Metallica - S&M (1999)

Olen aina - tai ainakin erittäin pitkään - pitänyt ideasta, että metalli ja klassinen musiikki yhdistettäisiin molempien konventioita kunnioittaen. S&M on yksi ensimmäisiä päteviä yrityksiä tähän genreen; sittemmin kaikenmaailman Epicat ja Nightwishit ovat vieneet saman idean paljon pidemmälle, mutta Metallica on kuitenkin Metallica.

Suurin ongelma levyssä on se, että se ei varsinaisesti ole klassisen ja metallin hybridi, vaan Metallican livelevy, jonka taustalla soittaa sinfoniaorkesteri: sävellykset ovat Metallican klassikoita, eivät uusia kappaleita, jotka ottaisivat huomioon klassisen orkesterin konventiot ja mahdollisuudet. Nyt se varsinainen sinfoniaosuus jää gimmickiksi, taustalla komeasti soivaksi elementiksi, joka jää kuitenkin Metallica-viitekehyksen varjoon niin pahasti, että koko levyn varsinainen tarkoitus hämärtyy. Toisinaan, esimerkiksi Onessa orkesteri tuo jotain uutta klassikkosävellykseen, mutta silloinkin vain ajoittain, kunnes se taas painuu taustalle, kuriositeetiksi.

Tästä ollaan varmasti montaa mieltä, en epäile, mutta minusta S&M ei saavuta sitä potentiaalia, joka sillä voisi olla. Ongelman ydin on se, että Metallican jätkien olisi pitänyt säveltää uutta materiaalia levyä varten tai sovittaa vanhaa materiaalia niin rajusti, että se olisi hämmentänyt vanhoja faneja. Koko levystä tulee se - erittäin valitettava - vaikutelma, että sinfoniaorkesteri on vain nippu ekstroja The Grande Metallica Shown kulisseissa. Juuri muuta levystä on vaikea sanoa: jos haluaa kuunnella uuden näkökulman sumuverhon taa kätkettyjä iänikuisia 'Tallica-veisuja, go ahead, mutta älä yritä väittää, että tämä on metallia ja klassista kättelemässä kuin ne kaksi jäppistä Pink Floydin Wish You Were Heren kannessa.

P.S. Kaksi samana päivänä - where's your God now, bitches?