Vuotta myöhemmin, 1999, Chuck oli vapaa levysopimuksista ja hänen uusi yhtyeensä, Control Denied, julkaisi ensimmäisen (ja ainoan, tästä myöhemmin lisää) levynsä, The Fragile Art of Existencen. Suurimpana erona Deathiin on solistipolitiikka, joka on örinän (tai The Sound of Perseverancella rääkynän) sijaan puhdasta, ja solisti Tim Aymar hoitaa tonttinsa ennennäkemättömän hyvin - menisin niin pitkälle, että sanoisin hänen suoritustaan yhdeksi parhaista yhden levyn mittaisista ääntelyistä. En sano Aymaria parhaaksi solistiksi maan päällä ja top 10:neen on niin kova pyrky, että senkin ulkopuolelle hän jää, mutta yksittäisenä suorituksena The Fragile Art of Existence on toisen listan top 10:ssä, heittämällä.
Vaikka kuinka solistiporno kantaisi kuuntelukokemusta aikansa, ainakin minulle, levyllä on oltava muutakin. Ja The Fragile Art of Existence on täynnä informaatiota, liiaksikin. Palataan hieman ajassa taaksepäin: Humanista alkaen Death haahuili yhä progemman ilmaisun ympärillä, osuen eräänlaiseen kikkailun, outoilun ja oivaltamisen häränsilmään The Sound of Perseverancella. No, jos em. lätty vaikutti hieman luotaantyöntävän vaikeaselkoiselta, pelko pois, The Fragile Art of Existence on sitä vielä paaaaaaaaljon vaikeampi. Olen rehellisesti sanottuna kuunnellut Control Deniedin levyä lukiosta asti enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja en vieläkään tahdo ymmärtää kokonaisuutta. Kyllä, levy on täynnä hienoja kappaleita ja vielä hienompia hetkiä, mutta korvissani se kuulosta niin sekavalta paketilta, että en tahdo vieläkään saada otetta. Jokainen kuuntelukerta on samanlainen pimeässä tulkintojen ja mahdollisten mahdottomuuksien yössä hapuilua kuin kuuntelisin sitä ensimmäistä kertaa. Levyllä on vain kahdeksan kappaletta, mutta informaatiota on tuplalevyn verran; ainutkaan kappale ei tarjoa helppoa lähestymistä kokonaisuuteen.
En tiedä onko The Fragile Art of Existence hyvä levy - kaikki muut, jotka tuntevat sen, näyttävät pitävän sitä nerokkaana, mutta minä en tiedä. Osaltaan levyn maineeseen voi vaikuttaa Chuck Schuldinerin pienimuotoinen henkilökultti ja Control Deniedin ainoan levyn status herran viimeisenä viimeisteltynä tuotoksena. Kuten varmasti tiedät, rakas Lukija, Chuck poistui keskuudestamme joulun alla 2001, taisteltuaan aivosyövän (korjatkaa, jos olen väärässä) kanssa. Jos kuulemani tarinat pitävät paikkansa, syöpäpesäke saatin leikatuksi pois hänestä, mutta herra menehtyi 13.12.2001 (jos muistan oikein) keuhkosyöpään. Vielä sairaalassa ollessaan hän äänitti kitaraosuuksia Control Deniedin toiseksi tarkoitetulle levylle, When Man and Machine Collidelle, joka jäi kesken. Muut yhtyeen jäsenet ovat yli vuosikymmenen ajan ilmaisseet kiinnostustaan viimeistellä levy, mutta levy-yhtiöiden ja omaisten intressien ristiriidoissa levyn viimeistelty versio on jäänyt tekemättä; Shuldinerin demot on julkaistu useita kertoja, tosin, mutta minä en ainakaan pidä niitä "oikeana" Control Denied -levynä.
Maailma totisesti menetti visionäärin, kun Chuck siirtyi ajasta iäisyyteen. Hän oli erilainen kuin kukaan muu - rohkeasti oivaltava ja kokeileva. Sen, jos ei minkään muun syyn, takia tahtoisin pitää herran aidosta joutsenlaulusta enemmän kuin pidän ja juuri sen takia kuuntelen levyn tasaisin väliajoin, vieläkään sitä ymmärtämättä. Vaikka en ymmärrä The Fragile Art of Existencea, se on kestänyt aikaa paremmin kuin 99,9% kaikesta musiikista ja siinä piilee Schuldinerin nerous, voima. Kuinka monen katyperryn, taylorswiftin tai nickiminajin muusikissa on voimaa, joka kestää vuosikymmenten ja sukupolvien yli? Ei yhdenkään, mutta Mozart, Black Sabbath ja Chuck Schuldiner kestävät isältä pojalle ja pojanpojalle. En usko, että yksikään taiteilija voi pyytää enempää.
P.S. Pahoittelen melankolisuutta. Jokaisen itseään kunnioittavan metallisydämen tulee joskus kirjoittaa oma tribuuttinsa Chuckille - tämä oli minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti