Mastodon - Blood Mountain (2006)

On olemassa levyjä, joita ei vain pidä ymmärtää. Ne pitää kokea, hyvässä ja huonossa; yritys järkeistää kuultu johtaa pian sekoamiseen. Yhdysvaltalainen modernin progen metallin messias Mastodon on tahkonnut omaa meuhkaamistaan aina 2000-luvun alusta asti, ja yhtyeen kolmoslevy Blood Mountain on monissa piireissä nostettu jopa klassikon asemaan. Se on eittämättä levy, jota ei pidä liikaa ajatella, vaan antautua sille, mutta onko se hyvä sellaisena levynä?

Blood Mountain on koukeroinen ja vaikeaselkoinen, kyllä, mutta se ei tee levystä automaattisesti hyvin tehtyä. Koukeroiset riffit ja monipolviset sävellykset monesti luovat hyviä biisejä ja levykokonaisuuksia, mutta monet yhtyeet ovat myös ns. kadonneet omiin perseisiinsä veivatessaan ilmaisuaan aina vain monimutkaisemmaksi. Minulle Blood Mountain on aina jättänyt hieman haalean maun suuhun, mutta ei sen takia, että se on ylipitkä ja vaikeaselkoinen - vaikka näilläkin tekijöillä on osavaikutus asiaan - vaan koska se ei ole mitenkään erityisen hyvin tehty. Ennen kuin kukaan vetää herneitä nenään tämän enempää, voi hyvin olla etten ole "tajunnut" levyä. Ei olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta. Puolustuksekseni sanon sen, että yhtyeen neljäs levy, vieläkin koukeroisempi ja venkoilevampi Crack the Skye puolestaan toimii kuin kakkosnelonen takaraivoon.

Vaikka Blood Mountain on hankala levy täynnä mutkaa ja yllättäviä käänteitä, kappalemateriaali on makuuni liian tasapaksua, liian homogeenistä. En tarkoita tällä sitä, että jokaisessa biisissä pitäisi olla eri etninen soitin (didgeridoo, säkkipilli, vitun triangeli), vaan että tällaisenaan kaikki kappaleet tuntuvat puuroutuvan yhdeksi massaksi: toisinaan mennään kovempaa, toisinaan tunnelmoidaan, mutta silti rallit ovat kuin saman matemaattisen kaavan variaatioita. Jälleen, jonakin päivänä (lähi?)tulevaisuudessa saatan todeta yllä kuvatun näkökantani täysin vääräksi, mutta nyt, joulukuun alussa 2015, tämä on tilanne. Ehkä en ole vain nauttinut vaadittavaa yhdistelmää lääkkeitä, huumausaineita ja väkeviä viinoja, että touhussa olisi löydettävissä punaista lankaa.

Toki yhtyeen soittoa on ihailtava - erityisesti rumpali Brann Dailorin työskentely on esimerkillistä. Samaa, tosin, voi sanoa kaikkein sieluttomimmastakin soitinrunkkausprogesta (jollaista, just for the record, Mastodon ei ole) ja harva bändi metallin piirissä pääsee oikeasti suureen suosioon täydellisellä soittotaidottomuudella. Punkissa ehkä, progemetallissa ei niinkään.

Blood Mountain on sellainen levy, jonka kuuntelen tasaisin väliajoin, mutta en pääse sen maailmaan yhtään paremmin perille. Se vain on, kuten kulunut ilmaisu kuuluu. Tässä se on minulle monien Opethin levyjen hengenseuralainen.