Spiritual Black Dimensions on vielä black metalia, monin paikoin, mutta se ei ole pelkästään sitä - okei, voidaan kiistellä oliko Enthrone Darkness Triumphant sitten niin kovin blackia, mutta väitän, että kyllä se oli, vaikka sitten kuinka melodista. Nimihirviö Behind the Curtains of Night-Phantasmagoria on erittäinkin räväkästi päällekäyvä kappale, ja varmaankin lähimpänä "perinteistä" blackia, mitä levy tarjoaa, mutta silti sahauksen, tuplabasarien, Shagrathin kärinöiden ja blastbeatin päälle on soitettu lähes kakofoniselta vaikuttavaa klassista musiikkia, oikean orkesterin toimesta. Tästä sinfonisen elementin yhdistämisestä black metaliin tuli sittemmin Dimmu Borgirin tavaramerkki, mutta ei mietitä sitä nyt, koska kun Spiritual Black Dimensions ilmeistyi, yhtye esitteli orkesterin ensimmäistä kertaa musiikkiinsa, ja siinä samalla myös puhtaat laulut yhtyeen tulevan (ei vielä '99 virallinen jäsen, vaan vierailija levyllä) basistin, ICS Vortexin toimesta.
Minun kirjoissani nämä kaikki elementit voisivat kasautua yhteen erinomaiseksi paketiksi, joka on samaan aikaan rankka, melodinen, eeppinen ja ahdistava, mutta syystä tai toisesta niin ei käy. Spiritual Black Dimensions jää vailinaiseksi, hapuilevaksi ja erikoisen päämäärättömäksi teokseksi. Ensinnäkin kappaleet kuulostavat liian paljon toisiltaan, ilman uniikkeja koukkuja - puhdas laulu voisi olla yksi, mutta sitä käytetään sekä liikaa että liian vähän toimiakseen varsinaisena koukkuna läpi levyn tai sen kappaleiden. Tarkoitan tällä sitä, että kun puhdasta laulua kohdataan esimerkiksi Reptilessä, ICS Vortex laulaa liian pitkän pätkän kerralla, jotta se toimisi koukkuna, ja siinähän se sitten olikin, ei varsinaisena kertosäkeenä eikä ikimuistettavana C-osana, kuten yhtyeen myöhemmällä hitillä.
Hiteistä puheen ollen: kun mietin Dimmu Borgiria, mietin heidän hittejänsä, niin surulliselta ja väärältä kuin se saattaakin kuulostaa. Muistan erinomaisesti Mourning Palacen ja The Serpentine Offeringin, mutta mitä muita niillä levyillä oli, tarkalleen? Jotain ihan kelvollisia biisejä, jotka eivät oikein lähde lentoon. Vaikka olin mielestäni melko lempeä Enthrone Darkness Triumpahtia kohtaan, en muista levyltä kuin Sen Ison Hitin sekä nipun yksittäisiä, konteksteistaan irrallisia hetkiä. Spiritual Black Dimensionsilta en muista hittiä, koska se on levynä liian tasapaksu siihen; kyllä, Reptilessä on yritystä, mutta ei sekään oikein tahdo natsata. Levy jää vain äänien kokoelmaksi, joka katoaa tajunnasta heti päätyttyään. Vaikka Spiritual Black Dimensions ei ole de facto niin huono levy kuin tietyt yhtyeen myöhemmistä tuotoksista eikä se ole yhtä turha kuin Godless Savage Garden, en usko kuuntelevani sitä kuin murto-osan verrattuna vaikkapa Enthrone Darkness Triumphantiin tai Death Cult Armageddoniin. Niillä on sentään huippuja ja laaksoja, selvästi erilaisia kappaleita - hyvässä ja pahassa - kun Spiritual Black Dimensions jää yhdeksi epämääräisksi ääniaaltomöykyksi.
P.S. Vittu näitä Dimmujen levyjen ja kappaleiden nimiä. Oikeesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti