Finntroll - Nieflvind (2010)

Ah, Finntroll, ruotsin opintojeni moninkertainen pelastava peikkoenkeli ja bändi, jota en tajua. Olin siinä uskossa ja toivossa, että levykokoelmastani löytyisi vain kaksi Finntrollin levyä, Jaktens Tid sekä Nattfödd, mutta olin väärässä - tämä ei johdu siitä, että olisin sellainen levyhamsteri, etten enää pysyisi kärryillä mitä on milloinkin tullut hankittua, vaan että kaikki Finntrollin levyt (samoin kuin Nasumit ja Northerit) ovat tulleet kokoelmaan silloin, kun muutimme tyttöystäväni kanssa yhteen kesällä 2013. Siitä vajaa 700:sta levystä, jotka omaan, noin parikymmentä on tyttöystäväni mukaan tuomia ja hankkimia. Nieflvind on levy, jota en usko kuunnelleeni kertaakaan ennen tämän blogitekstin valmistelua - tämä kertoo siitä, kuinka innokas peikkohumppahevin diggailija olen.

Käsi ylös kaikki, jotka yllättyvät, kun sanon etten vieläkään käsitä Finntrollia. Ei se humppa vain osu pirtaani, vaikka kuinka kristittyjä metsästävillä peikoilla ja örinällä maustettaisiin. Jo ensimmäisestä varsinaisesta kappaleesta, Solsagan, alkaen ärsytyskertoin nousee katon tuntumaan eikä laskeudu sieltä kuin hetkittäin. Kaikki kilinät, kolinat, hai-jai-jai-jai-huutelut sekä pomppumeininki (tämä on olevinaan ovela viittaus takavuosien lastenmusiikkijättiläiseen, joka pyrki saamaan kaikki intoutumaan kengurumeiningistä) särähtävät korvaani kuin rumpukalvon läpi työnnettävä kaksikymmentä tuumainen jääpiikki. Jos touhusta riisuttaisiin kaikki turhat kikkailut ja krumeluurit, kenties pitäisin levystä ja bändistä enemmän, mutta nyt ne hyvät melodiat, riffit ja ideat kourrutetaan niin sietämättömällä munanhipelöinnillä, että taidan suosiolla jättää tämän hupijunan ensimmäisellä asemalla.

Aina tasaisin väliajoin Nieflvind antaa Henri "Trollhorn" Sorvalin sävelkorvan paistaa rakosten väleistä ja näinä hetkinä homma toimii. Det frusna munnenin alku, esimerkiksi, on ihan mukava rypistely - joka toki menee kaivoon melko pian, kun kakkoskikat heitetään kehiin. Vastaavasti Ett norrskendåd alkaa enemmän kuin vähän Moonsorrow'n Pakanajuhlaa muistuttavalla pillipiiparimelodialla, mutta muuttuu säkeistöään varten menevämmäksi ja vähemmän rasittavaksi. Näitä hetkiä on siellä sun täällä, mutta kun lopetan levyn kuuntelun, huomaan muistavani vain ärsytystä ja hyvät hetket jäävät turhan nopeasti unholaan.

Olen varmaan liian kriittinen tai mulkku Finntrollia kohtaan, mutta homma ei yksinkertaisesti osu makuhermooni. Ei, korjaan: homma voisi osua makuhermooni, mutta kaikki ylimääräinen kuorrutus pilaa muuten oivalliselta vaikuttavan kakun. Olisin jopa valmis antamaan anteeksi ruotsinkieliset lyriikat, jos turhat tarpeeton schaisse riisuttaisiin pois - ja tämä on kaltaiseltani yläasteen ja lukion ruotsinkirjat kevään tullessa pallogrillissä polttaneelta jäbältä aika kova myönnytys.