Puhtaalla musiikillis-historiallisella spekulaatiolla ja analyysilla olen valmis väittämään, että Nevermoressa oli loppuvaiheessa kaksi klikkiä, kaksi eri suuntiin vetävää voimatekijää. Yhtyeessä oli aina kaksi pääsäveltäjää, joiden yhteinen visio loi yhden hienoimmista levyistä koskaan... sekä muita erittäin onnistuneita levytyksiä. Warrel Dane ja Jeff Loomis tekivät yhdessä käytännössä koko Nevermoren diskografian, vaikka muillekin jäsenille on herunut sävellys- ja sovituskredittejä aika-ajoin. Kun Danen ja Loomisin yhteistyö toimi ja visio oli yhteneväinen, syntyi levyjä kuin Dead Heart, in a Dead World sekä This Godless Endeavor; kun yhteistyö ja visio vetivät toisiin suuntiin, syntyi kaksi soolouraa ja yhtyeen monipuolisen diskografian musta lammas.
This Godless Endeavor oli levy, johon kaikki olivat tyytyväisiä - niin fanit, kriitikoit kuin muusikot itsekin. Mutta se oli myös niin hyvä levy, että jätkillä täytyi olla kovat paineet lähteä tekemään jatkoa sille, joten he ottivat hieman etäisyyttä bändiin löytääkseen uuden tulokulman musiikkiin. Jeff Loomis katosi progeilun syövereihin ja teki instrumentaaleja soololevyjä, joista on iloa vain minua kovemmille soitinrunkkareille; Dane puolestaan löi (platonisesti) hynttyyt yhteen Soilworkissakin on/off-suhteella vaikuttaneen Peter Wichersin kanssa ja teki onnistuneen mutta yksiuloitteisen soololevyn, jossa fokuksessa oli tarttuvuus ja, verrattuna Nevermoren materiaaliin, minimalismi. Kun soolotauot oli pidetty ja uutta Nevermore-levyä piti alkaa työstää, Danen ja Loomisin visiot siitä, miltä Nevermoren pitäisi soundata eivät enää kohdanneetkaan: Loomis tahtoi progempaa, Dane tarttuvampaa.
Se, mitä tuo sessio tuotti, oli The Obsidian Conspiracy, joka yrittää olla samaan aikaan progea Nevermorea että tarttuvaa Danen soolomatskua. Kappaleet ovat lyhyehköjä, siellä neljän minuutin tietämillä, ja vaikka riffeissä on loomismaista koukeroisuutta, suurin painoarvo on kertosäkeillä ja melodioilla, koukuilla. Kyllä, joku Moonrise on hieno biisi täynnä kiemurtelevaa riffiä, mutta se on rakennettu hyvin perinteisen rock/pop-kaavan mukaisesti. Tämä pätee, lähtökohtaisesti, koko levyyn: vaikka osioita olisi kuinka monta, kappaleet kulkevat peruskaavalla intro-säe-bridge-kertsi-säe-bridge-kertsi-soolo-kertsi-kertsi. Vertaa tätä vaikkapa Borniin, josta moista yleistystä ei voi tehdä, edes suuntaa-antavasti. Sitten on tapaus Emptiness Unobstructed, joka on, let's face it, ihan tyypillinen kolmen (vai neljän?) soinnun rockralli. Vastapainona on levyn nimikkobiisi, joka on rankinta Nevermorea Bornin ohella.
Ei The Obsidian Conspiracy huono levy ole - oikeastaan pidän siitä melkoisesti - mutta ymmärrän ihmisten tyytymättömyyden siihen. Levy ei ole This Godless Endeavor 2.0 tai Dead Heart... 2.0, vaan toinen tulokulma yhtyeen musiikkiin ja hyvin ristiriitainen kuuntelukokemus. Ristiriitaisuudesta syntyy kiinnostava jännite, minkä kautta levyä on mielenkiintoista kuunnella, mutta kenties se on tarkoitukseton kahden musiikillisen primus motorin eturistiriita. Ei ihme, että Loomis lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen ja on sittemmin liittynyt Arch Enemyyn, jossa (veikkaisin) hänen sävellysvastuunsa rajoittuu sooloihin. Dane pisti Nevermoren telakalle ja on jatkanut soololevynsä ja Nevermoren tyylien sekoittamista naftaliinista kaivetun Sanctuaryn levyllä. Puhutaan siitä myöhemmin.
P.S. Jos se jäi joltakulta epäselväksi, tämä teksti perustuu analyyttiselle spekulaatiolle, jota en tue mihinkään haastatteluun tai jäsenten sanomisiin. Pohjana on pelkästään järkeilyni ja arvailuni. Älkää siis ottako tätä totena, vaan pelkkänä huonosti perusteltuna spekulaationa.
maanantai 26. joulukuuta 2016
torstai 15. joulukuuta 2016
Motörhead - The Wörld Is Yours (2010)
Minun Motörhead-kuumeeni ei ota laantuakseen. Olen tullut kahmineeksi levyhyllyyn jo runsaan siivun yhtyeen diskografiaa, ja jokaisen levykauppareissun myötä yksi kiekko löytää tiensä edeltävien viereen ja väliin. Jokusia puuttuu - etenkin kaikki Bastardsin ja Hammeredin välissä julkaistut - mutta paljon on tullut tosiaan keräiltyä, etenkin 2000-luku on We Are Motörheadia lukuun ottamatta täysin hallussa. Vielä on siis kaksi Motörhead-tekstiä luvassa, tämän jälkeen.
Totuus on, että minulla ei ole juuri mitään sanottavaa The Wörld Is Yoursista: se on yksi 2000-luvun Motörhead-levytys muiden joukossa. Ei huono, mutta ei myöskään erinomainen, muutamia kerrassaan häikäiseviä biisiyksilö lukuun ottamatta. Born to Lose on yksi bändin parhaita avausralleja, Brotherhood of Man päräyttää metallisimman biisin pitkään toviin ja musavideolohkaisuksi valittu Get Back in Line koukuttaa lehmänkellollaan (joka on, erikoisesti, leikattu sinkkuversiosta kokonaan pois). Muuten meno on sitä samaa räminää kuin aina aiemminkin, hyvässä ja pahassa ja kun Motörheadista puhutaan, pahakin on oikeasti hyvää. Ei Lemmy lähtenyt mitään uutta suuntaa bändilleen ottamaan vuonna 2010, mutta vittuako sitä olisi tehty, oikeasti? Kuka olisi halunnut kuulla Motörhead 2.0:n, joka jatsailee ja tunnelmoi eteeripöllyissä? Vitut siitä: antakaa mulle Lemmy mölyämässä rokista, naisista ja kapinallisuudesta, heittäkää joukkoon suoraviivaiset riffit, helvetillinen groove sekä, tietenkin, se basso, niin enempää ei tarvita, homma on paketissa.
The Wörld Is Yours on juuri niin hyvä levy, kuin Motörheadilta vuosimallia 2010 sopiikin odottaa. Se on samalla myös levy, jota ei voi suositella ensikokeiluksi yhtyeen suuntaan. Pidän kiinni siitä, että paras kanava Lemmyn nerouteen on Kiss of Death tai Bastards, koska ne tuntuvat levyina tuoreemmilta ja idearikkaammilta kuin vaikkapa The Wörld Is Yours tai melkein mikä tahansa muu 2000-luvun levytys. Toisaalta klassikoissa (vuosien 1979 ja 1980 tuotokset) on se vaara, että ne antavat vinoutuneen kuvan yhtyeen koko diskografiasta: vanha kansanviisaus tietää sanoa, että vaikka Kings of Metal on Manowarin paras levy, se ei ole paras levy aloittaa Manowar-diggailua (vaan parempi olisi jättää koko diggailu väliin, niin ankea bändi on kyseessä), koska se antaa epäreilut vaatimukset kaikille muille yhtyeen tuotoksille. Samasta syystä iskisin orastavalle Motörhead-diggarille käteen ei yhtä puhkisoitetun ja -kuunnellun levyn, vaan jonkin sellaisen, mikä tarjoaa uutta ja on laadultaan riittävän kova, kenties, odottamatta, kovin. Eli, käytännössä, Kiss of Deathin tai Bastardsin.
Ei kai mulla muuta. Born to lose, live to win.
Totuus on, että minulla ei ole juuri mitään sanottavaa The Wörld Is Yoursista: se on yksi 2000-luvun Motörhead-levytys muiden joukossa. Ei huono, mutta ei myöskään erinomainen, muutamia kerrassaan häikäiseviä biisiyksilö lukuun ottamatta. Born to Lose on yksi bändin parhaita avausralleja, Brotherhood of Man päräyttää metallisimman biisin pitkään toviin ja musavideolohkaisuksi valittu Get Back in Line koukuttaa lehmänkellollaan (joka on, erikoisesti, leikattu sinkkuversiosta kokonaan pois). Muuten meno on sitä samaa räminää kuin aina aiemminkin, hyvässä ja pahassa ja kun Motörheadista puhutaan, pahakin on oikeasti hyvää. Ei Lemmy lähtenyt mitään uutta suuntaa bändilleen ottamaan vuonna 2010, mutta vittuako sitä olisi tehty, oikeasti? Kuka olisi halunnut kuulla Motörhead 2.0:n, joka jatsailee ja tunnelmoi eteeripöllyissä? Vitut siitä: antakaa mulle Lemmy mölyämässä rokista, naisista ja kapinallisuudesta, heittäkää joukkoon suoraviivaiset riffit, helvetillinen groove sekä, tietenkin, se basso, niin enempää ei tarvita, homma on paketissa.
The Wörld Is Yours on juuri niin hyvä levy, kuin Motörheadilta vuosimallia 2010 sopiikin odottaa. Se on samalla myös levy, jota ei voi suositella ensikokeiluksi yhtyeen suuntaan. Pidän kiinni siitä, että paras kanava Lemmyn nerouteen on Kiss of Death tai Bastards, koska ne tuntuvat levyina tuoreemmilta ja idearikkaammilta kuin vaikkapa The Wörld Is Yours tai melkein mikä tahansa muu 2000-luvun levytys. Toisaalta klassikoissa (vuosien 1979 ja 1980 tuotokset) on se vaara, että ne antavat vinoutuneen kuvan yhtyeen koko diskografiasta: vanha kansanviisaus tietää sanoa, että vaikka Kings of Metal on Manowarin paras levy, se ei ole paras levy aloittaa Manowar-diggailua (vaan parempi olisi jättää koko diggailu väliin, niin ankea bändi on kyseessä), koska se antaa epäreilut vaatimukset kaikille muille yhtyeen tuotoksille. Samasta syystä iskisin orastavalle Motörhead-diggarille käteen ei yhtä puhkisoitetun ja -kuunnellun levyn, vaan jonkin sellaisen, mikä tarjoaa uutta ja on laadultaan riittävän kova, kenties, odottamatta, kovin. Eli, käytännössä, Kiss of Deathin tai Bastardsin.
Ei kai mulla muuta. Born to lose, live to win.
tiistai 13. joulukuuta 2016
Mokoma - Sydänjuuret (2010)
Muistan lukeneeni Marko Annalan haastattelua, missä hän mainitsi, että Sydänjuurten teko oli tuskaista koko bändin motivaatiopuutteen takia. Annala itse sanoi olleensa se henkilö, joka potki koko porukkaa tekemään levyn, tekemään ylipäänsä jotain. Oli syy todellisuudessa mikä tahansa, Sydänjuuret on heikko levy: se on Mokoma polvillaan, leikkimässä keskinkertaisten riffien ja heikkojen biisien kanssa. Ja tämä on sama bändi, joka oli aiemmin tehnyt Kuoleman laulukunnaat sekä on sittemmin petrannut vieläkin paremman kiekon.
Periaatteessa kaikki palaset ovat kohdillaan: Annalan lyriikat, rässipohjainen räime ja melodiset koukut. Samaan aikaan kaikki palaset ovat kuitenkin kuluneita, vaivoin tunnistettavissa ja väreiltään haalistuneita. Alkaen avaus- ja nimikkoraidasta, koko levy tuntuu Mokomalta parodioimassa Mokomaa; samat riffi- ja melodiakulut kuin aikoina parempina, mutta ilman samaa intoa ja raivoa. Kappaleet junnaavat, eivät pääse kertakaan liitoon ja levystä tulee välittömästi vaikutelma, että se on tekemällä tehty, väkisin raavittu kasaan, vaikka ketään ei oikeasti olisi huvittanut tehdä kiekkoa ja siinähän sitten ollaan, kun ei parempaakaan ole. Eivät biisit huonoja ole, jos niitä vertaa kaikkeen musiikkiin maailmassa, mutta mitään syytä levyä ei ole kuunnella, jos yhtyeen aiemmat tai myöhemmät paremmat levyt ovat tuttuja. Jopa lyriikoihin on eksynyt outoja ja suorastaan typeriä ratkaisuja, mitä ei Annalalta yleensä odottaisi: siis kuka, missään, milloinkaan, on pitänyt Hei hei heinäkuuta hyvänä nimenä biisille - vielä kun lyriikat ovat melkoisen piinallista seurattavaa? Em. ralli ei ole ainoa tapaus levyllä, jonka sanoitukset ovat alle odotusten, mutta kyllähän heinäkuun hyvästeleminen on selkein rimanalitus. Parhaimpina hetkinään levy on selkeässä paahdossa: Vääräleuan tylytys on juuri sitä, mitä Mokoma ei väärin voi tehdä, ja (rasittavista lyriikoistaan huolimatta) Sydänjuuretkin onnistuvat muutamaan ihan kelvolliseen hetkeen. Muuten on riemu melkoisen utopistinen ajatus, kun kerran niin oivallisen bändin konttaamista joutuu seuraamaan.
Ostin Sydänjuuret suunnilleen vuonna 2011 tai 2012. En muista tarkalleen, mutta missään nimessä se ei ole sen myöhemmin ollut, koska muistan ostaneeni sen paikasta, jonka lähellä noina aikoina asuin. Muistan tämän, koska säästin levyn hintalaput: etukannen oikeassa ylänurkassa on tavanomainen Anttilan 19.95€ hinnaksi ilmoittava puna-valkoinen tarra, mutta välittömästi sen alla on vihreä, hutaisten paikalleen isketty vihreä hintalappu, joka kertoo hinnaksi 2.99€. Haluan nyt huomauttaa, että korkeintaan kaksi vuotta vanha levy on yleensä midprice-hintainen, siellä kahdeksan euron paikkeilla, mutta jostain syystä nykymuotoisen Mokoman heikoin levy oli pilkkahintaan. Pilkka on oikea sana: ostaessani levy oli vielä suhteellisen tuore tapaus ja en voi olla katsomatta vihreää hintalappua ja irvistämättä kaupanpitäjän ivalle, alistuneelle epätoivolle, että eihän tätä kukaan muuten osta. Ja, myönnän, en olisi ostanut, jos levy olisi maksanut vitosen.
Periaatteessa kaikki palaset ovat kohdillaan: Annalan lyriikat, rässipohjainen räime ja melodiset koukut. Samaan aikaan kaikki palaset ovat kuitenkin kuluneita, vaivoin tunnistettavissa ja väreiltään haalistuneita. Alkaen avaus- ja nimikkoraidasta, koko levy tuntuu Mokomalta parodioimassa Mokomaa; samat riffi- ja melodiakulut kuin aikoina parempina, mutta ilman samaa intoa ja raivoa. Kappaleet junnaavat, eivät pääse kertakaan liitoon ja levystä tulee välittömästi vaikutelma, että se on tekemällä tehty, väkisin raavittu kasaan, vaikka ketään ei oikeasti olisi huvittanut tehdä kiekkoa ja siinähän sitten ollaan, kun ei parempaakaan ole. Eivät biisit huonoja ole, jos niitä vertaa kaikkeen musiikkiin maailmassa, mutta mitään syytä levyä ei ole kuunnella, jos yhtyeen aiemmat tai myöhemmät paremmat levyt ovat tuttuja. Jopa lyriikoihin on eksynyt outoja ja suorastaan typeriä ratkaisuja, mitä ei Annalalta yleensä odottaisi: siis kuka, missään, milloinkaan, on pitänyt Hei hei heinäkuuta hyvänä nimenä biisille - vielä kun lyriikat ovat melkoisen piinallista seurattavaa? Em. ralli ei ole ainoa tapaus levyllä, jonka sanoitukset ovat alle odotusten, mutta kyllähän heinäkuun hyvästeleminen on selkein rimanalitus. Parhaimpina hetkinään levy on selkeässä paahdossa: Vääräleuan tylytys on juuri sitä, mitä Mokoma ei väärin voi tehdä, ja (rasittavista lyriikoistaan huolimatta) Sydänjuuretkin onnistuvat muutamaan ihan kelvolliseen hetkeen. Muuten on riemu melkoisen utopistinen ajatus, kun kerran niin oivallisen bändin konttaamista joutuu seuraamaan.
Ostin Sydänjuuret suunnilleen vuonna 2011 tai 2012. En muista tarkalleen, mutta missään nimessä se ei ole sen myöhemmin ollut, koska muistan ostaneeni sen paikasta, jonka lähellä noina aikoina asuin. Muistan tämän, koska säästin levyn hintalaput: etukannen oikeassa ylänurkassa on tavanomainen Anttilan 19.95€ hinnaksi ilmoittava puna-valkoinen tarra, mutta välittömästi sen alla on vihreä, hutaisten paikalleen isketty vihreä hintalappu, joka kertoo hinnaksi 2.99€. Haluan nyt huomauttaa, että korkeintaan kaksi vuotta vanha levy on yleensä midprice-hintainen, siellä kahdeksan euron paikkeilla, mutta jostain syystä nykymuotoisen Mokoman heikoin levy oli pilkkahintaan. Pilkka on oikea sana: ostaessani levy oli vielä suhteellisen tuore tapaus ja en voi olla katsomatta vihreää hintalappua ja irvistämättä kaupanpitäjän ivalle, alistuneelle epätoivolle, että eihän tätä kukaan muuten osta. Ja, myönnän, en olisi ostanut, jos levy olisi maksanut vitosen.
tiistai 6. joulukuuta 2016
Kiuas - Lustdriven (2010)
Kiukaan (Kiukasen? suomen kieli on perseestä) ura oli nousujohteinen, ainakin suosiossa mitattuna. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä lujittivat yhtyeen asemaa rankemman mutta omaperäisen suomipowerin tekijänä. Minulta on (vieläkin, tiedän, tiedän) jäänyt yhtyeen kehuttu ykköslevy The Spirit of Ukko hankkimatta, vaikka kaikki muutkin löytyvät hyllystä. Pidin pitkään yhtyeen kolmoslevyä, päräyttävän kovalla avausrallilla naaman sisään potkivaa The New Dark Age kolmikon parhaana, mutta mitä enemmän olen yhtyeen diskografian mustaa lammasta, Lustdriveniä kuunnellut, alan kallistua sen suuntaan.
Lustdriven on Kiukaan musta lammas, koska sen lyriikat eivät ole pakanallis-ateistista paasausta, vaan... no, ei sitä voi mitenkään nätisti kiertää ja kaarrella... emoa. Ei pahinta mahdollista My Chemical Romance -sheissea, mutta kuitenkin. Tämä tulee selväksi jo levyn nimestä sekä kansikuvasta: siinä, missä edellisillä levyillä oli pseudokeskiaikaista kuvitusta, sarvipäinen metsänhirviö ja pakanallinen patsas lumisessa metsässä, Lustdrivenillä on palava sydän, jolla on siivet. C-c-c-combobreaker, anyone? Myös yhtyeen pukeutuminen promokuvassa on teinipimpsankostustusbändien imagon kanssa yhtenevää, aina fedoraa myöten.
Samaan hengenvetoon on sanottava, että musiikki on Lustdrivenillä parempaa kuin Kiukaalla kertaakaan aiemmin (poislukien The Spirit of Ukkon, josta en tiedä vielä mitään): rankat biisit ovat rankkoja, mutta niissä on oivaltavia melodioita ja koukkuja; hempeämmät biisit eivät ole tylsää rämpyttelyä, vaan oikeasti dramaattisia ja onnistuneita; Mikko Salovaaran riffikynä on pirullisen terävässä tikissä. Bändin soitto ja Ilja Jalkasen tulkinta on huipussaan. Kaikin tavoin homma vain toimii.
Siksi juuri onkin niin suuri sääli, että Jalkanen lähti bändistä melko pian levyn julkaisun jälkeen. Ja sitäkin suurempi sääli on, että yhtye lopetti vedettyään joitakin keikkoja uuden solistin kanssa. Kiukaassa oli potentiaalia vielä parempaan, kuten nousujohteinen ura osoitti. Elämässä harvoin menevät toivotulla tavalla ja sen kanssa joutuu - niin, no - elämään. Onneksi yhtye kuitenkin ehti tekemään neljä levyä, joista ainakin kolme ovat hyviä... enkä jaksa epäillä, että yhtyeen kehutuin levy olisi suuri irtiotto tästä trendistä.
Lustdriven on Kiukaan musta lammas, koska sen lyriikat eivät ole pakanallis-ateistista paasausta, vaan... no, ei sitä voi mitenkään nätisti kiertää ja kaarrella... emoa. Ei pahinta mahdollista My Chemical Romance -sheissea, mutta kuitenkin. Tämä tulee selväksi jo levyn nimestä sekä kansikuvasta: siinä, missä edellisillä levyillä oli pseudokeskiaikaista kuvitusta, sarvipäinen metsänhirviö ja pakanallinen patsas lumisessa metsässä, Lustdrivenillä on palava sydän, jolla on siivet. C-c-c-combobreaker, anyone? Myös yhtyeen pukeutuminen promokuvassa on teinipimpsankostustusbändien imagon kanssa yhtenevää, aina fedoraa myöten.
Samaan hengenvetoon on sanottava, että musiikki on Lustdrivenillä parempaa kuin Kiukaalla kertaakaan aiemmin (poislukien The Spirit of Ukkon, josta en tiedä vielä mitään): rankat biisit ovat rankkoja, mutta niissä on oivaltavia melodioita ja koukkuja; hempeämmät biisit eivät ole tylsää rämpyttelyä, vaan oikeasti dramaattisia ja onnistuneita; Mikko Salovaaran riffikynä on pirullisen terävässä tikissä. Bändin soitto ja Ilja Jalkasen tulkinta on huipussaan. Kaikin tavoin homma vain toimii.
Siksi juuri onkin niin suuri sääli, että Jalkanen lähti bändistä melko pian levyn julkaisun jälkeen. Ja sitäkin suurempi sääli on, että yhtye lopetti vedettyään joitakin keikkoja uuden solistin kanssa. Kiukaassa oli potentiaalia vielä parempaan, kuten nousujohteinen ura osoitti. Elämässä harvoin menevät toivotulla tavalla ja sen kanssa joutuu - niin, no - elämään. Onneksi yhtye kuitenkin ehti tekemään neljä levyä, joista ainakin kolme ovat hyviä... enkä jaksa epäillä, että yhtyeen kehutuin levy olisi suuri irtiotto tästä trendistä.
sunnuntai 4. joulukuuta 2016
Keep of Kalessin - Reptilian (2010)
En yleensä perusta kummemmin bläkkiksestä. Pääongelmani mainitun alagenren kanssa on se, että touhusta tulee todella nopeasti pelkkää paahtoa ilman draamantajua tai pointtia. Siitä huolimatta kokeilen säännöllisen epäsäännöllisesti kehutun bläkkislevyn ostamista - Keep of Kalessinin Reptilian oli tälläinen kokeilu. Joo, tiedän, ei bändi ole puhdasveristä tr00 norwegian bläkkiä (syihin tulen kohta, malta mielesi), mutta minulle bändin musiikillinen ilme on kuitenkin lähempänä bläkkiä kuin deathia saati poweria, joten joudut tyytymään tähän genremääritelmään, sinä burzumeihisi tukehtuva kuvitteellinen corpsetrolli. Ensialkuun en sietänyt levyä, mutta muutama kuukausi sitten jokin napsahti kohdilleen ja nyt Reptilian saattaa olla yksi suosikeistani löyhästi blackin alle määriteltävistä levyistäni. (En sano mikä on suosikkini, koska corpsetrolli tukehtuisi ärtymykseensä.)
Reptilian on erittäin monipuolinen levy: sen kahdeksaan kappaleeseen mahtuu kirjo tunnelmoivasta, suorastaan doomahtavasta Dark as Moonless Nightista poppikertsiseen The Dragontoweriin; neljätoista minuuttisesta kolossista, sinfonisesta Reptilian Majestysta, alle viisi minuuttiseen paahtoon a'la Leaving the Mortal Flesh. Periaatteessa tällainen monipuolisuuden juomasarvi on helppo homma - kunhan tekee joka biisistä täysin erilaisen - mutta homman pitäminen kasassa, käärittynä kivasti punaisen langan ympärille, onkin toisenlainen saavutus, johon harva bändi pääsee. Keep of Kalessin kuitenkin onnistuu pitämään levykokonaisuuden hanskassa (ja hanskat tallessa), ja kuorolaulut sopivat luontevasti samaan biisiin blastin kanssa. Myös solisti Thebonin tulkinta, joka kulkee kärinän, puhtaan laulun ja örinän ristiaallokossa, alituisesti lokerosta toiseen ailahdellen ja niiden välillä keikkuen, sopii pirullisen oivallisesti levyn musiikilliseen ilmeeseen. Kaiken kehun jälkeen on sanottava, että Reptilian on melko vaikea tapaus päästä sisään, ja suosittelenkin vähintään kymmentä kuuntelukertaa eri mielentiloissa ja konteksteissa ennen tuomion langettamista.
Nyt siihen juttuun, miksi levy ja bändi on niin kirottu tapaus totisten, huumorintajuttomien ja näköalattomien "tosimetallistien" silmissä. Kyllä, The Dragontower on ihan poppia; kyllä, yhtye lähti em. rallin kanssa Norjan Euroviisu-karsintoihin; ei, biisiä ei valittu koskaan edustamaan kirkonpolttajistaan tunnettua maata. Siinä syy, miksi Reptilian on kunnianloukkaus kaikkea "oikeaa" metallimusiikkia kohtaan: yhtye yritti markkinoida levyään epätavallisella keinolla, soittamalla (suhteellisen) radioystävällisen biisin yleisölle, joka piti heistä ainakin jonkin verran (biisi jäi karsinnoissa kolmanneksi, mutta ei siis viimeiseksi). Ei olisi Immortal moista tehnyt, eikä ainakaan Burzum, joten sen täytyy olla väärin, koska Euroviisut on paskaa ja minun mielipiteeni on ainoa ja oikea ja minä olen nyt suuttunut. Byhybyhyy. Ei The Dragontower mikään mestariteosbiisi ole, mutta, kun oikeasti lähdetään laskemaan, onko Euroviisuissa ikinä esitetty ainuttakaan mestariteosta? Tasan nolla, vaikka muutamaa biisiä voisi pitää jopa ihan siedettävinä... ainakin sitä yhtä, mitä veisattiin Kauppatorilla reilu kymmenen vuotta sitten, mutta muista en tiedä. Paska kisa, johon osallistuminen pilasi paskamaisten ihmisten silmissä hyvän bändin maineen, mikä johti Keep of Kalessinin suosion romahtamiseen ja tarpeettomaan alennustilaan. Vituttaa moinen paska, koska Reptilian on hyvä levy, eikä se ansaitse noin idioottimaista kitinää kiinteäksi osaksi jälkimainettaan.
Reptilian on erittäin monipuolinen levy: sen kahdeksaan kappaleeseen mahtuu kirjo tunnelmoivasta, suorastaan doomahtavasta Dark as Moonless Nightista poppikertsiseen The Dragontoweriin; neljätoista minuuttisesta kolossista, sinfonisesta Reptilian Majestysta, alle viisi minuuttiseen paahtoon a'la Leaving the Mortal Flesh. Periaatteessa tällainen monipuolisuuden juomasarvi on helppo homma - kunhan tekee joka biisistä täysin erilaisen - mutta homman pitäminen kasassa, käärittynä kivasti punaisen langan ympärille, onkin toisenlainen saavutus, johon harva bändi pääsee. Keep of Kalessin kuitenkin onnistuu pitämään levykokonaisuuden hanskassa (ja hanskat tallessa), ja kuorolaulut sopivat luontevasti samaan biisiin blastin kanssa. Myös solisti Thebonin tulkinta, joka kulkee kärinän, puhtaan laulun ja örinän ristiaallokossa, alituisesti lokerosta toiseen ailahdellen ja niiden välillä keikkuen, sopii pirullisen oivallisesti levyn musiikilliseen ilmeeseen. Kaiken kehun jälkeen on sanottava, että Reptilian on melko vaikea tapaus päästä sisään, ja suosittelenkin vähintään kymmentä kuuntelukertaa eri mielentiloissa ja konteksteissa ennen tuomion langettamista.
Nyt siihen juttuun, miksi levy ja bändi on niin kirottu tapaus totisten, huumorintajuttomien ja näköalattomien "tosimetallistien" silmissä. Kyllä, The Dragontower on ihan poppia; kyllä, yhtye lähti em. rallin kanssa Norjan Euroviisu-karsintoihin; ei, biisiä ei valittu koskaan edustamaan kirkonpolttajistaan tunnettua maata. Siinä syy, miksi Reptilian on kunnianloukkaus kaikkea "oikeaa" metallimusiikkia kohtaan: yhtye yritti markkinoida levyään epätavallisella keinolla, soittamalla (suhteellisen) radioystävällisen biisin yleisölle, joka piti heistä ainakin jonkin verran (biisi jäi karsinnoissa kolmanneksi, mutta ei siis viimeiseksi). Ei olisi Immortal moista tehnyt, eikä ainakaan Burzum, joten sen täytyy olla väärin, koska Euroviisut on paskaa ja minun mielipiteeni on ainoa ja oikea ja minä olen nyt suuttunut. Byhybyhyy. Ei The Dragontower mikään mestariteosbiisi ole, mutta, kun oikeasti lähdetään laskemaan, onko Euroviisuissa ikinä esitetty ainuttakaan mestariteosta? Tasan nolla, vaikka muutamaa biisiä voisi pitää jopa ihan siedettävinä... ainakin sitä yhtä, mitä veisattiin Kauppatorilla reilu kymmenen vuotta sitten, mutta muista en tiedä. Paska kisa, johon osallistuminen pilasi paskamaisten ihmisten silmissä hyvän bändin maineen, mikä johti Keep of Kalessinin suosion romahtamiseen ja tarpeettomaan alennustilaan. Vituttaa moinen paska, koska Reptilian on hyvä levy, eikä se ansaitse noin idioottimaista kitinää kiinteäksi osaksi jälkimainettaan.
torstai 1. joulukuuta 2016
Iron Maiden - The Final Frontier (2010)
Olen sanonut sen jo useasti ja aion sanoa vielä monta kertaa, mutta reunion-Iron Maiden teki kolme kovaa kiekkoa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Brave New World, Dance of Death ja A Matter of Life and Death ovat laadukkaita levytyksiä, joista jokainen kuulostaa Iron Maidenilta vaikka tuokin musiikilliseen palettiin lisäsävyjä. Jokaisella mainituista levyistä on ongelmia - kokonaisia susipaskoja ralleja - eikä niitä voi pitää kultakauden tuotosten tasoisina mestariteoksina, mutta ne eivät ole ansainneet metafyysiseen niskaan satavaa paskaa. Kyllä, ne eivät eivät kuulosta samalta kuin Powerslave tai The Number of the Beast ja helvetin hyvä niin, sillä jos em. levyt tehtäisiin nykypäivänä, ne kuulostaisivat väärältä, perverssiltä nostalgiakalastelulta - aika kuluu ja maailma muuttuu ja sen pitäisi näkyä musiikissa. Iron Maiden kasvoi kertyneiden vuosien mukana menneisyydessä jumittelun sijaan - ja siitä, jos jostain, Iron Maiden ansaitsee hatunnoston.
The Final Frontier on vastaavasti paskaa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Levyltä löytyy kaksi biisiä, joilla on mielestäni mitään asiaa kestosoittolistalle - Isle of Avalon ja erinomainen päätöseepos When the Wild Wind Blows, joka kuuluu henkilökohtaiseen Iron Maiden top 25 -biisilistaan - ja loput voisi sivuuttaa pelkäksi äänisonnaksi. Joo, joukossa on hyviä juttuja siellä-sun-täällä, mutta mikään muista biiseistä ei pääse lentoon kuten A Matter of Life and Deathin keskinkertaisemmat rallit pääsivät. Etenkin inhoan, antaumuksella täysin turhaa The Man Who Would Be Kingiä, joka on vielä luvattoman pitkä ja tylsä ja kaikin tavoin perseestä. Samalla kun biisimatsku on ottanut ison harppauksen turhanpäiväisyyden suuntaan, Bruce Dick-in-son (olen varmaan tehnyt tämän saman älykkään vitsin aiemmin, mutta menkööt, fuck it) on menettänyt äänensä. Kun Bruce pysyy keskirangellaan, homma toimii vielä ihan siedettävästi, mutta jokainen harppaus ylä- tai alarekisterin suuntaan muuttuu sietämättömäksi yliyrittämiseksi ja monkumiseksi. (Kuuntele Mother of Mercy ja sano, että olen väärässä, I dare you motherfucker!) Ikä tulee meille kaikille taakaksi, mutta olisin toivonut bändiläisiltä Brucen rajoittuneemman äänen parempaa huomioimista. Sittemmin, toki, Bruce on alkanut kuulostaa yhä paskemmalta ja viimekesäinen Wacken-keikka jäi osaltani kesken, kun eihän sitä määkynää jaksanut kuunnella.
Se, että The Final Frontier on huono levy, ei ollut väistämätön lopputulema, koska yhtye teki levyn pitkälti samalla reseptillä kuin A Matter of Life and Deathin ja tyyliltään levy on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Mutta kun biisit eivät ole hyviä, ne on raavittu kasaan ties mistä jämä-ämpäristä, ja levy ei onnistu maalaamaan mielikuvia tai kertomaan tarinoita - se vain alkaa, kuluu (aika pitkään, vielä) ja loppuu, muutamalla huomattavalla poikkeuksella, toki. Onneksi levy ei ollut Iron Maidenin ensimmäinen harppaus paskaämpäriin, koska muuten se olisi ollut todella karu c-c-c-combobreaker!
The Final Frontier on vastaavasti paskaa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Levyltä löytyy kaksi biisiä, joilla on mielestäni mitään asiaa kestosoittolistalle - Isle of Avalon ja erinomainen päätöseepos When the Wild Wind Blows, joka kuuluu henkilökohtaiseen Iron Maiden top 25 -biisilistaan - ja loput voisi sivuuttaa pelkäksi äänisonnaksi. Joo, joukossa on hyviä juttuja siellä-sun-täällä, mutta mikään muista biiseistä ei pääse lentoon kuten A Matter of Life and Deathin keskinkertaisemmat rallit pääsivät. Etenkin inhoan, antaumuksella täysin turhaa The Man Who Would Be Kingiä, joka on vielä luvattoman pitkä ja tylsä ja kaikin tavoin perseestä. Samalla kun biisimatsku on ottanut ison harppauksen turhanpäiväisyyden suuntaan, Bruce Dick-in-son (olen varmaan tehnyt tämän saman älykkään vitsin aiemmin, mutta menkööt, fuck it) on menettänyt äänensä. Kun Bruce pysyy keskirangellaan, homma toimii vielä ihan siedettävästi, mutta jokainen harppaus ylä- tai alarekisterin suuntaan muuttuu sietämättömäksi yliyrittämiseksi ja monkumiseksi. (Kuuntele Mother of Mercy ja sano, että olen väärässä, I dare you motherfucker!) Ikä tulee meille kaikille taakaksi, mutta olisin toivonut bändiläisiltä Brucen rajoittuneemman äänen parempaa huomioimista. Sittemmin, toki, Bruce on alkanut kuulostaa yhä paskemmalta ja viimekesäinen Wacken-keikka jäi osaltani kesken, kun eihän sitä määkynää jaksanut kuunnella.
Se, että The Final Frontier on huono levy, ei ollut väistämätön lopputulema, koska yhtye teki levyn pitkälti samalla reseptillä kuin A Matter of Life and Deathin ja tyyliltään levy on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Mutta kun biisit eivät ole hyviä, ne on raavittu kasaan ties mistä jämä-ämpäristä, ja levy ei onnistu maalaamaan mielikuvia tai kertomaan tarinoita - se vain alkaa, kuluu (aika pitkään, vielä) ja loppuu, muutamalla huomattavalla poikkeuksella, toki. Onneksi levy ei ollut Iron Maidenin ensimmäinen harppaus paskaämpäriin, koska muuten se olisi ollut todella karu c-c-c-combobreaker!
tiistai 29. marraskuuta 2016
Helloween - 7 Sinners (2010)
Tämä viikko - ja kuukauskin, to a lesser degree - on ollut aivan älytön. Kuten taisin edellisessä tekstissäkin avautua, olen sännännyt sängystä töihin ja töistä sänkyyn, vain vaivoin ehtien välissä hoitaa "välttämättömät" (= romaanin ja tietokirjan) kirjoittamiset. Olen rankasti jäljessä omasta (eli keinotekoisesta) Impe-aikataulusta, koska en ole ehtinyt kuunnella musiikkia riittävän huolella muodostaakseeni kunnon mielipidettä tai saadakseni irrotettua puolesta tunnista tuntiin arvion kirjoittamiseen. Jo se, että nyt ehdin kirjoittaa tämän blogitekstin vaati kompromisseja tietokirjan työstämisen kanssa. Veikkaan, että kun jälkikäteen ajattelen tätä syksyä, muistan vain helvetillisen kiireen sekä rästiin jääneet "sekundahommat". Tästä syystä blogini on käynyt todella hitailla kierroksilla kuluneen kuukauden - mistä syvimmät pahoitteluni.
Helloween askelsi siinä määrin turhanpäiväisyyden äärellä kahden levyn verran, että jätin vuoden 2007 Gambling with the Devil -lätyn tsekkaamatta ilmestyessään ja olen tähän päivään mennessäkin kuunnellut sen vain muutaman kerran taustalla (enkä, siis, omista edes kyseistä kiekkoa). Sen sijaan 7 Sinners, joka lupasi sinkkubiisillään Are You Metal? sekä markkinoinnissaan räväkämpää, rankempaa ja synkempää Helloweeniä kuin mikään, mitä yhtye oli tehnyt erinomaisen The Dark Riden jälkeen, sai minut jälleen mukaan kurpitsakoukkuun. Hankin levyn melko pian ja tajusin, että vaikka kyseessä ei ole The Dark Ride 2.0, on se silti parasta Hilloviiniä kymmeneen vuoteen. Koukut, melodiat ja kokonaisuus ovat kohdillaan - levy kuulostaa freesiltä mutta silti tutulta. Ei se Helloweenin paras levy ole, ei edes tällä vuosituhannella, mutta kuitenkin huomionarvoinen yritys poppoolta, jolla on melko krooninen tapa toistaa itseään kuoliaaksi.
Kysymys, joka minulle nousee 7 Sinnersin kaltaisista kevyistä tyylillisistä irtiotoista, on seuraava: ovatko ne todella kannattavia bändille? Musiikillisesti tasonnosto ja sivuaskel (joskaan ei, aina, harha-askel) ovat taiteellisilta ansioiltaan hyviä juttuja, mutta mites noin myynnillisesti? Eikö paremman musiikin pitäisi, maalaisjärjellä ja puhtaan naiivilla intuitiolla, korreloida parempia myyntejä? En ole oikeasti yhtään varma tästä hatarasta premissistä, koska etenkin metallimusiikissa tuntuu vallitsevan pysähtyneisyyden ihannoin kulttuuri. Bändi, joka järkähtämättä tai musiikillisesta degeneraatiosta huolimatta, tekee vain yhtä juttua, on ihannoitavampi tapaus kuin soundiaan kehittävä verrokki. Aina kun yhtye ottaa "liian rajun" irtioton siitä, mihin fanikunta on tottunut, levy leimataan välittömästi paskaksi, koska se ei ole lisää sitä samaa vanhaa paskaa. Ei, jokaisen bändin ei tarvitse alkaa väsäämään omaa Black Albumiaan tai Luluaan tai The X-Factoriaan, vaan puhun pelkästään kuulijoiden urautumisesta mukavuusalueelleen. Minusta on paljon kiinnostavampaa, kun yhtye riskeeraa jotain - tekee jotakin sellaista, mitä kuulijana en osaa odottaa, koska silloin kohtaan jotakin uutta. AC/DC vääntää (edelleen) samaa biisiä levyllisen, Sabaton junnaa paikallaan, Iron Maiden kiertää kehää. Vain Metallica tuntuu olevan isoista rock- ja metallibändeistä sellainen, joka tohtii tehdä jotakin odottamatonta. Vaikka, viimeisen neljännesvuosisadan aikana, odottamaton on ollut musiikillisilta ansioiltaan parhaillaankin keskinkertaista ja pahimmillaan... Puistattaa.
Helloween askelsi siinä määrin turhanpäiväisyyden äärellä kahden levyn verran, että jätin vuoden 2007 Gambling with the Devil -lätyn tsekkaamatta ilmestyessään ja olen tähän päivään mennessäkin kuunnellut sen vain muutaman kerran taustalla (enkä, siis, omista edes kyseistä kiekkoa). Sen sijaan 7 Sinners, joka lupasi sinkkubiisillään Are You Metal? sekä markkinoinnissaan räväkämpää, rankempaa ja synkempää Helloweeniä kuin mikään, mitä yhtye oli tehnyt erinomaisen The Dark Riden jälkeen, sai minut jälleen mukaan kurpitsakoukkuun. Hankin levyn melko pian ja tajusin, että vaikka kyseessä ei ole The Dark Ride 2.0, on se silti parasta Hilloviiniä kymmeneen vuoteen. Koukut, melodiat ja kokonaisuus ovat kohdillaan - levy kuulostaa freesiltä mutta silti tutulta. Ei se Helloweenin paras levy ole, ei edes tällä vuosituhannella, mutta kuitenkin huomionarvoinen yritys poppoolta, jolla on melko krooninen tapa toistaa itseään kuoliaaksi.
Kysymys, joka minulle nousee 7 Sinnersin kaltaisista kevyistä tyylillisistä irtiotoista, on seuraava: ovatko ne todella kannattavia bändille? Musiikillisesti tasonnosto ja sivuaskel (joskaan ei, aina, harha-askel) ovat taiteellisilta ansioiltaan hyviä juttuja, mutta mites noin myynnillisesti? Eikö paremman musiikin pitäisi, maalaisjärjellä ja puhtaan naiivilla intuitiolla, korreloida parempia myyntejä? En ole oikeasti yhtään varma tästä hatarasta premissistä, koska etenkin metallimusiikissa tuntuu vallitsevan pysähtyneisyyden ihannoin kulttuuri. Bändi, joka järkähtämättä tai musiikillisesta degeneraatiosta huolimatta, tekee vain yhtä juttua, on ihannoitavampi tapaus kuin soundiaan kehittävä verrokki. Aina kun yhtye ottaa "liian rajun" irtioton siitä, mihin fanikunta on tottunut, levy leimataan välittömästi paskaksi, koska se ei ole lisää sitä samaa vanhaa paskaa. Ei, jokaisen bändin ei tarvitse alkaa väsäämään omaa Black Albumiaan tai Luluaan tai The X-Factoriaan, vaan puhun pelkästään kuulijoiden urautumisesta mukavuusalueelleen. Minusta on paljon kiinnostavampaa, kun yhtye riskeeraa jotain - tekee jotakin sellaista, mitä kuulijana en osaa odottaa, koska silloin kohtaan jotakin uutta. AC/DC vääntää (edelleen) samaa biisiä levyllisen, Sabaton junnaa paikallaan, Iron Maiden kiertää kehää. Vain Metallica tuntuu olevan isoista rock- ja metallibändeistä sellainen, joka tohtii tehdä jotakin odottamatonta. Vaikka, viimeisen neljännesvuosisadan aikana, odottamaton on ollut musiikillisilta ansioiltaan parhaillaankin keskinkertaista ja pahimmillaan... Puistattaa.
torstai 24. marraskuuta 2016
Gamma Ray - To the Metal! (2010)
Päivät, mihin katoatte! Aika, miksi kiirehdit käsistäni!
Olen ollut aivan kohtuuttoman kiireinen viime aikoina, mikä näkyy myös blogin tekstien julkaisu- ja kirjoitustahdissa. Olen tällä hetkellä täyspäiväisesti ansiotöissä, kirjoitan kahta käsikirjoitusta sekä yritän jopa joskus rentoutuakin - näiden lisäksi tunnit vuorokaudessa eivät riitä blogitekstien ja Impen levyarvioiden kirjoittamiseen. Lupaan, että kunhan aikataulut hieman antavat periksi (eli kun saan ainakin toisen kässärin käsistä), 500 and 1 kokee loppurutistusrenessanssinsa. You can count on that, bitches!
Gamma Ray oli kymmenen vuoden ajan täysin erehtymätön, kunnes Land of the Free pt. II tapahtui. Ei sekään nyt huono levy ole, mutta kaukana hyvästä - tai ainakin edeltävistä tuotoksista. Levyllä oli pari aivan timanttisen hienoa raitaa, mutta kokonaisuutena paketti hajosi käsiin. Kömpelösti nimetty To the Metal! on tismalleen samanlainen keissi: levyltä löytyy jokunen häkellyttävän kova ralli - etenkin Empathy sekä Mother Angel ja Kiske-vierailunsa voimalla All You Need to Know - mutta siitä puhuminen samassa yhteydessä Somewhere Out in Spacen tai Land of the Freen tai edes Majesticin kanssa tuntuu väärältä, pyhäinhäväistykseltä.
Kyllä, Kai Hansenin melodiataju on tallella, riffit rullaavat kivasti paikoilleen ja niin edespäin, mutta kun hommasta puuttuu into, näyttämisenhalu sekä Se mystinen Jokin. Kaikki biisit on jo kuultu ennen kuin levyä edes kuuntelee läpi. Jotkut varmasti pitävät tästä - että tietää, mitä saa - mutta minulle se ei riitä; homma haiskahtaa antiluovuudelta, taiteilijuuden (on se sana, mutta onko se noin, en tiedä) luovutuskuolemalta. Se, että Gamma Ray tekee parhaan Manowarin biisin moneen vuoteen (nimikkobiisi siis kuulostaa hitusen Manowarilta), ei kerro niinkään kyseisen sävellyksen erinomaisuudesta kuin Manowarin vielä syvemmästä alennustilasta. Kyllä, tiedän kehuneeni Gods of Waria, mutta pidän sitä harha-askeleena Manowarin vuonna 1996 alkaneella marssilla täydelliseen merkityksettömyyteen.
Minulla ei ole mitään hyvää syytä kuunnella To the Metal!:ia Majesticin sijaan. Ei niin mitään. Kenties haluan pyöräyttää Empathyn tai Mother Angelin kertaalleen läpi, mutta mitään levyn puolivälin jälkeen siihen en tarvitse. Vaikka kiekko ei ole totaalipaskaa, se esittelee Gamma Rayn polvillaan, luovuttamassa, eikä se ole kaunista katsottavaa.
Olen ollut aivan kohtuuttoman kiireinen viime aikoina, mikä näkyy myös blogin tekstien julkaisu- ja kirjoitustahdissa. Olen tällä hetkellä täyspäiväisesti ansiotöissä, kirjoitan kahta käsikirjoitusta sekä yritän jopa joskus rentoutuakin - näiden lisäksi tunnit vuorokaudessa eivät riitä blogitekstien ja Impen levyarvioiden kirjoittamiseen. Lupaan, että kunhan aikataulut hieman antavat periksi (eli kun saan ainakin toisen kässärin käsistä), 500 and 1 kokee loppurutistusrenessanssinsa. You can count on that, bitches!
Gamma Ray oli kymmenen vuoden ajan täysin erehtymätön, kunnes Land of the Free pt. II tapahtui. Ei sekään nyt huono levy ole, mutta kaukana hyvästä - tai ainakin edeltävistä tuotoksista. Levyllä oli pari aivan timanttisen hienoa raitaa, mutta kokonaisuutena paketti hajosi käsiin. Kömpelösti nimetty To the Metal! on tismalleen samanlainen keissi: levyltä löytyy jokunen häkellyttävän kova ralli - etenkin Empathy sekä Mother Angel ja Kiske-vierailunsa voimalla All You Need to Know - mutta siitä puhuminen samassa yhteydessä Somewhere Out in Spacen tai Land of the Freen tai edes Majesticin kanssa tuntuu väärältä, pyhäinhäväistykseltä.
Kyllä, Kai Hansenin melodiataju on tallella, riffit rullaavat kivasti paikoilleen ja niin edespäin, mutta kun hommasta puuttuu into, näyttämisenhalu sekä Se mystinen Jokin. Kaikki biisit on jo kuultu ennen kuin levyä edes kuuntelee läpi. Jotkut varmasti pitävät tästä - että tietää, mitä saa - mutta minulle se ei riitä; homma haiskahtaa antiluovuudelta, taiteilijuuden (on se sana, mutta onko se noin, en tiedä) luovutuskuolemalta. Se, että Gamma Ray tekee parhaan Manowarin biisin moneen vuoteen (nimikkobiisi siis kuulostaa hitusen Manowarilta), ei kerro niinkään kyseisen sävellyksen erinomaisuudesta kuin Manowarin vielä syvemmästä alennustilasta. Kyllä, tiedän kehuneeni Gods of Waria, mutta pidän sitä harha-askeleena Manowarin vuonna 1996 alkaneella marssilla täydelliseen merkityksettömyyteen.
Minulla ei ole mitään hyvää syytä kuunnella To the Metal!:ia Majesticin sijaan. Ei niin mitään. Kenties haluan pyöräyttää Empathyn tai Mother Angelin kertaalleen läpi, mutta mitään levyn puolivälin jälkeen siihen en tarvitse. Vaikka kiekko ei ole totaalipaskaa, se esittelee Gamma Rayn polvillaan, luovuttamassa, eikä se ole kaunista katsottavaa.
tiistai 15. marraskuuta 2016
Finntroll - Nieflvind (2010)
Ah, Finntroll, ruotsin opintojeni moninkertainen pelastava peikkoenkeli ja bändi, jota en tajua. Olin siinä uskossa ja toivossa, että levykokoelmastani löytyisi vain kaksi Finntrollin levyä, Jaktens Tid sekä Nattfödd, mutta olin väärässä - tämä ei johdu siitä, että olisin sellainen levyhamsteri, etten enää pysyisi kärryillä mitä on milloinkin tullut hankittua, vaan että kaikki Finntrollin levyt (samoin kuin Nasumit ja Northerit) ovat tulleet kokoelmaan silloin, kun muutimme tyttöystäväni kanssa yhteen kesällä 2013. Siitä vajaa 700:sta levystä, jotka omaan, noin parikymmentä on tyttöystäväni mukaan tuomia ja hankkimia. Nieflvind on levy, jota en usko kuunnelleeni kertaakaan ennen tämän blogitekstin valmistelua - tämä kertoo siitä, kuinka innokas peikkohumppahevin diggailija olen.
Käsi ylös kaikki, jotka yllättyvät, kun sanon etten vieläkään käsitä Finntrollia. Ei se humppa vain osu pirtaani, vaikka kuinka kristittyjä metsästävillä peikoilla ja örinällä maustettaisiin. Jo ensimmäisestä varsinaisesta kappaleesta, Solsagan, alkaen ärsytyskertoin nousee katon tuntumaan eikä laskeudu sieltä kuin hetkittäin. Kaikki kilinät, kolinat, hai-jai-jai-jai-huutelut sekä pomppumeininki (tämä on olevinaan ovela viittaus takavuosien lastenmusiikkijättiläiseen, joka pyrki saamaan kaikki intoutumaan kengurumeiningistä) särähtävät korvaani kuin rumpukalvon läpi työnnettävä kaksikymmentä tuumainen jääpiikki. Jos touhusta riisuttaisiin kaikki turhat kikkailut ja krumeluurit, kenties pitäisin levystä ja bändistä enemmän, mutta nyt ne hyvät melodiat, riffit ja ideat kourrutetaan niin sietämättömällä munanhipelöinnillä, että taidan suosiolla jättää tämän hupijunan ensimmäisellä asemalla.
Aina tasaisin väliajoin Nieflvind antaa Henri "Trollhorn" Sorvalin sävelkorvan paistaa rakosten väleistä ja näinä hetkinä homma toimii. Det frusna munnenin alku, esimerkiksi, on ihan mukava rypistely - joka toki menee kaivoon melko pian, kun kakkoskikat heitetään kehiin. Vastaavasti Ett norrskendåd alkaa enemmän kuin vähän Moonsorrow'n Pakanajuhlaa muistuttavalla pillipiiparimelodialla, mutta muuttuu säkeistöään varten menevämmäksi ja vähemmän rasittavaksi. Näitä hetkiä on siellä sun täällä, mutta kun lopetan levyn kuuntelun, huomaan muistavani vain ärsytystä ja hyvät hetket jäävät turhan nopeasti unholaan.
Olen varmaan liian kriittinen tai mulkku Finntrollia kohtaan, mutta homma ei yksinkertaisesti osu makuhermooni. Ei, korjaan: homma voisi osua makuhermooni, mutta kaikki ylimääräinen kuorrutus pilaa muuten oivalliselta vaikuttavan kakun. Olisin jopa valmis antamaan anteeksi ruotsinkieliset lyriikat, jos turhat tarpeeton schaisse riisuttaisiin pois - ja tämä on kaltaiseltani yläasteen ja lukion ruotsinkirjat kevään tullessa pallogrillissä polttaneelta jäbältä aika kova myönnytys.
Käsi ylös kaikki, jotka yllättyvät, kun sanon etten vieläkään käsitä Finntrollia. Ei se humppa vain osu pirtaani, vaikka kuinka kristittyjä metsästävillä peikoilla ja örinällä maustettaisiin. Jo ensimmäisestä varsinaisesta kappaleesta, Solsagan, alkaen ärsytyskertoin nousee katon tuntumaan eikä laskeudu sieltä kuin hetkittäin. Kaikki kilinät, kolinat, hai-jai-jai-jai-huutelut sekä pomppumeininki (tämä on olevinaan ovela viittaus takavuosien lastenmusiikkijättiläiseen, joka pyrki saamaan kaikki intoutumaan kengurumeiningistä) särähtävät korvaani kuin rumpukalvon läpi työnnettävä kaksikymmentä tuumainen jääpiikki. Jos touhusta riisuttaisiin kaikki turhat kikkailut ja krumeluurit, kenties pitäisin levystä ja bändistä enemmän, mutta nyt ne hyvät melodiat, riffit ja ideat kourrutetaan niin sietämättömällä munanhipelöinnillä, että taidan suosiolla jättää tämän hupijunan ensimmäisellä asemalla.
Aina tasaisin väliajoin Nieflvind antaa Henri "Trollhorn" Sorvalin sävelkorvan paistaa rakosten väleistä ja näinä hetkinä homma toimii. Det frusna munnenin alku, esimerkiksi, on ihan mukava rypistely - joka toki menee kaivoon melko pian, kun kakkoskikat heitetään kehiin. Vastaavasti Ett norrskendåd alkaa enemmän kuin vähän Moonsorrow'n Pakanajuhlaa muistuttavalla pillipiiparimelodialla, mutta muuttuu säkeistöään varten menevämmäksi ja vähemmän rasittavaksi. Näitä hetkiä on siellä sun täällä, mutta kun lopetan levyn kuuntelun, huomaan muistavani vain ärsytystä ja hyvät hetket jäävät turhan nopeasti unholaan.
Olen varmaan liian kriittinen tai mulkku Finntrollia kohtaan, mutta homma ei yksinkertaisesti osu makuhermooni. Ei, korjaan: homma voisi osua makuhermooni, mutta kaikki ylimääräinen kuorrutus pilaa muuten oivalliselta vaikuttavan kakun. Olisin jopa valmis antamaan anteeksi ruotsinkieliset lyriikat, jos turhat tarpeeton schaisse riisuttaisiin pois - ja tämä on kaltaiseltani yläasteen ja lukion ruotsinkirjat kevään tullessa pallogrillissä polttaneelta jäbältä aika kova myönnytys.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Dark Tranquillity - We Are the Void (2010)
Dark Tranquillityllä oli kolmen levyn mittainen renessanssi, minun silmissäni. Valitettavasti sen, kuten niin monen muunkin asian tässä elämässä, piti päättyä jossain välissä, ja yhtä valitettavasti se päättyi We Are the Voidin myötä.
Ei, We Are the Void ei ole kasa liekehtivää paskaa, vaan heikko verrattuna kolmeen sitä edeltävään kiekkoon. Levyltä löytyy kaksi kappaletta, joita pitäisin suorastaan erinomaisina - verrattuna ihan mihin vain - mutta loput materiaalista ovat turhan... meh. Ne eivät ole huonoja, mutta kolmen levyn timanttiputken jälkeen ne painautuvat muistikuviin tympeinä ja merkityksettöminä. Ehkä asetan tässä Dark Tranquillityn "renessanssilevyt" jollekin jalustalle, jolle ne eivät monien mielestä kuuilisikaan, ja leimaan väkisin kaiken muun yhtyeen tuotannon heikoksi, kun kepin nokkaan asetetut kiekot muuttuvat musiikista joksikin muuksi, joksikin suuremmaksi.
Tästä tuleekin mieleeni erikoinen pointti - tavallaan retorinen kysymys. Jos bändi X tekisi pelkästään timanttisen kovia levyjä, tuntuisivatko ne levyt todella niin hyviltä kuin ne ovatkaan? Okei, kysymyspointti pitää sisällään absurdin oletuksen, että jokin bändi tekisi pelkästään hyvää muusiikia (mitä mikään bändi, King Diamondia lukuun ottamatta [koska KD on elämä], ei ole tehnyt), mutta leikitään, pyöritellään ajatusta hitusen. Jos kaikki levyt todella olisivat suunnilleen yhtä hyviä ja timanttisia, millä perusteilla fani valikoisi suosikkinsa? Koska eihän kukaan oikeasti pidä kaikista erinomaisista levyistä yhtä paljon - en minäkään pidä Dark Tranquillityn renessanssilevyistä yhtä paljon, vaan Damage Done on eittämätön suosikkini - joten jokin rankkaus keskenään objektiivisilta ansioiltaan identtisten levyjen välille syntyisi.
Tässä tulemme, jälleen, yhteen suosikkipointeistani musiikin kuuntelusta ja diggailusta: kuulijan kokemukseen, elämäntilanteeseen, ensikuunteluun ja ihan vain fiilikseen. Minulle Damage Done on DT:n timanttisen kovista levyistä timanttisin, koska löysin sen elämässäni oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Vaikka Character ja Fiction ovat aivan yhtä erinomaisia, joskin erilaisia, ne eivät ole koskaan puhutelleet minua samalla tavalla, sillä en kuunnellut niitä kertaakaan kävellessäni räntäsateessa koulubussipysäkiltä kotiin ja pakonomaisesti soitattaen pelkästään yhtä biisiä, kunnes osasin sen sekunnilleen ulkoa. En kuunnellut kahta muuta levyä teini-ikäisen vimmalla, vaan tutustuin niihin kriittiset pari vuotta myöhemmin, jolloin ne olivat enää vain levyjä, eivät sen enempää tai vähempää kuin erinomaisia levyjä. Hypoteesitilanteessa, jossa yhtye tekisi pelkästään hyviä levyjä, poppoon jokaisella levyllä olisi vannoutunut fanikunta, joka paapoisi suosikkilevynsä erinomaisuutta, koska heille yksi levy osui parempaan ja oikeampaan hetkeen kuin muut. Tämä liittyy ns. Master of Puppets -efektiin: levy saa maineen "maailman parhaana levynä", koska se on ollut monille ensimmäinen todella kovaa kolahtanut metallilevy, vaikka objektiivisilta ansioiltaan kiekko olisikin/onkin puutteellinen.
Ei, nostalgiassa ja levyn osumisessa soittimeen oikeana hetkenä ja oikeassa mielentilassa ei ole mitään väärää. Silti toivoisin ihmisiltä oman nostalgian ja tunnelatauksen huomioimista, ennen kuin he julistavat mitään levyä maailman parhaaksi sen takia, että se oli heille ensimmäinen metallilevy. Näitä täysin arvottomia kommentteja tulee luettua enemmän kuin laki sallii.
Niin, We Are the Void. Öö... Ihan kiva levy. Iridiumin ja The Fatalistin lisäksi ei juuri erityistä mainittavaa.
Ei, We Are the Void ei ole kasa liekehtivää paskaa, vaan heikko verrattuna kolmeen sitä edeltävään kiekkoon. Levyltä löytyy kaksi kappaletta, joita pitäisin suorastaan erinomaisina - verrattuna ihan mihin vain - mutta loput materiaalista ovat turhan... meh. Ne eivät ole huonoja, mutta kolmen levyn timanttiputken jälkeen ne painautuvat muistikuviin tympeinä ja merkityksettöminä. Ehkä asetan tässä Dark Tranquillityn "renessanssilevyt" jollekin jalustalle, jolle ne eivät monien mielestä kuuilisikaan, ja leimaan väkisin kaiken muun yhtyeen tuotannon heikoksi, kun kepin nokkaan asetetut kiekot muuttuvat musiikista joksikin muuksi, joksikin suuremmaksi.
Tästä tuleekin mieleeni erikoinen pointti - tavallaan retorinen kysymys. Jos bändi X tekisi pelkästään timanttisen kovia levyjä, tuntuisivatko ne levyt todella niin hyviltä kuin ne ovatkaan? Okei, kysymyspointti pitää sisällään absurdin oletuksen, että jokin bändi tekisi pelkästään hyvää muusiikia (mitä mikään bändi, King Diamondia lukuun ottamatta [koska KD on elämä], ei ole tehnyt), mutta leikitään, pyöritellään ajatusta hitusen. Jos kaikki levyt todella olisivat suunnilleen yhtä hyviä ja timanttisia, millä perusteilla fani valikoisi suosikkinsa? Koska eihän kukaan oikeasti pidä kaikista erinomaisista levyistä yhtä paljon - en minäkään pidä Dark Tranquillityn renessanssilevyistä yhtä paljon, vaan Damage Done on eittämätön suosikkini - joten jokin rankkaus keskenään objektiivisilta ansioiltaan identtisten levyjen välille syntyisi.
Tässä tulemme, jälleen, yhteen suosikkipointeistani musiikin kuuntelusta ja diggailusta: kuulijan kokemukseen, elämäntilanteeseen, ensikuunteluun ja ihan vain fiilikseen. Minulle Damage Done on DT:n timanttisen kovista levyistä timanttisin, koska löysin sen elämässäni oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Vaikka Character ja Fiction ovat aivan yhtä erinomaisia, joskin erilaisia, ne eivät ole koskaan puhutelleet minua samalla tavalla, sillä en kuunnellut niitä kertaakaan kävellessäni räntäsateessa koulubussipysäkiltä kotiin ja pakonomaisesti soitattaen pelkästään yhtä biisiä, kunnes osasin sen sekunnilleen ulkoa. En kuunnellut kahta muuta levyä teini-ikäisen vimmalla, vaan tutustuin niihin kriittiset pari vuotta myöhemmin, jolloin ne olivat enää vain levyjä, eivät sen enempää tai vähempää kuin erinomaisia levyjä. Hypoteesitilanteessa, jossa yhtye tekisi pelkästään hyviä levyjä, poppoon jokaisella levyllä olisi vannoutunut fanikunta, joka paapoisi suosikkilevynsä erinomaisuutta, koska heille yksi levy osui parempaan ja oikeampaan hetkeen kuin muut. Tämä liittyy ns. Master of Puppets -efektiin: levy saa maineen "maailman parhaana levynä", koska se on ollut monille ensimmäinen todella kovaa kolahtanut metallilevy, vaikka objektiivisilta ansioiltaan kiekko olisikin/onkin puutteellinen.
Ei, nostalgiassa ja levyn osumisessa soittimeen oikeana hetkenä ja oikeassa mielentilassa ei ole mitään väärää. Silti toivoisin ihmisiltä oman nostalgian ja tunnelatauksen huomioimista, ennen kuin he julistavat mitään levyä maailman parhaaksi sen takia, että se oli heille ensimmäinen metallilevy. Näitä täysin arvottomia kommentteja tulee luettua enemmän kuin laki sallii.
Niin, We Are the Void. Öö... Ihan kiva levy. Iridiumin ja The Fatalistin lisäksi ei juuri erityistä mainittavaa.
maanantai 31. lokakuuta 2016
Cradle of Filth - Darkly, Darkly, Venus Aversa (2010)
Minulle Cradle of Filthin uusi tuleminen, parin heikon levyn jälkeinen renessanssi, alkoi Godspeed on Devil's Thunderilla. Levyllä oli voimaa, dramatiikkaa ja ideaa enemmän kuin kahta sitä edeltävällä... no, puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, paskakasalla. Ei sekään mikään mestariteos ole - ainakaan joutuessaan vertailuun vuosien 1996-2003 välisiin levytyksiin - mutta silti roima tasonnnosto. Darkly, Darkly, Venus Aversa on (huonon nimensä lisäksi) pitkälti Godspeed...:in toinen puolisko: yhtyeen omien sanojen mukaan feminiinimpi versio edeltäjästään. Samalla se on onnistunut levy, joka kuulostaa juuri siltä, mitä "feminiimpi Godspeed..." antaa ymmärtääkin.
Silti, jostain syystä, en tule tarttuneeksi Darkly...:n kovin usein. Oikeastaan en juuri koskaan, kun taas Damnation and a Day ja jopa Godspeed... pyörähtävät soittimessa tasaisemmin. En tiedä tarkkaa syytä tähän, jos mitään tarkkaa syytä on edes olemassa.
Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin aivan innoissani levystä: hehkutin sitä jopa yhtyeen parhaana tuotoksena muutaman kuukauden ajan, ja mielikuvissani säilyi kirkkaana tunne, joka minulla oli ensikuuntelulla. Siitä huolimatta en tullut juuri kuunnelleeksi Darkly...:ä; se jäi hyllyyn, epätasaisin väliajoin päätyen soittimeen, kuulostaen pelkältä kalpealta aavistukselta siitä muistikuvan mestariteoksesta. Silti en koskaan perunut sanojani, vaan pidin kiinni ensikuuntelun vaikutelmasta, koska enhän minä ole koskaan väärässä enkä tee vääriä johtopäätöksiä ensikuuntelulta, vaan makuni on ja arviointikykyni on, tunnetusti, erehtymätön.
(Kuivaa naurua, paljon.)
Darkly... ei ole huono, silti, mutta se on levy, johon ei ole mitään syytä palata. Siltä puuttuu... merkitys. Kappaleet lipuvat ohi - melodiat, riffit ja sanoitukset ovat kelvollisia, jopa hyviä, mutta kovin kuultuja - ja kun levy päättyy, on vaikea palauttaa mieleen oikeastaan ainuttakaan koukkua, yhtäkään selvää kertosäettä tai melodiaa. Paitsi, tietenkin, hittibiisimuottiin pakotetusta Forgive Me Father (I Have Sinned):in - edellislevyn The Death of Loven B-luokan klooni - joka on väkivalloin pakotettu tarttuvaksi. Levy on, yksinkertaisesti, vain yksi Cradle of Filth -levy lisää. That's it. Se ei tuo mitään uutta paletille, vaikka mitään osa-aluetta ei olekaan ylenkatsottu. Se ei tarjoa mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo antaisi.
Ennen kuin aloin kuunnella Darkly...:ä tätä tekstiä varten, todella toivoin pitäväni siitä. Muistan yhtä kirkkaasti, kuinka hienon fiiliksen se tarjosi minulle viitisen vuotta sitten ensikuuntelulla, ja halusin osoittaa sen pitävän paikkansa. Mutta kun ei, ei niin millään. Huoh.
Silti, jostain syystä, en tule tarttuneeksi Darkly...:n kovin usein. Oikeastaan en juuri koskaan, kun taas Damnation and a Day ja jopa Godspeed... pyörähtävät soittimessa tasaisemmin. En tiedä tarkkaa syytä tähän, jos mitään tarkkaa syytä on edes olemassa.
Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin aivan innoissani levystä: hehkutin sitä jopa yhtyeen parhaana tuotoksena muutaman kuukauden ajan, ja mielikuvissani säilyi kirkkaana tunne, joka minulla oli ensikuuntelulla. Siitä huolimatta en tullut juuri kuunnelleeksi Darkly...:ä; se jäi hyllyyn, epätasaisin väliajoin päätyen soittimeen, kuulostaen pelkältä kalpealta aavistukselta siitä muistikuvan mestariteoksesta. Silti en koskaan perunut sanojani, vaan pidin kiinni ensikuuntelun vaikutelmasta, koska enhän minä ole koskaan väärässä enkä tee vääriä johtopäätöksiä ensikuuntelulta, vaan makuni on ja arviointikykyni on, tunnetusti, erehtymätön.
(Kuivaa naurua, paljon.)
Darkly... ei ole huono, silti, mutta se on levy, johon ei ole mitään syytä palata. Siltä puuttuu... merkitys. Kappaleet lipuvat ohi - melodiat, riffit ja sanoitukset ovat kelvollisia, jopa hyviä, mutta kovin kuultuja - ja kun levy päättyy, on vaikea palauttaa mieleen oikeastaan ainuttakaan koukkua, yhtäkään selvää kertosäettä tai melodiaa. Paitsi, tietenkin, hittibiisimuottiin pakotetusta Forgive Me Father (I Have Sinned):in - edellislevyn The Death of Loven B-luokan klooni - joka on väkivalloin pakotettu tarttuvaksi. Levy on, yksinkertaisesti, vain yksi Cradle of Filth -levy lisää. That's it. Se ei tuo mitään uutta paletille, vaikka mitään osa-aluetta ei olekaan ylenkatsottu. Se ei tarjoa mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo antaisi.
Ennen kuin aloin kuunnella Darkly...:ä tätä tekstiä varten, todella toivoin pitäväni siitä. Muistan yhtä kirkkaasti, kuinka hienon fiiliksen se tarjosi minulle viitisen vuotta sitten ensikuuntelulla, ja halusin osoittaa sen pitävän paikkansa. Mutta kun ei, ei niin millään. Huoh.
sunnuntai 30. lokakuuta 2016
Blind Guardian - At the Edge of Time (2010)
Yksi tähänastisen elämäni odotetuimpia levyjä on ollut Blind Guardianin At the Edge of Time. Katselin metafyysinen muna pystyssä studioklippejä Youtubesta ja yleisesti vain mehustelin kuulemillani faktahippusilla. Näin kovan odotuksen jälkeen lähes kaikki levyt maailmassa olisivat pettymyksiä tai niin varauksettoman faniuden läpikyllästämiä, ettei levyn oikealla tasolla ole mitään merkitystä. Uskaltaisin väittää, että At the Edge of Time ei kuulu kumpaankaan mainituista kategorioista, vaan se on aidosti Blindin paras levy sitten... No, minähän olen pitänyt kaikista yhtyeen levyistä paitsi A Twist in the Mythistä, joten kun sanon levyä parhaaksi sitten Imaginations from the Other Siden, se tarkoittaa paljon, todella paljon.
Tärkein syy (kaikkien hyvien levyjen takana, I might add) At the Edge of Timen erinomaisuuteen on sen poikkeuksellisen vahva kappalelistaus: levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä, vaikka kolme (valitettavasti peräkkäistä) biisiä hiukan heikompia ovatkin. Valkyries, Control the Divine ja War of the Throne ovat, epäilyksettä, levyn ei-niin-onnistunutta antia, mutta niidenkin heikkous on vain suhteellista: melkein millä tahansa muulla levyllä Control the Divine olisi se kirkkain timanttiralli. Kolmikosta ainoa, jonka leikkaisin kokonaisuudesta pois, on pianoballadi War of the Throne, koska levyllä on jo paljon parempi ja kiinnostavampi balladi, Curse My Name, joka lukeutuu yhtyeen hienoimpiin tunnelmapaloihin.
Sitten siihen liki-kritiikittömään ylistykseen, jota olen tähän mennessä pohjustanut. Jos kymmenestä rallista kolme on suhteessa hiukan heikompia, loput seitsemän eivät anna vastarinnalle mitään armoa. Löytyy massiivisia, mahtipontisia palasia puhdasta neroutta (Sacred Worlds, Wheel of Time), nopeampia ralleja, jotka olivat muutaman levyn mittaisella tauolla (Tanerlon (Into the Void), Ride Into Obsession, A Voice in the Dark) sekä progepyörittely Road of No Release. Hands down, parasta Blind Guardiania viiteentoista vuoteen, ajoittain koskaan. Omat suosikkini ovat (osin aiheensa puolesta) rivakka Ride Into Obsession sekä päätöseepos Wheel of Time. Molemmat suosikkini käsittelevät lyriikoissaan Robert Jordanin Wheel of Time -fantasiasarjan (joka on yksi parhaita tarinakokonaisuuksia, johon olen koskaan törmännyt) teemoja, etenkin Randin [spoileria!] mielen jakautumista sekä Shai'tanin houkutusta [/spoilerit]. Juuri näissä biiseissä levy nousee täysin toiselle tasolle, ohittaen jopa kaikki yhtyeen aiemmat mestariteokset, jos tälläinen kanta on edes sallittavaa sanottavaa, niin kanonisoituja yhtyeen levyt 1990-1998 ovat.
At the Edge of Time on pakko-ostos melo- ja sinfoniametallifaneille. Tietenkin näkökulmaani sumentaa se, miten suuren merkityksen levy on minulta saanut vuosien mittaan (jääköön tämä kommentti avaamatta tässä sen kummemmin), mutta en ole kuullut mistään, muutamaa ikuista vastarannankiiski-inisijää lukuun ottamatta ("yhyhy, eihän tämä kuulosta samalta kuin Imaginations from the Other Side, yhyhy, paskaa"), että kukaan olisi ollut pitämättä levystä. Sekin kertoo paljon... kuten levykin. Just trust me.
Tärkein syy (kaikkien hyvien levyjen takana, I might add) At the Edge of Timen erinomaisuuteen on sen poikkeuksellisen vahva kappalelistaus: levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä, vaikka kolme (valitettavasti peräkkäistä) biisiä hiukan heikompia ovatkin. Valkyries, Control the Divine ja War of the Throne ovat, epäilyksettä, levyn ei-niin-onnistunutta antia, mutta niidenkin heikkous on vain suhteellista: melkein millä tahansa muulla levyllä Control the Divine olisi se kirkkain timanttiralli. Kolmikosta ainoa, jonka leikkaisin kokonaisuudesta pois, on pianoballadi War of the Throne, koska levyllä on jo paljon parempi ja kiinnostavampi balladi, Curse My Name, joka lukeutuu yhtyeen hienoimpiin tunnelmapaloihin.
Sitten siihen liki-kritiikittömään ylistykseen, jota olen tähän mennessä pohjustanut. Jos kymmenestä rallista kolme on suhteessa hiukan heikompia, loput seitsemän eivät anna vastarinnalle mitään armoa. Löytyy massiivisia, mahtipontisia palasia puhdasta neroutta (Sacred Worlds, Wheel of Time), nopeampia ralleja, jotka olivat muutaman levyn mittaisella tauolla (Tanerlon (Into the Void), Ride Into Obsession, A Voice in the Dark) sekä progepyörittely Road of No Release. Hands down, parasta Blind Guardiania viiteentoista vuoteen, ajoittain koskaan. Omat suosikkini ovat (osin aiheensa puolesta) rivakka Ride Into Obsession sekä päätöseepos Wheel of Time. Molemmat suosikkini käsittelevät lyriikoissaan Robert Jordanin Wheel of Time -fantasiasarjan (joka on yksi parhaita tarinakokonaisuuksia, johon olen koskaan törmännyt) teemoja, etenkin Randin [spoileria!] mielen jakautumista sekä Shai'tanin houkutusta [/spoilerit]. Juuri näissä biiseissä levy nousee täysin toiselle tasolle, ohittaen jopa kaikki yhtyeen aiemmat mestariteokset, jos tälläinen kanta on edes sallittavaa sanottavaa, niin kanonisoituja yhtyeen levyt 1990-1998 ovat.
At the Edge of Time on pakko-ostos melo- ja sinfoniametallifaneille. Tietenkin näkökulmaani sumentaa se, miten suuren merkityksen levy on minulta saanut vuosien mittaan (jääköön tämä kommentti avaamatta tässä sen kummemmin), mutta en ole kuullut mistään, muutamaa ikuista vastarannankiiski-inisijää lukuun ottamatta ("yhyhy, eihän tämä kuulosta samalta kuin Imaginations from the Other Side, yhyhy, paskaa"), että kukaan olisi ollut pitämättä levystä. Sekin kertoo paljon... kuten levykin. Just trust me.
lauantai 29. lokakuuta 2016
Avantasia - Angel of Babylon & The Wicked Symphony (2010)
Tobias Sammetilla on riittänyt tekemistä tällä vuosituhannella: Edguy suoltaa levyjä tasaista tahtia (laadusta puhuminen onkin sitten asia erikseen) ja Avantasia aktivoitui usean vuoden hiljaiselon jälkeen vuoden 2008 The Scarecrowlla. On enemmän kuin oikeutettua sanoa, että Avantasiasta tuli vakavasti otettava, pitkän tähtäimen projekti vasta The Scarecrown myötä - yhtyeen piti tehdä vain kaksi levyä (The Metal Opera -duon), jotka äänitettiin ja miksattiin yhtä aikaan, vaikka julkaistiinkin peräkkäisinä vuosina. (Lähteenä, jos niistä joku välittää, on tekemäni haastis Sammetin kanssa, mikä julkaistiin Imperiumissa vuoden alkupuolella.) Mutta se, että Avantasian suosio kasvaisi Edguyta suuremmaksi ja (ilman sarvia ja hampaita tulkiten) Sammetin pääprojektiksi, ei ollut vielä The Scarecrown jälkeen selvää, vaan levy olisi voinut jäädä ainutkertaiseksi kokeiluksi, eräänlaiseksi metallioopperoiden spinoffiksi.
No, eipä jäänyt, vaan Sammet teki saman, mitä hän oli alkuperäisten The Metal Opera -lättyjen kanssa tehnyt, eli julkaisi kaksi levyä yhtä aikaa. The Wicked Symphony ja Angel of Babylon julkaistiin samana päivänä, 3.4.2010, mikä tekee niistä sisaruslevyjen (System of a Downin Mezmerize/Hypnotize) kaksoslevyt. Ne eivät ole saman kolikon kaksi puolta, vaan saman kolikon saman puolen puolikkaat - toinen on ukkelin pää, toinen kruunu ukkelin päässä. Siitä syystä käsittelen levyt yhdessä blogitekstissä; toinen syy ratkaisulle on se, että kukaan ei jaksa lukea kahta peräkkäistä tekstiä, joissa teen tismalleen samat pointit, mitä nyt erisnimet vaihtuvat. (Ei sillä, että moista olisi tullut koskaan tehtyä tämän blogin kanssa... /itseironia).
Kaksi levyä, molemmat mitaltaan tunnin luokkaa, yhteensä kaksikymmentä kaksi biisiä (sisältäen kaksi yhdeksän minuuttista) - tietenkin joukossa on filleriä. Siinä missä Metallica ei olisi saanut Load/Reload -duoa karsimalla ei olisi saanut aikaan yhtä hyvää levyä, Avantasian duoa leikkelemällä saisi aikaan yhden aivan säädyttömän kovan levyn. Helvetti, heitän soittolistan tähän alle osoittaakseni pointtini:
1. Stargazers
2. Wastelands
3. States of Matter
4. Blizzard on a Broken Mirror
5. Runaway Train
6. Dying for an Angel
7. Death is Just a Feeling
8. The Wicked Symphony
(Kestoa noin tunti.)
Nyt joku, kuka vain, sanokaa minulle, että tämä ei olisi paras Avantasia-levy koskaan. Sitähän minäkin.
Valitettavasti tuplalevykokonaisuudelle mahtuu liikaa turhaa paskaa. Tai ei paskaa, varsinaisesti, vaan pelkkää jämää, ylimääräistä ja kokonaisuutta heikentävää filleriä. Parhaimmillaan materiaali on luvattoman kovaa, heikoimmillaan hampaista paikat irti repivää piinaa. Kuka olisi menettänyt mitään, jos Alone I Remember, Symphony of Life, Blowing Out the Flame tai Forever Is a Long Time olisi jätetty julkaisematta? Aika harva, jos kukaan. Karsimalla Sammet olisi voinut tehdä levyn, joka ei jättäisi mitään mahdollisuuksia vastarintaan - sen sijaan hän teki kaksi levyä, joissa on kollektiivisesti laskettuna toinen levyllinen liikaa. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että jämäbiisit asettuivat lopulta lähes yksinoikeudella Angel of Babylonille.
The Wicked Symphony on, epäilyksettä, levyistä parempi. Siltä löytyvät (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) parhaat yksittäiset biisit, se pysyy paremmin kasassa kokonaisuutena ja sillä on (yhtä lukuun ottamatta) kiinnostavimmat vierailijat. Michael Kiske, Tim "Ripper" Owens, Klaus Meine ja Russel Allen ovat kaikki The Wicked Symphonylla - Angel of Babylonilla Allen ja Kiske vilahtavat, mutta loput levystä kuluu lähinnä Sammetin ja Jorn Landen (missä, siis, ei ole mitään vikaa) seurassa. Minä, ainakaan, en toivo Avantasialta, joka mainostaa olevansa metalliooppera, kahden solistin varaan rakentuvaa levykokonaisuutta, vaan monia, hyvin erilaisia tulkitsijoita. Ei sillä, kyllähän Angel of Babylonilta löytyy yksi niin upea biisi, että oksat helvettiin ja tuleen: Death Is Just a Feeling taitaa olla oma suosikkini koko Avantasia-diskografiasta, enkä keksi kuin muutamia kappaleita, jotka pääsevät edes lähelle sen leveyspiirejä. Jon Olivan ääni sopii mainittuun ralliin täydellisesti ja hän myös tulkitsee sen niin hienosti, että... että minulta loppuvat kuluneet vertauskuvat. Siksi se onkin toinen Angel of Babylonin biiseistä, jonka mahdutan mukaan ultimaatiselle Avantasia-levylleni.
Pitkä vuodatus, mutta toisaalta käsittelyssä on kaksi pitkää levyä. Taidan vetää tähän lopullisen viivan... kunhan ensin sanon yhden, tärkeän jutun: kumpikaan levyistä ei ole huono, vaikka turhaa sheissea onkin. Kun ne asettaa rinnakkain keskiverojen melometalliyrittäjien viereen, ei jää epäilyksiä, kumpi on maailmanluokan säveltäjän sooloprojekti. Joku Crestfallen olisi heikommalla levyllä ehdoton helmi, mutta kun se asetetaan kilpailuun muun The Wicked Symphonyn kanssa, se jää auttamatta jalkoihin. Levyduon puolikkaat hyviä levyjä, jotka kätkevät sisäänsä yhden mestariteoksen.
No, eipä jäänyt, vaan Sammet teki saman, mitä hän oli alkuperäisten The Metal Opera -lättyjen kanssa tehnyt, eli julkaisi kaksi levyä yhtä aikaa. The Wicked Symphony ja Angel of Babylon julkaistiin samana päivänä, 3.4.2010, mikä tekee niistä sisaruslevyjen (System of a Downin Mezmerize/Hypnotize) kaksoslevyt. Ne eivät ole saman kolikon kaksi puolta, vaan saman kolikon saman puolen puolikkaat - toinen on ukkelin pää, toinen kruunu ukkelin päässä. Siitä syystä käsittelen levyt yhdessä blogitekstissä; toinen syy ratkaisulle on se, että kukaan ei jaksa lukea kahta peräkkäistä tekstiä, joissa teen tismalleen samat pointit, mitä nyt erisnimet vaihtuvat. (Ei sillä, että moista olisi tullut koskaan tehtyä tämän blogin kanssa... /itseironia).
Kaksi levyä, molemmat mitaltaan tunnin luokkaa, yhteensä kaksikymmentä kaksi biisiä (sisältäen kaksi yhdeksän minuuttista) - tietenkin joukossa on filleriä. Siinä missä Metallica ei olisi saanut Load/Reload -duoa karsimalla ei olisi saanut aikaan yhtä hyvää levyä, Avantasian duoa leikkelemällä saisi aikaan yhden aivan säädyttömän kovan levyn. Helvetti, heitän soittolistan tähän alle osoittaakseni pointtini:
1. Stargazers
2. Wastelands
3. States of Matter
4. Blizzard on a Broken Mirror
5. Runaway Train
6. Dying for an Angel
7. Death is Just a Feeling
8. The Wicked Symphony
(Kestoa noin tunti.)
Nyt joku, kuka vain, sanokaa minulle, että tämä ei olisi paras Avantasia-levy koskaan. Sitähän minäkin.
Valitettavasti tuplalevykokonaisuudelle mahtuu liikaa turhaa paskaa. Tai ei paskaa, varsinaisesti, vaan pelkkää jämää, ylimääräistä ja kokonaisuutta heikentävää filleriä. Parhaimmillaan materiaali on luvattoman kovaa, heikoimmillaan hampaista paikat irti repivää piinaa. Kuka olisi menettänyt mitään, jos Alone I Remember, Symphony of Life, Blowing Out the Flame tai Forever Is a Long Time olisi jätetty julkaisematta? Aika harva, jos kukaan. Karsimalla Sammet olisi voinut tehdä levyn, joka ei jättäisi mitään mahdollisuuksia vastarintaan - sen sijaan hän teki kaksi levyä, joissa on kollektiivisesti laskettuna toinen levyllinen liikaa. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että jämäbiisit asettuivat lopulta lähes yksinoikeudella Angel of Babylonille.
The Wicked Symphony on, epäilyksettä, levyistä parempi. Siltä löytyvät (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) parhaat yksittäiset biisit, se pysyy paremmin kasassa kokonaisuutena ja sillä on (yhtä lukuun ottamatta) kiinnostavimmat vierailijat. Michael Kiske, Tim "Ripper" Owens, Klaus Meine ja Russel Allen ovat kaikki The Wicked Symphonylla - Angel of Babylonilla Allen ja Kiske vilahtavat, mutta loput levystä kuluu lähinnä Sammetin ja Jorn Landen (missä, siis, ei ole mitään vikaa) seurassa. Minä, ainakaan, en toivo Avantasialta, joka mainostaa olevansa metalliooppera, kahden solistin varaan rakentuvaa levykokonaisuutta, vaan monia, hyvin erilaisia tulkitsijoita. Ei sillä, kyllähän Angel of Babylonilta löytyy yksi niin upea biisi, että oksat helvettiin ja tuleen: Death Is Just a Feeling taitaa olla oma suosikkini koko Avantasia-diskografiasta, enkä keksi kuin muutamia kappaleita, jotka pääsevät edes lähelle sen leveyspiirejä. Jon Olivan ääni sopii mainittuun ralliin täydellisesti ja hän myös tulkitsee sen niin hienosti, että... että minulta loppuvat kuluneet vertauskuvat. Siksi se onkin toinen Angel of Babylonin biiseistä, jonka mahdutan mukaan ultimaatiselle Avantasia-levylleni.
Pitkä vuodatus, mutta toisaalta käsittelyssä on kaksi pitkää levyä. Taidan vetää tähän lopullisen viivan... kunhan ensin sanon yhden, tärkeän jutun: kumpikaan levyistä ei ole huono, vaikka turhaa sheissea onkin. Kun ne asettaa rinnakkain keskiverojen melometalliyrittäjien viereen, ei jää epäilyksiä, kumpi on maailmanluokan säveltäjän sooloprojekti. Joku Crestfallen olisi heikommalla levyllä ehdoton helmi, mutta kun se asetetaan kilpailuun muun The Wicked Symphonyn kanssa, se jää auttamatta jalkoihin. Levyduon puolikkaat hyviä levyjä, jotka kätkevät sisäänsä yhden mestariteoksen.
White Wizzard - Over the Top (2009)
Yhden vuosikymmenen aikana tehtiin pitkälti kaikki se metallimusiikki, mihin nykyisen genremääritelmän sisällä liikkuvat bändit nojaavat - ja tämä vuosikymmen oli 1980-luku. Ilman Judas Priestin British Steeliä, klassinen "jenkkimetalli" (Quiet Riot ja kumppanit) olisivat kuulostaneet toiselta; ilman jenkkimetallia, speed ja thrash metal olisivat kuulostaneet toiselta, mikä puolestaan olisi johtanut äärimetallin... eh, marginalisoitumiseen. Tämä on, tietenkin, yksinkertaistusta yksinkertaistuksen päälle, mutta menköön, koska olen laiska (ja kuumeessa). Se, mitä haen kuitenkin tässä takaa, on kaksijakoinen ajatus: 1) metallimusiikki on mennyt eteenpäin, kehittynyt (sanomatta, onko kehitys positiivista tai negatiivista) aikojen mukana; 2) monet fanit/bändit eivät hyväksy tapahtunutta, vaan mieluummin lilluvat nostalgianhuuruisessa ajassa, jolloin kaikki oli "yksinkertaisempaa" ja he olivat nuorempia ja musiikki "parempaa". Rivien väleistä on luettavissa, että en ole tämän nostalgiamehustelun suuri fani, vaikka myönnänkin antautuvani sille aika-ajoin.
Seuraa ajankohtainen populaarikulttaariviittaus:
"Member early Metallica?"
"Uu, I member! Member Defenders of the Faith?"
(jnejnejne.)
White Wizzard on yksi näistä innovaation sijaan nostalgian varaan laskevista porukoista. Yhtye nousi ainakin minun tietoisuuteni hauskalla musiikkivideolla levyn nimikkokappaleesta, joka on niin typerä video, että se on jo oikeastaan ihan hauska. Eikä se biisikään ollut hassumpi. Niinpä, vain muutamia kuukausia sitten, kun löysin Over the Topin Keltaisen jäänsärkijän käytetyistä levyistä noin vitosella, päätin kokeilla, just for shits and giggles. Yhdeksän biisiä mahdollisimman tavanomaista kasarimetallia, missä basso kolisee, solisti liitelee kaiken yläpuolella ja innovatiivisinta tuotoksessa on yhtyeen nimeen ympätty kirjoitusvirhe. (Tosin, mitä enemmän mietin kirjoitusvirhettä nimessä, sitä tavanomaisemmalta sekin alkaa vaikuttaa.)
Silti en inhoa levyä. Tässä on tärkeä pointti, mikä monilta menee ohi: on ihan okei, jos tekee tribuuttia bändille/vuosikymmenelle ja tiedostaa, että mitä on tekemässä on kaukana omaperäisestä tai oivaltavasta; jos tekee tusinaa paskaa vain koska ei muutakaan osaa, siinä astutaan harhaan. Mielestäni White Wizzard ei tee tusinaa paskaa, vaan tributoi - imitoi mahdollisimman autenttisesti ja kunniaa tehden, ei laiskuuttaan - mikä ei ole ollenkaan niin helppoa kuin ideoiden pölliminen. Onko tässä mitään järkeä taaskaan kenellekään muulle? En tiedä, mutta minulle ero on selvä. Laiskaa pöllimistä tekevät kaikki ne tuhannet bändit, jotka tekevät yhden levy, julkaisevat sen mitättömän ja kritiikittömän lafkan kautta ja eivät sen jälkeen enää edes yritä tehdä mitään muuta. Tributointi vaatii kunnioitettavan kohteen tarkkaa analyysiä, osasten purkamista ja ymmärtämistä. Mielestäni White Wizzard tekee sitä siedettävästi - etenkin, kun ottaa huomioon kuinka suurta genreä se imitoi.
Seuraa ajankohtainen populaarikulttaariviittaus:
"Member early Metallica?"
"Uu, I member! Member Defenders of the Faith?"
(jnejnejne.)
White Wizzard on yksi näistä innovaation sijaan nostalgian varaan laskevista porukoista. Yhtye nousi ainakin minun tietoisuuteni hauskalla musiikkivideolla levyn nimikkokappaleesta, joka on niin typerä video, että se on jo oikeastaan ihan hauska. Eikä se biisikään ollut hassumpi. Niinpä, vain muutamia kuukausia sitten, kun löysin Over the Topin Keltaisen jäänsärkijän käytetyistä levyistä noin vitosella, päätin kokeilla, just for shits and giggles. Yhdeksän biisiä mahdollisimman tavanomaista kasarimetallia, missä basso kolisee, solisti liitelee kaiken yläpuolella ja innovatiivisinta tuotoksessa on yhtyeen nimeen ympätty kirjoitusvirhe. (Tosin, mitä enemmän mietin kirjoitusvirhettä nimessä, sitä tavanomaisemmalta sekin alkaa vaikuttaa.)
Silti en inhoa levyä. Tässä on tärkeä pointti, mikä monilta menee ohi: on ihan okei, jos tekee tribuuttia bändille/vuosikymmenelle ja tiedostaa, että mitä on tekemässä on kaukana omaperäisestä tai oivaltavasta; jos tekee tusinaa paskaa vain koska ei muutakaan osaa, siinä astutaan harhaan. Mielestäni White Wizzard ei tee tusinaa paskaa, vaan tributoi - imitoi mahdollisimman autenttisesti ja kunniaa tehden, ei laiskuuttaan - mikä ei ole ollenkaan niin helppoa kuin ideoiden pölliminen. Onko tässä mitään järkeä taaskaan kenellekään muulle? En tiedä, mutta minulle ero on selvä. Laiskaa pöllimistä tekevät kaikki ne tuhannet bändit, jotka tekevät yhden levy, julkaisevat sen mitättömän ja kritiikittömän lafkan kautta ja eivät sen jälkeen enää edes yritä tehdä mitään muuta. Tributointi vaatii kunnioitettavan kohteen tarkkaa analyysiä, osasten purkamista ja ymmärtämistä. Mielestäni White Wizzard tekee sitä siedettävästi - etenkin, kun ottaa huomioon kuinka suurta genreä se imitoi.
torstai 27. lokakuuta 2016
Tenet - Sovereign (2009)
Strapping Young Lad hajosi Devin Townsendin burnoutin myötä The New Black -levyn jälkeen. Hajoamisen johdosta monet taitavat muusikot jäivät ilman vakibändiä, ja nämä muusikot päättivät pitää yhtä, ainakin tovin. Zimmers Hole -nimellä kaverit julkaisivat nimihirviölevyn When You Were Shouting at the Devil... We Were in League with Satan (huoh...), joka tuli ja meni ja on jäänyt minultakin ostamatta, vaikka levyn nimikkobiisi ihan kelvolliselta soundasikin. Pian Zimmers Holen tutkan ali viilettäneen levyn jälkeen Jed Simon, Byron Stroud ja Gene Hoglan (eli SYL-lesket) ilmoittivat uudesta bändistä, Tenetistä - jälleen uutinen meni monilta ohi ilman sen kummempaa vaikutusta. Sitten levy tuli ja monilta leuat loksahtivat paikoiltaan - eivät minulta, mutta silti monilta.
Sovereign on puolituntinen modernia rässiä, jonka riffeissä on potkua ja ideaa enemmän kuin riittävästi. Mikrofonin varteen rekrytoidun Steve "Zetro" Souzan möykkä on juuri sitä, mihin Exodus-aikoina ehtittiin tottua, ja se, jos mikä, jakaa mielipiteet kahtia. Itse en oikein osaa ottaa kumpaakaan kantaa: toisaalta Zetron möykkä käy puuduttavaksi varsin nopeasti, toisaalta hänen kärinänsä sopii rässiin vallan mainiosti.
Nimimiehistä, levyn kipakkuudesta (on se sana, tai sitten ei) ja intensiteetistä huolimatta Sovereign on jäänyt minulta täysin paitsioon. Se ei herätä mitään tuntemuksia, suuntaan tai toiseen. Edellisessä tekstissä puhuin siitä, että objektiivisesti kykenen joidenkin genrejen (kyllä se noin taipuu, tai sitten ei) sisällä arvioimaan, onko jokin levy hyvä vai ei, vaikka subjektiivisesti en innostukaan siitä. Power, kasarihevi ja rässi ovat tässä mielessä kotigenrejäni. Tenentin ainoaksi jäänyt levy on objektiivisesti hyvä levy, mutta subjektiivisesti sen kuunteleminen on aina tuntunut työltä, vainnäöltä. Riffit toimivat, Zetro soundaa Zetrolta ja äänimaailmakin on mukavan rouhea... mutta silti homma ei toimi minulle. Olen yrittänyt jo tovin keksiä, miksi näin on, mutta en ole löytänyt mitään järkevää tulokulmaa. Ehkä levy on hieman liian lyhyt, kuin kokoelma riffejä varsinaisten biisien sijaan, mutta ei sekään ole kuin osittain totta. En vain innostu, syystä taikka toisesta. Tämä on todella epätyydyttävä lopputulema, mutta minkäs teet, kun mitään muutakaan ei ole tarjolla? Jos minusta on kirjoittajana jotain sanottava, on se, että ainakaan en pelkää napata kiinni matalalla roikkuvista hedelmistä.
Sovereign on puolituntinen modernia rässiä, jonka riffeissä on potkua ja ideaa enemmän kuin riittävästi. Mikrofonin varteen rekrytoidun Steve "Zetro" Souzan möykkä on juuri sitä, mihin Exodus-aikoina ehtittiin tottua, ja se, jos mikä, jakaa mielipiteet kahtia. Itse en oikein osaa ottaa kumpaakaan kantaa: toisaalta Zetron möykkä käy puuduttavaksi varsin nopeasti, toisaalta hänen kärinänsä sopii rässiin vallan mainiosti.
Nimimiehistä, levyn kipakkuudesta (on se sana, tai sitten ei) ja intensiteetistä huolimatta Sovereign on jäänyt minulta täysin paitsioon. Se ei herätä mitään tuntemuksia, suuntaan tai toiseen. Edellisessä tekstissä puhuin siitä, että objektiivisesti kykenen joidenkin genrejen (kyllä se noin taipuu, tai sitten ei) sisällä arvioimaan, onko jokin levy hyvä vai ei, vaikka subjektiivisesti en innostukaan siitä. Power, kasarihevi ja rässi ovat tässä mielessä kotigenrejäni. Tenentin ainoaksi jäänyt levy on objektiivisesti hyvä levy, mutta subjektiivisesti sen kuunteleminen on aina tuntunut työltä, vainnäöltä. Riffit toimivat, Zetro soundaa Zetrolta ja äänimaailmakin on mukavan rouhea... mutta silti homma ei toimi minulle. Olen yrittänyt jo tovin keksiä, miksi näin on, mutta en ole löytänyt mitään järkevää tulokulmaa. Ehkä levy on hieman liian lyhyt, kuin kokoelma riffejä varsinaisten biisien sijaan, mutta ei sekään ole kuin osittain totta. En vain innostu, syystä taikka toisesta. Tämä on todella epätyydyttävä lopputulema, mutta minkäs teet, kun mitään muutakaan ei ole tarjolla? Jos minusta on kirjoittajana jotain sanottava, on se, että ainakaan en pelkää napata kiinni matalalla roikkuvista hedelmistä.
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
Swallow the Sun - New Moon (2009)
Swallow the Sun on minulle, yhä edelleen, vaikea bändi - sellainen, johon en oikein osaa suhtautua kunnolla. Luultavasti tämä kaikki on pääni sisässä ja yritän ylianalysoida milloin mitäkin merkittävää/merkityksetöntä, mutta en ole löytänyt sitä kuuluisaa punaista lankaa yhtyeen musiikista. Lainasin kesällä kirjastosta uuden Songs from the North -triplalevyn (!), ja, taas kerran, melkein sain yhtyeen päästä kiinni, mutta en kuitenkaan. Tavallaan odotin ja pelkäsin uuden Swallow the Sun -aiheisen blogitekstin kirjoittamista, sillä muistikuvissani tuskailin Plague of Butterfliesin kanssa pitkän tovin löytämättä mitään järkevää (= sanoiksi puettavaa) tulokulmaa. No, tässä sitä ollaan, enkä vieläkään ole löytänyt mitään mielenkiintoista, uutta tai merkittävää näköalaa suomalaisen doom metalin suurimpaan bändiin.
New Moon on varmasti hieno levy, mutta se ei ole minulle. En kuule siinä mitään, mitä Swallow the Sun ei olisi jo aiemmin tehnyt; en saa kiinni levyn tunnelmasta, fiiliksestä, vibasta, soundista, kosmisen kauhun aiheuttamasta metafyysisestä epäilyksestä; en osaa suhtautua levyyn oikein, en osaa kuunnella sitä oikealla (= sen vaatimalla) tavalla. Kappaleet ovat hitaita, pitkiä, vuoroin örinällä, rääkynällä ja puhtaalla päälystettyjä, mukana on melankolisia ja suorastaan ahdistavia melodioita, mistä löytyy koukkuja ja... No, kyllähän te tiedätte miltä Swallow the Sun soundaa - jos et tiedä, suosittelen yhtyeeseen tutustumista jo ihan yleissivistävässä mielessä. New Moon on lisää sitä samaa.
Voisin toki jorista yksityiskohdista kappaleen verran ja siten tappaa lukijoilta että itseltäni tovin tai pari, mutta mitä se hyödyttäisi, ihan oikeasti? Bottomline on, että en ymmärrä levyä. En ymmärrä sitä, kuten ymmärrän tusinapoweria. Ilman ylimielisyyttä voin sanoa, että voin ottaa melkein minkä tahansa melometallilevyn ja sanoa, onko se mahdollisimman objektiivisella tasolla hyvä vaiko huono - tai ainakin, että kuuluko se genrensä parempaan vai huonompaan puoliskoon. Doomista en voi sanoa samaa: en käsitä genreä niin hyvin, että voisin varmuudella sanoa, että onko levy genrensä keskivertoa tuotosta parempi vai huonompi. Uskoisin, että New Moon on doomin parempaa tarjontaa, mutta mielikuvani muodostuu lähinnä yleisen mielipiteen pohjalta, ei niinkään omien näkemysteni ja huomioitteni kautta. Vilpittömästi uskon ja toivon, että jonkin päivänä vastaani tulisi levy, minkä kautta uusi maailma (hyvin synkkä sellainen) aukenisi ja käsittäisin doom metalin hienouden/huonouden. Sitä päivää vartoessa.
New Moon on varmasti hieno levy, mutta se ei ole minulle. En kuule siinä mitään, mitä Swallow the Sun ei olisi jo aiemmin tehnyt; en saa kiinni levyn tunnelmasta, fiiliksestä, vibasta, soundista, kosmisen kauhun aiheuttamasta metafyysisestä epäilyksestä; en osaa suhtautua levyyn oikein, en osaa kuunnella sitä oikealla (= sen vaatimalla) tavalla. Kappaleet ovat hitaita, pitkiä, vuoroin örinällä, rääkynällä ja puhtaalla päälystettyjä, mukana on melankolisia ja suorastaan ahdistavia melodioita, mistä löytyy koukkuja ja... No, kyllähän te tiedätte miltä Swallow the Sun soundaa - jos et tiedä, suosittelen yhtyeeseen tutustumista jo ihan yleissivistävässä mielessä. New Moon on lisää sitä samaa.
Voisin toki jorista yksityiskohdista kappaleen verran ja siten tappaa lukijoilta että itseltäni tovin tai pari, mutta mitä se hyödyttäisi, ihan oikeasti? Bottomline on, että en ymmärrä levyä. En ymmärrä sitä, kuten ymmärrän tusinapoweria. Ilman ylimielisyyttä voin sanoa, että voin ottaa melkein minkä tahansa melometallilevyn ja sanoa, onko se mahdollisimman objektiivisella tasolla hyvä vaiko huono - tai ainakin, että kuuluko se genrensä parempaan vai huonompaan puoliskoon. Doomista en voi sanoa samaa: en käsitä genreä niin hyvin, että voisin varmuudella sanoa, että onko levy genrensä keskivertoa tuotosta parempi vai huonompi. Uskoisin, että New Moon on doomin parempaa tarjontaa, mutta mielikuvani muodostuu lähinnä yleisen mielipiteen pohjalta, ei niinkään omien näkemysteni ja huomioitteni kautta. Vilpittömästi uskon ja toivon, että jonkin päivänä vastaani tulisi levy, minkä kautta uusi maailma (hyvin synkkä sellainen) aukenisi ja käsittäisin doom metalin hienouden/huonouden. Sitä päivää vartoessa.
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Stratovarius - Polaris (2009)
Stratovarius oli uransa taitepisteessä vuonna 2009. Se oli potkinut Timo Tolkin, joka oli tehnyt käytännössä kaikki biisit, ja sillä bändillä oli edessään ensimmäisen tolkittoman tuotoksen tekeminen. Uutena kitaristina riveihin liittyi Markus Kupiainen, joka oli - if memory serves - voitti jonkinsortin kitaristisakban ennen Guitar Heroes -lätyn tekoa ja pääsi sitä kautta esiintymään GH-keikalle. Eli, just to recap, Suomen tunnetuimman ja kovimman kitarasankarin (yhdessä Alexi Laihon kanssa, toki) tilalle tuli paljon nuorempi ja käytännössä täysin tuntematon jässikkä - mikä voisi mennä vikaan? Samoin jäsenistömuutoksiin sisältyi Lauri Porran liittyminen Jari Kainulaisen sijalle bassoon - muutos, mitä tuskin kukaan piti kyseenalaisena.
Polaris on levynä jakomielitautinen tapaus. Vuoroin se osuu suoraan maaliinsa, kulkematta lähtöruudun kautta, ja esimerkiksi Deep Unknown, Higher We Go sekä kaksiosainen Eamncipation Suite napsahtavat suoraan häränsilmään. Näiden lisäksi levyltä löytyy totaalisia huteja, kuten King of Nothing, Somehow Precious, Forever Is Today ja Winter Skies. Ainoat kaksi biisiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan ääripäähän, ovat päätösraita, tunnelmallinen When Mountains Fall sekä levyn powerimpaa antia tarjoileva Blind. Polarista ei voi pitää hyvällä omalla tunnolla edes keskinkertaisena levynä, vaan se on heikko levy, millä on helmensä. Levy ei antanut kovin lupaavaa kuvaa tolkittoman Stratovariuksen tulevaisuudesta.
Vuonna 2009, Polarisin jälkeen, Stratovarius olisi voinut lähteä mihin vain. Se olisi voinut siirtyä progeilevampaan ilmaisuun, suoraviivaistaa poweriaan, imitoida "kulta-aikojen" soundia, tehdä täysin paskoja levyjä, tuottaa pelkkää timanttia... Kaikki nämä mahdollisuudet olivat käsillä ensimmäisen tolkittoman levyn jälkeen. Polaris antoi tilaa kasvaa mihin vain suuntaan, joten siinä mielessä se oli täydellinen esikoistuotos (koska sitähän se on, vaikka bändillä on diskografiaa parinkymmenen vuoden ajalta ennen sitä), vaikka onkin levynä puutteellinen, heikkokin. Hyvinä hetkinään levy on erittäin hyvä, joten jotakin toivoa oli faneille, vaikka monet jäivät Polarisin jälkeen huokailemaan epätoivoisena.
Se, mihin suuntaan bändi lähti, ratkeaa, kun pääsen käsittelemään Elysiumia. Stay tuned.
P.S. Teksti taitaa olla hieman torso, vaikka pointti tuleekin läpi. Ei ole kovin huvittanut kuunnella tai kirjoittaa mitään pariin päivään, sillä ukkini siirtyi ajasta ikuisuuteen perjantai-iltana. Ajatukset ovat olleet sittemmin hieman muualla - jos totta puhutaan, välillä kirjoittaminen on kiinnostanut suunnilleen yhtä paljon kuin paskaämpärin kaataminen tukkaan luonnonmukaisena vaihtoehtona suihkulle.
Polaris on levynä jakomielitautinen tapaus. Vuoroin se osuu suoraan maaliinsa, kulkematta lähtöruudun kautta, ja esimerkiksi Deep Unknown, Higher We Go sekä kaksiosainen Eamncipation Suite napsahtavat suoraan häränsilmään. Näiden lisäksi levyltä löytyy totaalisia huteja, kuten King of Nothing, Somehow Precious, Forever Is Today ja Winter Skies. Ainoat kaksi biisiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan ääripäähän, ovat päätösraita, tunnelmallinen When Mountains Fall sekä levyn powerimpaa antia tarjoileva Blind. Polarista ei voi pitää hyvällä omalla tunnolla edes keskinkertaisena levynä, vaan se on heikko levy, millä on helmensä. Levy ei antanut kovin lupaavaa kuvaa tolkittoman Stratovariuksen tulevaisuudesta.
Vuonna 2009, Polarisin jälkeen, Stratovarius olisi voinut lähteä mihin vain. Se olisi voinut siirtyä progeilevampaan ilmaisuun, suoraviivaistaa poweriaan, imitoida "kulta-aikojen" soundia, tehdä täysin paskoja levyjä, tuottaa pelkkää timanttia... Kaikki nämä mahdollisuudet olivat käsillä ensimmäisen tolkittoman levyn jälkeen. Polaris antoi tilaa kasvaa mihin vain suuntaan, joten siinä mielessä se oli täydellinen esikoistuotos (koska sitähän se on, vaikka bändillä on diskografiaa parinkymmenen vuoden ajalta ennen sitä), vaikka onkin levynä puutteellinen, heikkokin. Hyvinä hetkinään levy on erittäin hyvä, joten jotakin toivoa oli faneille, vaikka monet jäivät Polarisin jälkeen huokailemaan epätoivoisena.
Se, mihin suuntaan bändi lähti, ratkeaa, kun pääsen käsittelemään Elysiumia. Stay tuned.
P.S. Teksti taitaa olla hieman torso, vaikka pointti tuleekin läpi. Ei ole kovin huvittanut kuunnella tai kirjoittaa mitään pariin päivään, sillä ukkini siirtyi ajasta ikuisuuteen perjantai-iltana. Ajatukset ovat olleet sittemmin hieman muualla - jos totta puhutaan, välillä kirjoittaminen on kiinnostanut suunnilleen yhtä paljon kuin paskaämpärin kaataminen tukkaan luonnonmukaisena vaihtoehtona suihkulle.
maanantai 17. lokakuuta 2016
Stam1na - Vanhaa paskaa (2009)
Kirjoittamaton sääntöni on, että en kirjoita blogiin kokoelmalevyistä, vaikka ne olisivatkin demokokoelmia tai muita harvinaisuuksia sisältäviä paketteja - tästä syystä mm. Hellhammerin Demon Entrails jäi käymättä läpi, koska pidän sitä enemmän kulttuuritekona kuin levynä. Stam1nan Vanhaa paskaa onkin ainoa poikkeus tähän sääntöön, koska minulla on jotakin sanottavaa levystä sekä halusin tekosyyn kuunnella monesti sivuuttamaani levyä edes hieman enemmän. Lisäksi, tein hieman enemmän "taustatyötä" tätä tekstiä varten, kun kuuntelin sekä Stam1nan että SLK:n uudestaan pitkien taukojen jälkeen lähinnä muistuttaakseni siitä, mistä Stam1nan levytysura alkoi ja mihin se on sittemmin kehittynyt.
Vanhaa paskaa on täynnä raakileita, peräti 20 kappaletta demo- ja promorallia sekä yksi Rajalta poisjätetty biisi. Monet biisit ovat suomeksi sanottuna roskaa. Ihan oikeasti. Mitä vanhempia, sitä turhempia sävellyksiä ne lähtökohtaisesti ovat. Esimerkiksi kokoelman avaava Vihaa on niin sävellyksellisesti että sanoituksellisesti ("jee, jee, jee") aivan säädytöntä sontaa. Monet kokoelman myöhemmistä biiseistä löytyvät esikoislätyltä, mutta ne ovat vielä raakileina demobiiseinä, ja parin vuoden kypsyttely teki Koe murha!:lle ynnä muille pelkästään hyvää. Tästä syystä kuuntelin myös Stam1nan uudelleen, koska demobiisit synnyttivät mielikuvan, että myös esikoisen biisit olisivat luokatonta kuraa. Esikoista kuunnellessa kuitenkin älysin, että Stam1na oli valmis bändi vuonna 2005, jota se ei esimerkiksi vielä Väkivaltakunta-EP:n aikoihin (2004) ilmiselvästi ollut. Yhtye otti vuodessa pitkän harppauksen ja toisen, vielä ronskimman loikan, esikoista seuranneen vuoden aikana.
Tokihan Pahan arkkitehdin ja Väkivaltakunnan varhaisemmat versiot ovat kiinnostavaa kuultavaa, vaikka jättävätkin vaikutelman, että yhtye haki itseään aivan esikoisen julkaisuun asti. Aikaisemmat demot ja promot ovat melkoista räpellystä: joku Arjen sankari on aivan hirveä biisi, täysin kuuntelukelvoton, ja mukaan on vieläkin päässyt muutama "jee"-ääni. Esikoisen jälkeen yhtye on jatkanut kehitystään ja löytänyt uomansa, jossa se on kymmenisen vuotta viihtynyt oikein mukavasti - toisinaan onnistuen paremmin. Ainakin yhtye on ollut elementissään aina - jopa esikoisella, vaikka se kuulostaakin raakileelta verrattuna myöhempään, viimeistellympään ja älykkäämpään materiaaliin. Samaa ei voi sanoa demoista tai promoista.
Toisaalta, voiko yhtyeeltä odottaa valmista materiaalia demoaikoina? Ei, tietenkään, ja sitä vartenhan demot ovat olemassa, eikö niin? Että yhtye löytäisi tyylinsä ja yleisönsä? Että sävellys- ja sanoitustyö hioutuisivat ja saavuttaisivat zeniittinsä? Kyllä, ehdottomasti. Vanhaa paskaa on kiinnostava vain suhteessa myöhempään Stam1naan, eikä sitä voi hyvällä omallatunnolla kutsua hyväksi musiikiksi. Ainoa aidosti hyvä biisi on Rajalta poisjätetty Yhdeksän tien päät, mitä lemiläiset ovatkin veivanneet keikoilla tasaiseen tahtiin sittemmin.
Vanhaa paskaa on täynnä raakileita, peräti 20 kappaletta demo- ja promorallia sekä yksi Rajalta poisjätetty biisi. Monet biisit ovat suomeksi sanottuna roskaa. Ihan oikeasti. Mitä vanhempia, sitä turhempia sävellyksiä ne lähtökohtaisesti ovat. Esimerkiksi kokoelman avaava Vihaa on niin sävellyksellisesti että sanoituksellisesti ("jee, jee, jee") aivan säädytöntä sontaa. Monet kokoelman myöhemmistä biiseistä löytyvät esikoislätyltä, mutta ne ovat vielä raakileina demobiiseinä, ja parin vuoden kypsyttely teki Koe murha!:lle ynnä muille pelkästään hyvää. Tästä syystä kuuntelin myös Stam1nan uudelleen, koska demobiisit synnyttivät mielikuvan, että myös esikoisen biisit olisivat luokatonta kuraa. Esikoista kuunnellessa kuitenkin älysin, että Stam1na oli valmis bändi vuonna 2005, jota se ei esimerkiksi vielä Väkivaltakunta-EP:n aikoihin (2004) ilmiselvästi ollut. Yhtye otti vuodessa pitkän harppauksen ja toisen, vielä ronskimman loikan, esikoista seuranneen vuoden aikana.
Tokihan Pahan arkkitehdin ja Väkivaltakunnan varhaisemmat versiot ovat kiinnostavaa kuultavaa, vaikka jättävätkin vaikutelman, että yhtye haki itseään aivan esikoisen julkaisuun asti. Aikaisemmat demot ja promot ovat melkoista räpellystä: joku Arjen sankari on aivan hirveä biisi, täysin kuuntelukelvoton, ja mukaan on vieläkin päässyt muutama "jee"-ääni. Esikoisen jälkeen yhtye on jatkanut kehitystään ja löytänyt uomansa, jossa se on kymmenisen vuotta viihtynyt oikein mukavasti - toisinaan onnistuen paremmin. Ainakin yhtye on ollut elementissään aina - jopa esikoisella, vaikka se kuulostaakin raakileelta verrattuna myöhempään, viimeistellympään ja älykkäämpään materiaaliin. Samaa ei voi sanoa demoista tai promoista.
Toisaalta, voiko yhtyeeltä odottaa valmista materiaalia demoaikoina? Ei, tietenkään, ja sitä vartenhan demot ovat olemassa, eikö niin? Että yhtye löytäisi tyylinsä ja yleisönsä? Että sävellys- ja sanoitustyö hioutuisivat ja saavuttaisivat zeniittinsä? Kyllä, ehdottomasti. Vanhaa paskaa on kiinnostava vain suhteessa myöhempään Stam1naan, eikä sitä voi hyvällä omallatunnolla kutsua hyväksi musiikiksi. Ainoa aidosti hyvä biisi on Rajalta poisjätetty Yhdeksän tien päät, mitä lemiläiset ovatkin veivanneet keikoilla tasaiseen tahtiin sittemmin.
keskiviikko 12. lokakuuta 2016
Savage Circus - Of Doom and Death (2009)
Savage Circus syntyi, kun Blind Guardianissa kaikilla levyillä soittanut rumpali Thomen Stauch lähti lätkimään A Night at the Operan jälkeen. Stauch tahtoi tehdä musiikkia, joka jatkaisi siitä, mihin Blind Guardian jäi Imaginations from the Other Sidella. Savage Circusin esikoislevy Dreamland Manor ei ole huono - helvetti, jotkut sen biiseistä ovat suorastaan erinomaisia - mutta se tuntuu kuriositeetilta, kokeilulta, eikä niinkään oikealta bändiltä. Kuin Stauch olisi halunnut katsoa, mihin hän pystyisi ilman Hansia tai Andréta, ja kun levy oli tehty, kokeilu menetti pointtinsa. Stauch lähti bändistä (fraasi, joka on sittemmin tullut todella tutuksi) ja jätti muut jätkät tekemään levyä bändille, jonka syy olla olemassa tuntui unohtuneen tai kadonneen.
Vaikka Of Doom and Death ei ole musiikillisesti yhtä kovatasoinen kuin Dreamland Manor, se on mielestäni edeltäjäänsä kiinnostavampi levy, koska vaikka se edelleen kuulostaa enemmän kuin vähän 1990-luvun puolivälin Blindiltä, se kuulostaa ensimmäistä kertaa Savage Circusilta itseltään. Kakkoslevyllään yhtye ei ole enää pastissi, imitaatioyritys, vaan ihan oikea bändi. Solisti Jens Carlsson, jonka pääbändi Persuader teki yhden 2000-luvun parhaista power metal -kiekoista, tulkitsee hävyttömän hienosti ja kenties se johtuu vain tottumisestani, mutta enää Of Doom and Deathilla hän ei matki Hansia ihan yhtä selkeästi. Kaikin puolin levy on edeltäjäänsä parempi...
... paitsi musiikillisesti, kuten jo mainitsin. Ei Of Doom and Death ole huono levy, vaan esimerkisi sen nimikkobiisi, The Ordeal sekä oma suosikkini Empire ovat kovia biisejä mittarilla kuin mittarilla. Levyltä ei kuitenkaan löydy ainuttakaan yhtä röyhkeästi napakymppiin napsahtavaa kappaletta kuin esikoisen Evil Eyes. Pitkät biisit (yhdeksästä biisistä yksi on pariminuuttinen Dreamland-outro ja neljä ylittää seitsemän minuutin rajan) vaatisivat selkeämpää fokusta, ei rönsyilyä rönsyilyn itsensä takia, vaan selkeämmän narraation. Kyllä, yhtyeen esikoisella kappaleet olivat pitkiä ja saatoin nurista siitä levyä käsitellessäni (en muista enkä jaksa tarkistaa, koska olen minä), mutta ainakin ne tuntuivat pitkiltä hyvästä syystä - nyt biisit ovat pitkiä, koska esikoisen biisit olivat pitkiä ja se jotenkin kuuluu nyt asiaan.
Ostin Savage Circusin molemmat levyt yhtä aikaa, mikä on aina virhe: koskaan ei pitäisi ostaa useaa saman bändin levyä, koska joku/jotkut jää(vät) aina paitsioon, oikeutetusti tai ei. En ole pitänyt tukkimiehenkirjanpitoa, mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että olen kuunnellut Of Doom and Deathin useammin kuin Dreamland Manorin. En ole oikein varma miksi näin on, kun kerran pidän esikoista musiikillisesti parempana tuotoksena, mutta veikkaisin sen johtuvan samasta syystä kuin miksi kuuntelen Demons and Wizardsin kakkoslevyä esikoista enemmän: haluan olla ikuinen vastarannankiiski, vaikka olisinkin aina väärässä. Go figure.
Vaikka Of Doom and Death ei ole musiikillisesti yhtä kovatasoinen kuin Dreamland Manor, se on mielestäni edeltäjäänsä kiinnostavampi levy, koska vaikka se edelleen kuulostaa enemmän kuin vähän 1990-luvun puolivälin Blindiltä, se kuulostaa ensimmäistä kertaa Savage Circusilta itseltään. Kakkoslevyllään yhtye ei ole enää pastissi, imitaatioyritys, vaan ihan oikea bändi. Solisti Jens Carlsson, jonka pääbändi Persuader teki yhden 2000-luvun parhaista power metal -kiekoista, tulkitsee hävyttömän hienosti ja kenties se johtuu vain tottumisestani, mutta enää Of Doom and Deathilla hän ei matki Hansia ihan yhtä selkeästi. Kaikin puolin levy on edeltäjäänsä parempi...
... paitsi musiikillisesti, kuten jo mainitsin. Ei Of Doom and Death ole huono levy, vaan esimerkisi sen nimikkobiisi, The Ordeal sekä oma suosikkini Empire ovat kovia biisejä mittarilla kuin mittarilla. Levyltä ei kuitenkaan löydy ainuttakaan yhtä röyhkeästi napakymppiin napsahtavaa kappaletta kuin esikoisen Evil Eyes. Pitkät biisit (yhdeksästä biisistä yksi on pariminuuttinen Dreamland-outro ja neljä ylittää seitsemän minuutin rajan) vaatisivat selkeämpää fokusta, ei rönsyilyä rönsyilyn itsensä takia, vaan selkeämmän narraation. Kyllä, yhtyeen esikoisella kappaleet olivat pitkiä ja saatoin nurista siitä levyä käsitellessäni (en muista enkä jaksa tarkistaa, koska olen minä), mutta ainakin ne tuntuivat pitkiltä hyvästä syystä - nyt biisit ovat pitkiä, koska esikoisen biisit olivat pitkiä ja se jotenkin kuuluu nyt asiaan.
Ostin Savage Circusin molemmat levyt yhtä aikaa, mikä on aina virhe: koskaan ei pitäisi ostaa useaa saman bändin levyä, koska joku/jotkut jää(vät) aina paitsioon, oikeutetusti tai ei. En ole pitänyt tukkimiehenkirjanpitoa, mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että olen kuunnellut Of Doom and Deathin useammin kuin Dreamland Manorin. En ole oikein varma miksi näin on, kun kerran pidän esikoista musiikillisesti parempana tuotoksena, mutta veikkaisin sen johtuvan samasta syystä kuin miksi kuuntelen Demons and Wizardsin kakkoslevyä esikoista enemmän: haluan olla ikuinen vastarannankiiski, vaikka olisinkin aina väärässä. Go figure.
torstai 6. lokakuuta 2016
Powerwolf - Bible of the Beast (2009)
Powerwolfin idea kuuluu kategoriaan "miksi kukaan tullut ajatelleeksi tätä aiemmin?" Yksinkertaista, enemmän kuin vähän Sabaton-henkistä ja välittömän tarttuvaa poweria vampyyri- ja ihmissusiaiheisilla lyriikoilla, kieli poskessa kirjoitettuna, toki. Höystetään pakettia latinankielisillä fraaseilla sekä Attila Dornin klassisesti koulutetulla laululla, niin paketti alkaa olla valmis. Tällä mikstuuralla Powerwolf on kasvattanut suosiotaan tasaisesti, suoltaen uuden levyn joka toinen vuosi kauppoihin, ja kiertänyt Eurooppaa ympäriinsä.
Bible of the Beast on levy, joka toimii suuntaviivana myöhemmille Powerwolf-levyille. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat selkeämmin kasarivaikutteisia, vähemmän mahtipontisia, mutta kolmoslevy Bible of the Beastin myötä soundia hilattiin enemmän tälle vuosituhannelle ja jo mainitun Sabatonin leveyspiireille. Tämän jälkeen yhtyeen musiikillinen kehityskaari on ollut marginaalinen - pikemminkin saman levyn tekemistä uudelleen, minimaalisesti varioiden. Jos tämä tuo mieleen erään S-alkuisen militantin power metalin messiaan, se ei ole sattumaa. Olen kuitenkin paljon sympaattisempi Powerwolfia kohtaan, sillä yhtye selvästi pitää tekemisessään mukana enemmän kuin vähän huumoria - löytyypä Bible of the Beastilta kenties nerokkaimmin koskaan nimetty kappale, Resurrection by Erection.
Luin yhtyeen haastattelun noin vuosi sitten, missä joku jässiköistä (en muista enkä jaksa tarkistaa) valitteli, kuinka kriitikot eivät yleensä pidä heidän levyistään, vaikka uusin levy olikin kiitosta saanut. Tiedän täsmälleen, mistä tämä johtuu. Powerwolf on helppoa musiikkia, jonka niksit aukenevat ensimmäisellä kuuntelulla - jos ne eivät aukenisi, bändi tekisi jotain pahasti väärin - ja jolle innovaatiot ovat kirosana. Kriitikot kuuntelevat niin paljon musiikkia, että heille samoja vanhoja polkuja tallaavat tuotokset kuulostavat usein täysin yhdentekeviltä, vaikka musiikki todellisuudessa olisikin kelvollista, jopa hyvää. Kun arvostelee pari sataa levyä, joista yli puolet ovat keskenään täysin identtisiä laadun ja tyylin puolesta, siihen samaa kaavaa toistavaan mielikuvituksettomaan sontaan turtuu. Powerwolf on lyhyen askeleen päässä tästä yhdentekevyyden suosta ja yhtye tekee hommansa hyvin, mutta kovin kertakäyttöisesti. Se on toinen juttu, minkä uskon kriitikkoja yhdistävän (ainakin niitä, jotka ottavat hommansa edes hitusen tosissaan): he kuuntelevat arvosteltavat levyt monesti. Minulla on ollut tapana kuunnella levy kuin levy (paitsi jos puhutaan täysin sietämättömästä paskasta, mitä on enemmän kuin moni jaksaa uskoa) kymmenkunta kertaa. Jos levy, kuten Powerwolfin kaikki lätyt, pelaa kaikki korttinsa ensikuulemalla, se turruttaa nopeasti, mikä puolestaan näkyy arvosanassa. Tästä syystä "kriitikkohevi" (esim. Amoralin uusin/viimeinen) ei uppoa välttämättä suureen kuulijakuntaan, vaikka keräisikin erittäin korkeita arvosanoja kautta linjan - fakta on, että monet kasuaalikuuntelijat saattavat sivuuttaa levyn yhden kuuntelun perusteella, vaikka kriitikkohevilevyjä pitäisi pyöräytellä ainakin kymmenisen kertaa. En sano olevani yhtään sen parempi: monia tämän blogin varrella käsittelemääni levyä "en vain tajua", koska en ole jaksanut paneutua levyyn nihkeän ensikuuleman jälkeen täysillä.
No, tulipahan taas joristua kaikista epäoleellisista asioista. Joskus (= melko usein) käy näin. Upwards and onwards.
Bible of the Beast on levy, joka toimii suuntaviivana myöhemmille Powerwolf-levyille. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat selkeämmin kasarivaikutteisia, vähemmän mahtipontisia, mutta kolmoslevy Bible of the Beastin myötä soundia hilattiin enemmän tälle vuosituhannelle ja jo mainitun Sabatonin leveyspiireille. Tämän jälkeen yhtyeen musiikillinen kehityskaari on ollut marginaalinen - pikemminkin saman levyn tekemistä uudelleen, minimaalisesti varioiden. Jos tämä tuo mieleen erään S-alkuisen militantin power metalin messiaan, se ei ole sattumaa. Olen kuitenkin paljon sympaattisempi Powerwolfia kohtaan, sillä yhtye selvästi pitää tekemisessään mukana enemmän kuin vähän huumoria - löytyypä Bible of the Beastilta kenties nerokkaimmin koskaan nimetty kappale, Resurrection by Erection.
Luin yhtyeen haastattelun noin vuosi sitten, missä joku jässiköistä (en muista enkä jaksa tarkistaa) valitteli, kuinka kriitikot eivät yleensä pidä heidän levyistään, vaikka uusin levy olikin kiitosta saanut. Tiedän täsmälleen, mistä tämä johtuu. Powerwolf on helppoa musiikkia, jonka niksit aukenevat ensimmäisellä kuuntelulla - jos ne eivät aukenisi, bändi tekisi jotain pahasti väärin - ja jolle innovaatiot ovat kirosana. Kriitikot kuuntelevat niin paljon musiikkia, että heille samoja vanhoja polkuja tallaavat tuotokset kuulostavat usein täysin yhdentekeviltä, vaikka musiikki todellisuudessa olisikin kelvollista, jopa hyvää. Kun arvostelee pari sataa levyä, joista yli puolet ovat keskenään täysin identtisiä laadun ja tyylin puolesta, siihen samaa kaavaa toistavaan mielikuvituksettomaan sontaan turtuu. Powerwolf on lyhyen askeleen päässä tästä yhdentekevyyden suosta ja yhtye tekee hommansa hyvin, mutta kovin kertakäyttöisesti. Se on toinen juttu, minkä uskon kriitikkoja yhdistävän (ainakin niitä, jotka ottavat hommansa edes hitusen tosissaan): he kuuntelevat arvosteltavat levyt monesti. Minulla on ollut tapana kuunnella levy kuin levy (paitsi jos puhutaan täysin sietämättömästä paskasta, mitä on enemmän kuin moni jaksaa uskoa) kymmenkunta kertaa. Jos levy, kuten Powerwolfin kaikki lätyt, pelaa kaikki korttinsa ensikuulemalla, se turruttaa nopeasti, mikä puolestaan näkyy arvosanassa. Tästä syystä "kriitikkohevi" (esim. Amoralin uusin/viimeinen) ei uppoa välttämättä suureen kuulijakuntaan, vaikka keräisikin erittäin korkeita arvosanoja kautta linjan - fakta on, että monet kasuaalikuuntelijat saattavat sivuuttaa levyn yhden kuuntelun perusteella, vaikka kriitikkohevilevyjä pitäisi pyöräytellä ainakin kymmenisen kertaa. En sano olevani yhtään sen parempi: monia tämän blogin varrella käsittelemääni levyä "en vain tajua", koska en ole jaksanut paneutua levyyn nihkeän ensikuuleman jälkeen täysillä.
No, tulipahan taas joristua kaikista epäoleellisista asioista. Joskus (= melko usein) käy näin. Upwards and onwards.
perjantai 30. syyskuuta 2016
Paradise Lost - Faith Divides Us, Death Unites Us (2009)
Paradise Lost oli pitkään minulle yhtye, josta en saanut otetta: kaikkialla kehuttiin yhtyeen vanhempia levyjä, etenkin Draconian Timesia, mutta kun kuuntelin em. levyn, se jäi kylmäksi, etäiseksi ja triviaaliksi. 2009 luin Imperiumista ylistävän arvion yhtyeen uusimmasta levystä, ja päätin antaa mahdollisuuden, mutta vain yhdelle biisille - musavideo- ja nimikkorallille, Faith Divides Us, Death Unites Usille. Ja sehän toimi, oikein mallikkaasti: biisissä oli voimaa, mutta silti herkkyyttä, draamaa, ja, paremman sanan puutteessa, ihastuin kappaleeseen ikihyviksi. Lisäksi em. biisillä on erittäin komea musiikkivideo, mikä loistaa huikealla päänäyttelijättären suorituksella.
Päädyin ostamaan Faith Divides Us, Death Unites Us -lätyn vasta 2015, jolloin törmäsin siihen levykaupassa varsin tuntuvalla alennuksella. Olin varma, että levy ei voisi - hyvistä arvioista huolimatta - kestää nimikkobiisin sille lataamia odotuksia. Moisen intensiteetin ylläpitäminen kolmevarttia olisi mahdotonta, ainakin älytöntä. Jotenkin se vain, epäilyksistäni huolimatta, toimii ja juuri nimenomaan tunnepaatoksen kautta/takia. Jokainen kymmenestä kappaleesta pureutuu suoraan ihmisyyden tuskaan, elämän piinaan ja kivuliaisiin ajatuksiin tavalla, joka on hyvin kouriintuva, suoraviivainen mutta samaan aikaan hienosyinen. Esimerkiksi First Light on niin komeasti sävelletty teos - kuunnelkaa se liidi; oikeasti, mitä helvettiä! - ettei vastaavia joka levyllä ole, mutta jotenkin yhdelle levylle on osunut yhdeksän muuta, samanlaisella paatoksella tehtyä ja toteutettua onnistumista. Jokainen biisi on osa kokonaisuutta, mutta toimii silti itsenäisenä sävellyksenä. Tai kuinka Frailty rakennetaan yksinkertaisesta tunnelmointi-introsta suorastaan bläkkähtävään (kyllä se on sana, nyt ainakin) melodiaan, mistä pudottaudutaan takaisin tyypillisempään goottimetalliin - ja kaikki tämä vaivattomasti ja ilman mitään töksähtävää pakkosiirtymää.
Ei Faith Divides Us, Death Unites Us täydellinen levy ole, vaikka onkin erittäin hyvä, suorastaan erinomainen. Se on ehkä hitusen turhan tasapaksu ja loppupuolella muutama kappale jää ilman sitä viimeistä emotionaalista alakoukkua. Silti, todella, todella postiviinen (onkohan sanavalinta hyvä, kun liikutaan näin synkissä äänenmaisemissa...) yllätys, kovien odotusten jälkeekin. Vankka suositus, vaikka goottimetalli tai Paradise Lost ei olisikaan aiemmin kolahdellut.
Päädyin ostamaan Faith Divides Us, Death Unites Us -lätyn vasta 2015, jolloin törmäsin siihen levykaupassa varsin tuntuvalla alennuksella. Olin varma, että levy ei voisi - hyvistä arvioista huolimatta - kestää nimikkobiisin sille lataamia odotuksia. Moisen intensiteetin ylläpitäminen kolmevarttia olisi mahdotonta, ainakin älytöntä. Jotenkin se vain, epäilyksistäni huolimatta, toimii ja juuri nimenomaan tunnepaatoksen kautta/takia. Jokainen kymmenestä kappaleesta pureutuu suoraan ihmisyyden tuskaan, elämän piinaan ja kivuliaisiin ajatuksiin tavalla, joka on hyvin kouriintuva, suoraviivainen mutta samaan aikaan hienosyinen. Esimerkiksi First Light on niin komeasti sävelletty teos - kuunnelkaa se liidi; oikeasti, mitä helvettiä! - ettei vastaavia joka levyllä ole, mutta jotenkin yhdelle levylle on osunut yhdeksän muuta, samanlaisella paatoksella tehtyä ja toteutettua onnistumista. Jokainen biisi on osa kokonaisuutta, mutta toimii silti itsenäisenä sävellyksenä. Tai kuinka Frailty rakennetaan yksinkertaisesta tunnelmointi-introsta suorastaan bläkkähtävään (kyllä se on sana, nyt ainakin) melodiaan, mistä pudottaudutaan takaisin tyypillisempään goottimetalliin - ja kaikki tämä vaivattomasti ja ilman mitään töksähtävää pakkosiirtymää.
Ei Faith Divides Us, Death Unites Us täydellinen levy ole, vaikka onkin erittäin hyvä, suorastaan erinomainen. Se on ehkä hitusen turhan tasapaksu ja loppupuolella muutama kappale jää ilman sitä viimeistä emotionaalista alakoukkua. Silti, todella, todella postiviinen (onkohan sanavalinta hyvä, kun liikutaan näin synkissä äänenmaisemissa...) yllätys, kovien odotusten jälkeekin. Vankka suositus, vaikka goottimetalli tai Paradise Lost ei olisikaan aiemmin kolahdellut.
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Nile - Those Whom the Gods Detest (2009)
Those Whom the Gods Detest on kinkkinen levy, koska sinänsä siinä ei ole mitään vikaa - ihan sama juttu kuin yhtyeen sittemmin julkaisemissa levyissä (no, At the Gates of Sethu oli hiukan väsähtänyt, mutta ei silti toivoton keissi). Levy on äärettömän hyvin tehty, soitettu tarkemmin kuin on suotavaa odottaa keneltäkään ja kokonaisuutena paketti on juuri sellainen, mitä Nileltä sopiikin odottaa. Kappaleet murskaavat, repivät ja jauhavat luupölypilveksi, kunnes sylkevät ilmoille kaikki vastarinnan jäänteet. Periaatteessa levyn pitäisi olla yhtyeensä parhaita, mutta kun se ei ole.
Monille Ithyphallic oli levy, millä Nile haukkasi paskaa nielun täydeltä, mutta minä pidän kiinni siitä, että kyseessä on hyvä levy. Syyni ovat osin henkilökohtaiset - se oli levy, jota odotin ja luukutin täyspäiväisesti, minkä takia siitä on tullut elimellinen osa teinivuosiani - mutta myös lähtöisin ihan levystä itsestään. Minulle Ithyphallic on uniikki levy, jonka vain Nile vuosimallia 2007 olisi voinut tehdä: se ei ole täydellinen, eikä edes bändinsä paras, mutta silti oma teoksensa, itsenäisillä jaloillaan seisova (kivikyrpäinen) kolossi. Those Whom the Gods Detest puolestaan on "vain yksi hyvä moderni death metal -levy" - kyllä sen Nileksi tunnistaa, mutta vain Nileksi yleisenä huomiona, ei Nileksi vuonna se-ja-se. Jos olisi olemassa muistilista kaikista asioista, mitkä tekevät Nilestä Nilen, Those Whom the Gods Detestiltä olisi mahdollista löytää kaikki muistilistan kohdat mutta ei mitään muuta. Se on vain Nile-levy, ei enempää tai vähempää.
Monille se riittää - yleinen mielipide on, että Those Whom the Gods Detest on edeltäjäänsä parempi levy - mutta minä en halua yhdeltä silloisista suosikkiyhtyeistäni takuuvarmaa levyä, mikä ei tuo mitään uutta pöydälle, vaikka tekeekin kaiken periaatteessa juuri oikein. Tämän takia en jaksa kuunnella AC/DC:ltä juuri muuta kuin Back in Blackiä - muut levyt tekevät samat jutut kuin em. lätty, mutta vähemmän onnistuneesti.
Mitä enemmän viihdeteollisuutta - oli ala sitten elokuvat, kirjallisuus, musiikki tai videopelit - tarkkailen, sitä selvemmin huomaan, että ihmiset eivät halua aidosti uutta, vaan tuttua ja turvallista. Ei niin väliä, vaikka kaikki mahdolliset kliseet, troopit ja topokset toistettaisiin copy-paste-menetelmällä genren oppikirjasta, vaan kunhan kaikki käy kuten kokija osaa odottaa ennen kokemusta. Tämän takia dekkareissa suurin innovaatio on se, mihin murha-/rikosmysteeri sijoittuu tai kuka sitä ratkoo; UbiSoft työntää joka vuosi kymmenen pelimekaniikaltaan identtistä hiekkalaatikkopeliä kauppoihin ja tekee miljoonien voitot niillä. Luin pomon haasteesta elämäni ensimmäisen chick-lit-romaanin, ja se oli juuri niin geneerinen kuin olla ja voi (huonolla tavalla satumainen, täysin kaikesta todellisuudesta irtaantunut voimafantasia), joten kenties kitkeryyteni tulee sieltä suunnalta, mene ja tiedä.
Pointti oli kuitenkin tämä: minä en halua tuttua tuubaa kerrasta toiseen, vaan uutta, joka pakottaa suhteuttamaan taiteilijan aiemman tuotannon tiukemmin omaan aikaansa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen bändin/kirjailijan/elokuvaohjaajan/videopelistudion pitäisi muuttaa tyylinsä täysin jokaisella kerralla - vaikka se olisikin erittäin kunnioitettavaa - vaan uuden tulokulman löytämistä vanhaan. Sitä, minulle, Those Whom the Gods Detest ei tarjoa; jos jonkun pitäisi generoida tyhjästä ilmasta tyyppiesimerkki Nile-levystä, maailmaan materialisoituisi Those Whom the Gods Detest.
Monille Ithyphallic oli levy, millä Nile haukkasi paskaa nielun täydeltä, mutta minä pidän kiinni siitä, että kyseessä on hyvä levy. Syyni ovat osin henkilökohtaiset - se oli levy, jota odotin ja luukutin täyspäiväisesti, minkä takia siitä on tullut elimellinen osa teinivuosiani - mutta myös lähtöisin ihan levystä itsestään. Minulle Ithyphallic on uniikki levy, jonka vain Nile vuosimallia 2007 olisi voinut tehdä: se ei ole täydellinen, eikä edes bändinsä paras, mutta silti oma teoksensa, itsenäisillä jaloillaan seisova (kivikyrpäinen) kolossi. Those Whom the Gods Detest puolestaan on "vain yksi hyvä moderni death metal -levy" - kyllä sen Nileksi tunnistaa, mutta vain Nileksi yleisenä huomiona, ei Nileksi vuonna se-ja-se. Jos olisi olemassa muistilista kaikista asioista, mitkä tekevät Nilestä Nilen, Those Whom the Gods Detestiltä olisi mahdollista löytää kaikki muistilistan kohdat mutta ei mitään muuta. Se on vain Nile-levy, ei enempää tai vähempää.
Monille se riittää - yleinen mielipide on, että Those Whom the Gods Detest on edeltäjäänsä parempi levy - mutta minä en halua yhdeltä silloisista suosikkiyhtyeistäni takuuvarmaa levyä, mikä ei tuo mitään uutta pöydälle, vaikka tekeekin kaiken periaatteessa juuri oikein. Tämän takia en jaksa kuunnella AC/DC:ltä juuri muuta kuin Back in Blackiä - muut levyt tekevät samat jutut kuin em. lätty, mutta vähemmän onnistuneesti.
Mitä enemmän viihdeteollisuutta - oli ala sitten elokuvat, kirjallisuus, musiikki tai videopelit - tarkkailen, sitä selvemmin huomaan, että ihmiset eivät halua aidosti uutta, vaan tuttua ja turvallista. Ei niin väliä, vaikka kaikki mahdolliset kliseet, troopit ja topokset toistettaisiin copy-paste-menetelmällä genren oppikirjasta, vaan kunhan kaikki käy kuten kokija osaa odottaa ennen kokemusta. Tämän takia dekkareissa suurin innovaatio on se, mihin murha-/rikosmysteeri sijoittuu tai kuka sitä ratkoo; UbiSoft työntää joka vuosi kymmenen pelimekaniikaltaan identtistä hiekkalaatikkopeliä kauppoihin ja tekee miljoonien voitot niillä. Luin pomon haasteesta elämäni ensimmäisen chick-lit-romaanin, ja se oli juuri niin geneerinen kuin olla ja voi (huonolla tavalla satumainen, täysin kaikesta todellisuudesta irtaantunut voimafantasia), joten kenties kitkeryyteni tulee sieltä suunnalta, mene ja tiedä.
Pointti oli kuitenkin tämä: minä en halua tuttua tuubaa kerrasta toiseen, vaan uutta, joka pakottaa suhteuttamaan taiteilijan aiemman tuotannon tiukemmin omaan aikaansa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen bändin/kirjailijan/elokuvaohjaajan/videopelistudion pitäisi muuttaa tyylinsä täysin jokaisella kerralla - vaikka se olisikin erittäin kunnioitettavaa - vaan uuden tulokulman löytämistä vanhaan. Sitä, minulle, Those Whom the Gods Detest ei tarjoa; jos jonkun pitäisi generoida tyhjästä ilmasta tyyppiesimerkki Nile-levystä, maailmaan materialisoituisi Those Whom the Gods Detest.
maanantai 19. syyskuuta 2016
Megadeth - Endgame (2009)
Megadeth kuoli 1990-luvun puolivälissä vuosikymmeneksi. Ei, yhtye ei hajonnut, koska yhtye on Dave Mustaine ja hän on edelleen (fyysisesti ainakin) yhtenä kappaleena, mutta kun puhutaan musiikista... kyllä, Megadeth kuoli. 2004 yhtye teki jonkinmuotoista paluuta laadun äärelle, mutta vieläkään ei homma oikein lähtenyt käyntiin. En usko olleeni ainoa, jolle kaikki Countdown to Extinctionin jälkeen tehty on asteikolla enemmän tai vähemmän paskaa... aina Endgameen asti.
Ei, Endgame ei ole erinomainen levy, mutta ainakin se kuulostaa Megadethiltä - vihaiselta, koukeroiselta ja silti suoraviivaiselta, ja kaikki kuorutetaan Mustainen puhevokaaleilla. Ei sen tarvitse olla yhtään monimutkaisempaa, kunhan riffit ovat hyviä ja tempo korkea. Kukaan tuskin tohtii odottaa uutta Rust in Peacea, mutta silti viitisentoista vuotta paskaa on paljon kenelle tahansa fanille, kasuaalikuuntelijoista puhumattakaan. Endgame oli levy, joka osoitti, että Mustaine osaa vielä tehdä hyvää musiikkia, jos sille päälle sattuu, eikä Megadeth ole (kuten se toinen Me-alkuinen rässsijätti) nostalgian varalla kiertävä pystyyn kuollut ruho.
Kappaleista on vaikea puhua sanomatta psykedeelisen kaksinaismoralistisia juttuja: toisaalta rallit ovat juuri sitä, mitä Megadethiltä pitäisikin odottaa, mutta silti ne eivät ole riittävästi; biiseissä on vihaisuutta ja melodiaa, kuten vanhoissa klassikkolevyissä, mutta silti suoraviivainen mäiske tai kertosäekoukut eivät toimi kuten pitäisi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta silti ei ole. Isoin ongelma on se, että vaikka palaset ovat oikeita, ne eivät löydä paikkojaan - kuka vain voi tehdä maailman suurimman palapelin heittelemällä oikeat palikat summittain kehikon sisään, mutta ei sitä silti onnistuneena kasaamisena voi pitää. Sellainen mielikuva minulle Endgamesta tulee: periaatteessa kaikki on olemassa, mutta silti jotakin puuttuu.
Ymmärrän täysin, miksi monille Endgame on ollut viimevuosikymmenen parhaita levyjä: viidentoista vuoden nihkeilyn jälkeen sen täytyy kuulostaa Rust in Peacen jatko-osalta (vaikka se ei oikeasti ole) sekä ihan hel-evetin hyvältä levyltä (vaikka se ei oikeasti ole). Siinä on vimmaa, vauhtia ja koukkuja, mutta silti se ei ole kuin hyvä levy - ei erinomainen, oivaltava tai gamechanger kuten Rust in Peace, vaan hyvä levy. Paras, mitä Mustaine onnistui vaihtelevan miehistönsä kanssa tekemään ennen kuin Anno Domini 2016 sukellettiin dystopiaan. Ja ei, en puhu äärioikeiston noususta ja populistipossujen marssista valtaan ympäri läntistä sivilisaatiota.
Ei, Endgame ei ole erinomainen levy, mutta ainakin se kuulostaa Megadethiltä - vihaiselta, koukeroiselta ja silti suoraviivaiselta, ja kaikki kuorutetaan Mustainen puhevokaaleilla. Ei sen tarvitse olla yhtään monimutkaisempaa, kunhan riffit ovat hyviä ja tempo korkea. Kukaan tuskin tohtii odottaa uutta Rust in Peacea, mutta silti viitisentoista vuotta paskaa on paljon kenelle tahansa fanille, kasuaalikuuntelijoista puhumattakaan. Endgame oli levy, joka osoitti, että Mustaine osaa vielä tehdä hyvää musiikkia, jos sille päälle sattuu, eikä Megadeth ole (kuten se toinen Me-alkuinen rässsijätti) nostalgian varalla kiertävä pystyyn kuollut ruho.
Kappaleista on vaikea puhua sanomatta psykedeelisen kaksinaismoralistisia juttuja: toisaalta rallit ovat juuri sitä, mitä Megadethiltä pitäisikin odottaa, mutta silti ne eivät ole riittävästi; biiseissä on vihaisuutta ja melodiaa, kuten vanhoissa klassikkolevyissä, mutta silti suoraviivainen mäiske tai kertosäekoukut eivät toimi kuten pitäisi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta silti ei ole. Isoin ongelma on se, että vaikka palaset ovat oikeita, ne eivät löydä paikkojaan - kuka vain voi tehdä maailman suurimman palapelin heittelemällä oikeat palikat summittain kehikon sisään, mutta ei sitä silti onnistuneena kasaamisena voi pitää. Sellainen mielikuva minulle Endgamesta tulee: periaatteessa kaikki on olemassa, mutta silti jotakin puuttuu.
Ymmärrän täysin, miksi monille Endgame on ollut viimevuosikymmenen parhaita levyjä: viidentoista vuoden nihkeilyn jälkeen sen täytyy kuulostaa Rust in Peacen jatko-osalta (vaikka se ei oikeasti ole) sekä ihan hel-evetin hyvältä levyltä (vaikka se ei oikeasti ole). Siinä on vimmaa, vauhtia ja koukkuja, mutta silti se ei ole kuin hyvä levy - ei erinomainen, oivaltava tai gamechanger kuten Rust in Peace, vaan hyvä levy. Paras, mitä Mustaine onnistui vaihtelevan miehistönsä kanssa tekemään ennen kuin Anno Domini 2016 sukellettiin dystopiaan. Ja ei, en puhu äärioikeiston noususta ja populistipossujen marssista valtaan ympäri läntistä sivilisaatiota.
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
Mastodon - Crack the Skye (2009)
Minulle vanha Mastodon ei ole oikein koskaan lähtenyt: ostin pitkällisen hehkutuksen päätteeksi vuoden 2013 paikkeilla Blood Mountainin, mutta se on jäänyt minimaaliselle kuuntelulle; ensimmäiselllä kokemallani metallikeikalla, Iron Maidenin vuoden 2005 show Jäähallilla, Mastodon oli lämppäämässä, ekä vaikutelma ollut mairitteleva neljätoistavuotiaan räkänokan tajunnan tarrapaperilla. Oikeastaan en ollut yhtyeestä kiinnostunut millään muotoa vuosien 2005 ja 2009 välillä, mutta sitten yhtye muutti tyyliään rajusti - poljento oli edelleen progea, mutta ideaa tuntui olevan enemmän matkassa. Minulle yhtyeen tyylimuutos kuvastui kahteen kappaleeseen, sinkku- ja musavideolohkaisuun, Oblivioniin ja Divinationsiin.
Myönnän rehellisesti, että en pidä edes Crack the Skyetä kovin erikoisena kiekkona, vaikka se onkin kuulemistani Mastodon-levytyksistä kiinnostavin ja (vähäisen perehtymisen pohjalta) paras. Kappaleissa on koukku ja melodia, vaikka se ei ole rautalangasta väännetty hokema tai poppikertsi. Missään nimessä levy ei ole helppoa kuultavaa: seitsemän biisiä ja 50 minuuttia kertoo omaa selkeää kieltään monipolvisesta ja -mutkaisesta ilmaisusta. Minua monimutkaisuus tai kikkailevaisuus tai rivien väleihin punotut koukut eivät haittaa, kunhan musiikin flow pysyy yllä, ja juuri siinä taitaa olla suurin ongelma levyllä. Kappaleet ovat kokoelma luovia ideoita ja jippoja, mutta niiden osaset jäävät pelkiksi ekspressionistisen palapelin dadaistisiksi pikseleiksi. Poikkeuksia toki on - etenkin mainitut sinkkulohkaisut sekä The Czarin alkupuolisko menevät eteerisissä tunnelmissa - mutta kokonaisuutena levy tuntuu irrallisten osasten sekametelisopalta.
Olen melkoisen vakuuttunut, että jonakin päivänä tajuan Mastodonin. Se tapahtuu kuin sormia napsauttamalla - SNÄP - ja sitten en voi olla ylistämättä yhtyettä liikaa. Vielä tuo päivä ei ole tapahtunut, enkä usko sen tapahtuvan lähiaikoina, koska kuuntelin äskettäin Blood Mountainin eikä se herättänyt mitään erityisempiä tuntemuksia. Crack the Skyen punaisen langan sentään löydän, vaikka en pidäkään sitä nerokkaana - pelkkä eteerinen pyörittely ja oivaltavat flow'nkatkajaistalkoot eivät ole nerouden tai erinomaisuuden synonyymejä, ainakaan minulle. Vielä. Ehkä joskus. Ei ainakaan nyt.
Myönnän rehellisesti, että en pidä edes Crack the Skyetä kovin erikoisena kiekkona, vaikka se onkin kuulemistani Mastodon-levytyksistä kiinnostavin ja (vähäisen perehtymisen pohjalta) paras. Kappaleissa on koukku ja melodia, vaikka se ei ole rautalangasta väännetty hokema tai poppikertsi. Missään nimessä levy ei ole helppoa kuultavaa: seitsemän biisiä ja 50 minuuttia kertoo omaa selkeää kieltään monipolvisesta ja -mutkaisesta ilmaisusta. Minua monimutkaisuus tai kikkailevaisuus tai rivien väleihin punotut koukut eivät haittaa, kunhan musiikin flow pysyy yllä, ja juuri siinä taitaa olla suurin ongelma levyllä. Kappaleet ovat kokoelma luovia ideoita ja jippoja, mutta niiden osaset jäävät pelkiksi ekspressionistisen palapelin dadaistisiksi pikseleiksi. Poikkeuksia toki on - etenkin mainitut sinkkulohkaisut sekä The Czarin alkupuolisko menevät eteerisissä tunnelmissa - mutta kokonaisuutena levy tuntuu irrallisten osasten sekametelisopalta.
Olen melkoisen vakuuttunut, että jonakin päivänä tajuan Mastodonin. Se tapahtuu kuin sormia napsauttamalla - SNÄP - ja sitten en voi olla ylistämättä yhtyettä liikaa. Vielä tuo päivä ei ole tapahtunut, enkä usko sen tapahtuvan lähiaikoina, koska kuuntelin äskettäin Blood Mountainin eikä se herättänyt mitään erityisempiä tuntemuksia. Crack the Skyen punaisen langan sentään löydän, vaikka en pidäkään sitä nerokkaana - pelkkä eteerinen pyörittely ja oivaltavat flow'nkatkajaistalkoot eivät ole nerouden tai erinomaisuuden synonyymejä, ainakaan minulle. Vielä. Ehkä joskus. Ei ainakaan nyt.
torstai 15. syyskuuta 2016
Manowar - Thunder in the Sky (2009)
Thunder in the Sky oli jokunen vuosi takaperin hieman harvinaisempi Manowar-tuotos, sillä EP:tä myytiin ainoastaan vuoden 2009 kiertueella, mistä omanikin ostin. Mutta, koska puhutaan Manowarista, mistään ei sovi tehdä kovin harvinaista, koska silloin mahdollinen ostajakunta joutuu hankkimaan käytettyjä kappaleita tai latailemaan/striimailemaan netistä, mikä olisi Joey DeMaion rahavirrasta pois. Nykyään Thunder in the Skyta saanee varsin vaivattomasti, joten se siitä keräilykappaleesta... EP:n historiassa on myös toinen kiinnostava yksityiskohta, hukattu mahdollisuus: EP:n piti toimia johdantona tulevalle levykokonaisuuspaketille, jonka tarina olisi Manowarin ja saksalaisen fantasiakirjailija Wolgang Hohlbeinin nikkaroima "The Asgard Saga". Moista konseptilevyä ei koskaan tehty - tuskinpa tarina mitään nobeleita olisi voittanutkaan - ja niiden lyhyiden välähdysten perusteella, mitä Thunder in the Sky tarjoaa, siinä olisi voinut olla enemmän ideaa kuin... no, missään mitä Manowar on sittemmin tehnyt.
Thunder in the Sky on manowarein julkaisu koskaan: sillä on neljä timanttista äijähevirallia, yksi kuolettavan tylsä balladi, tarpeeton historialla mehustelu sekä säälittävin fanipalvelus koskaan. Osoittakaa minulle yksikin Manowarin tuotos, mikä paremmin sisällyttää Manowarin vahvuudet ja surkuhupaisuuden yhtä tehokkaasti - eipä taida moista olla!
Ensin ne hyvät jutut: neljä oikeaa biisiä ovat vahvaa perus-Manowaria, jopa yhtyeen uran paremmasta päästä. Thunder in the Sky, Let the Gods Decide, God or Man sekä jo ennen EP:n julkaisua julkaistu Die with Honor ovat juuri niin yksinkertaisen tarttuvia, kuin DeMaion egokoneistolta sopiikin olettaa. Hävytön groove, tiukat koukut sekä simppelit riffit, joissa ei ole mitään nykypäivän hömpötyskrumeluureja, vaan pelkkää dempattua E:tä. Tälläisissä biiseissä Manowar on parhaillaan, ja vain niitä se tekee oikeasti hyvin. Vittuun kaikki ajatukset lyriikoiden korniudesta, yliyksinkertaistetuista sovituksista ja niin edelleen - pelkkää, suoraviivaista heviä, perkele.
Mutta kaikki muu EP:ssä onkin juuri niin hirveää kuin kuvitella saattaa: uusioversio The Crown and the Ringistä on aivan tarpeeton, jota kuunnellessa toivoo vain kuuntelevansa alkuperäistä; Father on munaton ajantappaja, joka tehty ihan vain sen takia, että joku balladi pitäisi olla levyllä. Samainen isukkibiisi on myös äänitetty yhteensä kuudellatoista kielellä - eli jos tavanomainen paska balladi tuntui liian tutulta, niin nyt on mahdollisuus kuunnella se sama biisi lähes tunnistamattomalla suomella laulettuna! Siis anteeksi mitä? Eikö tämä ole nyt se pohja, mistä ei enää voi mennä alaspäin? Näin väkisin väännetty fanipalvelus, epätoivoinen yritys saada jotakin erikoista täydellisen merkityksettömään julkaisuun, "antaa faneille jotakin takaisin"? Tämä on surullista, oikeasti: en osaa olla ärtynyt, koska näen sieluni silmin DeMaion mutisemassa itselleen "me ollaan paras bändi maailmassa, koska me tehdään meiän faneille jotain näin mageeta..." Mutta ei se ole mageeta, Joey, vaan aivan saatanan surullista, vanha pieru luulemassa itsestään liikoja.
Ja, jotenkin, Manowar on vain sukeltanut syvemmälle Thunder in the Skyn jälkeen. Vieläkään bändi ei osaa kuolla pois, vaan rahaa on tehtävä vanhoilla hiteillä, vaikka mitään luovuutta tai taiteellista arvoa bändillä ei ole ollut kohta kymmeneen vuoteen.
Thunder in the Sky on manowarein julkaisu koskaan: sillä on neljä timanttista äijähevirallia, yksi kuolettavan tylsä balladi, tarpeeton historialla mehustelu sekä säälittävin fanipalvelus koskaan. Osoittakaa minulle yksikin Manowarin tuotos, mikä paremmin sisällyttää Manowarin vahvuudet ja surkuhupaisuuden yhtä tehokkaasti - eipä taida moista olla!
Ensin ne hyvät jutut: neljä oikeaa biisiä ovat vahvaa perus-Manowaria, jopa yhtyeen uran paremmasta päästä. Thunder in the Sky, Let the Gods Decide, God or Man sekä jo ennen EP:n julkaisua julkaistu Die with Honor ovat juuri niin yksinkertaisen tarttuvia, kuin DeMaion egokoneistolta sopiikin olettaa. Hävytön groove, tiukat koukut sekä simppelit riffit, joissa ei ole mitään nykypäivän hömpötyskrumeluureja, vaan pelkkää dempattua E:tä. Tälläisissä biiseissä Manowar on parhaillaan, ja vain niitä se tekee oikeasti hyvin. Vittuun kaikki ajatukset lyriikoiden korniudesta, yliyksinkertaistetuista sovituksista ja niin edelleen - pelkkää, suoraviivaista heviä, perkele.
Mutta kaikki muu EP:ssä onkin juuri niin hirveää kuin kuvitella saattaa: uusioversio The Crown and the Ringistä on aivan tarpeeton, jota kuunnellessa toivoo vain kuuntelevansa alkuperäistä; Father on munaton ajantappaja, joka tehty ihan vain sen takia, että joku balladi pitäisi olla levyllä. Samainen isukkibiisi on myös äänitetty yhteensä kuudellatoista kielellä - eli jos tavanomainen paska balladi tuntui liian tutulta, niin nyt on mahdollisuus kuunnella se sama biisi lähes tunnistamattomalla suomella laulettuna! Siis anteeksi mitä? Eikö tämä ole nyt se pohja, mistä ei enää voi mennä alaspäin? Näin väkisin väännetty fanipalvelus, epätoivoinen yritys saada jotakin erikoista täydellisen merkityksettömään julkaisuun, "antaa faneille jotakin takaisin"? Tämä on surullista, oikeasti: en osaa olla ärtynyt, koska näen sieluni silmin DeMaion mutisemassa itselleen "me ollaan paras bändi maailmassa, koska me tehdään meiän faneille jotain näin mageeta..." Mutta ei se ole mageeta, Joey, vaan aivan saatanan surullista, vanha pieru luulemassa itsestään liikoja.
Ja, jotenkin, Manowar on vain sukeltanut syvemmälle Thunder in the Skyn jälkeen. Vieläkään bändi ei osaa kuolla pois, vaan rahaa on tehtävä vanhoilla hiteillä, vaikka mitään luovuutta tai taiteellista arvoa bändillä ei ole ollut kohta kymmeneen vuoteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)