Hatebreeder on nimittäin parempi kuin muistin (ja se sanoo paljon); nostalgiahuuruissani muistelin levyä hyväksi, mutta pikkuvaivojen vaivaamaksi tuotokseksi, mutta mitä vielä! Alusta loppuun tiukkaa, uniikkia ja ah niin toimivaa melodista heviä twistillä. Sävellysten puolesta Bodomin lapset ovat lähempänä ynkkämäistä poweria/soitinmasturbaatiota (ilman sitä Ynkän teennäisyyttä ja maan ääret täyttävää egoismia), mutta Alexi Laihon sähäkät, terävät ja hyvin artikuloidut kärinät tuovat musiikkiin ihan toisenlaisen fiiliksen. Kyllä, levy on täynnä melodioita, joita voi hyräillä vaikka sitten suihkussa, ja kertosäkeitä, jotka tarttuvat korvien väliin kuin humalainen sinkku irtosuhteen mahdollisuuteen, mutta silti touhu on oikealla tavalla vinkasahtanutta.
Otetaan esimerkki, vähän vähemmän tunnettu sellainen: Towards Dead End. Ensinnäkin: jumalauta tuota melodiaa! Se vaikuttaa tavalliselta power metal -hymniltä, ainakin ensitahdit, mutta sitten perään isketään täydellisesti kitaralla ja syntikalla yhteensoitetut sweepit - mitä vit-! Sitten käristään, vähän puhdasta laulua perään. Kertosäe, joka jää päähän, mutta ei kuitenkaan jää - jos ymmärrätte mitä tarkoitatte (tuskin). Siis: se jää päähän, tuntuu tarttuvalta ja koukuttavalta, mutta se ei kulu korvien välissä muutamassa päivässä pois, kuten valtaosa valtavirtamusiikista, vaan kertosäkeessä on syvyyttä.
Toinen kappale, josta haluan mainita, koska sitä harvoin nostetaan esiin, on Black Widow, ehkä levyn heikoin kappale, mutta minulle kenties tärkein. Muistan kuinka kuuntelimme kappaletta ystäväni kanssa ja totesimme, että se on parasta ikinä, vaikka emme ymmärtäneetkään sanoja. Seuraavalle tapaamiskerralleni ystäväni (moi Hippi) etsi jostakin - luultavasti netistä, mikä ei ollut niin arkipäiväinen asia tuolloin - kappaleen sanat ja tajuntani räjähti kuin antimateriapommin jäljiltä: Bodomilla (lausutaan kuten kirjoitetaan, ei Buudumi - tämä oli joskus tärkeää ja kyllä siitä kiisteltiinkin) oli ihan oikeat lyriikatkin! Huonot sellaiset, jälkikäteen ajateltuna, mutta kuitenkin.
Voi kuinka tätä lättyä pyöritettiinkään ala- ja ylä-asteiden taitteessa! Myönnän, että kulutin Bodomin alkupään tuotannon puhki viimeistään lukioikäisenä, enkä ole muutamaan vuoteen käytännössä kuunnellut yhtyeen kahta parasta (kyllä ne ovat, ihan millä mittarilla vain) levyä kertaakaan. Ehkä olen tosiaan nostalgiasta humalassa, mutta kyllä tämä vain toimii, kuulostaa niin perkeleen hyvältä.
En pidä livelevyistä - koen ne tarpeettomiksi - mutta koska olin "trve" fani, hankin Tokyo Warheartsin. Ihan pätevä livelätty, ei siitä mitään, mutta se ei tuo mitään uutta, vaan kyseessä on taitava bändi veivaamassa taidokkaita biisejään samalla kokoonpanolla ja enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin levyillä. Kuriositeettina, kyllä, se on kuulemisen arvoinen, mutta ei missään nimessä rahan käyttämisen takia.
P.S. Ei jumalauta näitä riffejä. Harvoin törmää mihinkään yhtä oivaltavaan, moniuloitteiseen ja aikaa kestävään kitaratyöskentelyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti