Ytimekkäämmin: At the Heart of Winter on aivan julmetun kova levy? Siis kuinka kova, tarkalleen? Todella, todella kova - niinkin, että harkitsen tällä hetkellä vakavissani sijoittavani sen henkilökohtaiseen levyjen top 10:neen. Kun otetaan huomioon ne noin kolmekymmentä (ja päälle) levyä, jotka ansaitsivat paikan tuolla listalla, tämä on huomattava hatunnosto ja kumarrus.
Tärkein syy, miksi At the Heart of Winter on niin paljon parempi kuin Battles in the North, on sen toisesta maailmasta oleva sävellystyö. Kappaleet eivät ole pelkkää pörinää, blastbeatin päälle sahattavaa black-pärinää, vaan jokaisella biisillä on täysin oma, uniikki ja heti tunnistettava soundinsa, koukkunsa ja häikäisevän hyvä pääriffi. Toiseksi, soundit ovat selkeät olematta "kaupallisen" hiotut. Jos aiemmin yhtyeen musiikki oli (korvissani) ala-arvoisen äänenlaatunsa vanki, nyt yhtye on löytänyt juuri sen optimaalisen taitekohdan raa'an ja selkeän välillä: kitarat saattavat vaikuttaa ohuilta, mutta kun ne sijoitetaan muitten soitinten kanssa kontekstiin, lopputulos on juuri sopivan ammattimainen ja kotikutoinen. Kolmanneksi, siinä missä Battles in the Northilla oli tasasn yksi komppi, jota Abbath (kyllä, hän soitti rummut(kin) sille levylle) ei juuri varioinut, At the Heart of Winterilla soittaa ihan oikea rumpali, kovakin sellainen, Horgh; myös rumpujen ilmeikkäämpi ja parempi soitto tuo enemmän ilmettä kappaleihin, etenkin kun verrataan aiempaan.
Lopetetaan vertailu tähän, pointti tuli varmasti perille. At the Heart of Winterin vertaaminen Battles in the Northiin on kuin vertaisi Ladaa Bugatti Veyroniin: epäreilua Bugattille, koska sitä verrataan johonkin niin tyystin erilaiseen ja surkeampaan; epäreilua Ladalle, koska sitä verrataan oikeaan autoon.
At the Heart of Winter saattaa vaikuttaa vaikeastilähestyttävältä tuotokselta, koska siinä on vain kuusi kappaletta, joista yhdenkään kesto ei jää alle kuuden minuutin, mutta se ei ole sitä, ei minusta ainakaan. Pitkistä sävellyksistä huolimatta, jokaisella kappaleella on selkeä oma koukku, jotain omaa tarjottavaa, ja punainen lanka, joka ei katkea tai huku lankakerään. Kestoistaan huolimatta sävellykset on mahdollista sisäistää yhdellä tai kahdella kuuntelulla niin, että kuulija tuntee olevansa kuuntelukokemuksen herra, vaikka kaikki nyannssit eivät aukeakaan vielä kymmenien pyöritysten jälkeen. Abbathin äänestä voidaan olla montaa mieltä - samoin soundiratkaisusta - mutta mielestäni kukaan muu ei voisi tulkita levyä yhtä hyvin, ollen samalla äärettömän tunnistettava ja loputtoman brutaali; levyn pisin kappale, liki yhdeksänminuuttinen Tragedies Blow at Horizon, päättyy kymmenkunta sekuntia pitkään... öh, äännähdykseen, jonka aikana Abbath muuttaa korkeutta kolme tai neljä kertaa.
Hatut ilmaan, hyvät naiset ja herrat. At the Heart of Winter on helvetillisen hyvä levy, aivan häikäisevää kuultavaa. Se on kokonaisuus, johon jokainen sävellys kuuluu tiivinä osana, ja joka on kuunneltava loppuun saakka, kun sen kerran on aloittanut. Jokaisella on oma suosikkinsa levyltä - omani on Where Dark and Light Don't Differ - mutta tärkeintä on se, että kaikki, siis aivan kaikki jotka ymmärtävät äärimetallista yhtikäs mitään, pitävät levystä. Hirmuiset keskiarvot Metal-Archives.comissa ja Metalstorm.netissä kertovat omaa, selkeää kieltään. Aina massatkaan eivät ole väärässä... ainakaan tässä tapauksessa.
P.S. Tänään tuli Helsingissä ensilumi - sattumaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti