Kehuin Irreligioussta aikamoisilla ylisanoilla; erityisesti Moonspellin toisen levyn tunnelma viehätti minua lähes loputtomiin kuvailuihin. Ostin aikanaan kuitenkin The Butterfly Effectin ennen tuota klassikkolevyä, ja voitte kuvitella ihmetykseni, kun totesin Irreligiousin häikäisevän laadun - sitä kun ei The Butterfly Effectiltä löydy, ei sitten yhtään. Tunnustan nyt muuten saman tien, että ostin The Butterfly Effectin yhdestä ainoasta syystä: se oli kirjaston poistokorissa hintalapulla 50 senttiä, ja lyriikkalehdykkäkin oli kadonnut matkalla; Irreligious maksoi jo tuplasti enemmän.
Asiaan. The Butterfly Effect on hyvin industrial-vaikutteinen tuotos - tämä tarkoittaa sitä, että poissa ovat mielikuvat hämyisistä uusgoottilaisista linnoista, opiumiluolista ja viktoriaanisen Lontoon syrjäkujista, ja tilalla on aikansa modernia metallia ilman vahvaa ilmapiiriä, mikä leimasi yhtyeen aiempaa tuotantoa. Minulle tämä on suuri miinus - oikeastaan niin suuri, että levy on jäänyt lähes vaille kuuntelua. Toinen suuri ongelma on se, että levy on liian pitkä (tunti) ja sanalla sanoen tylsä: se ei varioi riittävästi ja kun varioi, se menee epämääräiseen ambient-haahuiluun (a'la Can't Bee). Kollektiivinen mielipide Moonspell-fanien keskuudessa tuntuu olevan, että The Butterfly Effect on yhtyeen lowpoint, josta sitten ollaan vähitellen kavuttu ylöspäin, joten yksin en ole kritiikkini kanssa (tällä kertaa, ainakaan).
Totta puhuakseni en tiedä tarkalleen, mitä voisin sanoa levystä. Se ei säväytä suuntaan saakka toiseen: se ärsyttää kyllä, mutta en jaksa jäsentää ärtymykseni nyansseja, koska The Butterfly Effect ei houkuta minua kuuntelemaan itseään. Siinähän se taisi tullakin, eikö? Se, että levyn kuuntelu ei maita edes niin pitkään, että voisi luoda järkevää kritiikkiä siitä, taitaa olla likipitäen pahinta, mitä mistään levystä voi sanoa, koska se tarkoittaa sitä, että levyssä ei ole mitään hyvää, tai jos on, kuulija ei sitä löydä. Levy kuulostaa kautta linjan siltä, että yhtyettä ei oikeasti kiinnostaisi hevon helvettiä soittaa heviä, mutta ei uskalla kuitenkaan päästää irti menneisyydestään, ja jää hiilumaan abstraktiin välitilaan, jossa se ei tyydytä oikein ketään kunnolla. Lustmord, esimerkiksi, yrittää olla vanhoille faneille suunnaattu sävellys, mutta örinät ja "rankat" riffit luovat teennäisen vaikutelman.
En liioittele, kun sanon, että olisin tyytyväisempi levyyn, jos se olisi kunnolla tehtyä (lievästi) metallivaikutteista ambientia. Painotus on sanoilla "kunnolla tehtyä". Samplejen yhdistäminen heviin, kokeilellisuus ja kaikki muutkin ideat, joilla yhtye on leikitellyt levyä tehdessään, ovat hyviä ja niissä on ainekset ties millaiseen tajuntaa avartavaan kuuntelukokemukseen, mutta niitä ei ole tuotu oikein metallin kontekstiin. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: The Butterfly Effect on sävelletty laiskasti ja huonosti.
Nyt, suokaa anteeksi, menen kuuntelemaan Irreligiousin. Tunnen oloni likaiseksi ja hyväksikäytetyksi, tyystin väärällä tavalla.
torstai 27. marraskuuta 2014
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Metallica - S&M (1999)
Olen aina - tai ainakin erittäin pitkään - pitänyt ideasta, että metalli ja klassinen musiikki yhdistettäisiin molempien konventioita kunnioittaen. S&M on yksi ensimmäisiä päteviä yrityksiä tähän genreen; sittemmin kaikenmaailman Epicat ja Nightwishit ovat vieneet saman idean paljon pidemmälle, mutta Metallica on kuitenkin Metallica.
Suurin ongelma levyssä on se, että se ei varsinaisesti ole klassisen ja metallin hybridi, vaan Metallican livelevy, jonka taustalla soittaa sinfoniaorkesteri: sävellykset ovat Metallican klassikoita, eivät uusia kappaleita, jotka ottaisivat huomioon klassisen orkesterin konventiot ja mahdollisuudet. Nyt se varsinainen sinfoniaosuus jää gimmickiksi, taustalla komeasti soivaksi elementiksi, joka jää kuitenkin Metallica-viitekehyksen varjoon niin pahasti, että koko levyn varsinainen tarkoitus hämärtyy. Toisinaan, esimerkiksi Onessa orkesteri tuo jotain uutta klassikkosävellykseen, mutta silloinkin vain ajoittain, kunnes se taas painuu taustalle, kuriositeetiksi.
Tästä ollaan varmasti montaa mieltä, en epäile, mutta minusta S&M ei saavuta sitä potentiaalia, joka sillä voisi olla. Ongelman ydin on se, että Metallican jätkien olisi pitänyt säveltää uutta materiaalia levyä varten tai sovittaa vanhaa materiaalia niin rajusti, että se olisi hämmentänyt vanhoja faneja. Koko levystä tulee se - erittäin valitettava - vaikutelma, että sinfoniaorkesteri on vain nippu ekstroja The Grande Metallica Shown kulisseissa. Juuri muuta levystä on vaikea sanoa: jos haluaa kuunnella uuden näkökulman sumuverhon taa kätkettyjä iänikuisia 'Tallica-veisuja, go ahead, mutta älä yritä väittää, että tämä on metallia ja klassista kättelemässä kuin ne kaksi jäppistä Pink Floydin Wish You Were Heren kannessa.
P.S. Kaksi samana päivänä - where's your God now, bitches?
Suurin ongelma levyssä on se, että se ei varsinaisesti ole klassisen ja metallin hybridi, vaan Metallican livelevy, jonka taustalla soittaa sinfoniaorkesteri: sävellykset ovat Metallican klassikoita, eivät uusia kappaleita, jotka ottaisivat huomioon klassisen orkesterin konventiot ja mahdollisuudet. Nyt se varsinainen sinfoniaosuus jää gimmickiksi, taustalla komeasti soivaksi elementiksi, joka jää kuitenkin Metallica-viitekehyksen varjoon niin pahasti, että koko levyn varsinainen tarkoitus hämärtyy. Toisinaan, esimerkiksi Onessa orkesteri tuo jotain uutta klassikkosävellykseen, mutta silloinkin vain ajoittain, kunnes se taas painuu taustalle, kuriositeetiksi.
Tästä ollaan varmasti montaa mieltä, en epäile, mutta minusta S&M ei saavuta sitä potentiaalia, joka sillä voisi olla. Ongelman ydin on se, että Metallican jätkien olisi pitänyt säveltää uutta materiaalia levyä varten tai sovittaa vanhaa materiaalia niin rajusti, että se olisi hämmentänyt vanhoja faneja. Koko levystä tulee se - erittäin valitettava - vaikutelma, että sinfoniaorkesteri on vain nippu ekstroja The Grande Metallica Shown kulisseissa. Juuri muuta levystä on vaikea sanoa: jos haluaa kuunnella uuden näkökulman sumuverhon taa kätkettyjä iänikuisia 'Tallica-veisuja, go ahead, mutta älä yritä väittää, että tämä on metallia ja klassista kättelemässä kuin ne kaksi jäppistä Pink Floydin Wish You Were Heren kannessa.
P.S. Kaksi samana päivänä - where's your God now, bitches?
tiistai 25. marraskuuta 2014
Mercyful Fate - 9 (1999)
Mercyful Faten reunionin jälkeiset levyt (=-90-luvun tuotanto) on laadullisesti laskeva käyrä: In the Shadows veti vertojaan -80-luvun klassikoille, Time ja Into the Unknown osuivat puoliksi maalitauluun ja puoliksi sen takana seisoneeseen koivikkoon, ja Dead Againista ei tarvitsekaan puhua. Jatkaako ytimekkäästi nimetty 9 (18 is actually 9, anyone?) tätä kehityskulkua, vai onko se kaivattu piristysruiske?
On. 9 ei ole nerokas levy (kuten Don't Break the Oath) tai edes pirun hyvin tehty (kuten In the Shadows), mutta väärällä tavalla järkyttävän Dead Againin jälkeen se kuulostaa erittäin hyvältä: kappaleet ovat riittävän saman- ja erilaisia, jotta mielenkiinto pysyy läpi levyn, ja biisit on tehty ammattitaidolla ja ja riffit henkivät suorastaan iommimaista sielukkuutta. Jos kouluarvosanalla Dead Again olisi 6-, 9 olisi (nimensä vastaisesti) 8+. Siinä missä edeltävä levy tuntui nuoteilta nuottien itsensä takia ("soitetaan ja levytetään, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä"), 9n läpi kulkee selkeä johtoajatus, joka kantaa kokonaisuuden maaliin.
Puhutaan kappaleista hieman. Aloitusraita Last Rites kuvastaa hyvin levyn yleistä ilmapiiriä: se on groovaava, koukeroinen ja niin pirun tarttuva... sekä pahasuopa, mikä on ollut kadoksissa valtaosan -90-luvun Mercyful Faten materiaalista. House on the Hill puolestaan tarjoilee tasaista tuplabasari jytkettä, ja onkin erittäin kaivattu piristysruiske muutaman keskitempoisen palan jälkeen; Burn in Hell jatkaa House on the Hillin viitoittamalla tiellä. Levyn päättää nimikkoraita 9, joka on levyn oudoin ja samalla heikoin veto: ymmärrän tunnelmapalan päälle, mutta 9 vain hämmentäää; ehkä sittenkin vaadin jonkinlaisen melodisen tai rytmillisen koukun tunnelmapaloihinikin. Kokonaisuudessaan levy kestää erittäin napakat neljäkymmentäyksi minuuttia, mikä - jälleen - on erittäin hyvä veto ylipitkän Dead Againin jälkeen.
Mutta levyllä on niin selkeä kohokohta (paras biisi ja myös kulmakarvoja kohotta hetki), että se ansaitsee oman kappaleensa tässä tekstissä. Vaikka Burn in Hell on aikamoinen jyrä täynnä tuplabasareita ja judaspriesmäisiä kitarakamppailuja, se on temmoltaan korkeintaan ylempää keskikastia, mutta keskikastia kuitenkin; muut biisit jäävät sen alle, pyörien siellä sadankahdenkymmenen ja sadanviidenkymmenen iskua minuutissa -seudulla, toisinaan sen alapuolellakin. BAM! Insane on nimensä mukaisesti aivan mielipuolinen tempoinferno, jolle ei ole mitään vertailukohtaa kummassakaan King Diamondin bändissä. Sävellys ei käytä tempoa shokkiefektinä C-osassa, vaan se lähtee käytiin niin helvetillisellä (kyllä, nämä helvetti-viittaukset ovat tarkoituksellisia) "tuplutuksella", että oksat, risut ja kannot Saatanan perseeseen. Mutta, kuten sanottua, tempo ja koko kappaleen aiheuttama mylläkkä ei ole vain halpa gimmick, jolla ravistellaan puutuneita ja luutuneita kuulijoita, vaan koko kappale rakennetaan tälle elementille ja hyvin rakennetaankin. Kun viimeiset armottomat tahdit vaipuvat hiljaisuuteen, mitä seuraa? Kiss the Demonin akustinen intro. Juuri näin, arvostan!
9 on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se on - edelleen - tehty liian nopeasti sen omaksi eduksi, mutta se on silti harkitumpi ja onnistuneempi kokonaisuus kuin pari edellistä lättyä. King on aina kappalemateriaalin yläpuolella sietämättömän hyvällä tulkinnallaan, ja Mike Wead - Hank Shermann -duo soittaa napakasti yhteen. En suosittelisi levyä Mercyful Fateen tutustuville ensikosketukseksi yhtyeestä, mutta faneille se tarjoaa napakan paketin sitä itseään, laadukasta, groovaavaa ja progehtavaa heavy metalia.
On. 9 ei ole nerokas levy (kuten Don't Break the Oath) tai edes pirun hyvin tehty (kuten In the Shadows), mutta väärällä tavalla järkyttävän Dead Againin jälkeen se kuulostaa erittäin hyvältä: kappaleet ovat riittävän saman- ja erilaisia, jotta mielenkiinto pysyy läpi levyn, ja biisit on tehty ammattitaidolla ja ja riffit henkivät suorastaan iommimaista sielukkuutta. Jos kouluarvosanalla Dead Again olisi 6-, 9 olisi (nimensä vastaisesti) 8+. Siinä missä edeltävä levy tuntui nuoteilta nuottien itsensä takia ("soitetaan ja levytetään, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä"), 9n läpi kulkee selkeä johtoajatus, joka kantaa kokonaisuuden maaliin.
Puhutaan kappaleista hieman. Aloitusraita Last Rites kuvastaa hyvin levyn yleistä ilmapiiriä: se on groovaava, koukeroinen ja niin pirun tarttuva... sekä pahasuopa, mikä on ollut kadoksissa valtaosan -90-luvun Mercyful Faten materiaalista. House on the Hill puolestaan tarjoilee tasaista tuplabasari jytkettä, ja onkin erittäin kaivattu piristysruiske muutaman keskitempoisen palan jälkeen; Burn in Hell jatkaa House on the Hillin viitoittamalla tiellä. Levyn päättää nimikkoraita 9, joka on levyn oudoin ja samalla heikoin veto: ymmärrän tunnelmapalan päälle, mutta 9 vain hämmentäää; ehkä sittenkin vaadin jonkinlaisen melodisen tai rytmillisen koukun tunnelmapaloihinikin. Kokonaisuudessaan levy kestää erittäin napakat neljäkymmentäyksi minuuttia, mikä - jälleen - on erittäin hyvä veto ylipitkän Dead Againin jälkeen.
Mutta levyllä on niin selkeä kohokohta (paras biisi ja myös kulmakarvoja kohotta hetki), että se ansaitsee oman kappaleensa tässä tekstissä. Vaikka Burn in Hell on aikamoinen jyrä täynnä tuplabasareita ja judaspriesmäisiä kitarakamppailuja, se on temmoltaan korkeintaan ylempää keskikastia, mutta keskikastia kuitenkin; muut biisit jäävät sen alle, pyörien siellä sadankahdenkymmenen ja sadanviidenkymmenen iskua minuutissa -seudulla, toisinaan sen alapuolellakin. BAM! Insane on nimensä mukaisesti aivan mielipuolinen tempoinferno, jolle ei ole mitään vertailukohtaa kummassakaan King Diamondin bändissä. Sävellys ei käytä tempoa shokkiefektinä C-osassa, vaan se lähtee käytiin niin helvetillisellä (kyllä, nämä helvetti-viittaukset ovat tarkoituksellisia) "tuplutuksella", että oksat, risut ja kannot Saatanan perseeseen. Mutta, kuten sanottua, tempo ja koko kappaleen aiheuttama mylläkkä ei ole vain halpa gimmick, jolla ravistellaan puutuneita ja luutuneita kuulijoita, vaan koko kappale rakennetaan tälle elementille ja hyvin rakennetaankin. Kun viimeiset armottomat tahdit vaipuvat hiljaisuuteen, mitä seuraa? Kiss the Demonin akustinen intro. Juuri näin, arvostan!
9 on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se on - edelleen - tehty liian nopeasti sen omaksi eduksi, mutta se on silti harkitumpi ja onnistuneempi kokonaisuus kuin pari edellistä lättyä. King on aina kappalemateriaalin yläpuolella sietämättömän hyvällä tulkinnallaan, ja Mike Wead - Hank Shermann -duo soittaa napakasti yhteen. En suosittelisi levyä Mercyful Fateen tutustuville ensikosketukseksi yhtyeestä, mutta faneille se tarjoaa napakan paketin sitä itseään, laadukasta, groovaavaa ja progehtavaa heavy metalia.
Iron Maiden - Brave New World (2000)
Kun tutustuin ensimmäisen kerran heavy metaliksi kutsuttuun musiikkigenreen, Iron Maiden oli kolmen ensimmäisen tuohon genreen kuuluvan yhtyeen joukossa joita kuulin (kuten varmasti miljoonilla metallisydämillä). Tutustuessani Iron Maideniin en tiennyt yhtyeen historiasta mitään, en tuntenut ennalta Steve Harrisin kolisevaa bassosoundia, hyvä jos olin koskaan kuullutkaan (tietoisesti) ainuttakaan yhtyeen biisiä - minulle pakotettiin kurkusta alas Edward the Great -kokoelma, ja tässä ollaan. Pitkä johdanto, mutta sillä on pointtikin: tuohon aikaan, jolloin kuulin Aces Highn ja muut klassikot ensimmäistä kertaa, Iron Maidenin historian kolmen tärkeimmän (ei laadullisesti, vaan nimenomaan yhtyeen historian näkökulmasta) levyn joukossa oleva tuotos ja samalla tuorein levy oli Brave New World. Se oli kaikissa kaupoissa - vaikka olikin jo kaksi vuotta vanha levy - ja kuuntelimme kavereitteni kanssa sitä; minulla ei ollut mitään käsitystä kuinka tärkeä levy oli.
Let's cut the crap. Miksi Brave New World on niin vietävän tärkeä levy? Bruce Dickinsonin paluulla on suuri osuus siinä, samoin kahden (kokoelmastani puuttuvan, muuten; tunnen levyt kuitenkin jotenkin) Blaze Bayley -aikaisen levyn (okei, ei ole reilua, oli ne kaksi muutakin ysärilevyä aikamoista kuraa paskalammikossa) jälkeinen laadullinen renessanssi oli tärkeää, mutta kenties kaikkein tärkeintä oli Adrian Smithin paluu sävellystiimiin. En yritä ala-arvioida Steve Harrisin merkitystä tai sävellyskynän terävyyttä (paljon muuta; Harris on Maidenin aivo ja sielu), mutta ei ole mikään salaisuus, että sitten Smithin lähdön (Seventh Son of the Seventh Sonin jälkeen) Iron Maidenin kappalemateriaalin taso oli pudonnut ajoittain hävettömän alas.
Neljään "smithittömään" levyyn verrattuna ylipitkä ja filleriä sisältävä (tuttuja termejä, eikö?) Brave New World on yllättävänkin freesi tuotos - se sisältää jotain, mitä neljä edellistä levyä ovat (mielestäni, tietenkin) kaivanneet: idean. Brave New Worldilla on paljon ongelmia, paljon puutteita ja suuria heikkouksia, joihin pureudumme myöhemmin, mutta pelkkä kritiikissä vellominen hämärtää sitä tosiseikkaa, että levyllä on paljon erinomaisia kappaleita, jotka kelpaisivat jopa kasarilevyille! Levyn parhaat biisit ovat Out of the Silent Planet, joka tunnelmoi ja rymisee sopivassa suhteessa, ja massiivinen, hirmuiseen tempoon kohoava Dream of Mirrors - näiden kahden ohella esimerkiksi Brave New World ja vaikka sitten Blood Brothers ovat onnistuneita veisuja. Vaikka levyllä on filleriä, silti en raapisi levyltä pois kuin yhden tai kaksi biisiä - Thin Line Between Love and Hate on nimensä mukaisesti vedenjakaja ja heivaisin sen pois, samoin The Nomadin - ja kokonaisuudessaan Brave New World jää reilusti plussan puolelle.
Kyllä kyllä, ei ole kaikki sävellystyö yhtä terävää kuin aiemmin, Dickinsonkin laulaa huonommin... yadayadayada. Näitä narinoita on kuunneltu pitkään, ja tosiperähän niissä on, kyllä, mutta se johtuu vertailukohdasta. Kasari-Maiden oli omassa kastissaan - osaltaan nostalgian ja osaltaan ihka-aidon laadun takia - ja uudemman materiaalin vertaaminen siihen on epäreilua ja johtaa pettymykseen. Kyllä, levy on ylipitkä; kyllä, Dickinsonin ikä alkaa kuulua; kyllä, monet biisit venyvät liian pitkiksi. Unohditteko ne hyvät hetket, hmm? Kuuntelitteko Nicko MacBrainin rumputyöskentelyä - ukko on ties kuinka vanha ja veivaa sellaista laukkaa, että nuoremmilla kavereilla on tekemistä, vaikka basareita olisi tuplasti (kyllä, MacBrain soittaa yhdellä basarilla; kuuntele nyt Dream of Mirrors ja syö pääsi) enemmän?
Uuden vuosituhannen (joo, huomasin tässä juuri, että Brave New World julkaistiin vuonna 2000 - älkää lähettäkö vihapostia, tätä sattuu, eikö niin?) ei ole yhtä nerokasta kuin kahdeksankymmentä luvun Maiden - toisaalta se ei ole yhtä ideaköyhää kuin ysäri-Maiden. Vielä "reunion-levyllä" uuden aikakauden Iron Maidenin uusi tyyli ja uusi soundi eivät olleet niin selkeästi esillä, mutta se, mikä puhkeaa kukkaansa kahden seuraavan levyn aikana, on jo läsnä huxleymaisessa maailmassa.
P.S. Tosiaan, Brave New World julkaistiin vuonna 2000. Ehdin jo raapustaa koko tekstin valmiiksi ennen kuin huomasin. Menkööt. Perkele.
Let's cut the crap. Miksi Brave New World on niin vietävän tärkeä levy? Bruce Dickinsonin paluulla on suuri osuus siinä, samoin kahden (kokoelmastani puuttuvan, muuten; tunnen levyt kuitenkin jotenkin) Blaze Bayley -aikaisen levyn (okei, ei ole reilua, oli ne kaksi muutakin ysärilevyä aikamoista kuraa paskalammikossa) jälkeinen laadullinen renessanssi oli tärkeää, mutta kenties kaikkein tärkeintä oli Adrian Smithin paluu sävellystiimiin. En yritä ala-arvioida Steve Harrisin merkitystä tai sävellyskynän terävyyttä (paljon muuta; Harris on Maidenin aivo ja sielu), mutta ei ole mikään salaisuus, että sitten Smithin lähdön (Seventh Son of the Seventh Sonin jälkeen) Iron Maidenin kappalemateriaalin taso oli pudonnut ajoittain hävettömän alas.
Neljään "smithittömään" levyyn verrattuna ylipitkä ja filleriä sisältävä (tuttuja termejä, eikö?) Brave New World on yllättävänkin freesi tuotos - se sisältää jotain, mitä neljä edellistä levyä ovat (mielestäni, tietenkin) kaivanneet: idean. Brave New Worldilla on paljon ongelmia, paljon puutteita ja suuria heikkouksia, joihin pureudumme myöhemmin, mutta pelkkä kritiikissä vellominen hämärtää sitä tosiseikkaa, että levyllä on paljon erinomaisia kappaleita, jotka kelpaisivat jopa kasarilevyille! Levyn parhaat biisit ovat Out of the Silent Planet, joka tunnelmoi ja rymisee sopivassa suhteessa, ja massiivinen, hirmuiseen tempoon kohoava Dream of Mirrors - näiden kahden ohella esimerkiksi Brave New World ja vaikka sitten Blood Brothers ovat onnistuneita veisuja. Vaikka levyllä on filleriä, silti en raapisi levyltä pois kuin yhden tai kaksi biisiä - Thin Line Between Love and Hate on nimensä mukaisesti vedenjakaja ja heivaisin sen pois, samoin The Nomadin - ja kokonaisuudessaan Brave New World jää reilusti plussan puolelle.
Kyllä kyllä, ei ole kaikki sävellystyö yhtä terävää kuin aiemmin, Dickinsonkin laulaa huonommin... yadayadayada. Näitä narinoita on kuunneltu pitkään, ja tosiperähän niissä on, kyllä, mutta se johtuu vertailukohdasta. Kasari-Maiden oli omassa kastissaan - osaltaan nostalgian ja osaltaan ihka-aidon laadun takia - ja uudemman materiaalin vertaaminen siihen on epäreilua ja johtaa pettymykseen. Kyllä, levy on ylipitkä; kyllä, Dickinsonin ikä alkaa kuulua; kyllä, monet biisit venyvät liian pitkiksi. Unohditteko ne hyvät hetket, hmm? Kuuntelitteko Nicko MacBrainin rumputyöskentelyä - ukko on ties kuinka vanha ja veivaa sellaista laukkaa, että nuoremmilla kavereilla on tekemistä, vaikka basareita olisi tuplasti (kyllä, MacBrain soittaa yhdellä basarilla; kuuntele nyt Dream of Mirrors ja syö pääsi) enemmän?
Uuden vuosituhannen (joo, huomasin tässä juuri, että Brave New World julkaistiin vuonna 2000 - älkää lähettäkö vihapostia, tätä sattuu, eikö niin?) ei ole yhtä nerokasta kuin kahdeksankymmentä luvun Maiden - toisaalta se ei ole yhtä ideaköyhää kuin ysäri-Maiden. Vielä "reunion-levyllä" uuden aikakauden Iron Maidenin uusi tyyli ja uusi soundi eivät olleet niin selkeästi esillä, mutta se, mikä puhkeaa kukkaansa kahden seuraavan levyn aikana, on jo läsnä huxleymaisessa maailmassa.
P.S. Tosiaan, Brave New World julkaistiin vuonna 2000. Ehdin jo raapustaa koko tekstin valmiiksi ennen kuin huomasin. Menkööt. Perkele.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Immortal - At the Heart of Winter (1999)
En ole koskaan pitänyt Immortalin vanhemmasta tuotannosta, josta parhaiten tunnen kolmoslevy Battles in the Northin - mietteeni ovat luettavissa tässä blogissa, joten jos muistia haluaa virkistää, go for it. Tärkein pointtini kuitenkin on se, että vaikka ymmärrän ja arvostan black metalin (täten myös Immortalin) esteettistä tyyliä ja kapinallista luonnetta, koen, että musiikki itse jää näiden vangiksi, pelkäksi päättömäksi kaahaukseksi ja pörinäksi. Jos siis en pidä tippaakaan Immortalin varhaisemmista tuotoksista, miksi olen ostanut toisenkin levyn? Siihen on erittäin helppo vastaus, rehellinenkin: At the Heart of Winter tekee oikein ne samat (vähät) asiat, jotka Battles in the North tekee oikein, ja kääntää oikeiksi edeltäjänsä (välissä oli Blizzard Beasts, mutta leikitään, että sitä ei ole - fanit ainakin tuntuvat haluavan niin) erheet.
Ytimekkäämmin: At the Heart of Winter on aivan julmetun kova levy? Siis kuinka kova, tarkalleen? Todella, todella kova - niinkin, että harkitsen tällä hetkellä vakavissani sijoittavani sen henkilökohtaiseen levyjen top 10:neen. Kun otetaan huomioon ne noin kolmekymmentä (ja päälle) levyä, jotka ansaitsivat paikan tuolla listalla, tämä on huomattava hatunnosto ja kumarrus.
Tärkein syy, miksi At the Heart of Winter on niin paljon parempi kuin Battles in the North, on sen toisesta maailmasta oleva sävellystyö. Kappaleet eivät ole pelkkää pörinää, blastbeatin päälle sahattavaa black-pärinää, vaan jokaisella biisillä on täysin oma, uniikki ja heti tunnistettava soundinsa, koukkunsa ja häikäisevän hyvä pääriffi. Toiseksi, soundit ovat selkeät olematta "kaupallisen" hiotut. Jos aiemmin yhtyeen musiikki oli (korvissani) ala-arvoisen äänenlaatunsa vanki, nyt yhtye on löytänyt juuri sen optimaalisen taitekohdan raa'an ja selkeän välillä: kitarat saattavat vaikuttaa ohuilta, mutta kun ne sijoitetaan muitten soitinten kanssa kontekstiin, lopputulos on juuri sopivan ammattimainen ja kotikutoinen. Kolmanneksi, siinä missä Battles in the Northilla oli tasasn yksi komppi, jota Abbath (kyllä, hän soitti rummut(kin) sille levylle) ei juuri varioinut, At the Heart of Winterilla soittaa ihan oikea rumpali, kovakin sellainen, Horgh; myös rumpujen ilmeikkäämpi ja parempi soitto tuo enemmän ilmettä kappaleihin, etenkin kun verrataan aiempaan.
Lopetetaan vertailu tähän, pointti tuli varmasti perille. At the Heart of Winterin vertaaminen Battles in the Northiin on kuin vertaisi Ladaa Bugatti Veyroniin: epäreilua Bugattille, koska sitä verrataan johonkin niin tyystin erilaiseen ja surkeampaan; epäreilua Ladalle, koska sitä verrataan oikeaan autoon.
At the Heart of Winter saattaa vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä tuotokselta, koska siinä on vain kuusi kappaletta, joista yhdenkään kesto ei jää alle kuuden minuutin, mutta se ei ole sitä, ei minusta ainakaan. Pitkistä sävellyksistä huolimatta, jokaisella kappaleella on selkeä oma koukku, jotain omaa tarjottavaa, ja punainen lanka, joka ei katkea tai huku lankakerään. Kestoistaan huolimatta sävellykset on mahdollista sisäistää yhdellä tai kahdella kuuntelulla niin, että kuulija tuntee olevansa kuuntelukokemuksen herra, vaikka kaikki nyannssit eivät aukeakaan vielä kymmenien pyöritysten jälkeen. Abbathin äänestä voidaan olla montaa mieltä - samoin soundiratkaisusta - mutta mielestäni kukaan muu ei voisi tulkita levyä yhtä hyvin, ollen samalla äärettömän tunnistettava ja loputtoman brutaali; levyn pisin kappale, liki yhdeksänminuuttinen Tragedies Blow at Horizon, päättyy kymmenkunta sekuntia pitkään... öh, äännähdykseen, jonka aikana Abbath muuttaa korkeutta kolme tai neljä kertaa.
Hatut ilmaan, hyvät naiset ja herrat. At the Heart of Winter on helvetillisen hyvä levy, aivan häikäisevää kuultavaa. Se on kokonaisuus, johon jokainen sävellys kuuluu tiivinä osana, ja joka on kuunneltava loppuun saakka, kun sen kerran on aloittanut. Jokaisella on oma suosikkinsa levyltä - omani on Where Dark and Light Don't Differ - mutta tärkeintä on se, että kaikki, siis aivan kaikki jotka ymmärtävät äärimetallista yhtikäs mitään, pitävät levystä. Hirmuiset keskiarvot Metal-Archives.comissa ja Metalstorm.netissä kertovat omaa, selkeää kieltään. Aina massatkaan eivät ole väärässä... ainakaan tässä tapauksessa.
P.S. Tänään tuli Helsingissä ensilumi - sattumaa?
Ytimekkäämmin: At the Heart of Winter on aivan julmetun kova levy? Siis kuinka kova, tarkalleen? Todella, todella kova - niinkin, että harkitsen tällä hetkellä vakavissani sijoittavani sen henkilökohtaiseen levyjen top 10:neen. Kun otetaan huomioon ne noin kolmekymmentä (ja päälle) levyä, jotka ansaitsivat paikan tuolla listalla, tämä on huomattava hatunnosto ja kumarrus.
Tärkein syy, miksi At the Heart of Winter on niin paljon parempi kuin Battles in the North, on sen toisesta maailmasta oleva sävellystyö. Kappaleet eivät ole pelkkää pörinää, blastbeatin päälle sahattavaa black-pärinää, vaan jokaisella biisillä on täysin oma, uniikki ja heti tunnistettava soundinsa, koukkunsa ja häikäisevän hyvä pääriffi. Toiseksi, soundit ovat selkeät olematta "kaupallisen" hiotut. Jos aiemmin yhtyeen musiikki oli (korvissani) ala-arvoisen äänenlaatunsa vanki, nyt yhtye on löytänyt juuri sen optimaalisen taitekohdan raa'an ja selkeän välillä: kitarat saattavat vaikuttaa ohuilta, mutta kun ne sijoitetaan muitten soitinten kanssa kontekstiin, lopputulos on juuri sopivan ammattimainen ja kotikutoinen. Kolmanneksi, siinä missä Battles in the Northilla oli tasasn yksi komppi, jota Abbath (kyllä, hän soitti rummut(kin) sille levylle) ei juuri varioinut, At the Heart of Winterilla soittaa ihan oikea rumpali, kovakin sellainen, Horgh; myös rumpujen ilmeikkäämpi ja parempi soitto tuo enemmän ilmettä kappaleihin, etenkin kun verrataan aiempaan.
Lopetetaan vertailu tähän, pointti tuli varmasti perille. At the Heart of Winterin vertaaminen Battles in the Northiin on kuin vertaisi Ladaa Bugatti Veyroniin: epäreilua Bugattille, koska sitä verrataan johonkin niin tyystin erilaiseen ja surkeampaan; epäreilua Ladalle, koska sitä verrataan oikeaan autoon.
At the Heart of Winter saattaa vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä tuotokselta, koska siinä on vain kuusi kappaletta, joista yhdenkään kesto ei jää alle kuuden minuutin, mutta se ei ole sitä, ei minusta ainakaan. Pitkistä sävellyksistä huolimatta, jokaisella kappaleella on selkeä oma koukku, jotain omaa tarjottavaa, ja punainen lanka, joka ei katkea tai huku lankakerään. Kestoistaan huolimatta sävellykset on mahdollista sisäistää yhdellä tai kahdella kuuntelulla niin, että kuulija tuntee olevansa kuuntelukokemuksen herra, vaikka kaikki nyannssit eivät aukeakaan vielä kymmenien pyöritysten jälkeen. Abbathin äänestä voidaan olla montaa mieltä - samoin soundiratkaisusta - mutta mielestäni kukaan muu ei voisi tulkita levyä yhtä hyvin, ollen samalla äärettömän tunnistettava ja loputtoman brutaali; levyn pisin kappale, liki yhdeksänminuuttinen Tragedies Blow at Horizon, päättyy kymmenkunta sekuntia pitkään... öh, äännähdykseen, jonka aikana Abbath muuttaa korkeutta kolme tai neljä kertaa.
Hatut ilmaan, hyvät naiset ja herrat. At the Heart of Winter on helvetillisen hyvä levy, aivan häikäisevää kuultavaa. Se on kokonaisuus, johon jokainen sävellys kuuluu tiivinä osana, ja joka on kuunneltava loppuun saakka, kun sen kerran on aloittanut. Jokaisella on oma suosikkinsa levyltä - omani on Where Dark and Light Don't Differ - mutta tärkeintä on se, että kaikki, siis aivan kaikki jotka ymmärtävät äärimetallista yhtikäs mitään, pitävät levystä. Hirmuiset keskiarvot Metal-Archives.comissa ja Metalstorm.netissä kertovat omaa, selkeää kieltään. Aina massatkaan eivät ole väärässä... ainakaan tässä tapauksessa.
P.S. Tänään tuli Helsingissä ensilumi - sattumaa?
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Grave Digger - Excalibur (1999)
Excalibur oli aikanaan ensimmäinen ostamani Grave Digger -levy, jo vuonna 2005 (if memory serves). Nyt, marraskuun jälkipuoliskolla 2014, se on myös viimeisin. Omistan silti vain yhden niteen kuolematonta power metal -klassikkoa - kuinka tämä on mahdollista? Lukion päättyessä päätin sivistää itseäni ja tilasin CDON.comista Grave Diggerin "The Middle Ages" -boksin (johon sisältyi siis Tunes of War, Knights of the Cross sekä Excalibur, eli Grave Diggerin "keskiaikatrilogia"); pakettia odotellessa menin myymään jo omistamani Excaliburin (jossa oli outo reikä pahvikansissaan; käytettynä ostettu, en halua tietää mitä edellinen omistaja oli levylle tehnyt...) ystävälleni. Boksi ei koskaan saapunut, vaan viivästyi ensin kuukauden, sitten toisen, kolmannen ja noin puolen vuoden tympäännyttävän juupas-eipäs-odottelun jälkeen peruin tilauksen ja sain muistaakseni seuraavasta tilauksesta ilmaiset toimitukset. Nyt, valehtelematta alle viikko sitten, ostin Excaliburin toistamiseen, tällä kertaa uuden ja remasteroidun version.
Pakko myöntää, että Excalibur on jopa parempi kuin muistin, ja muistin sen kenties yhtyeen parhaaksi levyksi - nyt olen sitä mieltä, että se on kiistatta yhtyeen paras tuotos. Katselen tätä tilannetta vahvojen nostalgialasien läpi ja myönnän sen, mutta silti levy huokuu voimaa, melodiaa ja groovea, jollaiseen harvoin törmää. Kyseessä ei ole täydellinen levy - missään nimessä - mutta se on pirun hyvä siinä, mitä se on; powerinen heavy metal on tuskin koskaan kuulostanut paremmalta. Esimerkkjä: tunnetuin kappale levyltä on nimikkoraita Excalibur, jota Grave Digger veivaa keikoillaan, ja se onkin erinomainen esimerkki levyn soundista. Ei mitään uutta taivaan alla, ei edes Grave Diggerin tuotannossa, mutta kaikinpuolin erittäin vetävä sävellys, jota vain paatuneimmat jäärät eivät kykene hymisemään tai laulamaan mukana. Emerald Eyesin ei pitäisi toimia, mutta se pelittää - Chris Bothendahlin... öhm, tunnistettavalla (älkää ymmärtäkö väärin, pidän hänen äänestä, mutta sen ei pitäisi soveltua herkkiin tunnelmapaloihin) äänellä tulkittu balladi on syystä X erittäin riipivää kuultavaa. Ehkä siihen vaikuttaa taustatarina ja koko levyn konsepti, mutta olen varma, että valtaosa kappaleen voimasta tulee siitä itsestään - vastaava myöhempi sävellys Always and Eternally, toimii jopa paremmin ja siinä ei ole samaa taustatarinaa. Oma suosikkini levyltä on - ilman epäilytä, muita kappaleita vähättelemättä - Mordred's Song, jonka neroutta en edes yritä tiivistää sanalliseen muotoon. Se on parhautta, usko pois.
Myönnän - jälleen kerran - että olen äärettömän jäävi mielipiteessäni, koska muistan erinomaisesti kuinka kuuntelin Excaliburin ensimmäisen kerran neljän- tai viidentoista vanhana makuuhuoneessani, ja muistan kuinka se räjäytti tajunnan kuin se drinkki Linnunradan käsikirja lifatarille -kirjassa (en muista sen nimeä ja olen liian laiska tarkistamaan; jotain kultaharkosta ja sitruunasta siinä oli); samalla tavalla muistan kuinka soitatin levyn samaiselle ystävälleni, jolle myöhemmin myin kyseisen levyn, ja ilmeen, kun hän tajusi tislatun nerouden heavy metalin muodossa. Mutta: en kirjoita tätä blogia ollakseni objektiivinen, ja suuri filosofiani musiikista (ja samalla kaikesta taiteesta) puhuttaessa on se, että objektiivisuus on, jos ei mahdotonta niin äärettömän tylsää sekä valheen rajamailla. Kokija asettaa itsensä aina teokseen, investoi tunteitaan ja projisoi minuuttaan keskelle taidepläjäystä - täten puhdas objektiivisuus on täysin triviaalia, hauki on kala -tasoista kommentointia. Totuus on se, että minä pidän Grave Diggerin musiikista, erityisesti Excalibur-levystä, koska minä pidän siitä - voin etsiä hienoja perusteita (kuten aina yritän tehdäkin) miksi pidän siitä, mutta lopulta se on sumuverhoa sille, että minä yksinkertaisesti pidän levystä. Voin rakentaa valtavia kritiikin tai ylistyksen monumentteja, kirjoittaa tuhansia sivuja repien silpuksi jokaisen sekunnin Grave Diggerin tuotannossa, mutta silti - aina ja ikuisesti, always and eternally, haha - kivijalka on oma mielipiteeni.
Paasaamiseksihan tämä meni, taas kerran. Uskon kuitenkin, että jossakin joku joskus lukee näitä tekstejä ja kokee olonsa petetyksi tai tyydyttämättömäksi, koska en anna arvosanaa enkä analysoi kuoliaaksi kulloistakin levyä, ja juuri tästä syystä on hyvä aika-ajoin paasata. Eikö?
Pakko myöntää, että Excalibur on jopa parempi kuin muistin, ja muistin sen kenties yhtyeen parhaaksi levyksi - nyt olen sitä mieltä, että se on kiistatta yhtyeen paras tuotos. Katselen tätä tilannetta vahvojen nostalgialasien läpi ja myönnän sen, mutta silti levy huokuu voimaa, melodiaa ja groovea, jollaiseen harvoin törmää. Kyseessä ei ole täydellinen levy - missään nimessä - mutta se on pirun hyvä siinä, mitä se on; powerinen heavy metal on tuskin koskaan kuulostanut paremmalta. Esimerkkjä: tunnetuin kappale levyltä on nimikkoraita Excalibur, jota Grave Digger veivaa keikoillaan, ja se onkin erinomainen esimerkki levyn soundista. Ei mitään uutta taivaan alla, ei edes Grave Diggerin tuotannossa, mutta kaikinpuolin erittäin vetävä sävellys, jota vain paatuneimmat jäärät eivät kykene hymisemään tai laulamaan mukana. Emerald Eyesin ei pitäisi toimia, mutta se pelittää - Chris Bothendahlin... öhm, tunnistettavalla (älkää ymmärtäkö väärin, pidän hänen äänestä, mutta sen ei pitäisi soveltua herkkiin tunnelmapaloihin) äänellä tulkittu balladi on syystä X erittäin riipivää kuultavaa. Ehkä siihen vaikuttaa taustatarina ja koko levyn konsepti, mutta olen varma, että valtaosa kappaleen voimasta tulee siitä itsestään - vastaava myöhempi sävellys Always and Eternally, toimii jopa paremmin ja siinä ei ole samaa taustatarinaa. Oma suosikkini levyltä on - ilman epäilytä, muita kappaleita vähättelemättä - Mordred's Song, jonka neroutta en edes yritä tiivistää sanalliseen muotoon. Se on parhautta, usko pois.
Myönnän - jälleen kerran - että olen äärettömän jäävi mielipiteessäni, koska muistan erinomaisesti kuinka kuuntelin Excaliburin ensimmäisen kerran neljän- tai viidentoista vanhana makuuhuoneessani, ja muistan kuinka se räjäytti tajunnan kuin se drinkki Linnunradan käsikirja lifatarille -kirjassa (en muista sen nimeä ja olen liian laiska tarkistamaan; jotain kultaharkosta ja sitruunasta siinä oli); samalla tavalla muistan kuinka soitatin levyn samaiselle ystävälleni, jolle myöhemmin myin kyseisen levyn, ja ilmeen, kun hän tajusi tislatun nerouden heavy metalin muodossa. Mutta: en kirjoita tätä blogia ollakseni objektiivinen, ja suuri filosofiani musiikista (ja samalla kaikesta taiteesta) puhuttaessa on se, että objektiivisuus on, jos ei mahdotonta niin äärettömän tylsää sekä valheen rajamailla. Kokija asettaa itsensä aina teokseen, investoi tunteitaan ja projisoi minuuttaan keskelle taidepläjäystä - täten puhdas objektiivisuus on täysin triviaalia, hauki on kala -tasoista kommentointia. Totuus on se, että minä pidän Grave Diggerin musiikista, erityisesti Excalibur-levystä, koska minä pidän siitä - voin etsiä hienoja perusteita (kuten aina yritän tehdäkin) miksi pidän siitä, mutta lopulta se on sumuverhoa sille, että minä yksinkertaisesti pidän levystä. Voin rakentaa valtavia kritiikin tai ylistyksen monumentteja, kirjoittaa tuhansia sivuja repien silpuksi jokaisen sekunnin Grave Diggerin tuotannossa, mutta silti - aina ja ikuisesti, always and eternally, haha - kivijalka on oma mielipiteeni.
Paasaamiseksihan tämä meni, taas kerran. Uskon kuitenkin, että jossakin joku joskus lukee näitä tekstejä ja kokee olonsa petetyksi tai tyydyttämättömäksi, koska en anna arvosanaa enkä analysoi kuoliaaksi kulloistakin levyä, ja juuri tästä syystä on hyvä aika-ajoin paasata. Eikö?
tiistai 18. marraskuuta 2014
Dream Theater - Metropolis pt.2: Scenes from a Memory (1999)
Odotin saavani kadulla vastaan ties mitä mätiä tahi mädäntymisprosessissa olevia kasviksia (tomaatteja, perunoita, retiisejä) niiden mielipiteiden jälkeen, joita ilmaisin Images and Words sekä Awake -teksteissäni. Näiden kahden levyn status on pyhä kautta metalli- ja ilmeisesti koko rock-yhteisön, ja minä, mitätön mukajoku parikymppinen pojankloppi, kehtaan sanoa jotakin muuta kuin puhdasta ylistystä näistä tuotoksista - skandaali, skandaali, soittakaa lehdistöön! En muista tarkasti (= en jaksa tarkistaa), mutta en tainnut mainita sitä jatkolausuntoa, millä on vielä suurempi potentiaali aiheuttaa uloste- ja eritemyrsky eeteriin: Dream Theater on mielestäni tehnyt joitakin parhaista levyistään 2000-luvulla.
Joitakin parhaista levyistä, EI parasta. Scenes from a Memory ehti tulla ulos edellisellä vuosituhannella.
Vaikka kuinka pidänkin Train of Thoughtista ja muista viimeisistä Mike Portneyn kanssa tehdyistä levyistä, Scenes from a Memory on se kruununjalokivi, josta tulen Dream Theaterin muistamaan, heittämällä. Kyseessä on taidolla tehty konseptilevy - aina hyvä merkki kirjoissani - ja kautta linjan äärettömän hyvin sävelletty Kokonaisuus, isolla K:lla, jossa on variaatiota ilman punaisen langan hukkaamista ja pointin perässä hapuilua (mihin yhtye sortuu myöhemmillä levyillä, myönnän). Yksittäisten kappaleitten erittely on turhaa, koska Scenes from a Memory on kuunneltava alusta loppuun, eläytyen ja sulautuen osaksi kertomusta - aina tohtorin ensimmäisistä sanoista sinne ihan loppuun saakka. Se ei ole helppo levy päästä sisään - kaikkea muuta - mutta heti ensimmäisellä kerralla se antaa kuulijalle riittävästi virikettä ja lupausta tulevasta oivalluksesta, että se ei tunnu käsittämättömältä mastodontilta (tätä sanaa käytettiin tässä männäviikolla kuvaamaan muuan kirjallisuushistorian teosta, jossa oli hieman liikaa sivuja ja sisältöä sen omaksi hyväksi - just sayin'). Vaikka minulla on lähes loputon palstatila keskustella yksittäisistä hetkistä levyllä, eritellä jokainen sekunti, jokainen nuotti - jos sitä haluaisin - en tee sitä. Se ei palvelisi ketään; Scenes from a Memory on kuultava itse, koettava itsenäisesti.
Tutustuin levyyn hieman kenties epäortodoksisella tavalla: tuttavaperheen isä antoi isälleni poltetun kopion (tiedän, hyihyi, tuomittavaa!) Dream Theaterin livedvd:stä, jossa yhtye soitti koko Scenes from a Memory -levyn, lievällä teatraalisella mausteella. Olin silloin hieman liian nuori ymmärtämään musiikkia täysillä, mutta silti tajusin sen verran, että tunnistin hienoja hetkiä ja kappaleita. Etenkin James LaBrie (Jaakko LaJuusto, haha, hulvatonta) makaamassa psykiatrin vastaanotolla heti keikan alussa on kuva, joka on pysynyt mukanani vuosikymmenen. Kun lopulta ostin levyn, ymmärsin vihdoin täysin kuinka kaikenkattava levy Scenes from a Memory on: se menee todella jyräävästä ja groovasta hevistä äärettömän seesteisiin ambient-kohtauksiin, jazzin ja tietenkin progen kautta. Kuten on tullut sanottua, se on koettava itse.
Tulipahan paljon ylisanoja. Pysyn silti niiden takana: Scenes from a Memory on Dream Theaterin paras levy ja samalla yksi kolmesta parhaasta progeheviksi laskettavasta levystä. Se osuu juuri siihen taitteeseen yhtyeen uralla, jossa sen alkuaikojen hyvät jutut (kuten LaBrien ääni, joka on vielä hyvässä tikissä, vaikka myöhemmin rapistuukin, valitettavasti, ja etenkin livet ovat paikoitellen hirveää kuultavaa) ja 2000-luvun vielä paremmat jutut napsahtavat yhteen uniikilla tavalla.
P.S. "Death is not the end, but only a transition." Tämä mielessä marraskuun pimeyteen.
Joitakin parhaista levyistä, EI parasta. Scenes from a Memory ehti tulla ulos edellisellä vuosituhannella.
Vaikka kuinka pidänkin Train of Thoughtista ja muista viimeisistä Mike Portneyn kanssa tehdyistä levyistä, Scenes from a Memory on se kruununjalokivi, josta tulen Dream Theaterin muistamaan, heittämällä. Kyseessä on taidolla tehty konseptilevy - aina hyvä merkki kirjoissani - ja kautta linjan äärettömän hyvin sävelletty Kokonaisuus, isolla K:lla, jossa on variaatiota ilman punaisen langan hukkaamista ja pointin perässä hapuilua (mihin yhtye sortuu myöhemmillä levyillä, myönnän). Yksittäisten kappaleitten erittely on turhaa, koska Scenes from a Memory on kuunneltava alusta loppuun, eläytyen ja sulautuen osaksi kertomusta - aina tohtorin ensimmäisistä sanoista sinne ihan loppuun saakka. Se ei ole helppo levy päästä sisään - kaikkea muuta - mutta heti ensimmäisellä kerralla se antaa kuulijalle riittävästi virikettä ja lupausta tulevasta oivalluksesta, että se ei tunnu käsittämättömältä mastodontilta (tätä sanaa käytettiin tässä männäviikolla kuvaamaan muuan kirjallisuushistorian teosta, jossa oli hieman liikaa sivuja ja sisältöä sen omaksi hyväksi - just sayin'). Vaikka minulla on lähes loputon palstatila keskustella yksittäisistä hetkistä levyllä, eritellä jokainen sekunti, jokainen nuotti - jos sitä haluaisin - en tee sitä. Se ei palvelisi ketään; Scenes from a Memory on kuultava itse, koettava itsenäisesti.
Tutustuin levyyn hieman kenties epäortodoksisella tavalla: tuttavaperheen isä antoi isälleni poltetun kopion (tiedän, hyihyi, tuomittavaa!) Dream Theaterin livedvd:stä, jossa yhtye soitti koko Scenes from a Memory -levyn, lievällä teatraalisella mausteella. Olin silloin hieman liian nuori ymmärtämään musiikkia täysillä, mutta silti tajusin sen verran, että tunnistin hienoja hetkiä ja kappaleita. Etenkin James LaBrie (Jaakko LaJuusto, haha, hulvatonta) makaamassa psykiatrin vastaanotolla heti keikan alussa on kuva, joka on pysynyt mukanani vuosikymmenen. Kun lopulta ostin levyn, ymmärsin vihdoin täysin kuinka kaikenkattava levy Scenes from a Memory on: se menee todella jyräävästä ja groovasta hevistä äärettömän seesteisiin ambient-kohtauksiin, jazzin ja tietenkin progen kautta. Kuten on tullut sanottua, se on koettava itse.
Tulipahan paljon ylisanoja. Pysyn silti niiden takana: Scenes from a Memory on Dream Theaterin paras levy ja samalla yksi kolmesta parhaasta progeheviksi laskettavasta levystä. Se osuu juuri siihen taitteeseen yhtyeen uralla, jossa sen alkuaikojen hyvät jutut (kuten LaBrien ääni, joka on vielä hyvässä tikissä, vaikka myöhemmin rapistuukin, valitettavasti, ja etenkin livet ovat paikoitellen hirveää kuultavaa) ja 2000-luvun vielä paremmat jutut napsahtavat yhteen uniikilla tavalla.
P.S. "Death is not the end, but only a transition." Tämä mielessä marraskuun pimeyteen.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Dimmu Borgir - Spiritual Black Dimensions (1999)
Godless Savage Garden oli selvä välityö erinomaisesti vastaanotetun, suorastaan vallankumouksellisen suositun Enthrone Darkness Triumphantin jälkeen. Todellinen jatko läpimurtolevylle on Spiritual Black Dimensions, jossa norjalaisen black metalin virallinen sellout siirtyi kiipparimelodisoinnista täysimittaiseen orkestraatioon, black metalin jäädessä enenevissä määrin taka-alalle. Toinen ominaisuus levyssä, mikä minulle nousee kerta toisensa jälkeen esiin, on sen "hitittömyys" - tästä myöhemmin lisää.
Spiritual Black Dimensions on vielä black metalia, monin paikoin, mutta se ei ole pelkästään sitä - okei, voidaan kiistellä oliko Enthrone Darkness Triumphant sitten niin kovin blackia, mutta väitän, että kyllä se oli, vaikka sitten kuinka melodista. Nimihirviö Behind the Curtains of Night-Phantasmagoria on erittäinkin räväkästi päällekäyvä kappale, ja varmaankin lähimpänä "perinteistä" blackia, mitä levy tarjoaa, mutta silti sahauksen, tuplabasarien, Shagrathin kärinöiden ja blastbeatin päälle on soitettu lähes kakofoniselta vaikuttavaa klassista musiikkia, oikean orkesterin toimesta. Tästä sinfonisen elementin yhdistämisestä black metaliin tuli sittemmin Dimmu Borgirin tavaramerkki, mutta ei mietitä sitä nyt, koska kun Spiritual Black Dimensions ilmeistyi, yhtye esitteli orkesterin ensimmäistä kertaa musiikkiinsa, ja siinä samalla myös puhtaat laulut yhtyeen tulevan (ei vielä '99 virallinen jäsen, vaan vierailija levyllä) basistin, ICS Vortexin toimesta.
Minun kirjoissani nämä kaikki elementit voisivat kasautua yhteen erinomaiseksi paketiksi, joka on samaan aikaan rankka, melodinen, eeppinen ja ahdistava, mutta syystä tai toisesta niin ei käy. Spiritual Black Dimensions jää vailinaiseksi, hapuilevaksi ja erikoisen päämäärättömäksi teokseksi. Ensinnäkin kappaleet kuulostavat liian paljon toisiltaan, ilman uniikkeja koukkuja - puhdas laulu voisi olla yksi, mutta sitä käytetään sekä liikaa että liian vähän toimiakseen varsinaisena koukkuna läpi levyn tai sen kappaleiden. Tarkoitan tällä sitä, että kun puhdasta laulua kohdataan esimerkiksi Reptilessä, ICS Vortex laulaa liian pitkän pätkän kerralla, jotta se toimisi koukkuna, ja siinähän se sitten olikin, ei varsinaisena kertosäkeenä eikä ikimuistettavana C-osana, kuten yhtyeen myöhemmällä hitillä.
Hiteistä puheen ollen: kun mietin Dimmu Borgiria, mietin heidän hittejänsä, niin surulliselta ja väärältä kuin se saattaakin kuulostaa. Muistan erinomaisesti Mourning Palacen ja The Serpentine Offeringin, mutta mitä muita niillä levyillä oli, tarkalleen? Jotain ihan kelvollisia biisejä, jotka eivät oikein lähde lentoon. Vaikka olin mielestäni melko lempeä Enthrone Darkness Triumpahtia kohtaan, en muista levyltä kuin Sen Ison Hitin sekä nipun yksittäisiä, konteksteistaan irrallisia hetkiä. Spiritual Black Dimensionsilta en muista hittiä, koska se on levynä liian tasapaksu siihen; kyllä, Reptilessä on yritystä, mutta ei sekään oikein tahdo natsata. Levy jää vain äänien kokoelmaksi, joka katoaa tajunnasta heti päätyttyään. Vaikka Spiritual Black Dimensions ei ole de facto niin huono levy kuin tietyt yhtyeen myöhemmistä tuotoksista eikä se ole yhtä turha kuin Godless Savage Garden, en usko kuuntelevani sitä kuin murto-osan verrattuna vaikkapa Enthrone Darkness Triumphantiin tai Death Cult Armageddoniin. Niillä on sentään huippuja ja laaksoja, selvästi erilaisia kappaleita - hyvässä ja pahassa - kun Spiritual Black Dimensions jää yhdeksi epämääräisksi ääniaaltomöykyksi.
P.S. Vittu näitä Dimmujen levyjen ja kappaleiden nimiä. Oikeesti.
Spiritual Black Dimensions on vielä black metalia, monin paikoin, mutta se ei ole pelkästään sitä - okei, voidaan kiistellä oliko Enthrone Darkness Triumphant sitten niin kovin blackia, mutta väitän, että kyllä se oli, vaikka sitten kuinka melodista. Nimihirviö Behind the Curtains of Night-Phantasmagoria on erittäinkin räväkästi päällekäyvä kappale, ja varmaankin lähimpänä "perinteistä" blackia, mitä levy tarjoaa, mutta silti sahauksen, tuplabasarien, Shagrathin kärinöiden ja blastbeatin päälle on soitettu lähes kakofoniselta vaikuttavaa klassista musiikkia, oikean orkesterin toimesta. Tästä sinfonisen elementin yhdistämisestä black metaliin tuli sittemmin Dimmu Borgirin tavaramerkki, mutta ei mietitä sitä nyt, koska kun Spiritual Black Dimensions ilmeistyi, yhtye esitteli orkesterin ensimmäistä kertaa musiikkiinsa, ja siinä samalla myös puhtaat laulut yhtyeen tulevan (ei vielä '99 virallinen jäsen, vaan vierailija levyllä) basistin, ICS Vortexin toimesta.
Minun kirjoissani nämä kaikki elementit voisivat kasautua yhteen erinomaiseksi paketiksi, joka on samaan aikaan rankka, melodinen, eeppinen ja ahdistava, mutta syystä tai toisesta niin ei käy. Spiritual Black Dimensions jää vailinaiseksi, hapuilevaksi ja erikoisen päämäärättömäksi teokseksi. Ensinnäkin kappaleet kuulostavat liian paljon toisiltaan, ilman uniikkeja koukkuja - puhdas laulu voisi olla yksi, mutta sitä käytetään sekä liikaa että liian vähän toimiakseen varsinaisena koukkuna läpi levyn tai sen kappaleiden. Tarkoitan tällä sitä, että kun puhdasta laulua kohdataan esimerkiksi Reptilessä, ICS Vortex laulaa liian pitkän pätkän kerralla, jotta se toimisi koukkuna, ja siinähän se sitten olikin, ei varsinaisena kertosäkeenä eikä ikimuistettavana C-osana, kuten yhtyeen myöhemmällä hitillä.
Hiteistä puheen ollen: kun mietin Dimmu Borgiria, mietin heidän hittejänsä, niin surulliselta ja väärältä kuin se saattaakin kuulostaa. Muistan erinomaisesti Mourning Palacen ja The Serpentine Offeringin, mutta mitä muita niillä levyillä oli, tarkalleen? Jotain ihan kelvollisia biisejä, jotka eivät oikein lähde lentoon. Vaikka olin mielestäni melko lempeä Enthrone Darkness Triumpahtia kohtaan, en muista levyltä kuin Sen Ison Hitin sekä nipun yksittäisiä, konteksteistaan irrallisia hetkiä. Spiritual Black Dimensionsilta en muista hittiä, koska se on levynä liian tasapaksu siihen; kyllä, Reptilessä on yritystä, mutta ei sekään oikein tahdo natsata. Levy jää vain äänien kokoelmaksi, joka katoaa tajunnasta heti päätyttyään. Vaikka Spiritual Black Dimensions ei ole de facto niin huono levy kuin tietyt yhtyeen myöhemmistä tuotoksista eikä se ole yhtä turha kuin Godless Savage Garden, en usko kuuntelevani sitä kuin murto-osan verrattuna vaikkapa Enthrone Darkness Triumphantiin tai Death Cult Armageddoniin. Niillä on sentään huippuja ja laaksoja, selvästi erilaisia kappaleita - hyvässä ja pahassa - kun Spiritual Black Dimensions jää yhdeksi epämääräisksi ääniaaltomöykyksi.
P.S. Vittu näitä Dimmujen levyjen ja kappaleiden nimiä. Oikeesti.
lauantai 15. marraskuuta 2014
Control Denied - The Fragile Art of Existence (1999)
Deathin viimeiseksi tarkoitettu levy ei ollut viimeiseksi levyksi jäänyt The Sound of Perseverance, vaan death metalin pioneerin uran piti päättyä Symboliciin. Levy-yhtiön painostuksesta Chuck Shuldiner julkaisi seuravaalle bändilleen tarkoitettuja kappaleita Death-nimen alla, sovittaen sävellykset sopimaan paremmin aiemman poppoo tyyliin. Hence, The Sound of Perseverance ja sen erilainen soundi verrattuna... no, kaikkeen.
Vuotta myöhemmin, 1999, Chuck oli vapaa levysopimuksista ja hänen uusi yhtyeensä, Control Denied, julkaisi ensimmäisen (ja ainoan, tästä myöhemmin lisää) levynsä, The Fragile Art of Existencen. Suurimpana erona Deathiin on solistipolitiikka, joka on örinän (tai The Sound of Perseverancella rääkynän) sijaan puhdasta, ja solisti Tim Aymar hoitaa tonttinsa ennennäkemättömän hyvin - menisin niin pitkälle, että sanoisin hänen suoritustaan yhdeksi parhaista yhden levyn mittaisista ääntelyistä. En sano Aymaria parhaaksi solistiksi maan päällä ja top 10:neen on niin kova pyrky, että senkin ulkopuolelle hän jää, mutta yksittäisenä suorituksena The Fragile Art of Existence on toisen listan top 10:ssä, heittämällä.
Vaikka kuinka solistiporno kantaisi kuuntelukokemusta aikansa, ainakin minulle, levyllä on oltava muutakin. Ja The Fragile Art of Existence on täynnä informaatiota, liiaksikin. Palataan hieman ajassa taaksepäin: Humanista alkaen Death haahuili yhä progemman ilmaisun ympärillä, osuen eräänlaiseen kikkailun, outoilun ja oivaltamisen häränsilmään The Sound of Perseverancella. No, jos em. lätty vaikutti hieman luotaantyöntävän vaikeaselkoiselta, pelko pois, The Fragile Art of Existence on sitä vielä paaaaaaaaljon vaikeampi. Olen rehellisesti sanottuna kuunnellut Control Deniedin levyä lukiosta asti enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja en vieläkään tahdo ymmärtää kokonaisuutta. Kyllä, levy on täynnä hienoja kappaleita ja vielä hienompia hetkiä, mutta korvissani se kuulosta niin sekavalta paketilta, että en tahdo vieläkään saada otetta. Jokainen kuuntelukerta on samanlainen pimeässä tulkintojen ja mahdollisten mahdottomuuksien yössä hapuilua kuin kuuntelisin sitä ensimmäistä kertaa. Levyllä on vain kahdeksan kappaletta, mutta informaatiota on tuplalevyn verran; ainutkaan kappale ei tarjoa helppoa lähestymistä kokonaisuuteen.
En tiedä onko The Fragile Art of Existence hyvä levy - kaikki muut, jotka tuntevat sen, näyttävät pitävän sitä nerokkaana, mutta minä en tiedä. Osaltaan levyn maineeseen voi vaikuttaa Chuck Schuldinerin pienimuotoinen henkilökultti ja Control Deniedin ainoan levyn status herran viimeisenä viimeisteltynä tuotoksena. Kuten varmasti tiedät, rakas Lukija, Chuck poistui keskuudestamme joulun alla 2001, taisteltuaan aivosyövän (korjatkaa, jos olen väärässä) kanssa. Jos kuulemani tarinat pitävät paikkansa, syöpäpesäke saatin leikatuksi pois hänestä, mutta herra menehtyi 13.12.2001 (jos muistan oikein) keuhkosyöpään. Vielä sairaalassa ollessaan hän äänitti kitaraosuuksia Control Deniedin toiseksi tarkoitetulle levylle, When Man and Machine Collidelle, joka jäi kesken. Muut yhtyeen jäsenet ovat yli vuosikymmenen ajan ilmaisseet kiinnostustaan viimeistellä levy, mutta levy-yhtiöiden ja omaisten intressien ristiriidoissa levyn viimeistelty versio on jäänyt tekemättä; Shuldinerin demot on julkaistu useita kertoja, tosin, mutta minä en ainakaan pidä niitä "oikeana" Control Denied -levynä.
Maailma totisesti menetti visionäärin, kun Chuck siirtyi ajasta iäisyyteen. Hän oli erilainen kuin kukaan muu - rohkeasti oivaltava ja kokeileva. Sen, jos ei minkään muun syyn, takia tahtoisin pitää herran aidosta joutsenlaulusta enemmän kuin pidän ja juuri sen takia kuuntelen levyn tasaisin väliajoin, vieläkään sitä ymmärtämättä. Vaikka en ymmärrä The Fragile Art of Existencea, se on kestänyt aikaa paremmin kuin 99,9% kaikesta musiikista ja siinä piilee Schuldinerin nerous, voima. Kuinka monen katyperryn, taylorswiftin tai nickiminajin muusikissa on voimaa, joka kestää vuosikymmenten ja sukupolvien yli? Ei yhdenkään, mutta Mozart, Black Sabbath ja Chuck Schuldiner kestävät isältä pojalle ja pojanpojalle. En usko, että yksikään taiteilija voi pyytää enempää.
P.S. Pahoittelen melankolisuutta. Jokaisen itseään kunnioittavan metallisydämen tulee joskus kirjoittaa oma tribuuttinsa Chuckille - tämä oli minun.
Vuotta myöhemmin, 1999, Chuck oli vapaa levysopimuksista ja hänen uusi yhtyeensä, Control Denied, julkaisi ensimmäisen (ja ainoan, tästä myöhemmin lisää) levynsä, The Fragile Art of Existencen. Suurimpana erona Deathiin on solistipolitiikka, joka on örinän (tai The Sound of Perseverancella rääkynän) sijaan puhdasta, ja solisti Tim Aymar hoitaa tonttinsa ennennäkemättömän hyvin - menisin niin pitkälle, että sanoisin hänen suoritustaan yhdeksi parhaista yhden levyn mittaisista ääntelyistä. En sano Aymaria parhaaksi solistiksi maan päällä ja top 10:neen on niin kova pyrky, että senkin ulkopuolelle hän jää, mutta yksittäisenä suorituksena The Fragile Art of Existence on toisen listan top 10:ssä, heittämällä.
Vaikka kuinka solistiporno kantaisi kuuntelukokemusta aikansa, ainakin minulle, levyllä on oltava muutakin. Ja The Fragile Art of Existence on täynnä informaatiota, liiaksikin. Palataan hieman ajassa taaksepäin: Humanista alkaen Death haahuili yhä progemman ilmaisun ympärillä, osuen eräänlaiseen kikkailun, outoilun ja oivaltamisen häränsilmään The Sound of Perseverancella. No, jos em. lätty vaikutti hieman luotaantyöntävän vaikeaselkoiselta, pelko pois, The Fragile Art of Existence on sitä vielä paaaaaaaaljon vaikeampi. Olen rehellisesti sanottuna kuunnellut Control Deniedin levyä lukiosta asti enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja en vieläkään tahdo ymmärtää kokonaisuutta. Kyllä, levy on täynnä hienoja kappaleita ja vielä hienompia hetkiä, mutta korvissani se kuulosta niin sekavalta paketilta, että en tahdo vieläkään saada otetta. Jokainen kuuntelukerta on samanlainen pimeässä tulkintojen ja mahdollisten mahdottomuuksien yössä hapuilua kuin kuuntelisin sitä ensimmäistä kertaa. Levyllä on vain kahdeksan kappaletta, mutta informaatiota on tuplalevyn verran; ainutkaan kappale ei tarjoa helppoa lähestymistä kokonaisuuteen.
En tiedä onko The Fragile Art of Existence hyvä levy - kaikki muut, jotka tuntevat sen, näyttävät pitävän sitä nerokkaana, mutta minä en tiedä. Osaltaan levyn maineeseen voi vaikuttaa Chuck Schuldinerin pienimuotoinen henkilökultti ja Control Deniedin ainoan levyn status herran viimeisenä viimeisteltynä tuotoksena. Kuten varmasti tiedät, rakas Lukija, Chuck poistui keskuudestamme joulun alla 2001, taisteltuaan aivosyövän (korjatkaa, jos olen väärässä) kanssa. Jos kuulemani tarinat pitävät paikkansa, syöpäpesäke saatin leikatuksi pois hänestä, mutta herra menehtyi 13.12.2001 (jos muistan oikein) keuhkosyöpään. Vielä sairaalassa ollessaan hän äänitti kitaraosuuksia Control Deniedin toiseksi tarkoitetulle levylle, When Man and Machine Collidelle, joka jäi kesken. Muut yhtyeen jäsenet ovat yli vuosikymmenen ajan ilmaisseet kiinnostustaan viimeistellä levy, mutta levy-yhtiöiden ja omaisten intressien ristiriidoissa levyn viimeistelty versio on jäänyt tekemättä; Shuldinerin demot on julkaistu useita kertoja, tosin, mutta minä en ainakaan pidä niitä "oikeana" Control Denied -levynä.
Maailma totisesti menetti visionäärin, kun Chuck siirtyi ajasta iäisyyteen. Hän oli erilainen kuin kukaan muu - rohkeasti oivaltava ja kokeileva. Sen, jos ei minkään muun syyn, takia tahtoisin pitää herran aidosta joutsenlaulusta enemmän kuin pidän ja juuri sen takia kuuntelen levyn tasaisin väliajoin, vieläkään sitä ymmärtämättä. Vaikka en ymmärrä The Fragile Art of Existencea, se on kestänyt aikaa paremmin kuin 99,9% kaikesta musiikista ja siinä piilee Schuldinerin nerous, voima. Kuinka monen katyperryn, taylorswiftin tai nickiminajin muusikissa on voimaa, joka kestää vuosikymmenten ja sukupolvien yli? Ei yhdenkään, mutta Mozart, Black Sabbath ja Chuck Schuldiner kestävät isältä pojalle ja pojanpojalle. En usko, että yksikään taiteilija voi pyytää enempää.
P.S. Pahoittelen melankolisuutta. Jokaisen itseään kunnioittavan metallisydämen tulee joskus kirjoittaa oma tribuuttinsa Chuckille - tämä oli minun.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Children of Bodom - Hatebreeder / Tokyo Warhearts: Live (1999)
Children of Bodom - tärkein syy miksi tämä blogi on olemassa, eli miksi kuuntelen sellaista musaa kuin kuuntelen. Follow the Reaper oli SE levy, joka iski tajunnan kappaleiksi miljoonan voltin lekalla, mutta Hatebreeder tuli ostettua sitten seuraavalla viikolla... kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten (vanhaksi tulee, niin tarkat ajankohdat katoavat mielestä). Kaikesta tästä ylitsehuokuvasta nostalgiasta huolimatta päätin kuunnnella Hatebreederin ihan sellaisena musiikillisena tuotoksena kuin se on. Yllätyin.
Hatebreeder on nimittäin parempi kuin muistin (ja se sanoo paljon); nostalgiahuuruissani muistelin levyä hyväksi, mutta pikkuvaivojen vaivaamaksi tuotokseksi, mutta mitä vielä! Alusta loppuun tiukkaa, uniikkia ja ah niin toimivaa melodista heviä twistillä. Sävellysten puolesta Bodomin lapset ovat lähempänä ynkkämäistä poweria/soitinmasturbaatiota (ilman sitä Ynkän teennäisyyttä ja maan ääret täyttävää egoismia), mutta Alexi Laihon sähäkät, terävät ja hyvin artikuloidut kärinät tuovat musiikkiin ihan toisenlaisen fiiliksen. Kyllä, levy on täynnä melodioita, joita voi hyräillä vaikka sitten suihkussa, ja kertosäkeitä, jotka tarttuvat korvien väliin kuin humalainen sinkku irtosuhteen mahdollisuuteen, mutta silti touhu on oikealla tavalla vinkasahtanutta.
Otetaan esimerkki, vähän vähemmän tunnettu sellainen: Towards Dead End. Ensinnäkin: jumalauta tuota melodiaa! Se vaikuttaa tavalliselta power metal -hymniltä, ainakin ensitahdit, mutta sitten perään isketään täydellisesti kitaralla ja syntikalla yhteensoitetut sweepit - mitä vit-! Sitten käristään, vähän puhdasta laulua perään. Kertosäe, joka jää päähän, mutta ei kuitenkaan jää - jos ymmärrätte mitä tarkoitatte (tuskin). Siis: se jää päähän, tuntuu tarttuvalta ja koukuttavalta, mutta se ei kulu korvien välissä muutamassa päivässä pois, kuten valtaosa valtavirtamusiikista, vaan kertosäkeessä on syvyyttä.
Toinen kappale, josta haluan mainita, koska sitä harvoin nostetaan esiin, on Black Widow, ehkä levyn heikoin kappale, mutta minulle kenties tärkein. Muistan kuinka kuuntelimme kappaletta ystäväni kanssa ja totesimme, että se on parasta ikinä, vaikka emme ymmärtäneetkään sanoja. Seuraavalle tapaamiskerralleni ystäväni (moi Hippi) etsi jostakin - luultavasti netistä, mikä ei ollut niin arkipäiväinen asia tuolloin - kappaleen sanat ja tajuntani räjähti kuin antimateriapommin jäljiltä: Bodomilla (lausutaan kuten kirjoitetaan, ei Buudumi - tämä oli joskus tärkeää ja kyllä siitä kiisteltiinkin) oli ihan oikeat lyriikatkin! Huonot sellaiset, jälkikäteen ajateltuna, mutta kuitenkin.
Voi kuinka tätä lättyä pyöritettiinkään ala- ja ylä-asteiden taitteessa! Myönnän, että kulutin Bodomin alkupään tuotannon puhki viimeistään lukioikäisenä, enkä ole muutamaan vuoteen käytännössä kuunnellut yhtyeen kahta parasta (kyllä ne ovat, ihan millä mittarilla vain) levyä kertaakaan. Ehkä olen tosiaan nostalgiasta humalassa, mutta kyllä tämä vain toimii, kuulostaa niin perkeleen hyvältä.
En pidä livelevyistä - koen ne tarpeettomiksi - mutta koska olin "trve" fani, hankin Tokyo Warheartsin. Ihan pätevä livelätty, ei siitä mitään, mutta se ei tuo mitään uutta, vaan kyseessä on taitava bändi veivaamassa taidokkaita biisejään samalla kokoonpanolla ja enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin levyillä. Kuriositeettina, kyllä, se on kuulemisen arvoinen, mutta ei missään nimessä rahan käyttämisen takia.
P.S. Ei jumalauta näitä riffejä. Harvoin törmää mihinkään yhtä oivaltavaan, moniuloitteiseen ja aikaa kestävään kitaratyöskentelyyn.
