Päivän teema näyttäisi olevan huonot soundit: kirjoitin juuri Imperiumiin arvion keskinkertaisesta levystä, joka on totaalisesti sössitty kenties paskimmalla rumpumiksauksella mies(tai nais-)muistiin, ja nyt raapustan blogitekstiä levystä, joka kärsii hyvin samankaltaisesta ongelmasta (monien muiden ohessa). Tolkin Timpan paras levy Stratovariuksesta lähdön jälkeen on Avalon-metallioopperan ensimmäinen levy The Land of New Hope, jolla Tolkki osoitti kaltaisilleni epäilijöille, että kun homma toimii, se muuten myös toimii niin maan perkeleen komeasti. Vastaavasti Straovariuksen jälkeisen Tolkin huonoin levy on joko Revolution Renaissancen kakkoslevy Age of Aquaris tai Avalonin kakkonen (oh, the puns!) Angels of the Apocalypse. Levy on sellainen rengasrovio, että en oikeastaan meinaa keksiä mistä aloittaa.
Aloitetaan vaikka siitä, että The Land of New Hopen vakuuttava solistikatras karsitaan pääpiirteissään B- tai C-luokan korvikkeisiin. Ei Russel Allenia, Michael Kiskeä tai Rob Rockia, vaan tilalla Fabio Lione (joka oli hyvä solisti hetken ajan vuosituhannen vaihteessa), David DeFeis (jota parhaimpina päivinä joko inhoaa tai rakastaa, huonoina päivinä vihaa) ja Zak Stevens (hieno solisti vuonna 1995). Elize Ryd palaa ja on oikein mainio, Simone Simmons ja Caterina Nix hoitavat (vähät) hommansa kelvollisesti ja ilman Floor Jansenia levyssä ei olisi mitään kuulemisen arvoista. Jansen on, kuten kenties mainittua, yksi monipuolisimpia ja parhaita nykyisiä metallilaulajia, joka pystyy saamaan melkein minkä tahansa biisin kuulostamaan hyvältä. Silti Tolkki on onnistunut typistämään Jansenin ilmaisun yksiuloitteiseen huokailuun - miksi helvetissä Jansen ei saa revitellä ei niin yhtään jossain Design the Centuryssä? Olisiko se tehnyt biisistä liian siedettävän? Ja, kuten mainittua, Jansen on selvästi levyn parasta antia, kun DeFeisin laulama Rise of the 4th Reich lähes kuuntelukelvoton.
Tympeiden solistien lisäksi kappalemateriaali on laiskaa ja umpimaneerista Tolkkia, ilman parhaita oivalluksia tai ikimuistettavimpia hetkiä. Jos levyn johtosingleksi on nostettu munaton ja välittömästi unohdettu Design the Century, kroolataan syvällä pohjamudissa. Lisäksi, kuten tämän blogitekstin ensimmäisestä virkkeestä käy selväksi, myös soundit ovat häkellyttävän ohuet ja niitä on (epätoivoisesti, oletan) yritetty täydentää turhanpäiväisillä ja huonolta kuulostavilla orkestraatioilla. Kun The Land of New Hope muistutti Tolkin erinomaisuudesta, Angels of the Apocalypse muistuttaa Tolkin surkeudesta.
perjantai 29. joulukuuta 2017
perjantai 22. joulukuuta 2017
At the Gates - At War with Reality (2014)
Mun on pitkään, melkein kymmenen vuotta (ei, niin kauan ei ole edellisestä blogitekstistä, vaikka samalta se tuntuukin, haha) perehtyä At the Gatesiin yhtä levyä paremmin. Ostin Sen Yhden Levyn vuonna 2008 ja olen kuunnellut sitä tasaisesti siitä saakka, mutta yhtyeen varhaisempi tuotanto on jäänyt hankkimatta ja, täten, tutustumatta. 2014 bändi teki paluun ja reunionkiekko At War with Reality keräsi kovat kehut, mutta, At the Gates -laiminlyöntityylilleni uskollisesti, kiekko jäi hankkimatta, kunnes vuoden 2017 syksyllä bongasin sen alennetulla hinnalla ja ajattelin, että vittujen vittu, kai se pitäisi ottaa haltuun.
