Enpä ole aiemmin ajatellut, mutta verikivet (bloodstone) ovat timantteja, joita käytetään ei-niin-laillisten kauppojen vaihdannan välineinä - ainakin itselleni termi liittyy tiukimmin palkkamurhaajiin ja -sotilaisiin Afrikassa. Eli, käytännössä, levyn nimi on Timantti & timantteja. Siinä tämän päivän ekskursio turhanpäiväisiin havaintoihin.
Machine Headin kultakausi oli vuosien 2007 ja 2014 välillä ja kattoi kolme levyä. Näistä kolmesta kaksi ensimmäistä (The Blackening ja Unto the Locust) ovat aika tasalaatuisia, joskin erilaisia keskenään, ja on enemmän henkilökohtainen preferenssi kuin varsinainen statement kummasta pitää enemmän. Bloodstone & Diamonds on myös erittäin hyvä levy, vaikka harva kiistää sitä, etteikö se olisi selvästi tasonpudotus kahdesta edeltäjästään. Isoin ongelma levyssä on sen pituus: 70 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa lähes mille tahansa levylle, ja kun ottaa järjettömän mitan huomioon, Bloodstone & Diamonds sietää sen yllättävänkin hyvin. Yksi syy tähän suhteelliseen intuition vastaiseen toimivuuteen on se, että levy tuntuu todella tarvitsevan kestonsa: se ei ole pelkkää ylipitkää biisiä ylipitkän biisin jälkeen (kuten monet progemmat levyt) eikä liian suuri keko biisejä (kuten muuan tuoreempi Machine Head -levytys). Siitä huolimatta aion väittää, että Bloodstone & Diamonds olisi parempi levy, jos siltä leikkaisi yhden tai kaksi biisiä välistä pois. Mutta mitkä?
Alku on kova: Now We Die on loistava eikä hetkeäkään liian pitkä, Killers & Kings välttämätön suoraviivaisempi ja runnovampi ralli, Ghosts Will Haunt My Bones ja Night of the Long Knives jossakin kahden edellisen välillä. Alkupuolen tähtihetki on kuitenkin, aika isolla marginaalilla, melankolinen, kaunis ja tunnelmallinen Sail into the Black, joka on myös levyn pisin biisi (8,5 min), joten se siitä ylimittaisten biisin argumentoinnista. Levyn päätösbiisi (yhdistettynä biisinvaihtumisbiisiin*/introbiisiinsä Imaginal Cells) Take Me Through the Fire on jälleen sitä taattua Machine Head -timanttilaatua. Jossakin näiden kansien välillä on filleriä, mutta tuo filleri ei taatusti ole In Comes the Flood tai Game Over. Minun on otettava tauko ja mietittävä tätä.
Pidin vartin tauon ja olen tullut siihen tulokseen, että fillerin on oltava joko Eyes of the Dead tai Damage Inside. Ehkä molemmat. Eyes of the Dead alkaa hyvin, hienolla maalailevalla introlla, mutta ei saa käytettyä sitä riittävästi edukseen ja muut osat biisiä ovat varsin helposti unohdettuja. Damage Inside on levyn erikoisin ralli, yksistään Robb Flynnin laulua, vähän kitarasooloa ja sointumatto pohjalla, mutta se on liian pitkä kolme ja puoli minuuttisena välisoittona. Beneath the Silt on myös kandidaatti filleriksi, mutta kyllä siinäkin on hetkensä...
Niin tai näin, Bloodstone & Diamonds on Machine Headin kultakautta eli vähintäänkin erittäin hyvä, ajoittain erinomainen. Jos Machine Head ei ole tuttu, kannattaa tsekata jompi kumpi niistä aiemmista kultakauden kiekoista, mutta kun ne ovat tuttuja, niiden vierelle levyhyllyyn kuuluu Bloodstone & Diamonds.
*Termin lanseerasi frendini Pimu joskus vuoden 2004 paikkeilla, kun hän puhui Gamma Rayn Land of the Freen alle minuutin mittaisesta Fairytalesta. Olen siitä asti ollut ihastunut tähän termiin ja aion käyttää sitä aina kun vain suinkin mahdollista/sopivaa.
Kuten monien muidenkin kohdalla kävi, Lost Society yllätti minut live-energiallaan ja pätevällä esikoislevyllään Fast Loud Death. Toinen levy olisi siis todellinen koetinkivi siitä, kuinka hyvin bändin konsepti toimisi: ensivaikutelman voi tehdä vain kerran ja sen jälkeen on oikeasti oltava hyvä. Terror Hungry ilmestyi lähes päivälleen vuosi esikoisen perässä ja, kuten lienee arvattavissa, eihän se ole läheskään yhtä hyvä levy. Kuten taisin jo Fast Loud Deathista puhuessani mainita, Lost Societyn viehätys ei ole se, kuinka täydellisen loppuun hiottua yhtyeen sävellystyöskentely on saati kuinka oivaltavia riffejä nelikko onnistuu kyhäilemään, vaan homma toimii tai kaatuu bändin energiatason mukana. Fast Loud Deathilla energiataso oli juuri oikealla tasolla, mutta Terror Hungrylla ei. Mikä menee pieleen?
Ensimmäinen ja se luultavasti tärkein ongelma on siinä, että levy on tehty liian pian esikoisen vanavedessä. Kenties bändillä oli hirmuinen into tehdä toinen levy välittömästi ja tyydyttiin käyttämään esikoista tehdessä syrjään jätettyjä riffejä tai biisejä tai sitten vain kohkattiin kiireellä biisejä kasaan - oli syy mikä tahansa, Terror Hungryn kappalemateriaali ei välitä samaa välitöntä energiaa kuin esikoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että kappaleet eivät saisi jalkaa naputtamaan lattiaa tai etteikö kiekolla olisi silti keskivertoyrittäjiä enemmän kiihkoa, vaan että kaikessa tässä homma on liian samanlaista ja heikompaa kuin aiemmin.
Toinen iso ongelma on levyn mitta: Fast Loud Death oli 43 minuuttia, mikä on juuri täydellinen mitta näin intensiiviselle musiikille, mutta Terror Hungry kestää 53 minuuttia, mikä on liikaa. Ero ei välttämättä vaikuta paljolta, mutta kun biisejä on yksi vähemmän kuin esikoisella, se tarkoittaa rallien ylimittaisuutta ja junnaavuutta. Esikoisella biisit olivat järjestäen alle neljä minuuttia (kaksi biisiä menee vain vaivoin tuon rajapyykin yli), Terror Hungrylla on kolme biisiä yli viidessä minuutissa ja noista kolmesta pisin on puolitoista minuuttia pidempi kuin esikoisen pisin biiisi. Tämäkään ei ole sinänsä ongelma, mutta kun Lost Societyn musa ei (tässä vaiheessa uraa, huom!) ollut mitään maalailevaa progea tai hienovaraisemmin repivää murhaamista - ei, Lost Societya voi verrata mielipuolisesti huitovaan viidakkoveitsimurhaajaan (kuten levyn kansikuvassa näkyy), joka tulee paikalle, tekee tuhonsa ja rynnistää naapuriin. Tällaisessa musiikissa ylimittaisuus johtaa nopeasti tylsistymiseen, kun murhaaminen ei tapahdukaan välittömässä vimmassa. Kun biisit pysyvät asiassa, nippanappa kolmeminuuttisissa pyrähdyksissä, levy toimii edelleen ihan riittävän hyvin: Terror Hungry, Mosh It Up ja kumppanit rullaavaat niin hyvin kuin Lost Societylta voi toivoa.
Onneksi yhtye hioi kolmoslevyä pidempään ja lähti viemään musaansa eteenpäin. Puhutaan siitä jonakin toisena kertana, kuitenkin.