Hatebreeder on nimittäin parempi kuin muistin (ja se sanoo paljon); nostalgiahuuruissani muistelin levyä hyväksi, mutta pikkuvaivojen vaivaamaksi tuotokseksi, mutta mitä vielä! Alusta loppuun tiukkaa, uniikkia ja ah niin toimivaa melodista heviä twistillä. Sävellysten puolesta Bodomin lapset ovat lähempänä ynkkämäistä poweria/soitinmasturbaatiota (ilman sitä Ynkän teennäisyyttä ja maan ääret täyttävää egoismia), mutta Alexi Laihon sähäkät, terävät ja hyvin artikuloidut kärinät tuovat musiikkiin ihan toisenlaisen fiiliksen. Kyllä, levy on täynnä melodioita, joita voi hyräillä vaikka sitten suihkussa, ja kertosäkeitä, jotka tarttuvat korvien väliin kuin humalainen sinkku irtosuhteen mahdollisuuteen, mutta silti touhu on oikealla tavalla vinkasahtanutta.
Otetaan esimerkki, vähän vähemmän tunnettu sellainen: Towards Dead End. Ensinnäkin: jumalauta tuota melodiaa! Se vaikuttaa tavalliselta power metal -hymniltä, ainakin ensitahdit, mutta sitten perään isketään täydellisesti kitaralla ja syntikalla yhteensoitetut sweepit - mitä vit-! Sitten käristään, vähän puhdasta laulua perään. Kertosäe, joka jää päähän, mutta ei kuitenkaan jää - jos ymmärrätte mitä tarkoitatte (tuskin). Siis: se jää päähän, tuntuu tarttuvalta ja koukuttavalta, mutta se ei kulu korvien välissä muutamassa päivässä pois, kuten valtaosa valtavirtamusiikista, vaan kertosäkeessä on syvyyttä.
Toinen kappale, josta haluan mainita, koska sitä harvoin nostetaan esiin, on Black Widow, ehkä levyn heikoin kappale, mutta minulle kenties tärkein. Muistan kuinka kuuntelimme kappaletta ystäväni kanssa ja totesimme, että se on parasta ikinä, vaikka emme ymmärtäneetkään sanoja. Seuraavalle tapaamiskerralleni ystäväni (moi Hippi) etsi jostakin - luultavasti netistä, mikä ei ollut niin arkipäiväinen asia tuolloin - kappaleen sanat ja tajuntani räjähti kuin antimateriapommin jäljiltä: Bodomilla (lausutaan kuten kirjoitetaan, ei Buudumi - tämä oli joskus tärkeää ja kyllä siitä kiisteltiinkin) oli ihan oikeat lyriikatkin! Huonot sellaiset, jälkikäteen ajateltuna, mutta kuitenkin.
Voi kuinka tätä lättyä pyöritettiinkään ala- ja ylä-asteiden taitteessa! Myönnän, että kulutin Bodomin alkupään tuotannon puhki viimeistään lukioikäisenä, enkä ole muutamaan vuoteen käytännössä kuunnellut yhtyeen kahta parasta (kyllä ne ovat, ihan millä mittarilla vain) levyä kertaakaan. Ehkä olen tosiaan nostalgiasta humalassa, mutta kyllä tämä vain toimii, kuulostaa niin perkeleen hyvältä.
En pidä livelevyistä - koen ne tarpeettomiksi - mutta koska olin "trve" fani, hankin Tokyo Warheartsin. Ihan pätevä livelätty, ei siitä mitään, mutta se ei tuo mitään uutta, vaan kyseessä on taitava bändi veivaamassa taidokkaita biisejään samalla kokoonpanolla ja enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin levyillä. Kuriositeettina, kyllä, se on kuulemisen arvoinen, mutta ei missään nimessä rahan käyttämisen takia.
P.S. Ei jumalauta näitä riffejä. Harvoin törmää mihinkään yhtä oivaltavaan, moniuloitteiseen ja aikaa kestävään kitaratyöskentelyyn.
torstai 6. marraskuuta 2014
Behemoth - Satanica (1999)
Minä, kuten varmasti monet muutkin, tutustuin Behemothin musiikkiin vasta tällä vuosituhannella. Nykymuotoinen Behemoth on toinen suurista Puolan lahjoista death metalille (toinen on Vader, jos jäi epäselväksi), mutta yhtye ei aloittanut siten: kolme ensimmäistä tuotosta (varhaisin on jo vuodelta 1995, jolloin Nergal oli teini-ikäinen!) ovat aitoa black metalia. Satanica, yhtyeen neljäs levy, oli käännekohta bändin uralla, sillä siinä esiteltiin ensimmäistä kertaa matalammalta rouhivat kitarat sekä "blackend death metal" -soundi. Termi tai soundi ei ollut Nergalin keksintö (olihan esimerkiksi Belphegor tehnyt samankaltaista settiä jo liki vuosikymmenen), mutta Behemoth kiilasi kertaheitolla kilpailijoiden ohi erittäin väkevällä levyllä.
Satanica on kasvanut kuuntelujen myötä paljon. Ensimmäisellä kerralla, juuri levykaupasta palattuani, en pitänyt levystä, koska se ei ollut hieman black metalilla maustettua deathia - kuten Zos Kia Cultus (Here and Beyond) tai Demigod - vaan em. alalajien hybridi. Vain hieman yli puolituntinen ei antanut armoa, ja vaikka odotinkin sitä, levy ei vastannut odotuksiani ja jäi täten hyllyyn lojumaan. Aika-ajoin vuosien varrella olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemasta sitä, ja nyt pidän sitä yhtenä Behemothin parhaista.
Satanica on erinomainen esimerkki siitä, miten kaksi alagenreä kohtaavat toisensa ilman että kumpikaan dominoi toista. Otetaan esimerkiksi LAM, joka on hyvin lähellä black metalia - ainakin näennäisesti - mutta kun siihen keskittyy, death metallisempi ote paljastaa (rumaa? epämuodostunutta?) päätään. Sama toimii toisinpäin; levyä ei siis voi lähestyä kummastakaan suunnasta, vaan se on hyväksyttävä sellaisenaan. Tämä ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin. Kahdeksan biisiä tarjoavat juuri riittävästi vaihtelua, että kuuntelija ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen - esimerkkinä otettakoon lähi-itämäiset (on se sana), taustalle miksatut puhtaat laulut Ceremony of Shivassa.
Tai koko Chant for Ezkaton 2000. Liian monesti, kun puhutaan Satanicasta - toisinaan koko Behemothista - keskustelu ajautuu tästä, kohtuullisen vaikeasti lausuttavaan ja kirjoitettavaan palaseen neroutta. Hämmentävintä kappaleen neroudessa on se kuin äärettömän yksinkertainen sävellys se on: koko sävellys rakentuu häkellyttävästi yhden sahausmelodian varaan, jossa taitaa olla alle puolitusinaa eri nuottia. Kun päälle läimäytetään tappavan hyvä "taustariffi" ja Nergalin muusta levystä täysin poikkeava tulkinta... Behold, a piece of brilliance. Se on kuultava, jotta sen uskoo - se vain toimii, uskokaa jos siltä tuntuu.
Mainittakoon tässä yhteydessä, että miksi yhtye on halunnut väkisin yrittää tehdä levystä pitemmän kuin se on? Levyllä on kahdeksan biisiä, mutta laitappa kiekko tietokoneelle ja, lo, niitä onkin reilusti yli neljäkymmentä. No, vastaus on se, että kaikki kappaleet 9-44 (muistaakseni) ovat pelkästään neljä sekuntia hiljaisuutta ja 45. biisi on piilotettu kaiken turhuuden taakse. En ymmärrä ensinnäkään miksi sävellyksiä pitäisi piilottaa ja miksi vielä näin nurinkurisella tavalla. Is this art or what?
Satanica olisi kuulemisen arvoinen pelkästään päätösbiisinsä takia. Kun muu materiaali ei kalpene kuin hieman Chant for Ezkaton 2000:nen nerouden edessä, on kyseessä hyvä paketti ja oppitunti genrehybridien tekemisestä.
Satanica on kasvanut kuuntelujen myötä paljon. Ensimmäisellä kerralla, juuri levykaupasta palattuani, en pitänyt levystä, koska se ei ollut hieman black metalilla maustettua deathia - kuten Zos Kia Cultus (Here and Beyond) tai Demigod - vaan em. alalajien hybridi. Vain hieman yli puolituntinen ei antanut armoa, ja vaikka odotinkin sitä, levy ei vastannut odotuksiani ja jäi täten hyllyyn lojumaan. Aika-ajoin vuosien varrella olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemasta sitä, ja nyt pidän sitä yhtenä Behemothin parhaista.
Satanica on erinomainen esimerkki siitä, miten kaksi alagenreä kohtaavat toisensa ilman että kumpikaan dominoi toista. Otetaan esimerkiksi LAM, joka on hyvin lähellä black metalia - ainakin näennäisesti - mutta kun siihen keskittyy, death metallisempi ote paljastaa (rumaa? epämuodostunutta?) päätään. Sama toimii toisinpäin; levyä ei siis voi lähestyä kummastakaan suunnasta, vaan se on hyväksyttävä sellaisenaan. Tämä ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin. Kahdeksan biisiä tarjoavat juuri riittävästi vaihtelua, että kuuntelija ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen - esimerkkinä otettakoon lähi-itämäiset (on se sana), taustalle miksatut puhtaat laulut Ceremony of Shivassa.
Tai koko Chant for Ezkaton 2000. Liian monesti, kun puhutaan Satanicasta - toisinaan koko Behemothista - keskustelu ajautuu tästä, kohtuullisen vaikeasti lausuttavaan ja kirjoitettavaan palaseen neroutta. Hämmentävintä kappaleen neroudessa on se kuin äärettömän yksinkertainen sävellys se on: koko sävellys rakentuu häkellyttävästi yhden sahausmelodian varaan, jossa taitaa olla alle puolitusinaa eri nuottia. Kun päälle läimäytetään tappavan hyvä "taustariffi" ja Nergalin muusta levystä täysin poikkeava tulkinta... Behold, a piece of brilliance. Se on kuultava, jotta sen uskoo - se vain toimii, uskokaa jos siltä tuntuu.
Mainittakoon tässä yhteydessä, että miksi yhtye on halunnut väkisin yrittää tehdä levystä pitemmän kuin se on? Levyllä on kahdeksan biisiä, mutta laitappa kiekko tietokoneelle ja, lo, niitä onkin reilusti yli neljäkymmentä. No, vastaus on se, että kaikki kappaleet 9-44 (muistaakseni) ovat pelkästään neljä sekuntia hiljaisuutta ja 45. biisi on piilotettu kaiken turhuuden taakse. En ymmärrä ensinnäkään miksi sävellyksiä pitäisi piilottaa ja miksi vielä näin nurinkurisella tavalla. Is this art or what?
Satanica olisi kuulemisen arvoinen pelkästään päätösbiisinsä takia. Kun muu materiaali ei kalpene kuin hieman Chant for Ezkaton 2000:nen nerouden edessä, on kyseessä hyvä paketti ja oppitunti genrehybridien tekemisestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)