuus, eikä Smear Campaign ole tästä mikään poikkeus, vaan sanoituksissa ruoditaan milloin mitäkin nyky-yhteiskunnan (tai no, kymmenen vuoden takaisen yhteiskunnan) ongelmakohtaa. Ilman syväluotaavaa lyriikallista analyysiä on mahdollista nähdä jo pelkistä biisinnimistä, ketä vastaan Napalm Deathin kriittinen sanansäilä tällä kertaa käy: Fatalist, Dead and Dumbstruck (Intelligent Design), Puritanical Punishment Beating... Kantaaotetaan eikä irti päästetä. Vaikka mielipiteistä ei olisi samaa mieltä, on hattua pakko nostaa keski-ikäisten miekkosten yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vimmalle - monestihan mitä vanhemmiksi muusikot käyvät, sitä helpommin he irtautuvat nuoruutensa "radikaaliudesta" ja pamahtavat uskoonkin, kaiken muun lisäksi. Keski-ikäinen aatteiden pöhöttyminen on kuitenkin kaukana, kun Barney Greenway pääsee mikrofonin ja sanoituskynän ääreen.
En tiedä mitä sanoisin Smear Campaignista: se on hyvää grindiä, ja minulle luultavin väylä grindcoreen, jos tulen sellaista koskaan löytämään. Biisit ovat lyhyitä ja vihaisia, mutta kuitenkin biisejä, eivät pelkkiä parinkymmenen sekunnin mittaisia rypistyksiä. Minun pitäisi varmaan perehtyä Napalm Deathin nykytuotantoon paremmin... Hmm, joululahjatoivelista taisi juuri saada yhden tai kaksi lisäartikkelia.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Motörhead - Kiss of Death (2006)
Tänään on banaalin ja pateettisen nationalismin juhlapäivä Suomeksi nimetyssä valtiossa. Minua se ei voisi vähempää kiinnostaa monestakin syystä, joista tänään tärkein on se, että Motörhead on keikalla Hartwall-areenalla. Fuck yeah, Lemmy! Myönnän hieman viivyttäneeni tämän tekstin kirjoittamista, sillä Kiss of Death oli alunperin THE levy, jonka myötä tajusin Motörheadin hienouden ja Lemmyn nerouden. Pitkään blogia lukeneet saattavat muistaa, että Overkill ja 1916 saivat suunnaltani hieman nuivan vastaanoton. Todellisuus on se, että samalla kun kirjoitin 1916-tekstiä tajusin monia asioita - osittain tämä varmasti näkyy tekstissä, jos tietää mitä etsiä. Seuraavana päivänä tuon tekstin kirjoittamisesta marssin Music Hunter -levy- & musakrääsäkauppaan, josta mukaani lähti Kiss of Death. Kotona levy ns. kolahti, ja levystä muodostui minulle kesän 2014 soundtrack.
Kiss of Death ei välttämättä ole pitkän linjan Motörhead-faneille mitenkään poikkeuksellinen levy: hyvä tekele modernia (tai, siis, niin modernia kuin Motörhead nyt on koskaan ollut) lemmyttelyä. Kyllä, yritän tehdä tässä uutta verbiä, joka kuvastaa kaikkea mitä Motörhead edustaa: katu- ja rock-uskottavaa tepastelua, uhmakkaan rehvastelevaa lyriikkaa ja periksiantamatonta asennetta. Kun kaveri marssii usean promillen humalassa sisälle baariin ja nyökkää portsareille tuttavalliseen sävyyn, hän lemmyttelee. Kun allekirjoittanut yrittää olla cool ja tilaa Jack & coken baarimikolta ja istuu alas jutustelemaan filosofiseksi tarkoitettua jaarittelua, hän yrittää lemmytellä. Kun muusikko voi soittaa bassoa, seisoa samoilla jalansijoilla koko keikan ja onnistuu silti varastamaan huomion muilta bändin jäseniltä, hän - aivan - lemmyttelee.
Kiss of Death on täynnä erinomaisia rock- ja metalliralleja, jotka soitettu poikkeuksellisen hienolla groovella ja sellaisilla koukuilla, että tanssiksi, lauluksi ja muuksi sekalaiseksi möykäksihän sitä pitää joka kerta pistää. Jokainen biisi on tärkeä ja se, jos mikä, on erinomaisen levykokonaisuuden merkki. Lisäksi paketin kruunaavat Lemmyn lyriikat, jotka (kuten toivon kaikkien jo tietävän) edustavat rehellisintä ja laadukkainta rock-lyriikkaa kenties koskaan - ainoa lähelle tuleva vertailukohta on Bon Scott -aikainen AC/DC. Erityisesti Christine-kappaleen säkeistö "She moves like a rattlesnake made out of razorblades" on kaivertunut mieleni graniittiin syvin urin.
Minulle Kiss of Death on paras tähän asti kuulemani Motörhead-levytys, vaikka Bastards ei olekaan kovin kaukana takana. Yksi tärkeä tekijä mieltymyksessäni eittämättä on se, että se oli minulle portti lemmyttelyn maailmaan, mutta olen silti valmis väittämään tekelettä alusta loppuun onnistuneeksi levyksi. Uskoo ken tahtoo - jos tällä blogilla on joku pointti, se on nostalgian vaarallisuus ja kuuntelukokemuksen subjektiivisuus, ja tässähän sitä yritän yleistää oman nostalgiani ja subjektiivisen kokemukseni universaaliksi.
P.S.
"Lucky thing for you babe I'm so lazy / 'cause I'm gonna pull your trigger." Gotta love it.
Kiss of Death ei välttämättä ole pitkän linjan Motörhead-faneille mitenkään poikkeuksellinen levy: hyvä tekele modernia (tai, siis, niin modernia kuin Motörhead nyt on koskaan ollut) lemmyttelyä. Kyllä, yritän tehdä tässä uutta verbiä, joka kuvastaa kaikkea mitä Motörhead edustaa: katu- ja rock-uskottavaa tepastelua, uhmakkaan rehvastelevaa lyriikkaa ja periksiantamatonta asennetta. Kun kaveri marssii usean promillen humalassa sisälle baariin ja nyökkää portsareille tuttavalliseen sävyyn, hän lemmyttelee. Kun allekirjoittanut yrittää olla cool ja tilaa Jack & coken baarimikolta ja istuu alas jutustelemaan filosofiseksi tarkoitettua jaarittelua, hän yrittää lemmytellä. Kun muusikko voi soittaa bassoa, seisoa samoilla jalansijoilla koko keikan ja onnistuu silti varastamaan huomion muilta bändin jäseniltä, hän - aivan - lemmyttelee.
Kiss of Death on täynnä erinomaisia rock- ja metalliralleja, jotka soitettu poikkeuksellisen hienolla groovella ja sellaisilla koukuilla, että tanssiksi, lauluksi ja muuksi sekalaiseksi möykäksihän sitä pitää joka kerta pistää. Jokainen biisi on tärkeä ja se, jos mikä, on erinomaisen levykokonaisuuden merkki. Lisäksi paketin kruunaavat Lemmyn lyriikat, jotka (kuten toivon kaikkien jo tietävän) edustavat rehellisintä ja laadukkainta rock-lyriikkaa kenties koskaan - ainoa lähelle tuleva vertailukohta on Bon Scott -aikainen AC/DC. Erityisesti Christine-kappaleen säkeistö "She moves like a rattlesnake made out of razorblades" on kaivertunut mieleni graniittiin syvin urin.
Minulle Kiss of Death on paras tähän asti kuulemani Motörhead-levytys, vaikka Bastards ei olekaan kovin kaukana takana. Yksi tärkeä tekijä mieltymyksessäni eittämättä on se, että se oli minulle portti lemmyttelyn maailmaan, mutta olen silti valmis väittämään tekelettä alusta loppuun onnistuneeksi levyksi. Uskoo ken tahtoo - jos tällä blogilla on joku pointti, se on nostalgian vaarallisuus ja kuuntelukokemuksen subjektiivisuus, ja tässähän sitä yritän yleistää oman nostalgiani ja subjektiivisen kokemukseni universaaliksi.
P.S.
"Lucky thing for you babe I'm so lazy / 'cause I'm gonna pull your trigger." Gotta love it.
torstai 3. joulukuuta 2015
Mokoma - Kuoleman laulukunnaat (2006)
Mokoman ura alkoi jo 1990-luvulla, vaikka varsinainen läpimurto tapahtui rajun tyylimuutoksen jälkeen Kurimuksella vuonna 2003. Nykymuotoisen Mokoman kolmas levy, erittäin komean nimen omaava Kuoleman laulukunnaat, oli julkaisunsa aikoihin kova pala monille: se oli levy, jossa kaikki, mikä oli edellisillä levyillä osunut johonkin muualle kuin häränsilmään, napsahti kohdilleen. Näin ainakin sanottiin; en ostanut levyä silloin, koska se oli kallis enkä ollut kuullut Mokomalta kuin yksittäisiä kappaleita, jotka eivät olleet säväyttäneet. Kun myöhemmin sitten ostin Kuoleman laulukunnaat, totesin sen olevan hyvä, mutta hieman mielikuvitukseton ja tuttu Mokoma-levytys. Tämä johtui siitä, että minulla oli kokoelmassani kaksi myöhempää yhtyeen tuotosta.
Kuoleman laulukunnaat on Mokoman mittapuulevy: tuotos, johon kaikkia tulevia verrataan. Siinä moni asia - joskaan ei kaikki - osuu napakymppiin: kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin vaikkapa Kurimuksella, Marko Annalan vokaaleissa on enemmän syvyyttä kuin aiemmin, melodiset koukut ja armoton rässipaahto ovat balanssissa. Mielenkiintoinen pointti: levyn puoliballadista, Kuu saa valtansa auringolta, on kääntynyt jopa Haloo Helsingin! käsitellyssä kelvollisen kuuloiseksi pop- tai rock-ralliksi. Lyriikat ovat, kuten Annalalta sopii odottaakin, paljon keskivertoa metallilyriikkaräpellystä parempia. Myös, jumakauta, kansikuva on komeaa katseltavaa.
Silti se ei ole Mokoman paras levy, minulle. Monet varmasti auliisti myöntävät kuinka hieno tuotos se on - koska se on - ja väittävät, että mikään, mitä yhtye on sitä ennen tai sittemmin tehnyt, ei ole verrattavissa siihen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhtyeen uusin, Elävien kirjoihin, on vieläkin parempi. Olen jo aiemmin hehkuttanut uutta kiekkoa ja hehkuttanen joskus kaukaisessa tulevaisuudessa lisääkin, mutta se ansaitsee sen. Kuoleman laulukunnaiden omia ongelmia ovat parantuneesta tulkinnastaan huolimatta Annalan puutteellinen ilmaisu niin örinän kuin puhtaiden vokaalien puolella sekä muutama kappale huitaisee hieman ohi - ei pahasti, mutta hieman kuitenkin. Levyltä puuttuvat huikeat yksittäiset rallit, joilla on selkeästi muusta levystä erottava tunnelma ja erilaiset oivallukset, kuten uudella levyllä Pohja on nähty ja Mutta minulta puuttuisi rakkaus - toki, Pahaa verta on hieno niskanmurskaaja ja Kuu saa valtansa auringolta haikean kaunis, mutta varomattomalle kuulijalle kaikki biisit sulautuvat enemmän tai vähemmän yhdeksi mötikäksi.
Valitus ohi. Kuoleman laulukunnaat on erittäin vahva kiekko lievine vikoineenkin. Se ei välttämättä tunnu niin mullistavalta enää, mutta noin kymmenen vuotta sitten se oli Mokoman siihenastisen kehityksen huipentuma, määränpää josta on vaikea jatkaa eteenpäin. Kuinka profetiaalista ja jälkiviisasta tämä onkaan.
Kuoleman laulukunnaat on Mokoman mittapuulevy: tuotos, johon kaikkia tulevia verrataan. Siinä moni asia - joskaan ei kaikki - osuu napakymppiin: kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin vaikkapa Kurimuksella, Marko Annalan vokaaleissa on enemmän syvyyttä kuin aiemmin, melodiset koukut ja armoton rässipaahto ovat balanssissa. Mielenkiintoinen pointti: levyn puoliballadista, Kuu saa valtansa auringolta, on kääntynyt jopa Haloo Helsingin! käsitellyssä kelvollisen kuuloiseksi pop- tai rock-ralliksi. Lyriikat ovat, kuten Annalalta sopii odottaakin, paljon keskivertoa metallilyriikkaräpellystä parempia. Myös, jumakauta, kansikuva on komeaa katseltavaa.
Silti se ei ole Mokoman paras levy, minulle. Monet varmasti auliisti myöntävät kuinka hieno tuotos se on - koska se on - ja väittävät, että mikään, mitä yhtye on sitä ennen tai sittemmin tehnyt, ei ole verrattavissa siihen. Näin ei kuitenkaan ole, sillä yhtyeen uusin, Elävien kirjoihin, on vieläkin parempi. Olen jo aiemmin hehkuttanut uutta kiekkoa ja hehkuttanen joskus kaukaisessa tulevaisuudessa lisääkin, mutta se ansaitsee sen. Kuoleman laulukunnaiden omia ongelmia ovat parantuneesta tulkinnastaan huolimatta Annalan puutteellinen ilmaisu niin örinän kuin puhtaiden vokaalien puolella sekä muutama kappale huitaisee hieman ohi - ei pahasti, mutta hieman kuitenkin. Levyltä puuttuvat huikeat yksittäiset rallit, joilla on selkeästi muusta levystä erottava tunnelma ja erilaiset oivallukset, kuten uudella levyllä Pohja on nähty ja Mutta minulta puuttuisi rakkaus - toki, Pahaa verta on hieno niskanmurskaaja ja Kuu saa valtansa auringolta haikean kaunis, mutta varomattomalle kuulijalle kaikki biisit sulautuvat enemmän tai vähemmän yhdeksi mötikäksi.
Valitus ohi. Kuoleman laulukunnaat on erittäin vahva kiekko lievine vikoineenkin. Se ei välttämättä tunnu niin mullistavalta enää, mutta noin kymmenen vuotta sitten se oli Mokoman siihenastisen kehityksen huipentuma, määränpää josta on vaikea jatkaa eteenpäin. Kuinka profetiaalista ja jälkiviisasta tämä onkaan.
tiistai 1. joulukuuta 2015
Mastodon - Blood Mountain (2006)
On olemassa levyjä, joita ei vain pidä ymmärtää. Ne pitää kokea, hyvässä ja huonossa; yritys järkeistää kuultu johtaa pian sekoamiseen. Yhdysvaltalainen modernin progen metallin messias Mastodon on tahkonnut omaa meuhkaamistaan aina 2000-luvun alusta asti, ja yhtyeen kolmoslevy Blood Mountain on monissa piireissä nostettu jopa klassikon asemaan. Se on eittämättä levy, jota ei pidä liikaa ajatella, vaan antautua sille, mutta onko se hyvä sellaisena levynä?
Blood Mountain on koukeroinen ja vaikeaselkoinen, kyllä, mutta se ei tee levystä automaattisesti hyvin tehtyä. Koukeroiset riffit ja monipolviset sävellykset monesti luovat hyviä biisejä ja levykokonaisuuksia, mutta monet yhtyeet ovat myös ns. kadonneet omiin perseisiinsä veivatessaan ilmaisuaan aina vain monimutkaisemmaksi. Minulle Blood Mountain on aina jättänyt hieman haalean maun suuhun, mutta ei sen takia, että se on ylipitkä ja vaikeaselkoinen - vaikka näilläkin tekijöillä on osavaikutus asiaan - vaan koska se ei ole mitenkään erityisen hyvin tehty. Ennen kuin kukaan vetää herneitä nenään tämän enempää, voi hyvin olla etten ole "tajunnut" levyä. Ei olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta. Puolustuksekseni sanon sen, että yhtyeen neljäs levy, vieläkin koukeroisempi ja venkoilevampi Crack the Skye puolestaan toimii kuin kakkosnelonen takaraivoon.
Vaikka Blood Mountain on hankala levy täynnä mutkaa ja yllättäviä käänteitä, kappalemateriaali on makuuni liian tasapaksua, liian homogeenistä. En tarkoita tällä sitä, että jokaisessa biisissä pitäisi olla eri etninen soitin (didgeridoo, säkkipilli, vitun triangeli), vaan että tällaisenaan kaikki kappaleet tuntuvat puuroutuvan yhdeksi massaksi: toisinaan mennään kovempaa, toisinaan tunnelmoidaan, mutta silti rallit ovat kuin saman matemaattisen kaavan variaatioita. Jälleen, jonakin päivänä (lähi?)tulevaisuudessa saatan todeta yllä kuvatun näkökantani täysin vääräksi, mutta nyt, joulukuun alussa 2015, tämä on tilanne. Ehkä en ole vain nauttinut vaadittavaa yhdistelmää lääkkeitä, huumausaineita ja väkeviä viinoja, että touhussa olisi löydettävissä punaista lankaa.
Toki yhtyeen soittoa on ihailtava - erityisesti rumpali Brann Dailorin työskentely on esimerkillistä. Samaa, tosin, voi sanoa kaikkein sieluttomimmastakin soitinrunkkausprogesta (jollaista, just for the record, Mastodon ei ole) ja harva bändi metallin piirissä pääsee oikeasti suureen suosioon täydellisellä soittotaidottomuudella. Punkissa ehkä, progemetallissa ei niinkään.
Blood Mountain on sellainen levy, jonka kuuntelen tasaisin väliajoin, mutta en pääse sen maailmaan yhtään paremmin perille. Se vain on, kuten kulunut ilmaisu kuuluu. Tässä se on minulle monien Opethin levyjen hengenseuralainen.
Blood Mountain on koukeroinen ja vaikeaselkoinen, kyllä, mutta se ei tee levystä automaattisesti hyvin tehtyä. Koukeroiset riffit ja monipolviset sävellykset monesti luovat hyviä biisejä ja levykokonaisuuksia, mutta monet yhtyeet ovat myös ns. kadonneet omiin perseisiinsä veivatessaan ilmaisuaan aina vain monimutkaisemmaksi. Minulle Blood Mountain on aina jättänyt hieman haalean maun suuhun, mutta ei sen takia, että se on ylipitkä ja vaikeaselkoinen - vaikka näilläkin tekijöillä on osavaikutus asiaan - vaan koska se ei ole mitenkään erityisen hyvin tehty. Ennen kuin kukaan vetää herneitä nenään tämän enempää, voi hyvin olla etten ole "tajunnut" levyä. Ei olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta. Puolustuksekseni sanon sen, että yhtyeen neljäs levy, vieläkin koukeroisempi ja venkoilevampi Crack the Skye puolestaan toimii kuin kakkosnelonen takaraivoon.
Vaikka Blood Mountain on hankala levy täynnä mutkaa ja yllättäviä käänteitä, kappalemateriaali on makuuni liian tasapaksua, liian homogeenistä. En tarkoita tällä sitä, että jokaisessa biisissä pitäisi olla eri etninen soitin (didgeridoo, säkkipilli, vitun triangeli), vaan että tällaisenaan kaikki kappaleet tuntuvat puuroutuvan yhdeksi massaksi: toisinaan mennään kovempaa, toisinaan tunnelmoidaan, mutta silti rallit ovat kuin saman matemaattisen kaavan variaatioita. Jälleen, jonakin päivänä (lähi?)tulevaisuudessa saatan todeta yllä kuvatun näkökantani täysin vääräksi, mutta nyt, joulukuun alussa 2015, tämä on tilanne. Ehkä en ole vain nauttinut vaadittavaa yhdistelmää lääkkeitä, huumausaineita ja väkeviä viinoja, että touhussa olisi löydettävissä punaista lankaa.
Toki yhtyeen soittoa on ihailtava - erityisesti rumpali Brann Dailorin työskentely on esimerkillistä. Samaa, tosin, voi sanoa kaikkein sieluttomimmastakin soitinrunkkausprogesta (jollaista, just for the record, Mastodon ei ole) ja harva bändi metallin piirissä pääsee oikeasti suureen suosioon täydellisellä soittotaidottomuudella. Punkissa ehkä, progemetallissa ei niinkään.
Blood Mountain on sellainen levy, jonka kuuntelen tasaisin väliajoin, mutta en pääse sen maailmaan yhtään paremmin perille. Se vain on, kuten kulunut ilmaisu kuuluu. Tässä se on minulle monien Opethin levyjen hengenseuralainen.
Lordi - The Arockalypse (2006)
This is it, the big one, a mother of all one hit wonders. Kuten varmasti kaikki muistavat, vuonna 2006 Lordi voitti Euroviisut kappaleella Hard Rock Hallelujah, ja tämä yksittäinen sävellys, enemmän kuin mikään muu, personifioi 2000-luvun "hevibuumia" - toisen sijan ottaa Ari Koivunen. Siinä pyörityksessä moni asia unohtui ja muuttui absurdiksi irvikuvaksi itsestään - Lordi yhtyeenä ja The Arockalypse levynä erityisesti. Jääkiekon MM-kisojen voitot (1995 ja 2011) eivät olleet mitään verrattuna siihen kansalliseen euforiaan, jonka yhden kollektiivisesti typeräksi myönnetyn kilpailun voittaminen sai aikaan. Vielä melkein kymmenen vuotta voiton jälkeen Lordi on "se bändi, joka voitti Euroviisut", eikä loppu ole näkösällä; yhtye menetti kasvonsa, käpertyi kuoreensa ja näivettyi pelkäksi vitsiksi lyhyen supersuosion takia/ansiosta. Tämä on mielestäni väärin, sillä vaikka Lordi ei ole koskaan ollut erityisen hyvä bändi, ei sen kohtalo ole reilu, mistä The Arockalypsen kuuntelu muistuttaa.
The Arockalypse ei ole ollenkaan hassumpaa hard rockia ja heviä: vaikutteet ovat vahvasti 1980-luvulla ja koukut ovat, kuten euroviisuvoitto todisti, maailman mittakaavassakin kovaa luokkaa. Levy kuulostaa samalta kuin yhtyeen kaksi edellistäkin tuotosta, eikä muutosta/kehitystä ole tapahtunut, mitä voi pitää hyvänä tai huonona asiana, mutta kun homma toimii, mitäpä sitä turhia innovoimaan. Kenties suurin yksittäinen ero aiempiin tuotoksiin on nimekäs vierailijakatras: Dee Snider pitää puheen, Bruce Kulick (jonka nykyinen ura taitaa olla tiivistettävissä vierailusoolojen heittelyyn) tiluttelee ja Udo Dirkschneider päästelee tuttuja udomaisia kireitä rapsilaulujaan They Only Come Out at Nightissa. Mainittu nimihirviöbiisi on myös levyn ehdottomasti parhaita - jopa paras - ralleja Bringing the Balls Back to Rockin, It Snows in Hellin ja sen väistämättömän Hard Rock Hallelujahin ohella.
Sinänsä, kuten mainittua, Lordin musiikissa ei ole mitään vikaa, jos sellaiseksi ei lasketa Mr. Lordin laulua. Kun sanoin edellisessä kappaleessa Udon ääntelyä kireäksi raspilauluksi, niin juuri sellaiseen soundiin uskon Mr. Lordin pyrkivän, mutta vaikka laulu on eittämättä kireää ja raspista, se ei kuulosta hyvältä kuin Udolla, vaan toivottomalta yrittämiseltä. Onko tässä mitään järkeä kenellekään muulle? No, selitetään esimerkin kautta: hidas ja tunnelmallinen It Snows in Hell on tosiaan levyn parempia biisejä, mutta sen säkeet ovat lähes sietämätöntä kuultavaa Mr. Lordin täysin riittämättömän tulkinnan takia: vaikka miekkonen handlaa rokkaavammat kohdat ihan kelvollisesti, puoliballadin hempeämpien osuuksien päälle nariseva ääni ei sovi sitten millään. Kapean äänialan raspilaulu voi toimia täysverisen pianoballadin kanssa, jos se tehdään oikein (Grave Digger on tehnyt tästä jonkinasteisen taiteenalan Emerald Eyesillä ja Always and Eternallylla), mutta siihen vaadittaisiin Mr. Lordia ansiokkaampi tunteiden tulkki.
Lordi on maineensa vanki. Se tekee yhä kelvollisia levyjä, mutta ilman uutta laulukilpailumenestystä se tuskin tulee olemaan Suomessa mitään muuta kuin naavapartojen nyökkäilyä keräävä yhtye. Ulkomailla yhtyeen "Gwar Gwarin puutteessa" -akti saattaa käydä kaupaksikin.
The Arockalypse ei ole ollenkaan hassumpaa hard rockia ja heviä: vaikutteet ovat vahvasti 1980-luvulla ja koukut ovat, kuten euroviisuvoitto todisti, maailman mittakaavassakin kovaa luokkaa. Levy kuulostaa samalta kuin yhtyeen kaksi edellistäkin tuotosta, eikä muutosta/kehitystä ole tapahtunut, mitä voi pitää hyvänä tai huonona asiana, mutta kun homma toimii, mitäpä sitä turhia innovoimaan. Kenties suurin yksittäinen ero aiempiin tuotoksiin on nimekäs vierailijakatras: Dee Snider pitää puheen, Bruce Kulick (jonka nykyinen ura taitaa olla tiivistettävissä vierailusoolojen heittelyyn) tiluttelee ja Udo Dirkschneider päästelee tuttuja udomaisia kireitä rapsilaulujaan They Only Come Out at Nightissa. Mainittu nimihirviöbiisi on myös levyn ehdottomasti parhaita - jopa paras - ralleja Bringing the Balls Back to Rockin, It Snows in Hellin ja sen väistämättömän Hard Rock Hallelujahin ohella.
Sinänsä, kuten mainittua, Lordin musiikissa ei ole mitään vikaa, jos sellaiseksi ei lasketa Mr. Lordin laulua. Kun sanoin edellisessä kappaleessa Udon ääntelyä kireäksi raspilauluksi, niin juuri sellaiseen soundiin uskon Mr. Lordin pyrkivän, mutta vaikka laulu on eittämättä kireää ja raspista, se ei kuulosta hyvältä kuin Udolla, vaan toivottomalta yrittämiseltä. Onko tässä mitään järkeä kenellekään muulle? No, selitetään esimerkin kautta: hidas ja tunnelmallinen It Snows in Hell on tosiaan levyn parempia biisejä, mutta sen säkeet ovat lähes sietämätöntä kuultavaa Mr. Lordin täysin riittämättömän tulkinnan takia: vaikka miekkonen handlaa rokkaavammat kohdat ihan kelvollisesti, puoliballadin hempeämpien osuuksien päälle nariseva ääni ei sovi sitten millään. Kapean äänialan raspilaulu voi toimia täysverisen pianoballadin kanssa, jos se tehdään oikein (Grave Digger on tehnyt tästä jonkinasteisen taiteenalan Emerald Eyesillä ja Always and Eternallylla), mutta siihen vaadittaisiin Mr. Lordia ansiokkaampi tunteiden tulkki.
Lordi on maineensa vanki. Se tekee yhä kelvollisia levyjä, mutta ilman uutta laulukilpailumenestystä se tuskin tulee olemaan Suomessa mitään muuta kuin naavapartojen nyökkäilyä keräävä yhtye. Ulkomailla yhtyeen "Gwar Gwarin puutteessa" -akti saattaa käydä kaupaksikin.
lauantai 28. marraskuuta 2015
Kiuas - Reformation (2006)
Kiuaksen (Kiukaan?) kuvaaminen suomalaiseksi poweriksi antaisi mitä luultavimmin väärän mielikuvan: yhtye ei soundaa Sonata Arcticalta, Stratovariukselta tai varhaiselta Nightwishiltä, vaan kenties lähempi vertailukohta olisi Iced Earth. Ei, ei sekään ole täysin oikeudenmukainen kuvaus, sillä Kiukaan soinnissa on myös varhaisen Blind Guardianin melodiatajua, blastbeatia... Huoh, mikä sotku yrittää selvitellä yhtyeen musiikillista geneettistä perimää. Oli mitä hyvänsä, soundi on hyvä - samaan aikaan rankka, melodinen ja välittömästi tunnistettava. Yhtye iski läpi jo esikoislevyllään The Spirit of Ukkolla, joka on kuitenkin jäänyt minulta syistä X, Y ja Z hankkimatta. Monien fanien mielestä kakkoslevy Reformation on jonkinasteinen irtiotto esikoisen tyylistä, mutta jos näin on, muutos ei ole kovin suuri, sillä edelleen sointi on raskas, tempo kova ja melodiat hallitsevia. Ehkä ero on siinä, että kakkoslevyllä yhtye on askeleen tai kaksi lähempänä perinteisempää poweria kuin esikoisellaan, mutta ei tätä miksikään muuksi bändiksi onnistu epäilemään.
Reformation lähtee käyntiin hirvittävän kovalla avausbiisillä - traditio, josta Kiuas piti koko olemassa olonsa ajan kiinni: Race with the Falcons on niin infernaalisen kova biisi, että huh-hah-huihelvetti. Toinen aivan säädyttömän kova biisi on varmaankin levyn erikoisin ja samalla raskain biisi (jossa on mm. blastbeatia ja örinää), Black Winged Goddess, missä yhtye repii kyllä kaikista jäsenistään kaiken irti ja yhdistää niin mielipuolisen nerokkaalla tavalla useita musiikillisia tyylejä toisiinsa, että pakkohan tästä on pitää. Ei Reformationilla huonoja biisejä ole, mutta nämä kaksi rallia hallitsevat kyllä kuuntelukokemusta kahden kinastelevan diktaattorin lailla. Jos kolmas biisi pitäisi nostaa esiin, se olisi Bleeding Strings, joka on (Black Winged Goddessin vastapainoksi) levyn kevyin, tunnelmoivin ja maalailevin sävellys.
Reformationin suurin ongelma lienee se, että se on erittäin kovatasoisen diskografian vähiten kova tuotos. Kiuas teki liian lyhyeksi jääneen olemassa olonsa aikana neljä levyä, joista kaikki ovat vähintäänkin hyviä, toiset jopa lähellä erinomaisia. Siinä porukassa Reformation on kovista biiseistään huolimatta väliinputoaja, vailla äärettömän koukuttavaa kokonaisuutta, pelkkiä yksittäisiä oivaltavia biisejä. Kiukaan tavaramerkit - Ilja Jalkasen omintakeinen ja moneen taipuva laulu sekä Mikko Salovaaran kitaratyöskentely - ovat kyllä tallella, mutta silti täysin häränsilmään ne eivät Reformationilla osu. That being said, tämäkin levy on meripeninkulmia keskinkertaista ja unohdettavaa neljän euron poweria edellä. Ei erinomainen, mutta ei missään nimessä heikkokaan tuotos.
Reformation lähtee käyntiin hirvittävän kovalla avausbiisillä - traditio, josta Kiuas piti koko olemassa olonsa ajan kiinni: Race with the Falcons on niin infernaalisen kova biisi, että huh-hah-huihelvetti. Toinen aivan säädyttömän kova biisi on varmaankin levyn erikoisin ja samalla raskain biisi (jossa on mm. blastbeatia ja örinää), Black Winged Goddess, missä yhtye repii kyllä kaikista jäsenistään kaiken irti ja yhdistää niin mielipuolisen nerokkaalla tavalla useita musiikillisia tyylejä toisiinsa, että pakkohan tästä on pitää. Ei Reformationilla huonoja biisejä ole, mutta nämä kaksi rallia hallitsevat kyllä kuuntelukokemusta kahden kinastelevan diktaattorin lailla. Jos kolmas biisi pitäisi nostaa esiin, se olisi Bleeding Strings, joka on (Black Winged Goddessin vastapainoksi) levyn kevyin, tunnelmoivin ja maalailevin sävellys.
Reformationin suurin ongelma lienee se, että se on erittäin kovatasoisen diskografian vähiten kova tuotos. Kiuas teki liian lyhyeksi jääneen olemassa olonsa aikana neljä levyä, joista kaikki ovat vähintäänkin hyviä, toiset jopa lähellä erinomaisia. Siinä porukassa Reformation on kovista biiseistään huolimatta väliinputoaja, vailla äärettömän koukuttavaa kokonaisuutta, pelkkiä yksittäisiä oivaltavia biisejä. Kiukaan tavaramerkit - Ilja Jalkasen omintakeinen ja moneen taipuva laulu sekä Mikko Salovaaran kitaratyöskentely - ovat kyllä tallella, mutta silti täysin häränsilmään ne eivät Reformationilla osu. That being said, tämäkin levy on meripeninkulmia keskinkertaista ja unohdettavaa neljän euron poweria edellä. Ei erinomainen, mutta ei missään nimessä heikkokaan tuotos.
tiistai 24. marraskuuta 2015
Jon Oliva's Pain - Maniacal Renderings (2006)
Maniacal Renderings on kokonaisuutena yllättävänkin vahva, jos on valmis allekirjoittamaan koko levyn tärkeimmän huomion: Jon Oliva laulaa hyvin. Monet eivät pidä nyky-Olivan raspiäänestä, mutta minulle se toimii hyvin - jälleen, koska en ole innostunut Savatagesta, näkökulmani on tyystin toisenlainen. Sellaisenaan otettuna Olivan laulu on täysin riittävä ja miekkosen raspikurkku vaikkapa nimibiisi Maniacal Renderingsin kertosäkeessä sopii biisiin - kenties vastaavaa ratkaisua ei löydy Hall of the Mountain Kingiltä tai Streetsiltä, mutta vittuako sillä on väliä? Kuten edellisessä Iron Maiden -tekstissä mainitsin, aika kuluu ja muusikoiden ambitiot muuttuvat. Myös puhtaampaa ja hempeämpää ilmaisua on, mutta minulle show'n varastavat rokimmat rallit ja Olivan raspi. Näistä eroten levyn paras biisi on kuitenkin loppupuolen haikean tunnelmallinen ja katkerakin Timeless Flight.
Jälleen tulemme siihen ongelmaan kuinka kirjoittaa levystä, joka on hyvä muttei erinomainen. En mene aiheeseen tämän enempää, mutta sanonpahan vain, että on kohtuullisen rasittaavaa yrittää keksiä perusteluja kasin levyn kritiikkiin.
Joten puhutaan jostain muusta kuin levystä - klassinen kikkani väistää kiinnostavasta mutta vaikeasti käsiteltävästä levystä puhuminen. Kun sanon Sinulle (armas Lukija) sanayhdistelmän "metallibändin nokkamies", mitä fyysisiä ominaisuuksia sinulla tulee mieleen? Pitkä tukka, tiukka puristus mikrofonin varren ympärillä ja öljytty kroppa kuin kreikkalaisella puolijumalalla (a'la Manowar vm. 1987)? No, Jon Oliva ei ole - enää - sellainen, lähelläkään, vaikka tukkaa on päässä. Miekkosen elopaino taitaa huidellä tätä nykyään siellä sadanviidenkymmenen kilon paikkeilla, ja massa on sijoittunut lähes yksinomaan vatsan kohdalle; tarinat kertovat, että miekkonen kävelee keikoilla kepin kanssa, kun kiipparinsa takaa lähtee mihinkään. En ota tätä esiin shokeeratakseni tai loukatakseni Olivaa - ylipainon kanssa kamppailu ei ole helppoa - vaan koska pidän ilmiötä mielenkiintoisena: stereotypinen imago metallibändin nokkamiehestä on hoikka, lihaksikas ja uhmakas nuorukainen. Tämä stereotypia saattaa aiheuttaa monille nuoremmille (tai vanhemmillekin, mistäs sitä tietää) minäkuvan kanssa kamppaileville henkilöille paineita ja epävarmuutta. Onkin mielestäni hienoa, että Oliva keikkailee yhä ja tekee musiikkia, sillä hän on esimerkillään yksi niistä henkilöistä, jotka osoittavat ettei metallissa ole väliä miltä näytät, miten paljon nostat penkistä tai onko hauiksesi suurempi kuin pääsi - ei, metallissa vain musiikilla on väliä.
Sillä alalla Jon Olivaa ei ole nokkaan koputtaminen, sillä Maniacal Renderings on vahva levy. Se on pitkä ja toisinaan jeesusteleva, mutta kuitenkin hyvää musiikkia, joka on esitetty laadukkaasti. Se tuskin on levytys, jota kuunnellaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta 2000-luvun progemetallissa on paljon paskempaakin tekotaiteellista paskaa tullut kuultua.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Iron Maiden - A Matter of Life and Death (2006)
Iron Maiden oli yksi ensimmäisiä metalliyhtyeitä, jotka todella kolahtivat - tämä tapahtui vuoden 2002 paikkeilla. Vuoden 2006 elokuuhun mennessä olin kuunnellut Iron Maidenia ainakin neljä vuotta hyvin tehokkaasti, ja maku oli haalistunut suussani. Kun uusi levy julkaistiin, en rynnännyt kauppoihin jonottamaan omaa kappalettani, vaan tyydyin tuhahtelemaan amisviiksiini ja kuuntelemaan silloista uutta tuttavuutta, King Diamondia. Sain A Matter of Life and Deathin syntymäpäivälahjaksi hyvinkin pian levyn julkaisupäivän jälkeen, ja kun lopulta kuuntelin, lukiota aloittavan teinin itsevarmuudella tuomitun levyn, yllätyin kuinka hyvä se olikaan. Pidän mielipiteestäni yhä kiinni: A Matter of Life and Death kuulostaa nyt, yhdeksän vuotta julkaisunsa jälkeenkin 2000-luvun parhaalta Iron Maiden -levytykseltä.
Kyllä, levy on aivan liian pitkä; kyllä, levy alkaa tylsällä Different Worldilla eikä kakkosbiisi These Colors Don't Runkaan ole kovin erikoinen; kyllä, levyllä on paljon pitkiä biisejä, joissa on pitkät akustiset introt; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin Somewhere in Time tai Piece of Mind. Mutta A Matter of Life and Death seisoo ylväästi omilla jaloillaan, heilutellen kuulijoita houkutellakseen loppupuolen hyytävän hienoja eepoksia, joista päätösraita The Legacy on yksi suosikeistani koko Iron Maiden -diskografiassa. 2000-luvun Iron Maidenia ei sovi verrata 1980-luvun Iron Maideniin, koska vaikka jäsenistö on sama, aika ei ole, ja musiikki muuttuu aikojen mukana; 2000-luvulla Iron Maidenin muusikot eivät olleet enää parikymppisiä jantturoita juoksemassa spandexeissaan ympäri lavaa, vaan keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tehneet kaiken tuon, ja tahtoivat luoda jotakin uutta. Oikeassa kontekstissa A Matter of Life and Death on hyvä levy - ei erinomainen, mutta hyvä. Parempi kuin yhtyeen sittemmin julkaisemat tuotokset, ainakin, ja kaikkea vuoden 1988 jälkeen julkaistua materiaalia parempi.
A Matter of Life and Deathin vahvuus on siinä, että se on kokonaisuus: vaikka kappalemateriaalin laadussa on heittelyä - levy alkaa heikoimmalla rallillaan ja päättyy parhaaseen - se pysyy kasassa, ja kertoo tarinan puhtaasti musiikillisesti. Pitkän tarinan, mind you, mutta tarinan yhtä lailla. Lisäksi levy ei tunnu yltiöpuunatulta särmättömäksi hiotulta, vaan aidosti soitetulta. Tähän, puolestaan, on olemassa yksi hyvin selkeä syy: levyä ei ole masteroitu ollenkaan. Kuulostaa erikoiselta, ja olisin kanssasi valittamassa, että eihän tuollainen ratkaisu voi toimia, mutta kun se toimii - tällä kertaa. Oli masteroimattomuudesta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään, että ylipitkillä kappaleilla täytetyllä ylipitkällä levyllä on hienoja melodioita enemmän kuin keskiverron melometallibändin koko diskografiassa. Kuuntele massiivisen mittainen Brighter Than a Thousand Suns ja kerro, että olen väärässä; tai, vielä parempi, kuuntelen The Legacy. Tai melkein mikä vain muu.
A Matter of Life and Death olisi parempi, jos se olisi lyhyempi ja vaikka levy toimii kokonaisuutena ja kappalemateriaali ei aina osu maaliinsa, vartin voisi leikata täysin surutta pois. Enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että levy tehtiin kuten se tehtiin, sillä se herätti uudelleen innostukseni Iron Maideniin, ja vaikka intoni on haahuillut sittemin luotani, voin aina tuoda sen takaisin käyttämällä 71 minuuttia elämästäni A Matter of Life and Deathin kuunteluun.
Kyllä, levy on aivan liian pitkä; kyllä, levy alkaa tylsällä Different Worldilla eikä kakkosbiisi These Colors Don't Runkaan ole kovin erikoinen; kyllä, levyllä on paljon pitkiä biisejä, joissa on pitkät akustiset introt; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin Somewhere in Time tai Piece of Mind. Mutta A Matter of Life and Death seisoo ylväästi omilla jaloillaan, heilutellen kuulijoita houkutellakseen loppupuolen hyytävän hienoja eepoksia, joista päätösraita The Legacy on yksi suosikeistani koko Iron Maiden -diskografiassa. 2000-luvun Iron Maidenia ei sovi verrata 1980-luvun Iron Maideniin, koska vaikka jäsenistö on sama, aika ei ole, ja musiikki muuttuu aikojen mukana; 2000-luvulla Iron Maidenin muusikot eivät olleet enää parikymppisiä jantturoita juoksemassa spandexeissaan ympäri lavaa, vaan keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tehneet kaiken tuon, ja tahtoivat luoda jotakin uutta. Oikeassa kontekstissa A Matter of Life and Death on hyvä levy - ei erinomainen, mutta hyvä. Parempi kuin yhtyeen sittemmin julkaisemat tuotokset, ainakin, ja kaikkea vuoden 1988 jälkeen julkaistua materiaalia parempi.
A Matter of Life and Deathin vahvuus on siinä, että se on kokonaisuus: vaikka kappalemateriaalin laadussa on heittelyä - levy alkaa heikoimmalla rallillaan ja päättyy parhaaseen - se pysyy kasassa, ja kertoo tarinan puhtaasti musiikillisesti. Pitkän tarinan, mind you, mutta tarinan yhtä lailla. Lisäksi levy ei tunnu yltiöpuunatulta särmättömäksi hiotulta, vaan aidosti soitetulta. Tähän, puolestaan, on olemassa yksi hyvin selkeä syy: levyä ei ole masteroitu ollenkaan. Kuulostaa erikoiselta, ja olisin kanssasi valittamassa, että eihän tuollainen ratkaisu voi toimia, mutta kun se toimii - tällä kertaa. Oli masteroimattomuudesta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään, että ylipitkillä kappaleilla täytetyllä ylipitkällä levyllä on hienoja melodioita enemmän kuin keskiverron melometallibändin koko diskografiassa. Kuuntele massiivisen mittainen Brighter Than a Thousand Suns ja kerro, että olen väärässä; tai, vielä parempi, kuuntelen The Legacy. Tai melkein mikä vain muu.
A Matter of Life and Death olisi parempi, jos se olisi lyhyempi ja vaikka levy toimii kokonaisuutena ja kappalemateriaali ei aina osu maaliinsa, vartin voisi leikata täysin surutta pois. Enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että levy tehtiin kuten se tehtiin, sillä se herätti uudelleen innostukseni Iron Maideniin, ja vaikka intoni on haahuillut sittemin luotani, voin aina tuoda sen takaisin käyttämällä 71 minuuttia elämästäni A Matter of Life and Deathin kuunteluun.
lauantai 21. marraskuuta 2015
Insomnium - Above the Weeping World (2006)
Jos olen joidenkin mielestä ollut tarpeettoman raju aiempia Insomnium-levytyksiä kohtaan, pelko pois, sillä Above the Weeping World on erinomainen tuotos. Enkä sano tätä sen takia, että tyttöystäväni vaatii minua sanomaan sen (vaikka onpahan kyseessä varsin näppärä "yhteensattuma", eikö?), vaan koska se todella on. Kaikki ongelmat, mitkä minulla on yhtyeen kahden ensimmäisen levyn kanssa, on fiksattu ja lähes tunnin mittainen levy ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä. Turhat puheosiot on otettu pois tai pudotettu minimiin, ja se alkuaikojen epävarmuus ja kappalemateriaalin epätasaisuus on (vihdoin) poissa: Insomnium on löytänyt itsensä.
En ole mielestäni kovin hyvä hehkuttamaan jotakin levyä, josta pidän, mutta en niin paljon, että se olisi "gamechanger" (kuten vaikkapa King Diamondin parhaat levyt, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Children of Bodomin Follow the Reaper). Sen perusteleminen miksi jokin on hyvää mutta ei erinomaista on äärettömän vittumaista, sillä silloin levyä ei voi vain kehua vuolaasti, vaan jotakin kritiikkiäkin olisi esitettävä. Mitään kritiikkiä ei kuitenkaan väistämättä ole, sillä miksi levy on erittäin hyvä muttei erinomainen on kiinni enemmän kuulijan henkilökohtaisesta tilanteesta, jossa hän levyyn tutustuu, kuin levystä itsestään. Esimerkiksi minulle King Diamondin Abigail, jota sanon maailman parhaaksi levyksi, tuli tutuksi herkässä teini-iässä, ja sittemmin olen kasvanut levyn myötä aikuiseksi, oppinut ymmärtämään ja arvostamaan sitä täysin uusilla tavoilla. Harva levy, jos yksikään toinen, on kyennyt samaan kohdallani. Vastaavasti Insomniumin Above the Weeping Worldin hankin 22 vuotiaana filosofian ylioppilaana, ja vaikka levy kolahti välittömästi, se ei sitoutunut tiukasti osaksi elämänvaihettani, vaan jäi "vain helvetin hyväksi levyksi."
Tunnen kuitenkin henkilön, jolle juuri Above the Weeping World on THE levy - tuotos, jonka kautta koko metallimusiikki avautui kunnolla. Hän (jääköön nimeämättä, mutta kaikki allekirjoittanutta yhtään tuntevat varmaan tietävät kuka tämä henkilö on) ei kuullut Follow the Reaperia kaksitoistavuotiaana, vaan hän kuuli Above the Weeping Worldin neljätoistavuotiaana, mutta muutoin reaktio oli jotakuin sama. Sittemmin minä olen jatkanut entisestään sukeltamista syvemmälle metallin historiaan ja skeneen, ja vaikka hän ei ole täysin ulkopuolella, hän ei ole myöskään vello samoissa syvyyksissä kanssani. Pointti on tämä: hän voisi olla siellä - täällä, missä ikinä olenkaan - ja minä en, sillä lähtökohtamme olivat hyvinkin samanlaisia. Me molemmat löysimme metallin kaveriemme kanssa, kävimme keikoilla teineinä, etsimme alituisesti uusia bändituttavuuksia ja määrittelimme makuamme taukoamatta. Minä vain tein ja teen sitä enemmän, puritaanisemmin, koska olen vähintäänkin heikkopäinen metallin suhteen. Jos hän kuuntelee metallia tunnin tai pari päivässä, minulle päivä ei ole mitenkään erikoinen, jos musiikkia kuluu kymmenenkin tuntia vuorokaudessa.
Ollaan jo aika kaukana puheenaiheesta, joten palataan taas hetkeksi Above the Weeping Worldiin. Ihailen Insomniumissa eniten hienoa tunnelmanluontia sekä lyriikkaa - molemmat asioita, jotka yhtye tekee parhaiten kolmannella levyllään. Myöhemmin sanoitukset ovat luisuneet heikompaan suuntaan (yhtyeen uusin levy, Shadows of a Dying Sun, sisältää jo paljon varsin yhdentekevää sanoitustyöskentelyä), mutta tunnelmanluonti on pysynyt sittemmin vakaalla pohjalla. Levy on siitä kiinnostava, että se on viimeinen pelkästään örinän voimalla tulkittu kiekko (jos poisluetaan muutamat lyhyet puhepätkät), missä myöhemmät levyt ovat tukeutuneet puhtaaseen lauluun. Minulla ei ole mitään puhtaan laulun käyttöä vastaan, mutta jos yhtye pystyy tekemään parhaan levynsä ilman, se näyttäytyy turhakkeelta, ylimääräiseltä häiriöltä, joka vie fokusta pois yhtyeen ydinosaamisalueilta.
Niin tai näin, Above the Weeping World on loistava levy, vaikka jääkin minulle "vain" erittäin hyväksi. Se on soundtrack syksyisiin iltoihin, huurteisiin talviaamuihin ja sateisiin kesäpäiviin - keskikesän helteeseen se ei aivan niin hienosti sovi.
En ole mielestäni kovin hyvä hehkuttamaan jotakin levyä, josta pidän, mutta en niin paljon, että se olisi "gamechanger" (kuten vaikkapa King Diamondin parhaat levyt, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Children of Bodomin Follow the Reaper). Sen perusteleminen miksi jokin on hyvää mutta ei erinomaista on äärettömän vittumaista, sillä silloin levyä ei voi vain kehua vuolaasti, vaan jotakin kritiikkiäkin olisi esitettävä. Mitään kritiikkiä ei kuitenkaan väistämättä ole, sillä miksi levy on erittäin hyvä muttei erinomainen on kiinni enemmän kuulijan henkilökohtaisesta tilanteesta, jossa hän levyyn tutustuu, kuin levystä itsestään. Esimerkiksi minulle King Diamondin Abigail, jota sanon maailman parhaaksi levyksi, tuli tutuksi herkässä teini-iässä, ja sittemmin olen kasvanut levyn myötä aikuiseksi, oppinut ymmärtämään ja arvostamaan sitä täysin uusilla tavoilla. Harva levy, jos yksikään toinen, on kyennyt samaan kohdallani. Vastaavasti Insomniumin Above the Weeping Worldin hankin 22 vuotiaana filosofian ylioppilaana, ja vaikka levy kolahti välittömästi, se ei sitoutunut tiukasti osaksi elämänvaihettani, vaan jäi "vain helvetin hyväksi levyksi."
Tunnen kuitenkin henkilön, jolle juuri Above the Weeping World on THE levy - tuotos, jonka kautta koko metallimusiikki avautui kunnolla. Hän (jääköön nimeämättä, mutta kaikki allekirjoittanutta yhtään tuntevat varmaan tietävät kuka tämä henkilö on) ei kuullut Follow the Reaperia kaksitoistavuotiaana, vaan hän kuuli Above the Weeping Worldin neljätoistavuotiaana, mutta muutoin reaktio oli jotakuin sama. Sittemmin minä olen jatkanut entisestään sukeltamista syvemmälle metallin historiaan ja skeneen, ja vaikka hän ei ole täysin ulkopuolella, hän ei ole myöskään vello samoissa syvyyksissä kanssani. Pointti on tämä: hän voisi olla siellä - täällä, missä ikinä olenkaan - ja minä en, sillä lähtökohtamme olivat hyvinkin samanlaisia. Me molemmat löysimme metallin kaveriemme kanssa, kävimme keikoilla teineinä, etsimme alituisesti uusia bändituttavuuksia ja määrittelimme makuamme taukoamatta. Minä vain tein ja teen sitä enemmän, puritaanisemmin, koska olen vähintäänkin heikkopäinen metallin suhteen. Jos hän kuuntelee metallia tunnin tai pari päivässä, minulle päivä ei ole mitenkään erikoinen, jos musiikkia kuluu kymmenenkin tuntia vuorokaudessa.
Ollaan jo aika kaukana puheenaiheesta, joten palataan taas hetkeksi Above the Weeping Worldiin. Ihailen Insomniumissa eniten hienoa tunnelmanluontia sekä lyriikkaa - molemmat asioita, jotka yhtye tekee parhaiten kolmannella levyllään. Myöhemmin sanoitukset ovat luisuneet heikompaan suuntaan (yhtyeen uusin levy, Shadows of a Dying Sun, sisältää jo paljon varsin yhdentekevää sanoitustyöskentelyä), mutta tunnelmanluonti on pysynyt sittemmin vakaalla pohjalla. Levy on siitä kiinnostava, että se on viimeinen pelkästään örinän voimalla tulkittu kiekko (jos poisluetaan muutamat lyhyet puhepätkät), missä myöhemmät levyt ovat tukeutuneet puhtaaseen lauluun. Minulla ei ole mitään puhtaan laulun käyttöä vastaan, mutta jos yhtye pystyy tekemään parhaan levynsä ilman, se näyttäytyy turhakkeelta, ylimääräiseltä häiriöltä, joka vie fokusta pois yhtyeen ydinosaamisalueilta.
Niin tai näin, Above the Weeping World on loistava levy, vaikka jääkin minulle "vain" erittäin hyväksi. Se on soundtrack syksyisiin iltoihin, huurteisiin talviaamuihin ja sateisiin kesäpäiviin - keskikesän helteeseen se ei aivan niin hienosti sovi.
perjantai 20. marraskuuta 2015
Impaled Nazarene - Pro Patria Finlandia (2006)
Kontroversiaalista bläkkisbändistä toiseen. Suomalainen Impaled Nazarene on skenen legenda: yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelle ulottuva levytysura ilman erityisiä katkoksia, klassikoiksi katsottavia tuotoksia ja milloin mitäkin "skandaaleja". Samalla yhtye kuuluu kategoriaan "bändit, joita en vain tajua". Yksi tärkeä syy tähän on eittämättä yhtyeen lyriikoiden edustama nationalismi - vai, tässäpä pulma, edustavatko sanoitukset mitään? Ovatko ne vain verrattavissa murrosikäisen "vittu mä tapan kaikki" -uhoon? Tahdotaanko niillä todella sanoa sitä, mitä niillä sanotaan? Halutaanko vain shokeerata? Jos Impaled Nazarene pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi ilman epäilystä "nihilismi", sillä yhtyeelle millään ei tunnu olevan väliä - kaikki on paskaa ja kaikki, mikä on paskaa, pitää tuhota. Mutta vaikka hyväksyimmekin lyriikoiden olevan pelkkää aggressiota ilman syvempää merkityksiä, johonkin on pakko vetää raja, ja minulle se on Something Sinisterin kertosäe: "It's a rape time and I can smell your pussy / It's a rape time and I can smell your fucking cunt." Toiselle tämäkin säepari menee läpi "pelkkänä höyryn päästelynä", mutta ei minulle - kumpikaan meistä ei ole oikeassa eikä väärässä ja todellisen merkityksen tietää sanoittaja, jos hänkään.
Puhuttaisiinko musiikistakin, välillä? Pro Patria Finlandia sisältää joitakin aivan erinomaisia punkahtavia black metal -rallatuksia - erityisesti Goat Sodomy, One Dead Nation Under Dead God sekä oma henkilökohtainen suosikkini For Those Who Have Fallen. Tälläisten biisien takia aina välillä ymmärrän miksi yhtye on niin pidetty ja vihattu kuin se on: niissä on koukku(ja), päällekäyvä rytmi ja suoraviivaisen tehokas ote soittoon, joka ei vaadi taakseen kolmeakymmentäviittä kitararaitaa tai lapsikuoroja (lapsikuorojen käyttö Impaled Nazarenen levyllä saattaisi olla häiritsevintä kuultavaa koskaan - jos bändi joskus kokeilee lapsikuoroja, lupaan ostaa levyn ihan vain sen takia), vaan kappaleet hengittävät yksinkertaistetussa soundimaailmassa paljon paremmin ja soittokin tuntuu välittömämmältä.
Kun puhutaan punkahtavasta metallista, lienee selvää, että levyllä on paljon kappaleita, joista toisilla ei ole selvää suuntaa. Tässä tullaan taas siihen miksi en käsitä bändiä: olen niitä ihmisiä, joille musiikki toimii parhaiten, kun sen harkitusti rakennettujen kappaleiden muodossa - konventio, jota vastaan punkahtavat bändit/genret (grindcore, hc-punk, Impaled Nazarene jne.) menevät. Siksi monet Pro Patria Finlandian biiseistä jäävät täysin irrallisiksi - esimerkiksi Kut, Contempt, Cancer ja lähes koko levyn loppupuoli eivät mene mistään minkään kautta mihinkään. Juuri se on pointtikin - ymmärrän sen, en ole täysin idiootti, vaikka sellaisen kuvan toisinaan itsestäni annankin - mutta se pointti ei napsu minulle. Suomeksi: en vain tajua.
Palaan tasaisin väliajoin kuuntelemaan muutamat erinomaiset biisit ja riehun kuin heikkopäinen For Those Who Have Fallenin pistämättömän grooven tahdissa, mutta siinäpä se. Yksittäisiä biisejä voi kuunnella vaikka radiosta tai Youtubesta, eivätkä ne tarvitse levyä ympärilleen - levyä, jota ei jaksaisi kuunnella jos ei olisi "pakko". Lisäksi levy työntää minua luotaan lyriikoillaan, jotka ovat A) asiattomia ja B) huonosti kirjoitettuja. Mutta, kuten sanottua, en vain tajua punkahtavaa musiikkia, joten kenties raiskaamiset, väärinajattelijoiden ja kaikkien muidenkin surmaaminen on ok siinä kontekstissa. Se vain sattuu olemaan konteksti, joka ei minua kiinnosta - relativismi ei ole portti nihilismiin.
Wau, joskus huomaan ajattelevani kuin filosofi. Perkele, ehkä ajoittainen kuuri idioottista Impaled Nazarenea on aina välillä paikoillaan. Ennen kuin menen pahemmin idin ja super-egon välisen kinastelun kirjaamiseen, lopetan tekstin tähän.
Puhuttaisiinko musiikistakin, välillä? Pro Patria Finlandia sisältää joitakin aivan erinomaisia punkahtavia black metal -rallatuksia - erityisesti Goat Sodomy, One Dead Nation Under Dead God sekä oma henkilökohtainen suosikkini For Those Who Have Fallen. Tälläisten biisien takia aina välillä ymmärrän miksi yhtye on niin pidetty ja vihattu kuin se on: niissä on koukku(ja), päällekäyvä rytmi ja suoraviivaisen tehokas ote soittoon, joka ei vaadi taakseen kolmeakymmentäviittä kitararaitaa tai lapsikuoroja (lapsikuorojen käyttö Impaled Nazarenen levyllä saattaisi olla häiritsevintä kuultavaa koskaan - jos bändi joskus kokeilee lapsikuoroja, lupaan ostaa levyn ihan vain sen takia), vaan kappaleet hengittävät yksinkertaistetussa soundimaailmassa paljon paremmin ja soittokin tuntuu välittömämmältä.
Kun puhutaan punkahtavasta metallista, lienee selvää, että levyllä on paljon kappaleita, joista toisilla ei ole selvää suuntaa. Tässä tullaan taas siihen miksi en käsitä bändiä: olen niitä ihmisiä, joille musiikki toimii parhaiten, kun sen harkitusti rakennettujen kappaleiden muodossa - konventio, jota vastaan punkahtavat bändit/genret (grindcore, hc-punk, Impaled Nazarene jne.) menevät. Siksi monet Pro Patria Finlandian biiseistä jäävät täysin irrallisiksi - esimerkiksi Kut, Contempt, Cancer ja lähes koko levyn loppupuoli eivät mene mistään minkään kautta mihinkään. Juuri se on pointtikin - ymmärrän sen, en ole täysin idiootti, vaikka sellaisen kuvan toisinaan itsestäni annankin - mutta se pointti ei napsu minulle. Suomeksi: en vain tajua.
Palaan tasaisin väliajoin kuuntelemaan muutamat erinomaiset biisit ja riehun kuin heikkopäinen For Those Who Have Fallenin pistämättömän grooven tahdissa, mutta siinäpä se. Yksittäisiä biisejä voi kuunnella vaikka radiosta tai Youtubesta, eivätkä ne tarvitse levyä ympärilleen - levyä, jota ei jaksaisi kuunnella jos ei olisi "pakko". Lisäksi levy työntää minua luotaan lyriikoillaan, jotka ovat A) asiattomia ja B) huonosti kirjoitettuja. Mutta, kuten sanottua, en vain tajua punkahtavaa musiikkia, joten kenties raiskaamiset, väärinajattelijoiden ja kaikkien muidenkin surmaaminen on ok siinä kontekstissa. Se vain sattuu olemaan konteksti, joka ei minua kiinnosta - relativismi ei ole portti nihilismiin.
Wau, joskus huomaan ajattelevani kuin filosofi. Perkele, ehkä ajoittainen kuuri idioottista Impaled Nazarenea on aina välillä paikoillaan. Ennen kuin menen pahemmin idin ja super-egon välisen kinastelun kirjaamiseen, lopetan tekstin tähän.
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Dissection - Reinkaos (2006)
Dissection teki kaksi legendaariseksi mestariteokseksikin tituleerattua black metal -levytystä 1990-luvun alkupuolella. Yhtye jäi noin kymmenen vuotiselle tauolle, koska yhtyeen nokkamies ja biisinikkari Jon Nödtveidt joutui vankilaan murhan avustamisesta. Nödtveidtiä voisi luonnehtia kunnon sekopääksi, mutta myös erinomaiseksi säveltäjäksi: miehen melodiavainu on yhä vailla vertaansa ja Dissectionin musiikki on tästä mitä paras muistutus. Vapauduttuaan vankilasta Nödtveidt jatkoi työtään Dissectionin kanssa ja yhtyeen kolmas - ja viimeinen - levy oli monille pettymys, sillä Reinkaos ei ole melodista black metalia, vaan vaikeasti määriteltävää takapotkupainoitteista metallia. Tavaramerkit - hienot melodiset koukut ja Nödtveidtin vokaalit - olivat yhä tallessa, mutta tuotos ei ollut enää samanlainen kuin aiemmat. Yhy-yhyy.
Minä pidän Reinkaosista. En ole äärettömän hyvin perillä yhtyeen varhaisemmasta materiaalista (eli en omista kumpaakaan, vaikka olenkin tutustunut ja kuunnellut kiekot läpi), mutta vaikka olisinkin, en uskoisi mielipiteeni viimeiseksi jääneestä kiekosta muuttuvan, sillä vaikka se ei totisesti kuulosta samalta kuin edeltävät levyt, se on niin hyvin tehty, ettei sillä pitäisi olla yhtikäs minkäänlaista merkitystä. Vaikka Reinkaos kärsii jonkinasteisesta tasapaksuudesta - kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän samankaltaisia - sävellystyön taso on armottoman korkea alusta loppuun. Dark Mother Divine, Starless Aeon, God of Forbidden Light... timanttisen kovaa musiikkia, täynnä oivaltavia joskaan ei itsestäänselviä melodioita ja takaraivoon kovaa tarttuvia koukkuja. Silti, hieman lisää variaatiota ei olisi ollut pahitteeksi.
En yleensä pidä saarnaavista sanoituksista, koska A) en ole niiden kanssa samaa mieltä (tai ainakaan ei sovi olettaa, että minä/kuulija olisi) ja B) ne ovat paskoja lyriikoita. Reinkaosin lyriikat ehdottomasti ovat saarnaavia ja ne saarnaavat pienen satanistikultin (Misanthropic Luciferian Order) oppeja - hitto, kultin uskonnollisen kirjan (Liber Azerate) kirjoittaja (Frater Nemidal) on levyn toinen sanoittaja. That said, Reinkaosin lyriikat eivät häiritse minua, jos en mene liikaa ajattelemaan, että ne yrittävät saada minut kääntymään ties mihin uskontokuntaan. Syy tähän on se, että vaikka sanoitukset ovat häiritsevän kryptisiä, ne koostuvat kiinnostavista säkeistä (puhuttaessa puhtaasti metallilyriikan kontekstissa): "Harbringer of the day of wrath / will eclipse the sun and rape the moon" on mielestäni hyvä säepari, koska se luo mielikuvia ja on omaperäinen. En tiedä enkä välitä mistä sanoitukset yrittävät kertoa, mutta silti en vaivaudu ajattelemaan asiaa liikoja, sillä siten saattaisin pilata levyn itseltäni.
Muistatko kun sanoin aluksi, että Nödtveidt oli kunnon sekopää? No, piakkoin Reinkaosin julkaisun jälkeen hän surmasi itsensä. Poliisit löysivät ruumiin kynttiläkehän sisältä. Tarina kertoo Nödtveidtin jättäneen tyttöystävälleen lapun: "Kulta, lähdin pitkälle matkalle Transylvaniaan". Ilmeisesti MLO:n oppeihin kuului, että itsemurha on hyväksyttävä tapa lähteä, sillä (Nödtveidtiä lainaten) "kuolema on elämän orgasmi". Ilmeisesti Nödtveidt koki saavuttaneensa kaiken mahdollisen elämässään ja vain vaivoin kolmekymppisenä ampui itsensä. En välitä - kuten on toivottavasti tullut selväksi - tippakaan hänen uskonnollisista ajatuksistaan, mutta olen silti murheellinen, koska olisin toivonut kuulevani lisää Reinkaosin kaltaisia levyjä. Oli Nödtveidtistä mitä mieltä tahansa, pitää olla valmis myöntämään kuinka hienoa musiikkia hän kykeni sekoiluistaan huolimatta tuottamaan.
Minä pidän Reinkaosista. En ole äärettömän hyvin perillä yhtyeen varhaisemmasta materiaalista (eli en omista kumpaakaan, vaikka olenkin tutustunut ja kuunnellut kiekot läpi), mutta vaikka olisinkin, en uskoisi mielipiteeni viimeiseksi jääneestä kiekosta muuttuvan, sillä vaikka se ei totisesti kuulosta samalta kuin edeltävät levyt, se on niin hyvin tehty, ettei sillä pitäisi olla yhtikäs minkäänlaista merkitystä. Vaikka Reinkaos kärsii jonkinasteisesta tasapaksuudesta - kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän samankaltaisia - sävellystyön taso on armottoman korkea alusta loppuun. Dark Mother Divine, Starless Aeon, God of Forbidden Light... timanttisen kovaa musiikkia, täynnä oivaltavia joskaan ei itsestäänselviä melodioita ja takaraivoon kovaa tarttuvia koukkuja. Silti, hieman lisää variaatiota ei olisi ollut pahitteeksi.
En yleensä pidä saarnaavista sanoituksista, koska A) en ole niiden kanssa samaa mieltä (tai ainakaan ei sovi olettaa, että minä/kuulija olisi) ja B) ne ovat paskoja lyriikoita. Reinkaosin lyriikat ehdottomasti ovat saarnaavia ja ne saarnaavat pienen satanistikultin (Misanthropic Luciferian Order) oppeja - hitto, kultin uskonnollisen kirjan (Liber Azerate) kirjoittaja (Frater Nemidal) on levyn toinen sanoittaja. That said, Reinkaosin lyriikat eivät häiritse minua, jos en mene liikaa ajattelemaan, että ne yrittävät saada minut kääntymään ties mihin uskontokuntaan. Syy tähän on se, että vaikka sanoitukset ovat häiritsevän kryptisiä, ne koostuvat kiinnostavista säkeistä (puhuttaessa puhtaasti metallilyriikan kontekstissa): "Harbringer of the day of wrath / will eclipse the sun and rape the moon" on mielestäni hyvä säepari, koska se luo mielikuvia ja on omaperäinen. En tiedä enkä välitä mistä sanoitukset yrittävät kertoa, mutta silti en vaivaudu ajattelemaan asiaa liikoja, sillä siten saattaisin pilata levyn itseltäni.
Muistatko kun sanoin aluksi, että Nödtveidt oli kunnon sekopää? No, piakkoin Reinkaosin julkaisun jälkeen hän surmasi itsensä. Poliisit löysivät ruumiin kynttiläkehän sisältä. Tarina kertoo Nödtveidtin jättäneen tyttöystävälleen lapun: "Kulta, lähdin pitkälle matkalle Transylvaniaan". Ilmeisesti MLO:n oppeihin kuului, että itsemurha on hyväksyttävä tapa lähteä, sillä (Nödtveidtiä lainaten) "kuolema on elämän orgasmi". Ilmeisesti Nödtveidt koki saavuttaneensa kaiken mahdollisen elämässään ja vain vaivoin kolmekymppisenä ampui itsensä. En välitä - kuten on toivottavasti tullut selväksi - tippakaan hänen uskonnollisista ajatuksistaan, mutta olen silti murheellinen, koska olisin toivonut kuulevani lisää Reinkaosin kaltaisia levyjä. Oli Nödtveidtistä mitä mieltä tahansa, pitää olla valmis myöntämään kuinka hienoa musiikkia hän kykeni sekoiluistaan huolimatta tuottamaan.
maanantai 16. marraskuuta 2015
Diablo - Mimic47 (2006)
Diablo on, onnistuessaan, erinomainen porukka: tähän mennessä siitä on kolme selkeää osoitusta. Vastaavasti, kun Diablo ei osu, tuotos on vaivaannuttavaa kuultavaa, ja siitäkin on kolme selkeää osoitusta. Erinomaisen Eterniumin jälkeen Diablo huitaisi ohi, kun maailman näki Mimic47, joka ei toki ole yhtä mahdottoman heikko kiekko kuin yhtyeen esikoinen tai samalla tavalla hittipotentiaalia kuin kakkoslevy Renaissance, mutta missään nimessä Mimic47:ää ei voi yhtyeen parempiin levyihin laskea.
Suurin ongelma on siinä, että kappalemateriaali ei yksinkertaisesti ole riittävän kovaa. Se on, kun musiikillisista ongelmista puhutaan, ihan niitä perustavimpia mahdollisia. Reilusti yli puolet levystä tuntuu filleriltä, biiseiltä biisien puutteessa - kontrasti tiukasti rakennettuun Eterniumiin on selkeä. Kokonaisuutena Mimic47 jää yksittäisten sävellysten varjoon, ja monet erityisesti levyn loppupään biiseistä unohtuvat tyystin; sen sijaan ne yksittäiset onnistuneet kappaleet, erityisesti Daimen ja Mimic47, kelpaisivat sellaisenaan niille paremmille levyillekin. Vaikka levy on niukasti alle kolmevarttinen, se tuntuu pidemmältä, kun yksittäiset kappaleet jäävät junnaamaan eikä kokonaisuuskaan tunnu löytävän suuntaansa.
Yhtyeenä Diablo on Mimic47:llä tiukassa tikissä, ja yhteissoittoa on hienoa kuunnella; erityismaininnan ansaitsee solisti-kitaristi Rainer Nygårdin entisestään parantunut ilmaisu, sillä huudossa on syvyttää ja rouheutta kuin lasinsirpaleisella viemärillä. Levyn heikompiin kappaleisiin kuuluva Together as Lost osoittaa mielestäni yhteissoiton tasoa ja Nygårdin tulkinnan komeaa möreyttä kenties parhaiten, vaikka kertaakaan bändi ei lipsu laiskaan läpsyttelyyn tai välinpitämättömään soitteluun. Silti, vaikka soitto olisi kuinka hyvää, jos mitään järkevää soitettavaa ei ole, riffittely ja möreä huuto jäävät pelkäksi soittotaidon ylläpidoksi, ja juuri se on mielikuvani Mimic47:stä.
Minä pidän Diablosta, mutta silti en aio palata Mimic47:n pariin toviin, sillä paljon mieluummin pistän soimaan vaikkapa Eterniumin tai vaikka sitten uunituoreen Silvër Horizonin. Niissä kokonaisuus ei jää muutaman yksittäisen kappaleen varjoon, vaan levyn kuuntelee vaivatta alusta loppuun. Vielä yksi yritys kuvata tuntemuksiani: jos parhaillaan yhtye on koululuokan etupenkissä istuva hikari, Mimic47 on sen alisuorittava essee - tavallisesti ysejä ja kaseja kiskovan kaverin kuusi plus.
Suurin ongelma on siinä, että kappalemateriaali ei yksinkertaisesti ole riittävän kovaa. Se on, kun musiikillisista ongelmista puhutaan, ihan niitä perustavimpia mahdollisia. Reilusti yli puolet levystä tuntuu filleriltä, biiseiltä biisien puutteessa - kontrasti tiukasti rakennettuun Eterniumiin on selkeä. Kokonaisuutena Mimic47 jää yksittäisten sävellysten varjoon, ja monet erityisesti levyn loppupään biiseistä unohtuvat tyystin; sen sijaan ne yksittäiset onnistuneet kappaleet, erityisesti Daimen ja Mimic47, kelpaisivat sellaisenaan niille paremmille levyillekin. Vaikka levy on niukasti alle kolmevarttinen, se tuntuu pidemmältä, kun yksittäiset kappaleet jäävät junnaamaan eikä kokonaisuuskaan tunnu löytävän suuntaansa.
Yhtyeenä Diablo on Mimic47:llä tiukassa tikissä, ja yhteissoittoa on hienoa kuunnella; erityismaininnan ansaitsee solisti-kitaristi Rainer Nygårdin entisestään parantunut ilmaisu, sillä huudossa on syvyttää ja rouheutta kuin lasinsirpaleisella viemärillä. Levyn heikompiin kappaleisiin kuuluva Together as Lost osoittaa mielestäni yhteissoiton tasoa ja Nygårdin tulkinnan komeaa möreyttä kenties parhaiten, vaikka kertaakaan bändi ei lipsu laiskaan läpsyttelyyn tai välinpitämättömään soitteluun. Silti, vaikka soitto olisi kuinka hyvää, jos mitään järkevää soitettavaa ei ole, riffittely ja möreä huuto jäävät pelkäksi soittotaidon ylläpidoksi, ja juuri se on mielikuvani Mimic47:stä.
Minä pidän Diablosta, mutta silti en aio palata Mimic47:n pariin toviin, sillä paljon mieluummin pistän soimaan vaikkapa Eterniumin tai vaikka sitten uunituoreen Silvër Horizonin. Niissä kokonaisuus ei jää muutaman yksittäisen kappaleen varjoon, vaan levyn kuuntelee vaivatta alusta loppuun. Vielä yksi yritys kuvata tuntemuksiani: jos parhaillaan yhtye on koululuokan etupenkissä istuva hikari, Mimic47 on sen alisuorittava essee - tavallisesti ysejä ja kaseja kiskovan kaverin kuusi plus.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Deicide - The Stench of Redemption (2006)
Minulle death metal on parasta musiikkia maailmassa, mutta vain tietyssä, hyvin spesifissä ja tapauskohtaisessa mielentilassa. Vaikka kuinka pidän esimerkiksi Behemothista, kuuntelen sitä varsin harvoin, koska mielentila ei ole oikea. Harvoja death metal -levytyksiä kuitenkin voin kuunnella lähes milloin vain - jotkin Six Feet Underin paremmista tuotoksista, Deiciden esikoislätty, Nile - ja tämän lyhyen listan kärjessä on The Stench of Redemption, jota pidän kenties parhaana yksittäisenä death metal -tuotoksena koskaan.
Riitaisan eron jälkeen Hoffmannin veljekset potkittiin pois Deicidestä. Heidän tilalleen värvättiin kaksikko Jack Owen (ex-Cannibal Corpse) sekä Ralph Santolla (sittemmin ainakin Obituaryssa), jotka ovat jos eivät absoluuttisesti parempia kitaristeja, niin parempia soolokitaristeja ainakin. Siinä missä aiemmassa Deicidessä liidit olivat ns. Slayer-koulukuntaa, eli käytännössä kuuntelukelvotonta vinkumista, The Stench of Redemptionilla Santolla ja Owen soittavat hienoja, melodisempia sooloja, joissa on jopa se kuuluisa punainen lanka. Ilman onnistuneita sooloja levy olisi silti kova, mutta parantunut kitaratyöskentely tuo tarpeellisen pikantin lisänsä kokonaisuuteen.
The Stench of Redemption on siinä jännittävässä/kiinnostavassa/harvinaisessa risteyksessä, jossa brutaalius ja tarttuvuus kohtaavat. Vaikka kappaleet ovat kautta linjan äärettömän murhaavia, nopeita ja täynnä mitä raastavinta mäiskettä, niistä löytyy koukkuja, jollaisia Deicide oli käyttänyt edellisen kerran 1990-luvulla ja unohtanut sittemmin (ja jälleen välittömästi The Stench of Redemptionin jälkeen). Esimerkiksi Crucified for the Innocence on pinnaltaan pelkkää murhaa, mutta omaa silti komean hokemakoukun, joka pakottaa örisemään mukanaan vaikka sitten ruuhkametrossa. Muitakin vastaavia kohtia on - Homage for Satan, Desecration... - ja kokonaisuutena levy on tarttuva tinkimättä huikeassa vimmassaan; tässä on onnistunut vain kourallinen levyjä, eikä mielestäni mikään niin hyvin kuin The Stench of Redemption.
Ei niin hyvä levy etteikö jotakin paskaakin: Glen Bentonin örinä otti kurvin hevonpaskan suuntaan jossakin 1990- ja 2000-lukujen taitteessa eikä ole palannut harhateiltään sittemmin. Miehen murina on täysin vailla kunnollista artikulaatiota ja vaikka lyriikoita lukisi samalla, ei sanoista tahdo ottaa tolkkua; valtaosaltaan hän kuulostaa siltä kuin olisi murissut ensin nauhalle jotain ja kirjoittanut lyriikat sen jälkeen. Toisin kuin Obituarylla, Bentonin kohdalla tämä ei vaikuta tietoiselta ratkaisulta, vaan heikon tekniikan sanelemalta pakkoraolta. Vastaavasti korkeampi rääkynä toimii paremmin.
Heikkouksistaankin huolimatta The Stench of Redemption on harvinainen onnistuminen muutoin yhdentekevyyteen hukkuneelta poppoolta. Levy ennen ja jälkeen The Stench of Redemptionin ovat toinen toistaan heikompia tekeleitä, joilta löytää yleensä yhden tai kaksi toimivaa rallia, ja muut viuhuvat ohi sen kummempia muistijälkiä jättämättä. Mutta, tämän yhden levyn ajan, yhtyeen onnistui taltioida pelkästään niitä hyviä biisejä, ja se on enemmän kuin monet muut bändit voivat sanoa.
Riitaisan eron jälkeen Hoffmannin veljekset potkittiin pois Deicidestä. Heidän tilalleen värvättiin kaksikko Jack Owen (ex-Cannibal Corpse) sekä Ralph Santolla (sittemmin ainakin Obituaryssa), jotka ovat jos eivät absoluuttisesti parempia kitaristeja, niin parempia soolokitaristeja ainakin. Siinä missä aiemmassa Deicidessä liidit olivat ns. Slayer-koulukuntaa, eli käytännössä kuuntelukelvotonta vinkumista, The Stench of Redemptionilla Santolla ja Owen soittavat hienoja, melodisempia sooloja, joissa on jopa se kuuluisa punainen lanka. Ilman onnistuneita sooloja levy olisi silti kova, mutta parantunut kitaratyöskentely tuo tarpeellisen pikantin lisänsä kokonaisuuteen.
The Stench of Redemption on siinä jännittävässä/kiinnostavassa/harvinaisessa risteyksessä, jossa brutaalius ja tarttuvuus kohtaavat. Vaikka kappaleet ovat kautta linjan äärettömän murhaavia, nopeita ja täynnä mitä raastavinta mäiskettä, niistä löytyy koukkuja, jollaisia Deicide oli käyttänyt edellisen kerran 1990-luvulla ja unohtanut sittemmin (ja jälleen välittömästi The Stench of Redemptionin jälkeen). Esimerkiksi Crucified for the Innocence on pinnaltaan pelkkää murhaa, mutta omaa silti komean hokemakoukun, joka pakottaa örisemään mukanaan vaikka sitten ruuhkametrossa. Muitakin vastaavia kohtia on - Homage for Satan, Desecration... - ja kokonaisuutena levy on tarttuva tinkimättä huikeassa vimmassaan; tässä on onnistunut vain kourallinen levyjä, eikä mielestäni mikään niin hyvin kuin The Stench of Redemption.
Ei niin hyvä levy etteikö jotakin paskaakin: Glen Bentonin örinä otti kurvin hevonpaskan suuntaan jossakin 1990- ja 2000-lukujen taitteessa eikä ole palannut harhateiltään sittemmin. Miehen murina on täysin vailla kunnollista artikulaatiota ja vaikka lyriikoita lukisi samalla, ei sanoista tahdo ottaa tolkkua; valtaosaltaan hän kuulostaa siltä kuin olisi murissut ensin nauhalle jotain ja kirjoittanut lyriikat sen jälkeen. Toisin kuin Obituarylla, Bentonin kohdalla tämä ei vaikuta tietoiselta ratkaisulta, vaan heikon tekniikan sanelemalta pakkoraolta. Vastaavasti korkeampi rääkynä toimii paremmin.
Heikkouksistaankin huolimatta The Stench of Redemption on harvinainen onnistuminen muutoin yhdentekevyyteen hukkuneelta poppoolta. Levy ennen ja jälkeen The Stench of Redemptionin ovat toinen toistaan heikompia tekeleitä, joilta löytää yleensä yhden tai kaksi toimivaa rallia, ja muut viuhuvat ohi sen kummempia muistijälkiä jättämättä. Mutta, tämän yhden levyn ajan, yhtyeen onnistui taltioida pelkästään niitä hyviä biisejä, ja se on enemmän kuin monet muut bändit voivat sanoa.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Cradle of Filth - Thornography (2006)
Minulle Cradle of Filth oli parhaillaan 1990- ja 2000-lukujen taitteessa: aikakausi Dusk... and Her Embracesta Damnation and a Dayhin on yhtä timanttilevyjen kultajuhlaa. Paitsi se täysin tarpeeton EP täyspitkän vaatteissa, eli Bitter Suites to Succubi. Vasta vuoden 2004 Nymphetamine - joka oli ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani levy - lähti reissulle paskakaupunkiin, mutta koska kyseessä oli (ilmeisesti) taloudellinen onnistuminen, bändi jatkoi hittipotentiaalin tislaamista. Tuloksena oli Thornography, kaupallisin Cradle of Filth -levytys tähän mennessä: se on helposti lähestyttävissä, täynnä kertosäkeitä jotka jäävät jos jäävät takaraivoon eikä Dani Filth kilju kuten aiemmin tai sittemmin. Melodiat ovat keveitä, blastbeatia ei ole ja kaikki viitteet alkuaikojen black metaliin ovat poissa - mutta, tässä on twistini, pidän Thornographysta enemmän kuin Nymphetaminesta.
Ei, se ei ole erinomainen levy - jos sitä menee vertaamaan erinomaiseen Damnation and a Dayhin tai Midianiin, Thornography on silkkaa kuraa - mutta ainakin se yrittää jotain uutta. Vaikka yritys ei onnistu edes sinne päin, se on kuitenkin kunnioitettavampaa kuin mitä ikinä Nymphetamine yritti olla. Otetaan esimerkiksi kappale The Byronic Man, joka ei millään mittarilla ole erityisen onnistunut ralli, mutta sentään vastaavaa ei ole kuultu ennen tai sittemmin Cradle of Filthin diskografiassa. Mainitussa The Byronic Manissa vierailee muuten levyn julkaisun aikoihin kovassa iskussa olleen HIM:in Ville Valo, mikä vähintäänkin tekee kappaleesta erikoisen. Muutoinkin puhtaat - tai no, niin puhtaat kuin Dani Filthin puhe- ja lausuntatyylillä vetämät vokaalit esimerkiksi I Am the Thornissa ovat - vokaalit ovat suuremmassa osassa kuin aiemmin, ja vokaalivastuun kaatuessa yksin Dani Filthin niskaan, mitään huikeaa tulkintaa ei sovi odottaa, vaan taitaapa joukossa olla jopa autotunea.
Ymmärrän kyllä täysin miksi Thornography on vuosien aikana saanut niin paljon paskaa niskaansa: ei tämä ole lähelläkään black metalia (helvetti, levyltä löytyy mielestäni hauska kasaripop-coveri), millaiseksi yhtye on pitkään luokiteltu. Kuten olen monesti bloginkin aikana sanonunut, yhtyeen siirtyminen alkuperäisestä tyylistään johonkin muuhun ei ole lähtökohtaisesti huono asia, vaan ratkaiseva tekijä on kuinka hyvin muutos tehdään. Thornography ei ole onnistunut kokeilu, vaan tuntuu toiselta harha-askeleelta susipaskan Nymphetaminen jälkeen. Kyllä, Thornography on liian pitkä; kyllä, se on liian yksiulotteinen; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin yhtyeen kultakauden levyt; kyllä, Temptation on paska biisi, vaikka lieneekin tehty vitsinä. Silti kuuntelen sen mieluummin kuin Nymphetaminen, koska se tarjoaa minulle jotain, mitä ei voi em. tekeleestä sanoa.
Ei, se ei ole erinomainen levy - jos sitä menee vertaamaan erinomaiseen Damnation and a Dayhin tai Midianiin, Thornography on silkkaa kuraa - mutta ainakin se yrittää jotain uutta. Vaikka yritys ei onnistu edes sinne päin, se on kuitenkin kunnioitettavampaa kuin mitä ikinä Nymphetamine yritti olla. Otetaan esimerkiksi kappale The Byronic Man, joka ei millään mittarilla ole erityisen onnistunut ralli, mutta sentään vastaavaa ei ole kuultu ennen tai sittemmin Cradle of Filthin diskografiassa. Mainitussa The Byronic Manissa vierailee muuten levyn julkaisun aikoihin kovassa iskussa olleen HIM:in Ville Valo, mikä vähintäänkin tekee kappaleesta erikoisen. Muutoinkin puhtaat - tai no, niin puhtaat kuin Dani Filthin puhe- ja lausuntatyylillä vetämät vokaalit esimerkiksi I Am the Thornissa ovat - vokaalit ovat suuremmassa osassa kuin aiemmin, ja vokaalivastuun kaatuessa yksin Dani Filthin niskaan, mitään huikeaa tulkintaa ei sovi odottaa, vaan taitaapa joukossa olla jopa autotunea.
Ymmärrän kyllä täysin miksi Thornography on vuosien aikana saanut niin paljon paskaa niskaansa: ei tämä ole lähelläkään black metalia (helvetti, levyltä löytyy mielestäni hauska kasaripop-coveri), millaiseksi yhtye on pitkään luokiteltu. Kuten olen monesti bloginkin aikana sanonunut, yhtyeen siirtyminen alkuperäisestä tyylistään johonkin muuhun ei ole lähtökohtaisesti huono asia, vaan ratkaiseva tekijä on kuinka hyvin muutos tehdään. Thornography ei ole onnistunut kokeilu, vaan tuntuu toiselta harha-askeleelta susipaskan Nymphetaminen jälkeen. Kyllä, Thornography on liian pitkä; kyllä, se on liian yksiulotteinen; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin yhtyeen kultakauden levyt; kyllä, Temptation on paska biisi, vaikka lieneekin tehty vitsinä. Silti kuuntelen sen mieluummin kuin Nymphetaminen, koska se tarjoaa minulle jotain, mitä ei voi em. tekeleestä sanoa.
torstai 12. marraskuuta 2015
Celtic Frost - Monotheist (2006)
Celtic Frostin paluulevy Monotheist on niin taiteellista metallia kuin olla ja voi. Se on erittäin proge, erittäin vaikeaselkoinen ja se haahuilee monissa äärimetallin genreissä näennäisesti ilman punaista lankaa. Toiset pitävät sitä yhtenä 2000-luvun parhaista levyistä, toiset eivät voi sietää. Minulle Celtic Frost ei ole koskaan ollut iso juttu - pidin aina paljon enemmän Hellhammerin raa'asta ja pitelemättömästä tunneryöpystä - mutta kun 2006 kaikki metallimediat paukuttivat kuinka hieno levy Monotheist on ja kuinka sieltä löytyy jopa hellhammermaisia piirteitä, pakkohan se oli jostain hankkia.
En pidä Monotheistia nerokkaana mestariteoksena, mutta en myöskään inhoa sitä: minusta se on hyvä, mutta ei erinomainen tekele, jonka kyllä kuuntelee oikeassa mielentilassa mielellään läpi, vaikka tuo mielentila ei missään nimessä ole arkiaamun metromatka. Paitsi jos darra on hirmuinen, ulkona sataa räntää vaakasuorassa ja vieressä istuva narkkari kuolaa veristä räkää jalalle - silloin ehkä. Koska en ole doom metalin asiantuntija - tai etenkään sillon joskus en ollut - musavideobiisiksi valittu A Dying God Coming into Human Flesh oli hämmentävä kokemus: kappale joka laahaa, laahaa, alkaa, loppuu, jatkaa laahaamista ja räjähtää lopuksi, kunnes loppuu ikään kuin kesken kliimaksin. Se oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen kuullut tehtävän yhtä tunnelmallisella ja - paremman sanan puutteessa - onnistuneella tavalla.
Yksikään kappale Monotheistiltä ei kuvaa levyä kiitettävästi, sillä kokonaisuus on kuin mosaiikki: jokainen osa on eri värinen kuin toiset, mutta silti kokonaisuudesta muodostuu jonkinlainen selkeähkö kuva. Mikään kiire levyllä ei ole, myöskään, vaan vaikka levy alkaa kahdella melko menevällä rallilla, vauhti hidastuu sellaiseen murhaavaan synkistelyyn, että vaikeahan siitä on olla pitämättä. Samalla toki ymmärrän miksi toisille levy on läpäisemätön tekotaiteellisuuden muuri: sen kappaleita ei voi ymmärtää kunnolla, jos niitä kuuntelee yksistään, mutta silti kokonaisuutena kuultuna levy ei myöskään tahdo antaa mitään järkeävää rakennetta. Vasta sitten, kun kuulija osaa ottaa askeleen tai kaksi taaksepäin, hän näkee kunnolla mosaiikin hienovaraiset kuviot ja muodot.
Silti, kehuistani huolimatta, Monotheist ei ole mielestäni Tom G. Warriorin kiinnostavin tuotos tällä vuosituhannella, vaikka se antoikin suuntaviivat niille vieläkin paremmille/musertavammille lätyille. Kuten metallihistoriaa tuntevat tietävät, Tom G. Warriorin ja Celtic Frostin muiden jäsenten tiet erosivat piakkoin Monotheistin julkaisun jälkeen, mikä oli samalla bändin uran (uusi) loppu. Warrior perusti yhdessä tuntemattomien ja nuorien muusikoiden kanssa Triptykonin, joka on jatkanut Monotheistin soundin viemistä eteenpäin. Martin Eric Ain ja kumppanien tiet ovat vieneet minne ikinä, eikä mikään heidän projektinsa ole onnistunut luomaan suurta kiinnostusta. Minulle erityisesti 2014 julkaistu Melana Chasmata on osoittautunut häikäisevän hienoksi ja museravan raskaaksi kiekoksi, johon palaan Monotheistia auliimmin - sillä levyllä Warrior onnistuu tekemään tuotoksen, joka on samaan aikaan kaunis että murheellinen. Erityisesti murheellinen, koska mainittu tuotos on kenties raskain levy, joka kokoelmastani löytyy.
Monotheist on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se voisi olla parempi. Tämänkin sanominen tuo hien selkäpiihini, sillä tiedän kuinka ikonisessa asemassa levy on monien pitkäaikaisempien fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Mutta kun se on hyvä, uskokaa nyt, vaikka en olekaan yhtä auliisti kumartamassa Celtic Frostin messiaanista paluuta ja uutta kuolemaa.
En pidä Monotheistia nerokkaana mestariteoksena, mutta en myöskään inhoa sitä: minusta se on hyvä, mutta ei erinomainen tekele, jonka kyllä kuuntelee oikeassa mielentilassa mielellään läpi, vaikka tuo mielentila ei missään nimessä ole arkiaamun metromatka. Paitsi jos darra on hirmuinen, ulkona sataa räntää vaakasuorassa ja vieressä istuva narkkari kuolaa veristä räkää jalalle - silloin ehkä. Koska en ole doom metalin asiantuntija - tai etenkään sillon joskus en ollut - musavideobiisiksi valittu A Dying God Coming into Human Flesh oli hämmentävä kokemus: kappale joka laahaa, laahaa, alkaa, loppuu, jatkaa laahaamista ja räjähtää lopuksi, kunnes loppuu ikään kuin kesken kliimaksin. Se oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen kuullut tehtävän yhtä tunnelmallisella ja - paremman sanan puutteessa - onnistuneella tavalla.
Yksikään kappale Monotheistiltä ei kuvaa levyä kiitettävästi, sillä kokonaisuus on kuin mosaiikki: jokainen osa on eri värinen kuin toiset, mutta silti kokonaisuudesta muodostuu jonkinlainen selkeähkö kuva. Mikään kiire levyllä ei ole, myöskään, vaan vaikka levy alkaa kahdella melko menevällä rallilla, vauhti hidastuu sellaiseen murhaavaan synkistelyyn, että vaikeahan siitä on olla pitämättä. Samalla toki ymmärrän miksi toisille levy on läpäisemätön tekotaiteellisuuden muuri: sen kappaleita ei voi ymmärtää kunnolla, jos niitä kuuntelee yksistään, mutta silti kokonaisuutena kuultuna levy ei myöskään tahdo antaa mitään järkeävää rakennetta. Vasta sitten, kun kuulija osaa ottaa askeleen tai kaksi taaksepäin, hän näkee kunnolla mosaiikin hienovaraiset kuviot ja muodot.
Silti, kehuistani huolimatta, Monotheist ei ole mielestäni Tom G. Warriorin kiinnostavin tuotos tällä vuosituhannella, vaikka se antoikin suuntaviivat niille vieläkin paremmille/musertavammille lätyille. Kuten metallihistoriaa tuntevat tietävät, Tom G. Warriorin ja Celtic Frostin muiden jäsenten tiet erosivat piakkoin Monotheistin julkaisun jälkeen, mikä oli samalla bändin uran (uusi) loppu. Warrior perusti yhdessä tuntemattomien ja nuorien muusikoiden kanssa Triptykonin, joka on jatkanut Monotheistin soundin viemistä eteenpäin. Martin Eric Ain ja kumppanien tiet ovat vieneet minne ikinä, eikä mikään heidän projektinsa ole onnistunut luomaan suurta kiinnostusta. Minulle erityisesti 2014 julkaistu Melana Chasmata on osoittautunut häikäisevän hienoksi ja museravan raskaaksi kiekoksi, johon palaan Monotheistia auliimmin - sillä levyllä Warrior onnistuu tekemään tuotoksen, joka on samaan aikaan kaunis että murheellinen. Erityisesti murheellinen, koska mainittu tuotos on kenties raskain levy, joka kokoelmastani löytyy.
Monotheist on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se voisi olla parempi. Tämänkin sanominen tuo hien selkäpiihini, sillä tiedän kuinka ikonisessa asemassa levy on monien pitkäaikaisempien fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Mutta kun se on hyvä, uskokaa nyt, vaikka en olekaan yhtä auliisti kumartamassa Celtic Frostin messiaanista paluuta ja uutta kuolemaa.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Cannibal Corpse - Kill (2006)
Cannibal Corpse, nuo floridalaismiekkoset ja heidän absurdistinen splätterlyriikkansa, unohtamatta käsittämätöntä instrumenttien hallintaa. Nämä asiat minulle tulee välittömästi mieleen, kun Cannibal Corpse on puheenaiheena; ei niinkään se, kuinka merkittäviä he ovat olleet death metalin kehitykselle tai kuinka he ovat joutuneet sensuurin kohteeksi niinkin sivistyneessä maassa kuin Saksassa. Ei, överit lyriikat ja älytön soittotaito - sekä geneerinen musiikki. Tuntuu väärältä kuvata Cannibal Corpsea geneeriseksi, sillä yhtyehän oli keskimässä koko genreä, mutta minkäs teet, kun genre on kehittynyt ja bändi ei? Geneeristä death metalia, levy toisensa jälkeen, ilman sen suurempia muutoksia soundiin tai sävellyksiin: jokaisella levyllä on muutama hitaampi biisi, jotka hakkaavaat päälle tuhatta ja sataa. Toisinaan levylle eksyy myös yksi tähän perusjakoon sopimaton ralli, kuten Killiltä löytyvä neliminuuttinen instrumentaali Infinite Misery.
That being said, Kill on niin hyvää nykymuotoista Cannibal Corpsea kuin on mahdollista löytää: levyltä löytyy selvät hittibiisit, jotka jäävät takaraivoon koukkuineen, ja armottoman brutaali tunnelma, joka ei mene (liian usein) yli. Kestoakin on alle kolmevarttia, joten kokonaisuuden jaksaa läpi. Esimerkiksi Vile jäi minulla hyllyyn pölyttymään sen surkeiden soundien ja vasurilla väännettyjen biisien takia, mutta vuosikymmenen myöhemmin tehty Kill omaa paremmat soundit ja biisit. Kokonaisuutena levyä voisi pitää jopa melko tiukkana pakettina.
Kaikista myönnytyksistäni huolimatta en varmaankaan kuuntele Killiä pitkähköön toviin ollenkaan. Miksi? Koska se on vain liian Cannibal Corpse - se ei anna minulle mitään, mitä en jo saisi muualta. Nile tekee mätön paremmin, ulkoistan hitaan death metalin diggailun Bolt Throwerille ja loistavaa örinää ihmettelen Opethia kuuntelemalla. Niin, ja splätteriä katson leffoilta. Cannibal Corpsen historiallinen merkitys äärimetallille on huomattava, mutta on toinen asia arvostaa yhtyeen roolia kuin pitää sen musiikista.
Loppuun tarina, joka liittyy levyyn ainakin hieman. Kun olin abiturientti, koulussamme oli tapana heittää abit ulos kuljettamalla heidät koulun aulan halki kaikkien koululaisten tuijottaessa ja jonkun biisin soidessa. Virallisesti kukaan ei saanut valita biisiään itse, mutta vähän kavereiden kanssa sumplittua, oma biisivalinta oli lapuissa. Minä otin tehtävän tunnolleni ja istuin yhden iltapäivän koneella kuunnellen kaikkia mahdollisia ralleja, joissa oli välittömästi kovaa päälle iskevä alku (biisi ehti yleensä soida maks. 40 sekuntia). Olin pukeutumassa päivään Kuolemaksi, joten kun muistin muuan Cannibal Corpsen biisin, valinta oli selvä. Minä kävelin ulos lukiosta Cannibal Corpsen Death Walking Terror taustalla; se oli koko päivän, ja varmaankin koulun historian, rankin biisi ulosheitossa.
That being said, Kill on niin hyvää nykymuotoista Cannibal Corpsea kuin on mahdollista löytää: levyltä löytyy selvät hittibiisit, jotka jäävät takaraivoon koukkuineen, ja armottoman brutaali tunnelma, joka ei mene (liian usein) yli. Kestoakin on alle kolmevarttia, joten kokonaisuuden jaksaa läpi. Esimerkiksi Vile jäi minulla hyllyyn pölyttymään sen surkeiden soundien ja vasurilla väännettyjen biisien takia, mutta vuosikymmenen myöhemmin tehty Kill omaa paremmat soundit ja biisit. Kokonaisuutena levyä voisi pitää jopa melko tiukkana pakettina.
Kaikista myönnytyksistäni huolimatta en varmaankaan kuuntele Killiä pitkähköön toviin ollenkaan. Miksi? Koska se on vain liian Cannibal Corpse - se ei anna minulle mitään, mitä en jo saisi muualta. Nile tekee mätön paremmin, ulkoistan hitaan death metalin diggailun Bolt Throwerille ja loistavaa örinää ihmettelen Opethia kuuntelemalla. Niin, ja splätteriä katson leffoilta. Cannibal Corpsen historiallinen merkitys äärimetallille on huomattava, mutta on toinen asia arvostaa yhtyeen roolia kuin pitää sen musiikista.
Loppuun tarina, joka liittyy levyyn ainakin hieman. Kun olin abiturientti, koulussamme oli tapana heittää abit ulos kuljettamalla heidät koulun aulan halki kaikkien koululaisten tuijottaessa ja jonkun biisin soidessa. Virallisesti kukaan ei saanut valita biisiään itse, mutta vähän kavereiden kanssa sumplittua, oma biisivalinta oli lapuissa. Minä otin tehtävän tunnolleni ja istuin yhden iltapäivän koneella kuunnellen kaikkia mahdollisia ralleja, joissa oli välittömästi kovaa päälle iskevä alku (biisi ehti yleensä soida maks. 40 sekuntia). Olin pukeutumassa päivään Kuolemaksi, joten kun muistin muuan Cannibal Corpsen biisin, valinta oli selvä. Minä kävelin ulos lukiosta Cannibal Corpsen Death Walking Terror taustalla; se oli koko päivän, ja varmaankin koulun historian, rankin biisi ulosheitossa.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Blind Guardian - A Twist in the Myth (2006)
Monille Blind Guardianin pitkäaikaisille faneille A Night at the Opera oli liian mahtipontinen, liian täyteenahdettu, liian kaukana yhtyeen edellisistäkin levyistä. Minä pidän edelleen em. kiekosta juuri sen takia, että se on mahtipontinen, täyteenahdettu ja se eroaa vahvasti muista levyistä. Okei, soundit olisivat voineet olla monin paikoin paremmat, mutta se ei onnistu hämärtämään faktaa, että levyltä löytyy joitakin yhtyeen (ja samalla kaikkien yhtyeiden) parhaita kappaleita. Neljä vuotta edellisen jälkeen julkaistu A Twist in the Myth on, samaten, täysin erilainen levy verrattuna kaikkiin muihin aiempiin tai myöhempiin Blind Guardian -tuotoksiin, joten olisi luontevaa olettaa, että pidän levystä.
Juu ei. Minulle A Twist in the Myth on ollut puolimatkakrouviin lyyhistynyt tekele, välityö. Ymmärrän ja arvostan bändin yritystä löytää itsensä uudelleen alkuperäisen rumpalin Thomen Stauchin lähdön jälkeen, mutta se ei tee levystä yhtään parempaa. Suurin ero aiempaan on ehdottomasti raitamäärien lasku sekä uudenkaltainen rytmiikka - jälleen, molempia ratkaisuja voi ja tulee pitää rohkeina irtiottoina, vaikka onnistumisprosentti onkin alhainen.
A Twist in the Myth omaa A Night at the Operaa paremmat soundit, koska levyllä soi vähemmän raitoja ja niihin vähempiin soiviin raitoihin on käytetty enemmän aikaa. Se on, edistysaskel, kun yli kaksisataa lauluraitaa on riisuttu pois "vain" pariinkymmeneen, sillä Otherlandin ja Carry the Blessed Homen kaltaiset rallit eivät tarvitsisi kuoroja ja orkesteripauhua. That said, on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota kuinka karsitulta sävellykset tuntuvat. Tämän voi toki nähdä hyvänä asiana, sillä jos A Night at the Opera tuntui turhaan paisutetulta, A Twist in the Mythin (suhteessa, puhutaan kuitenkin Blind Guardianista) vähempään tyytyvät ratkaisut tuntuvat varmasti hyviltä; paperilla näin onkin, mutta mielestäni yhtye ei ota kaikkea irti uudesta soundistaan. Jos jotain, A Twist in the Myth tarvitsisi lisää nopeampia, rehellisempiä power metal -rallatuksia a'la This Will Never End - joka, mainittakoon, on yksi suosikkejani yhtyeen diskografiasta - ja vähemmän progevenkoiluja kuten Turn the Page tai Straight Through the Mirror.
Rumpalin vaihtuminen näkyy myös sävellyksissä ja sovituksissa: aiemmin suoraviivaisemmin soittanut Stauch on korvattu huippukoulutetulla Frederik Ehmkellä. Muistan lukeneeni haastatteluja levyn julkaisun aikoihin, joissa André Olbrich sanoi Ehmken soittotyylin suoraan vaikuttaneen lopputulokseen, täysin uudenlaisiin ratkaisuihin. Erityisesti huomion kiinnittää melodioiden puolelta varsin tyypillinen Blind Guardian -ralli, Fly, joka ei silti kuulosta tyypilliseltä Blindiltä Ehmken erilaisten rytmiratkaisujen takia. Jos biisiä kuuntelee "Ehmke edellä", huomio kiinnittyy rytmiin välittömästi. Itse en kuitenkaan pidä esimerkiksi Flysta sen rytmiikan takia: pidän musiikista, jota kuunnellessa voi takoa nyrkkiä ilmaan tai nyökkäillä huoletta mukana - että aina on se yksinkertainen syke kaiken taustalla - mutta toisinaan A Twist in the Myth hukkuu omaan kikkailuunsa.
Kaiken nurinan jälkeen on kuitenkin välttämätöntä myöntää, että pidän myös A Twist in the Mythistä, vaikka en pidäkään siitä yhtä paljon kuin muista 2000-luvulla julkaistuista Blind Guardian -tuotoksista. Se ei ole askel taaksepäin, mutta kenties takaviistoon: Hansi laulaa aina hienosti, melodiat toimivat ja Carry the Blessed Home saattaa olla koko power metalin hienoimpia itkuhuoraamisia (eli biisejä, jotka on tehty saamaan kuulija pillittämään). Levyn loppupuolella on joutokäyntiä, mutta alkupuolella ei niinkään; tämä kuvaakin koko levyä liian hyvin, sillä kovin kaksijakoiset fiilikset siitä jäävät.
Juu ei. Minulle A Twist in the Myth on ollut puolimatkakrouviin lyyhistynyt tekele, välityö. Ymmärrän ja arvostan bändin yritystä löytää itsensä uudelleen alkuperäisen rumpalin Thomen Stauchin lähdön jälkeen, mutta se ei tee levystä yhtään parempaa. Suurin ero aiempaan on ehdottomasti raitamäärien lasku sekä uudenkaltainen rytmiikka - jälleen, molempia ratkaisuja voi ja tulee pitää rohkeina irtiottoina, vaikka onnistumisprosentti onkin alhainen.
A Twist in the Myth omaa A Night at the Operaa paremmat soundit, koska levyllä soi vähemmän raitoja ja niihin vähempiin soiviin raitoihin on käytetty enemmän aikaa. Se on, edistysaskel, kun yli kaksisataa lauluraitaa on riisuttu pois "vain" pariinkymmeneen, sillä Otherlandin ja Carry the Blessed Homen kaltaiset rallit eivät tarvitsisi kuoroja ja orkesteripauhua. That said, on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota kuinka karsitulta sävellykset tuntuvat. Tämän voi toki nähdä hyvänä asiana, sillä jos A Night at the Opera tuntui turhaan paisutetulta, A Twist in the Mythin (suhteessa, puhutaan kuitenkin Blind Guardianista) vähempään tyytyvät ratkaisut tuntuvat varmasti hyviltä; paperilla näin onkin, mutta mielestäni yhtye ei ota kaikkea irti uudesta soundistaan. Jos jotain, A Twist in the Myth tarvitsisi lisää nopeampia, rehellisempiä power metal -rallatuksia a'la This Will Never End - joka, mainittakoon, on yksi suosikkejani yhtyeen diskografiasta - ja vähemmän progevenkoiluja kuten Turn the Page tai Straight Through the Mirror.
Rumpalin vaihtuminen näkyy myös sävellyksissä ja sovituksissa: aiemmin suoraviivaisemmin soittanut Stauch on korvattu huippukoulutetulla Frederik Ehmkellä. Muistan lukeneeni haastatteluja levyn julkaisun aikoihin, joissa André Olbrich sanoi Ehmken soittotyylin suoraan vaikuttaneen lopputulokseen, täysin uudenlaisiin ratkaisuihin. Erityisesti huomion kiinnittää melodioiden puolelta varsin tyypillinen Blind Guardian -ralli, Fly, joka ei silti kuulosta tyypilliseltä Blindiltä Ehmken erilaisten rytmiratkaisujen takia. Jos biisiä kuuntelee "Ehmke edellä", huomio kiinnittyy rytmiin välittömästi. Itse en kuitenkaan pidä esimerkiksi Flysta sen rytmiikan takia: pidän musiikista, jota kuunnellessa voi takoa nyrkkiä ilmaan tai nyökkäillä huoletta mukana - että aina on se yksinkertainen syke kaiken taustalla - mutta toisinaan A Twist in the Myth hukkuu omaan kikkailuunsa.
Kaiken nurinan jälkeen on kuitenkin välttämätöntä myöntää, että pidän myös A Twist in the Mythistä, vaikka en pidäkään siitä yhtä paljon kuin muista 2000-luvulla julkaistuista Blind Guardian -tuotoksista. Se ei ole askel taaksepäin, mutta kenties takaviistoon: Hansi laulaa aina hienosti, melodiat toimivat ja Carry the Blessed Home saattaa olla koko power metalin hienoimpia itkuhuoraamisia (eli biisejä, jotka on tehty saamaan kuulija pillittämään). Levyn loppupuolella on joutokäyntiä, mutta alkupuolella ei niinkään; tämä kuvaakin koko levyä liian hyvin, sillä kovin kaksijakoiset fiilikset siitä jäävät.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Bal-Sagoth - The Chthonic Chronicles (2006)
Vaikeisiin levynnimiin taipuvainen Bal-Sagoth on edelleen mielestäni varsin uniikki bändi, ja se saattaa hyvinkin jäädä sellaiseksi, koska kyseessä ei ole mikään miljoonia levyjä myynyt pioneeri, vaan omaehtoista ja uniikkia musiikkia veivaava kulttipoppoo, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt levytystaukoa ja hiljaiseloa. Jos edellisessä Bal-Sagoth-tekstissäni (Atlantis Ascendant) ironisoin yhtyeen vaikeselkoisia lyriikoita, ajattelin tällä kerralla pysyä hieman konventionaalisemmassa käsittelyssä, eli omien mielipiteitteni laukomisessa.
Minä pidän Bal-Sagothista, koska se on täysin uniikki tapaus ja koska sen musiikki on niin dramaattista ja kerronnallista. En pidä kertovasta/toteavasta lyriikasta (johon Bal-Sagoth syyllistyy, ei voi mitään), mutta kertova musiikki on tyystin toinen juttu, ja siinä Bal-Sagoth saattaa olla maailman parhaita: jokainen kappale kertoo oman tarinansa, vaikka sanoituksiin ei paneutuisikaan. Sävellykset eivät ole poikkeuksellisen monimutkaisia ja käsittämättömiä, vaan flow pysyy hyvin mukana ja tunnelmaan on helppo uppoutua; laatuesimerkki on mielestäni kenties bändin paras biisi, The Obsidian Crown Unbound. Solisti Byron Robertsin kertojaääni on huikea ja kärinärääkynä ei ole hassumpi, mutta tapa jolla nämä kaksi ääntä pelaavat keskenään ja peilaavat toisiaan, on täysin poikkeuksellista. Äänten dialogi yhdistettynä mahtipontiseen ja black-sävytteiseen soundiin on Bal-Sagothin nerouden ytimessä.
Mutta, täytyy myöntää, että vuosien kuuntelun jälkeenkään en täysin käsitä The Chthonic Chroniclesia, sillä levyä ei voi ymmärtää ilman sen lyriikoita, joita puolestaan ei voi ymmärtää ilman kaikkien muiden Bal-Sagothin levyjen lyriikoiden ymmärtämistä. Tämäkään ei olisi kovin vakava ongelma, jos levyjä olisi jossakin saatavilla, mielellään massiivisessa boksissa. Vaan kun ei: kymmenen vuoden semi-intensiivisen etsimisen aikana olen onnistunut löytämään kohtuulliseen hintaan kolme levyä, joista yhden olen löytänyt viimeisen vuoden sisään (eikä se, Battle Magic, täten ilmaannu blogissa). Toki, jos rahaa on loputtomasti, voihan näitä ulkomailta asti tilailla, mutta minun musiikkidiggailuni ja -keräilyni lähtee siitä, että jos jotakin ei löydy heti, odotan kunnes se löytyy. Tämän takia minulta puuttuvat Cradle of Filthin alkupään tuotokset, vaikka jonkinasteinen fani olenkin. Kun kiinnostavaa levyä on odottanut vuosia ja sitten törmää siihen kuin sattumalta levykaupassa, tunne on hienompi kuin yhden Amazon-tilauksen tekeminen.
Niin tai näin, Bal-Sagoth on hieno bändi ja The Chthonic Chronicles (yritä lausua tuo nimi, ihan yritä vain) on hieno levy. Se antaa ja antaa vuosien jälkeenkin ja se saattaa olla kokonaisuutena yhtyeen uran harkituin ja onnistunein levykokonaisuus.
Minä pidän Bal-Sagothista, koska se on täysin uniikki tapaus ja koska sen musiikki on niin dramaattista ja kerronnallista. En pidä kertovasta/toteavasta lyriikasta (johon Bal-Sagoth syyllistyy, ei voi mitään), mutta kertova musiikki on tyystin toinen juttu, ja siinä Bal-Sagoth saattaa olla maailman parhaita: jokainen kappale kertoo oman tarinansa, vaikka sanoituksiin ei paneutuisikaan. Sävellykset eivät ole poikkeuksellisen monimutkaisia ja käsittämättömiä, vaan flow pysyy hyvin mukana ja tunnelmaan on helppo uppoutua; laatuesimerkki on mielestäni kenties bändin paras biisi, The Obsidian Crown Unbound. Solisti Byron Robertsin kertojaääni on huikea ja kärinärääkynä ei ole hassumpi, mutta tapa jolla nämä kaksi ääntä pelaavat keskenään ja peilaavat toisiaan, on täysin poikkeuksellista. Äänten dialogi yhdistettynä mahtipontiseen ja black-sävytteiseen soundiin on Bal-Sagothin nerouden ytimessä.
Mutta, täytyy myöntää, että vuosien kuuntelun jälkeenkään en täysin käsitä The Chthonic Chroniclesia, sillä levyä ei voi ymmärtää ilman sen lyriikoita, joita puolestaan ei voi ymmärtää ilman kaikkien muiden Bal-Sagothin levyjen lyriikoiden ymmärtämistä. Tämäkään ei olisi kovin vakava ongelma, jos levyjä olisi jossakin saatavilla, mielellään massiivisessa boksissa. Vaan kun ei: kymmenen vuoden semi-intensiivisen etsimisen aikana olen onnistunut löytämään kohtuulliseen hintaan kolme levyä, joista yhden olen löytänyt viimeisen vuoden sisään (eikä se, Battle Magic, täten ilmaannu blogissa). Toki, jos rahaa on loputtomasti, voihan näitä ulkomailta asti tilailla, mutta minun musiikkidiggailuni ja -keräilyni lähtee siitä, että jos jotakin ei löydy heti, odotan kunnes se löytyy. Tämän takia minulta puuttuvat Cradle of Filthin alkupään tuotokset, vaikka jonkinasteinen fani olenkin. Kun kiinnostavaa levyä on odottanut vuosia ja sitten törmää siihen kuin sattumalta levykaupassa, tunne on hienompi kuin yhden Amazon-tilauksen tekeminen.
Niin tai näin, Bal-Sagoth on hieno bändi ja The Chthonic Chronicles (yritä lausua tuo nimi, ihan yritä vain) on hieno levy. Se antaa ja antaa vuosien jälkeenkin ja se saattaa olla kokonaisuutena yhtyeen uran harkituin ja onnistunein levykokonaisuus.
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Axel Rudi Pell - Mystica (2006)
Siitä on jo viitisen vuotta aikaa, kun löysin Youtubesta hienosti tehdyn Taru sormusten herrasta -musiikkivideon, jonka taustalla soi Axel Rudi Pellin kappale Mystica. Ennen tuota olin kuullut toki Axel Rudi Pellistä nimeltä, mutta sivuuttanut sittemmin syistä, joita en täysin muista tai ymmärrä. Mystica kuitenkin kolahti välittömästi: komea kappale rakennettu hienon melodian ympärille ja solisti Johnny Gioellin huikea ääni... mitä enempää melometallilta voi toivoa? Pidän edelleen kiinni siitä, että Mystica on hyvä biisi, vaikka Mystica-levy on kuraa. Tai ei varsinaisesti kuraa - levy on periaatteessa tehty hyvin - mutta epäinhimillisen ärsyttävä kuuntelukokemus.
Suurin ongelma minulla levyn kanssa on se, että jokainen kappale, oli sävellys kuinka pitkä tahansa, on tismalleen samanlainen kuin kaikki muut. Jos kyseessä on neljä minuuttia pitkä rokkiralli tai kymmentä minuuttia hipova päätöseepos, ainoa merkittävä ero löytyy intron ja soolon kestoista sekä temposta. Kappalerakenne on täysin muuttumaton ja sävellystyö on maneerisinta mitä olen Yngwie Malmsteenin egon sfäärin ulkopuolella kuullut. Yksittäisissä kappaleissa - erityisesti Mysticassa - ongelma ei ole kovin räikeästi esillä, mutta kun pahaa-aavistamaton allekirjoittanut joutuu istumaan tunnin kuunnellen yhdeksän variaatiota samasta biisistä, kakka lentää.
Sooloista puhuen: Axel Rudi Pell on Axel Rudi Pell -yhtyeen pääjehu (mikä tuskin yllättää ketään) ja ilmeisesti miehen pitää päästä valokeilaan vaikka väkisin - tätä voisikin kutsua ynkkätaudiksi, joskin ilman em. henkilön käsittämätöntä instrumentaalirunkkausta ja -nopeutta. Ilmeisesti Mysticaa pitäisi kuunnella suu auki Rudi Pellin hienojen soolojen äärellä, mutta minua egotrippailu ärsyttää kun se tehdään uhraamalla muutoin kelvolliset sävellykset narsismin alttarilla.
Kolmas suuri ongelma ovat lyriikat. En yleensä ota metallilyriikoita kovin vakavasti ja, toisin kuin saattaa vaikuttaa, pystyn kuuntelemaan musiikkia repimättä tukkaa päästä paskan lyriikan äärellä, mutta Axel Rudi Pell onnistuu tässäkin ärsyttämään minua epäinhimillisellä tavalla. Erityisesti yksi kappale, Rock the Nation (joka ei nimestään huolimatta ole kovin rokkaava ralli), sisältää typerintä lyriikkaa kenties koskaan. Ensinnäkin, kappale on sanoitettu toiseen persoonaan. Mielestäni tällainen ratkaisu pitäisi kyetä perustelemaan ja mielellään välttämään, mutta hyvä on, jos sanoitusten muu taso on riittävä, menkööt. Paskat: kappaleessa kerrotaan suoraan kuin sinä tunnet ja ajattelet. En tiedä sinusta, rakas Lukija, mutta minulle ainakin tulee välittömästi reaktio, että en muuten varmasti ajattele noin. Sanoittaja ei saisi olettaa kuulijan tuntevan tietyllä tavalla tilanteessa X, vaan hänen pitäisi runollisesti maalata tilanne, johon kuulijan uskoo reagoivan arvioimallaan tavalla.
"This is your life and it means all to you."
Tämä ei ole hyvää lyriikkaa. Piste. Kenelle elämä ei merkitse kaikkea?
Yhteenvetona voisi sanoa, että Axel Rudi Pell olisi parempi bändi ilman Axel Rudi Pelliä. Ja paremmilla sanoituksilla. Tällaisena se on yksi ärsyttävimpiä levyjä kokoelmassani.
Suurin ongelma minulla levyn kanssa on se, että jokainen kappale, oli sävellys kuinka pitkä tahansa, on tismalleen samanlainen kuin kaikki muut. Jos kyseessä on neljä minuuttia pitkä rokkiralli tai kymmentä minuuttia hipova päätöseepos, ainoa merkittävä ero löytyy intron ja soolon kestoista sekä temposta. Kappalerakenne on täysin muuttumaton ja sävellystyö on maneerisinta mitä olen Yngwie Malmsteenin egon sfäärin ulkopuolella kuullut. Yksittäisissä kappaleissa - erityisesti Mysticassa - ongelma ei ole kovin räikeästi esillä, mutta kun pahaa-aavistamaton allekirjoittanut joutuu istumaan tunnin kuunnellen yhdeksän variaatiota samasta biisistä, kakka lentää.
Sooloista puhuen: Axel Rudi Pell on Axel Rudi Pell -yhtyeen pääjehu (mikä tuskin yllättää ketään) ja ilmeisesti miehen pitää päästä valokeilaan vaikka väkisin - tätä voisikin kutsua ynkkätaudiksi, joskin ilman em. henkilön käsittämätöntä instrumentaalirunkkausta ja -nopeutta. Ilmeisesti Mysticaa pitäisi kuunnella suu auki Rudi Pellin hienojen soolojen äärellä, mutta minua egotrippailu ärsyttää kun se tehdään uhraamalla muutoin kelvolliset sävellykset narsismin alttarilla.
Kolmas suuri ongelma ovat lyriikat. En yleensä ota metallilyriikoita kovin vakavasti ja, toisin kuin saattaa vaikuttaa, pystyn kuuntelemaan musiikkia repimättä tukkaa päästä paskan lyriikan äärellä, mutta Axel Rudi Pell onnistuu tässäkin ärsyttämään minua epäinhimillisellä tavalla. Erityisesti yksi kappale, Rock the Nation (joka ei nimestään huolimatta ole kovin rokkaava ralli), sisältää typerintä lyriikkaa kenties koskaan. Ensinnäkin, kappale on sanoitettu toiseen persoonaan. Mielestäni tällainen ratkaisu pitäisi kyetä perustelemaan ja mielellään välttämään, mutta hyvä on, jos sanoitusten muu taso on riittävä, menkööt. Paskat: kappaleessa kerrotaan suoraan kuin sinä tunnet ja ajattelet. En tiedä sinusta, rakas Lukija, mutta minulle ainakin tulee välittömästi reaktio, että en muuten varmasti ajattele noin. Sanoittaja ei saisi olettaa kuulijan tuntevan tietyllä tavalla tilanteessa X, vaan hänen pitäisi runollisesti maalata tilanne, johon kuulijan uskoo reagoivan arvioimallaan tavalla.
"This is your life and it means all to you."
Tämä ei ole hyvää lyriikkaa. Piste. Kenelle elämä ei merkitse kaikkea?
Yhteenvetona voisi sanoa, että Axel Rudi Pell olisi parempi bändi ilman Axel Rudi Pelliä. Ja paremmilla sanoituksilla. Tällaisena se on yksi ärsyttävimpiä levyjä kokoelmassani.
torstai 29. lokakuuta 2015
Thyrane - Travesty of Heavenly Essence (2005)
Totta puhuakseni olin unohtanut, että omasin tämän levyn. Ei ehkä niitä kaikkein mairittelevimpia kommentteja levystä, mutta ostin Thyranen viimeiseksi jääneen levyn kirjaston poistomyynnistä päräyttävään viidenkymmenen sentin hintaan - samasta laarista, josta haalin Machine Meniä, My Dying Brideä ja Fields of Nephilimiä. Kuuntelin kaikki levyt kerran tai kaksi ja vain yksi, Fields of Nephilim, jätti mitään erityistä vaikutelmaa takaraivooni, ja sitä myös kuuntelin myöhemmin, muiden jäädessä hyllyntäytteeksi. Liioittelematta tai vähättelemättä Travesty of Heavenly Essenceä, olen kuunnellut sen ennen tämän tekstin valmistelua kahdesti, molemmilla kerroilla enemmän tai vähemmän taustalla. Tämä ei johdu pelkästään omasta laiskuudestani ja mukavuudenhaluisuudestani, sillä levy on kelvollinen mutta keskinkertainen.
Travesty of Heavenly Essence tuo mieleeni vuosituhannen taitteen Dimmu Borgirin, mutta pienemmällä budjetilla. Onko tämä hyvä vai huono asia olkoon jokaisen itse päätettävissä; minulle se jää pelkkään olkien kohautukseen. Melodista bläkkiä, ajoittaisilla industrial-vaikutteilla, ammattitaitoisesti soitettua ja tuotettua... mutta kun ei vaan lähde. Isoin ongelma on se, että kappaleet jäävät liian samankaltaisiksi, pelkäksi tasapaksuksi äänimassaksi. Samankaltaisia sovitusratkaisuja toistetaan kilpaa ja lopputuloksena on yhtenäiseltä mutta tympeältä soundaava kiekko. Jos levyllä olisi enemmän hallittua variaatiota, kokonaisuus nousisi heti täysin toiselle tasolle.
Siinäpä se. Tiedän, että tämä teksti on aivan liian lyhyt verrattuna kaikkiin muihin blogin teksteihin, mutta niin se vain on, että kun mitään järisyttävän hienoa sanottavaa ei ole, ilmaisu typistyy. Tai, kun puhutaan allekirjoittaneesta, monimutkaistuu, vaikka asiasisältö pysyy lyhyenä. Tahtoisin pitää Travesty of Heavenly Essencestä, mutta sen ongelmien ja kuuntelukokemukseni (paremman sanan puuteessa) vailinaisuuden takia levyn kuuntelu oli kerta toisensa jälkeen työtä, vaiva. Se ei ole tämän blogin tarkoitus; tiedän, että jos väkisin kuuntelisin levyä viikon tai kaksi, saisin aikaan järkevää ja monipuolista kritiikkiä, mutta sekään ei ole tämän blogin tarkoitus.
Jos joku Thyranen bändiläisistä tai faneista lukee tätä, sori, ei lähtenyt. Aina ei voi lähteä.
Travesty of Heavenly Essence tuo mieleeni vuosituhannen taitteen Dimmu Borgirin, mutta pienemmällä budjetilla. Onko tämä hyvä vai huono asia olkoon jokaisen itse päätettävissä; minulle se jää pelkkään olkien kohautukseen. Melodista bläkkiä, ajoittaisilla industrial-vaikutteilla, ammattitaitoisesti soitettua ja tuotettua... mutta kun ei vaan lähde. Isoin ongelma on se, että kappaleet jäävät liian samankaltaisiksi, pelkäksi tasapaksuksi äänimassaksi. Samankaltaisia sovitusratkaisuja toistetaan kilpaa ja lopputuloksena on yhtenäiseltä mutta tympeältä soundaava kiekko. Jos levyllä olisi enemmän hallittua variaatiota, kokonaisuus nousisi heti täysin toiselle tasolle.
Siinäpä se. Tiedän, että tämä teksti on aivan liian lyhyt verrattuna kaikkiin muihin blogin teksteihin, mutta niin se vain on, että kun mitään järisyttävän hienoa sanottavaa ei ole, ilmaisu typistyy. Tai, kun puhutaan allekirjoittaneesta, monimutkaistuu, vaikka asiasisältö pysyy lyhyenä. Tahtoisin pitää Travesty of Heavenly Essencestä, mutta sen ongelmien ja kuuntelukokemukseni (paremman sanan puuteessa) vailinaisuuden takia levyn kuuntelu oli kerta toisensa jälkeen työtä, vaiva. Se ei ole tämän blogin tarkoitus; tiedän, että jos väkisin kuuntelisin levyä viikon tai kaksi, saisin aikaan järkevää ja monipuolista kritiikkiä, mutta sekään ei ole tämän blogin tarkoitus.
Jos joku Thyranen bändiläisistä tai faneista lukee tätä, sori, ei lähtenyt. Aina ei voi lähteä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)