Hyvä että otin, koska At War With Reality on erittäin laadukas levy. Se ei kuulosta siltä, kuin At the Gates ei olisi koskaan lopettanutkaan, vaan siltä, että bändillä oli parinkymmenen vuoden levytystauon jälkeen kova halu näyttää, että turpaanveto sujuu edelleen. Etenkin, kun ottaa huomioon The Hauntedin (eli At the Gatesissa vaikuttavien Björlerien toisen bändin) levytysten heikon tason sitten erinomaisen rEVOLVErin. Samalla tavalla myös vuoden 1995 perään haihatteleminen on turhaa, koska niin hyvä kuin Slaughter of the Soul on, sen toistaminen ei tuottaisi mitään muuta kuin epätoivoisen fanipalveluksen, joka olisi oikeasti pelkästään napakka kantapääisku munille, sillä bändin jätkät eivät enää ole parikymppisiä angstisia myöhäisteinejä, vaan keski-ikäisiä ukkoja. At War with Reality on selvää jatkumoa Slaughter of the Soulista, mutta on silti oma juttunsa. Juuri näin reunionit pitäisikin tehdä. Lisäksi kappalemateriaali on helvetin hyvää, ihan oikeasti, ja... Vitut, kyllä mä aion sanoa tätä yhdeksi onnistuneimmista reunionlevyistä koskaan.
Liian monesti reunionlevyt ovat kuvaamani kaltaisia "hei, älkää viittikö olla tollasia, kyllä me ollaan ihan samanlaisia kuin silloin joskus, vaikka eihän me oikeesti olla ja ei me haluttais tätä levyä tehä, mutta kun managementti vaatii ja rahaahan tällä tekee" -pökäleitä. Aivan liian harvoin reunionkiekolla saadaan mitään taiteellista uskottavuutta aikaiseksi, vaan 90% ajasta ne ovat pelkkä ohuita valeasuja oikeuttamaan uuden maailman- ja, usein, jäähyväiskiertueen... vai pitääkö ne vetää perä-perää, että jäähyvästeissä on mitään uskottavuuden kaltaistakaan? Voiko sitten alkaa pyörtää sanoja kesken kiertueen, että ei me koskaan sanottu, että me lopetetaan tähän, vaan että me ei enää tehdä maailmankiertueita, mutta muutamia keikkoja voidaan heittää tasaisin väliajoin, kun rahat alkaa olla lopussa.
Hyvä että otin, koska At War With Reality on erittäin laadukas levy. Se ei kuulosta siltä, kuin At the Gates ei olisi koskaan lopettanutkaan, vaan siltä, että bändillä oli parinkymmenen vuoden levytystauon jälkeen kova halu näyttää, että turpaanveto sujuu edelleen. Etenkin, kun ottaa huomioon The Hauntedin (eli At the Gatesissa vaikuttavien Björlerien toisen bändin) levytysten heikon tason sitten erinomaisen rEVOLVErin. Samalla tavalla myös vuoden 1995 perään haihatteleminen on turhaa, koska niin hyvä kuin Slaughter of the Soul on, sen toistaminen ei tuottaisi mitään muuta kuin epätoivoisen fanipalveluksen, joka olisi oikeasti pelkästään napakka kantapääisku munille, sillä bändin jätkät eivät enää ole parikymppisiä angstisia myöhäisteinejä, vaan keski-ikäisiä ukkoja. At War with Reality on selvää jatkumoa Slaughter of the Soulista, mutta on silti oma juttunsa. Juuri näin reunionit pitäisikin tehdä. Lisäksi kappalemateriaali on helvetin hyvää, ihan oikeasti, ja... Vitut, kyllä mä aion sanoa tätä yhdeksi onnistuneimmista reunionlevyistä koskaan.
Liian monesti reunionlevyt ovat kuvaamani kaltaisia "hei, älkää viittikö olla tollasia, kyllä me ollaan ihan samanlaisia kuin silloin joskus, vaikka eihän me oikeesti olla ja ei me haluttais tätä levyä tehä, mutta kun managementti vaatii ja rahaahan tällä tekee" -pökäleitä. Aivan liian harvoin reunionkiekolla saadaan mitään taiteellista uskottavuutta aikaiseksi, vaan 90% ajasta ne ovat pelkkä ohuita valeasuja oikeuttamaan uuden maailman- ja, usein, jäähyväiskiertueen... vai pitääkö ne vetää perä-perää, että jäähyvästeissä on mitään uskottavuuden kaltaistakaan? Voiko sitten alkaa pyörtää sanoja kesken kiertueen, että ei me koskaan sanottu, että me lopetetaan tähän, vaan että me ei enää tehdä maailmankiertueita, mutta muutamia keikkoja voidaan heittää tasaisin väliajoin, kun rahat alkaa olla lopussa.
tiistai 12. joulukuuta 2017
Arion - Last of Us (2014)
Ei kukaan sanonut, että aikuisuus on sitä, ettei ehdi tehdä kaikkea mahdollista samaan aikaan - saatanan valehtelijat. Eihän mullakaan olisi kuin viisitoistatuhatta eri juttua kesken samaan aikaan ja sitten kiukuttaa/ihmetyttää, kun jotkin hommista jää roikkumaan liian pitkäksi ajaksi... ja valitettavasti se on ollut viime aikoina (eli parin vuoden ajan, hah...) tämän blogin kohtalo. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja luoda rutiini näiden blogitekstien rustaamiseen, mutta kun aikataulut ovat niin sekopäiset ja arvaamattomat kuin ne parhaillaan mulla on, moisen väkertäminen on melkein mahdotonta ja typerää, koska eihän siitä voisi pitää kuitenkaan kiinni.
Se siitä, puolipakollisesta pahoittelusta venyneestä päivitysvälistä sekä elämän realiteeteista avautumisesta - taitaa tämäkin olla jo kiinteä osa blogia, kun jatkuvasti huomaan narisevani samoista asioista. Arionin esikoislevy Last of Us ei kuitenkaan ansaitse narinaa, koska se on laadukas melometallilevytys: bändin jätkät ovat vasta teinejä, mutta soitto on huipputasolla kautta linjan - erityisesti solisti Viljami Holopainen repii itsestään kerrassaan erinomaista ja monipuolista tulkintaa. Myös levyn tuotantoarvot ovat kohdillaan, sillä soundit ovat kirkkaat ja kappalemateriaalin mukaan joustavia. Moista tuotosta ei odottaisi bändiltä, joka sai ensimmäisen kerran huomiota (näin kuulin, koska itse en tosi-tv-skaboja seuraile) UMK:n karsinnoissa AD 2013, jolloin kappaleena oli levyltäkin löytyvä Lost. Ihan kelpo biisi, mutta melkoisesti (ilmeisesti) uudelleensovitettu UMK:ssa esitetystä rallista.
Tuotantoarvoista ja sovittamisesta tuli mieleeni eräs ihmetyksen aihe, jota mietin jo levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessa: koska kappaleet ovat näin ammattimaisella tasolla ja jätkät näin nuoria, joko he ovat äärettömän lahjakkaita (ei todellakaan mahdotonta), heillä on ollut ammattiapuja tai molempia. Vilkaisin kansivihkosen tekijänoikeussivua, jossa listataan jokaiselle biisille sekä säveltäjä(t) ("music by..."), sanoittaja(t) ("lyrics by...") sekä sovittaja(t) ("arranged by..."). Sävellyskreditit annetaan lähes yksinoikeudella bändiläisille, etenkin kitaristi Iivo Kaipaiselle, mutta touhu muuttuu mutkikkaammaksi muiden kohdalla, sillä tekijäporukassa vilisee nimiä a'la Matias Kupiainen (Stratovarius) ja Jani Liimatainen (Cain's Offering & The Dark Element). Lyriikka-avustuksen ymmärrän helposti - sanat ovat vittumaisia asioita, etenkin jos ne pitäisi saada sopimaan melodiaan - mutta mitä tarkoittaa sovittaminen Last of Usin kontekstissa? Kuinka paljon kappaleita on muutettu sovitusvaiheessa - tarkoittaako se vain orkestraatioiden fiksaamista kohdilleen? Mihin tarvitaan neljä tai viisikin jätkää, jos vain väkerretään okrestraatiotilkkutäkkiä kohdilleen?
Oli miten vain, musiikin laadusta se ei ole pois ja Last of Us on hyvä levy - ei erinomainen, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana siitä. Jos toisinaan koukeroisempi melometalli on juttusi, Arionin esikoinen on tutustumisen arvoinen.
sunnuntai 3. joulukuuta 2017
Amoral - Fallen Leaves & Dead Sparrows (2014)
Muistatteko Amoralin, bändin joka teki pari kelvollista progedöödis-levyä 2000-luvun alkupuolella? Ai ette vai? Muistatteko sen bändin, joka otti Ari Koivusen solistikseen, vaikka oli aiemmin tehnyt progedöödistä? Kyllä, se oli Amoral - ja tiedättekö mitä: Amoral oli kolmella viimeisellä levyllään aivan saatanan kova bändi. Jos rokki-/välivaihelevy Show Your Colors sivuutetaan, Amoral löysi itsensä oikeasti vasta Koivusen aikana ja iso kiitos siitä kuuluu Ben Varonin sävellysten lisäksi Koivuselle, joka on helvetin hyvä solisti.
Progekauden ensimmäinen levy, Beneath, on hyvä muttei erikoinen ja oikeastaan vasta se toinen tuotos, rikollisen aliarvostettu kriitikkohevilevy Fallen Leaves & Dead Sparrows osoittaa minullekin, että yhtye kykenee erittäin monipuoliseen ilmaisuun ja tarinankerrontaa. Levyltä ei löydy heikkoja biisejä, mutta kohokohdista voi yrittää päästä yksimielisyyteen huonoin lopputuloksin. Jo kaksi ensimmäistä kappaletta, On the Other Side pt. 1 ja No Familiar Faces ovat sen tasoisia ralleja, että oksat roviolle ja helvettiin. Harva toinen solisti pystyisi pitämään paletin kasassa näin hienosti, kiitos tunnetilasta toiseen luikahtelevat kappaleet, mutta Koivusen tulkinnan skaala kattaa kaiken tarvittavan ilman ohihuitaisuja. Asia erikseen on vielä ehtaa -70-luvun progea tarjoileva akustinen tai ainakin pääosin akustinen Blueprints, joka on pakottaa seisahtumaan hetkeksi kävelylenkillä ja katselemaan sateista metsää ympärillä (tässä puhuu omakohtainen kokemus, huom. huom.)
Lisää superlatiiveja ja kehuja, mutta olen melko varma, että ne jotka eivät ole jo levyä kuulleet eivät sitä tämänkään jälkeen tee, niin vahva on Idols-stigma. Ei väliä, että Koivunen oli jo silloin vuosikymmen takaperin laadukas solisti (ja hänen ensimmäinen soololevynsä Fuel for the Fire ei ole ollenkaan pöllömpi, oikeasti), mutta kun hän nousi tunnetuksi teini-Arina tai hevi-idoli-Arina ja Amoral bändinä, joka teki uraitsemurhan nappaamalla hänet solistikseen. En ole tsekannut, mutta Imperiumin Messulaudalle kertyi armon vuonna 2009 melkoisesti viestejä, joiden sisältö oli lähtökohtaisesti aina sama: VITTU MÄ POLTAN MUN BÄNDIPAIDAT SAATANA! EKA DEMO PARAS, LOPUT KUULEMATTA PASKAA! (Ja kyllä, ALL-CAPS oli välttämätöntä.) Juu, eihän ne ensimmäiset sinkkubiisit kovin erikoisia laadultaan olleet, mutta eivät myöskään kunnianloukkauksia musiikkimaun omaaville... paitsi puristipaskiaisille, joille vanha matsku on aina parempaa kuin uusi koska kaikki uusi on aina paskaa. Pistäkää If Not Here, Where? soimaan ja olkaaa väärässä, puristit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)