Pidin Turbosta, vaikka se olikin erilainen ja hävyttömän kaupallinen levy. Monet - suurin osa - olivat kuitekin sitä mieltä, että Juudas Pappi oli myynyt itsensä levyteollisuudelle. Yhtyeen vastaus kritiikkiin oli "paluu metallijuurille" -levy Ram It Down.
On myönnettävä, että levyllä on joitakin tähän mennessä yhtyeen rankimpia kappaleita, kuten Ram It Down; joukkoon mahtuu myös British Steel -fiboja omaavia sävellyksiä, kuten I'm a Rocker; unohtamatta tietenkään balladinomaista progeilua a'la Beyond the Realms of Death eli Blood Red Skies. Kappaleet ovat hyvin tehtyjä ja Rob Halford käyttää edellisellä levyllä kateissa ollutta ylärekisteriään esimerkillisesti - ihan ensimmäisen kappaleen introsta alkaen. Monin paikoin levy kuulostaa omaan korvaani jopa paremmalta kuin likiuniversaalisti ihailtu Screaming for Vengeance!
Muutama heikompi kappale joukkoon mahtuu, mikä ei ole yllätys. Chuck Berry -laina Johnny B. Goode ei sinänsä ole hassumpi biisi (alkuperäisenä tai koverina), mutta siitä haistaa kilometrien päähän Judas Priestin kompromissihakuisuuden: tämä oli Ram It Downin ainoa musiikkivideokappale. Biisi ei vain taitu oikein Priest-käsittelyyn toivotulla tavalla - ei liene kaukaa haettua ajatella, että levy-yhtiöllä/bändillä on ollut tarkoituksena tehdä uusi Cum On Feel the Noize. Toinen notkahdus levyllä on tylsä - Turbo Loverin mieleen tuova - I'm a Rocker, jote yhtye on soittanut jopa keikoilla. Valitettavasti nämä kaksi heikompaa tuotosta tulevat peräkkäin.
Muuten kappalemateriaali on laadukasta ja tasaista, mitä nyt kaksi selkeää kohokohtaa levylle mahtuu. Ensimmäinen on tietenkin erinomainen Blood Red Skies, josta on kehittynyt eräänlainen pienen mittakaavan fanisuosikki - syystä. Kuten tulikin mainittua, kappale tuo mieleeni väistämättä yhtyeen -70-luvun lopun mestariteokset, erityisesti Beyond the Realms of Deathin.
Se toinen kohokohta tarvitsee ja ansaitsee oman kappaleensa. Hard as Iron. Miksi tätä kappaletta ei hehkuteta Judas Priestin klassikoiden joukossa! Miksi harva fanikaan muistaa yhtyeen rankimpia (ainakin -80-luvun rankimpia) kappaleita, joka jyrää kuulijansa kuin vihainen moottoripyöräjengi! Kaikki kappaleessa toimii erinomaisesti ja kyseessä taitaakin olla -80-luvun Judas Priestin paras yksittäinen kappale - suosittelen tutustumaan!
Soundit eivät ole erikoiset ja rumpukoneen kuulee heti. Jos kasarirummuista pääsee ohi ja sietää kaksi heikompaa kappaletta, löytää Judas Priestin unohdetun klassikon. Omissa kirjoissani Ram It Down on samalla viivalla Defenders of the Faithin kanssa - on se vain niin hyvä. Valitettavan aliarvostettu ja huonosti tunnettu levy.
perjantai 28. helmikuuta 2014
torstai 27. helmikuuta 2014
Iron Maiden - Seventh Son of a Seventh Son (1988)
Seventh Son of a Seventh Son (tästä eteenpäin pelkkä Seventh Son) taitaa olla yksi Iron Maidenin suosituimpia ja parhaita levyjä. Kaikki ovat kuulleet vähintäänkin kappaleita - Can I Play With Madness?, The Evil That Men Do tai vaikkapa Infinite Dreams (nämä kolme kappaletta taisivat olla Edward the Great -kokoelmalla, jos en väärin muista) - mutta suurin osa tuntee kokonaisuuden. Levy on erittäin tiukka kokonaisuus vailla heikompia hetkiä, ja kappaleet itse ovat täynnä koukkuja ja oivalluksia, joita riittäisi vaikka muille jaettavaksi.
Mutta se on samalla yksi Iron Maidenin melodisimpia levyjä - niin hyvässä kuin pahassa. Iron Maiden on aina ollut erittäin melodinen bändi, mutta Seventh Sonilla yhtyeen alkuaikojen punkahtava soundi on korvattu koskettimilla ja maalailevilla akustisilla kitaroilla; riffit ja melodiat on myös höystetty aiempaa maltillisemmilla - jos ei nyt easy-lisningmäisillä, niin helpoimmin lähestyttävillä - ratkaisuilla ja taustoilla. Melko kaukana ollaan Iron Maidenin tai The Number of the Beastin räväkkyydestä.
Siinä missä räväkkyttää on karsittu, tilalle on nostettu progelta haiskahtavia elementtejä; tietyssä mielessä Seventh Son kuulostaa kahdeksankymmentäluvun heavy metal -yhtyeen tribuutilta Pink Floydille ja kumppaneille. Jos tämän näkee ongelmaksi, omapa on häpeäsi, sillä todellisuudessa Eddien kouran puristavassa sydämessä sykkii aito raskasmetalli... jota on höystetty progella. Can I Play With Madness ei ole mitään muuta kuin heavy metallia parhaimmillaan, ja vaikka Infinite Dreams sisältääkin vaikutteita metallikentän ulkopuolelta, ei omissa silmissäni heikennä kappaletta. Kuten olen yrittänyt sanoa koko blogin ajan, olen valmis antamaan anteeksi aiemasta ja totutusta poikkeavan musisoinnin, jos muutos on tehty hyvin.
Ja Steve Harris kumppaneineen on aina osannut muutoksen jalon taidon. Seventh Son kuulostaa samaan aikaan tutulta ja turvalliselta sekä uudelta ja erilaiselta.
Minulla ei ole paljoa sanottavaa Seventh Sonista, koska kaikki on jo sanottu niiiiin moneen kertaan. Levy on mestariteos, kyllä, ja se on viimeinen "kultakauden" Maiden-tuotos. Kultakauden Iron Maidenista on näin ohimennen mainittava, että täytyy nostaa hattua sille kuinka erilaisia kaikki levyt (The Number of the Beastista Seventh Soniin) ovat. Vaikka kaikki kuulostavat keskenään hyvinkin erilaisilta, jokaisen tuotoksen tunnistaa kyllä yhä Iron Maideniksi. Se on taitavan sävellyksen merkki, se.
Mutta se on samalla yksi Iron Maidenin melodisimpia levyjä - niin hyvässä kuin pahassa. Iron Maiden on aina ollut erittäin melodinen bändi, mutta Seventh Sonilla yhtyeen alkuaikojen punkahtava soundi on korvattu koskettimilla ja maalailevilla akustisilla kitaroilla; riffit ja melodiat on myös höystetty aiempaa maltillisemmilla - jos ei nyt easy-lisningmäisillä, niin helpoimmin lähestyttävillä - ratkaisuilla ja taustoilla. Melko kaukana ollaan Iron Maidenin tai The Number of the Beastin räväkkyydestä.
Siinä missä räväkkyttää on karsittu, tilalle on nostettu progelta haiskahtavia elementtejä; tietyssä mielessä Seventh Son kuulostaa kahdeksankymmentäluvun heavy metal -yhtyeen tribuutilta Pink Floydille ja kumppaneille. Jos tämän näkee ongelmaksi, omapa on häpeäsi, sillä todellisuudessa Eddien kouran puristavassa sydämessä sykkii aito raskasmetalli... jota on höystetty progella. Can I Play With Madness ei ole mitään muuta kuin heavy metallia parhaimmillaan, ja vaikka Infinite Dreams sisältääkin vaikutteita metallikentän ulkopuolelta, ei omissa silmissäni heikennä kappaletta. Kuten olen yrittänyt sanoa koko blogin ajan, olen valmis antamaan anteeksi aiemasta ja totutusta poikkeavan musisoinnin, jos muutos on tehty hyvin.
Ja Steve Harris kumppaneineen on aina osannut muutoksen jalon taidon. Seventh Son kuulostaa samaan aikaan tutulta ja turvalliselta sekä uudelta ja erilaiselta.
Minulla ei ole paljoa sanottavaa Seventh Sonista, koska kaikki on jo sanottu niiiiin moneen kertaan. Levy on mestariteos, kyllä, ja se on viimeinen "kultakauden" Maiden-tuotos. Kultakauden Iron Maidenista on näin ohimennen mainittava, että täytyy nostaa hattua sille kuinka erilaisia kaikki levyt (The Number of the Beastista Seventh Soniin) ovat. Vaikka kaikki kuulostavat keskenään hyvinkin erilaisilta, jokaisen tuotoksen tunnistaa kyllä yhä Iron Maideniksi. Se on taitavan sävellyksen merkki, se.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Death - Lepsory (1988)
Death on death metallin genesis. Toki Possessed (heillä on jopa kappale nimeltä Death Metal), Bathory, Slayer, Kreator ja muu thrash metallin likaisempi laita loi perustan, jolle Chuck Schuldiner (kumppaneineen, toki) loi musiikkinsa, mutta vasta Death teki tyylisuunnasta omansa. Vanhan koulukunnan death metalliin kuuluvat alkeellinen örinä - joka on usein lähempänä thrash-laulua, mutta särötetympää - 16-osanuotteja sahaavat riffit sekä heltymätön komppi, jota joissakin piireissä on kutsuttu thrash-kompiksi; lyriikallisesti teemat ja aiheet ovat pääosin kuoleman (haha) ja elämän varjopuolen groteskeja yksityiskohtia.
Miksi kerron tätä, kun monille lukijoistani tämä on jo tuttua? Koska vaikka Deathin ensimäinen levy Scream Bloody Gore oli vahvasti tätä kaikkea, se ei kuitenkaan ollut puhtaaksi tislattua death metallia, vaan sisälsi ideoita ja vaikutteita ympäri metalli- ja musiikkikenttää. Vasta Lepsory on täydellä painolastillaan vain ja ainoastaan death metallia. Se, katsooko tätä hyvänä, riippuu kuuntelijasta: joko Lepsory on turhista rönsyilyistään siivottu Scream Bloody Gore tai yksinkertaistettu, jopa tyhmennetty versio Scream Bloody Goresta. Tokihan Lepsory on täynnä monipuolisia elementtejä ja erikoisia ratkaisuja (miksi Forgotten Pastin pääriffi groovaa niin perkeleesti!), mutta esimerkiksi rumpuratkaisut ovat varsin yksipuoleisia, pääosin thrash-komppia.
Minä ihailen Scream Bloody Gorea sen monipuolisuuden takia, mutta toisaalta myös kumarran Lepsoryn suuntaan, koska siinä Death toimi yhtyeenä ja tislasi musiikillisesta seoksestaan pois kaiken, mikä ei ollut death metallia. Näistä kahdesta levystä on jauhetta maailman tovi - niitä on pyöritelty ties miten päin milloin kenenkin käsissä - mutta minusta on harvinaisen selkeää, että Lepsorylla soittaa yhtye, siinä missä Scream Bloody Gorella äänessä on Chuck ja kaverit. Ensinnäkin tämän vaikutelman syntykohta on selkeä: esikoisella Chuck soitti kaikki soittimet paitsi rummut, kun toisella tuotoksella yhtyeen primus motorin taakkana on vain kitara ja laulu. Kaiken kaikkiaan tämä - sinänsä mitättömältä vaikuttava fakta - kuuluu harvinaisen selkeästi levyllä.
Lyriikallisesti Lepsory on abstraktimpi kuin esikoinen - siinä missä Scream Bloody Goren lyriikoista löytyi sisuskaluihin ulostamista, ei toisella levyllä ole vastaavia kielikuvia. Tokihan laulujen aihepiiri on varsin makaaberi ja groteski (mitä muuta voi odottaa levyltä, jonka kannessa on spitaalia sairastava henkilö?), mutta kieli ei mene yksityiskohtiin. Otetaan esimerkki.
"Deep in your mind there is another side
A morbid truth one cannot hide
Unimaginable gore was your past time high
To hear people scream, to watch them die"
-Forgotten Past
Kyllä, teksi kuvaa varsin karusti ihmisten huudon kuulemista ja heidän kuolemisensa katselemista, mutta se ei kerro kuinka ihmiset huutavat tai kuinka he kuolevat. Hienovarainen ero, mutta vastaava säkeistö esikoislevyllä olisi sisältänyt yksityiskohtia, jotka saavat kauhukirjailijankin sävähtämään ja naurahtamaan. Joo, joo, tiedetään, seuraava säkeistö kuvailee yksityiskohtia hieman, mutta pointtini on silti validi.
Lepsory on erinomainen levy, mutta se ei muodostunut minulle yhtä henkilökohtaiseksi kuin esikoinen; en ole koskaan pitänyt Lepsorya loputtomana aarreaittana ja milloin minkäkinlaisten oivallusten kehtona, vaan pelkästään pirun hyvänä vanhan koulukunnan death metal -levytyksenä. Jollekin asetelma on eittämättä toisin päin, mutta minä olen minä enkä yritäkään olla puolueeton... sen ainakin olen yrittänyt tehdä selväksi blogin aikana.
Miksi kerron tätä, kun monille lukijoistani tämä on jo tuttua? Koska vaikka Deathin ensimäinen levy Scream Bloody Gore oli vahvasti tätä kaikkea, se ei kuitenkaan ollut puhtaaksi tislattua death metallia, vaan sisälsi ideoita ja vaikutteita ympäri metalli- ja musiikkikenttää. Vasta Lepsory on täydellä painolastillaan vain ja ainoastaan death metallia. Se, katsooko tätä hyvänä, riippuu kuuntelijasta: joko Lepsory on turhista rönsyilyistään siivottu Scream Bloody Gore tai yksinkertaistettu, jopa tyhmennetty versio Scream Bloody Goresta. Tokihan Lepsory on täynnä monipuolisia elementtejä ja erikoisia ratkaisuja (miksi Forgotten Pastin pääriffi groovaa niin perkeleesti!), mutta esimerkiksi rumpuratkaisut ovat varsin yksipuoleisia, pääosin thrash-komppia.
Minä ihailen Scream Bloody Gorea sen monipuolisuuden takia, mutta toisaalta myös kumarran Lepsoryn suuntaan, koska siinä Death toimi yhtyeenä ja tislasi musiikillisesta seoksestaan pois kaiken, mikä ei ollut death metallia. Näistä kahdesta levystä on jauhetta maailman tovi - niitä on pyöritelty ties miten päin milloin kenenkin käsissä - mutta minusta on harvinaisen selkeää, että Lepsorylla soittaa yhtye, siinä missä Scream Bloody Gorella äänessä on Chuck ja kaverit. Ensinnäkin tämän vaikutelman syntykohta on selkeä: esikoisella Chuck soitti kaikki soittimet paitsi rummut, kun toisella tuotoksella yhtyeen primus motorin taakkana on vain kitara ja laulu. Kaiken kaikkiaan tämä - sinänsä mitättömältä vaikuttava fakta - kuuluu harvinaisen selkeästi levyllä.
Lyriikallisesti Lepsory on abstraktimpi kuin esikoinen - siinä missä Scream Bloody Goren lyriikoista löytyi sisuskaluihin ulostamista, ei toisella levyllä ole vastaavia kielikuvia. Tokihan laulujen aihepiiri on varsin makaaberi ja groteski (mitä muuta voi odottaa levyltä, jonka kannessa on spitaalia sairastava henkilö?), mutta kieli ei mene yksityiskohtiin. Otetaan esimerkki.
"Deep in your mind there is another side
A morbid truth one cannot hide
Unimaginable gore was your past time high
To hear people scream, to watch them die"
-Forgotten Past
Kyllä, teksi kuvaa varsin karusti ihmisten huudon kuulemista ja heidän kuolemisensa katselemista, mutta se ei kerro kuinka ihmiset huutavat tai kuinka he kuolevat. Hienovarainen ero, mutta vastaava säkeistö esikoislevyllä olisi sisältänyt yksityiskohtia, jotka saavat kauhukirjailijankin sävähtämään ja naurahtamaan. Joo, joo, tiedetään, seuraava säkeistö kuvailee yksityiskohtia hieman, mutta pointtini on silti validi.
Lepsory on erinomainen levy, mutta se ei muodostunut minulle yhtä henkilökohtaiseksi kuin esikoinen; en ole koskaan pitänyt Lepsorya loputtomana aarreaittana ja milloin minkäkinlaisten oivallusten kehtona, vaan pelkästään pirun hyvänä vanhan koulukunnan death metal -levytyksenä. Jollekin asetelma on eittämättä toisin päin, mutta minä olen minä enkä yritäkään olla puolueeton... sen ainakin olen yrittänyt tehdä selväksi blogin aikana.
tiistai 25. helmikuuta 2014
Candlemass - Ancient Dreams (1988)
Doom metal on minulle genrenä varsin tuntematon, vaikka pidän sen ideasta painottaa painostavaa (ha-ha) tunnelmaa "soitetaan niin monta nuottia kuin ehditään" -mentaliteetin sijaan. Ongelma, johon itse monesti törmään, on se, että doom metal on pahimmillaan häkellyttävän tylsää kuunneltavaa; oikeastaan vain muutamat yhtyeet ovat mielestäni onnistuneet välttämään tylsyyden kalmankosketuksen musiikissaan siedettävästi. Doom metallista ensimmäinen mielleyhtymäni on funeral doom, tuo äärimmäisyyksien äärimmäisyys, jossa soinnut lasketaan minuuttien mukaan, vaikka tietenkään kaikki doom - edes suurin osa - ei ole lähelläkään funeral doomin tempoa välttelevää giganttisuutta.
Ostin Ancient Dreamsin joitakin vuosia takaperin, koska tahdoin tietää miltä nykyisen doom metallin isä kuulostaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tämä nyt niin doomia ole, ja olen edelleen samaa mieltä, joskin olen laventanut näkemystäni. Avauskappale Mirror, Mirror on suorastaan rokkaava, NWOBHM-yhtyeiden suuntaan kumartava tuotos; samankaltaisia kappaleita on levy pullollaan. Mutta lähes jokaisessa näissä keskitempoisissa ja toisinaan rokkaavissa kappaleissa on osio, joka ei rokkaa tai ole keskitempoinen, vaan matelee eteenpäin tavalla, joka tuo mieleeni vain ja ainoastaan yhden yhtyeen.
Candlemass on kuin -80-luvun versio ensimmäisten levyjen Black Sabbathista. Tämä ei ole mikään yllätys kenellekään - onhan Ancient Dreamsin päätösraitanakin Black Sabbath Medley. Candlemassin soundi ja riffittely on onnistunut yhdistelmä omia ratkaisuja ja esikuvan suuntaan kumartelua.
Kun jollekin kumartaa, pyllistää toiseen suuntaan, ja se on toinen tekijä, miksi pidän Candlemassista: yhtyeen levytykset syntyivät aikana, jolloin jokainen metalliyhtye yritti soittaa nopeammin ja virtuoosimaisemmin kuin muut. Thrash ja death metal olivat syntyneet tai syntymässä, black metalin toinen aalto muhi jo pinnan alla - mutta Candlemass (ja kumppanit) muistutti metallisydämille, että nopeus ja raivokkuus eivät ole tae hyvistä sävellyksistä, että raskautta saattoi hakea myös vuoristojen kokoisista ja painoisista riffeistä, jotka vyöryvät päälle kuin nousuvesi.
Ancient Dreams on hyvä levy, mutta sitä kuunnellessa ei kannata odottaa nykyistä doomia, vaikka tokihan esimerkiksi Ancient Dreams ja Epistle no. 81 ovat varsin vauhtiavieroksuvia sävellyksiä. Messiah Marcolinin äänestä voi olla montaa mieltä, mutta oma näkemykseni on, että hän sopii yhtyeen soundiin tismalleen yhtä hyvin kuin Ozzy sopi Sabbahtiin - onhan heidän äänensäkin samankaltaiset. Nopeampia sävellyksiä (jotka ovat itseasissa vain suhteellisen nopeita, korkeintaan keskitempoisia) ovat muunmuassa Mirror, Mirror, A Cry from the Crypt ja Bearer of Pain, joka on laatuesimerkki (suhteellisen) nopeuden ja hitauden vuorottelusta.
Suosittelen tutustumaan Candlemassiin avoimin mielin. Jos Marcolinin ääni ärsyttää, okei, mutta kuuntele siinä tapauksessa riffejä, jotka ovat täynnä iommimaisia fiboja. En valitettavasti omista enempää yhtyeen tuotoksia (syystä X), mutta aion perehtyä paremmin jahka aika- ja rahatilanne antavat myöden - kuulemani mukaan Nightfall on pakkohankinta.
Ostin Ancient Dreamsin joitakin vuosia takaperin, koska tahdoin tietää miltä nykyisen doom metallin isä kuulostaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tämä nyt niin doomia ole, ja olen edelleen samaa mieltä, joskin olen laventanut näkemystäni. Avauskappale Mirror, Mirror on suorastaan rokkaava, NWOBHM-yhtyeiden suuntaan kumartava tuotos; samankaltaisia kappaleita on levy pullollaan. Mutta lähes jokaisessa näissä keskitempoisissa ja toisinaan rokkaavissa kappaleissa on osio, joka ei rokkaa tai ole keskitempoinen, vaan matelee eteenpäin tavalla, joka tuo mieleeni vain ja ainoastaan yhden yhtyeen.
Candlemass on kuin -80-luvun versio ensimmäisten levyjen Black Sabbathista. Tämä ei ole mikään yllätys kenellekään - onhan Ancient Dreamsin päätösraitanakin Black Sabbath Medley. Candlemassin soundi ja riffittely on onnistunut yhdistelmä omia ratkaisuja ja esikuvan suuntaan kumartelua.
Kun jollekin kumartaa, pyllistää toiseen suuntaan, ja se on toinen tekijä, miksi pidän Candlemassista: yhtyeen levytykset syntyivät aikana, jolloin jokainen metalliyhtye yritti soittaa nopeammin ja virtuoosimaisemmin kuin muut. Thrash ja death metal olivat syntyneet tai syntymässä, black metalin toinen aalto muhi jo pinnan alla - mutta Candlemass (ja kumppanit) muistutti metallisydämille, että nopeus ja raivokkuus eivät ole tae hyvistä sävellyksistä, että raskautta saattoi hakea myös vuoristojen kokoisista ja painoisista riffeistä, jotka vyöryvät päälle kuin nousuvesi.
Ancient Dreams on hyvä levy, mutta sitä kuunnellessa ei kannata odottaa nykyistä doomia, vaikka tokihan esimerkiksi Ancient Dreams ja Epistle no. 81 ovat varsin vauhtiavieroksuvia sävellyksiä. Messiah Marcolinin äänestä voi olla montaa mieltä, mutta oma näkemykseni on, että hän sopii yhtyeen soundiin tismalleen yhtä hyvin kuin Ozzy sopi Sabbahtiin - onhan heidän äänensäkin samankaltaiset. Nopeampia sävellyksiä (jotka ovat itseasissa vain suhteellisen nopeita, korkeintaan keskitempoisia) ovat muunmuassa Mirror, Mirror, A Cry from the Crypt ja Bearer of Pain, joka on laatuesimerkki (suhteellisen) nopeuden ja hitauden vuorottelusta.
Suosittelen tutustumaan Candlemassiin avoimin mielin. Jos Marcolinin ääni ärsyttää, okei, mutta kuuntele siinä tapauksessa riffejä, jotka ovat täynnä iommimaisia fiboja. En valitettavasti omista enempää yhtyeen tuotoksia (syystä X), mutta aion perehtyä paremmin jahka aika- ja rahatilanne antavat myöden - kuulemani mukaan Nightfall on pakkohankinta.
maanantai 24. helmikuuta 2014
Anthrax - State of Euphoria (1988)
State of Euphoria on kuin kaikki Among the Living -sessioista ylijääneet riffit ja biisit laitettuna omiin kansiinsa. Tokihan joukkoon mahtuu onnistumisia, joista erityisesti Be All, End All on toimiva kappale kaikin puolin, mutta yleiskatsaukselta levy näyttää tyhjänpäiväiseltä. Suurin ongelma on se, että se ei tuo mitään uutta tai levitä yhtyeen ääripäitä kauemmas - Among the Livingillä oli nopeimpia, groovaavimpia ja pidempiä (tästä voin olla väärässäkin) kappaleita, jotka oli yksinkertaisesti tehty kunnolla.
Erinomaisten I Am the Lawn, Indiansin ja vaikkapa Skeletons in the Closetin sijaan State of Euphoria tarjoaa unohdettavia rykäisyjä a'la Misery Loves Company, Now It's Dark ja vaikkapa Make Me Laugh. Onnistuneimpina sävellyksinä pidän levyn kahta ensimmäistä (Be All, End All sekä Out of Sight, Out of Mind) sekä viimeistä (Finale), mutta näiden välissä on vain yksinkertaisesti tylsiä kappaleita. Hyviä hetkiä on siellä täällä, mutta nekin ovat vain kosketusta karttavia varjoja, häivähdyksiä.
Erityisesti niska-, käsi- ja munakarvani nousevat ärtymyksestä pystyyn Trust-coverin Antisocialin myötä, joka on luvattoman hittihakuinen ja jankkaava. Ehkä joku on toista mieltä, ja pitää em. kappaletta levyn kohokohtana, mutta minulle Antisocial on yhdellä sanalla paska biisi. Muut fillerit tuntuvat vain venytetyiltä ja ideaköyhiltä, mutta Antisocial on huono, plain and simple.
State of Euphorialla ei ole mitään suurta vikaa, mikä tekisi siitä kuuntelukelvottoman, ja jos olet kova Anthrax-fani, ei levy taatusti petä, mutta silti se on kuin jämäriffien laari. Se ei vangitse mielikuvitusta, ei pakota kuuntelemaan lisää ja etsimään uusia oivalluksia ja koukkuja, kuten Among the Living teki. Koska en omista kuin nämä kaksi Anthraxin levyä (vielä, valitettavasti), joudun toteamaan, että State of Euphoria ei ole levy täynnä filleriä - elementit ovat kohdallaan, mutta palaset eivät loksahtele kohdalleen, vaan loppujen lopuksi palapeli esittää pikselimössöä eikä Sikstuksen kappelin freskoa, kuten tarkoitus oli.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
AC/DC - Blow Up Your Video (1988)
Blow Up Your Videota pidetään AC/DCn heikoimpiin kuuluvana levynä. Mielestäni se ei ole susipaska, mutta ei se ole lähelläkään Back in Blackin neroutta. Sitä kukaan tuskin odottikaan.
Musiikillisesti kyseessä on se sama AC/DC-levy, jossa jokainen biisi ja riffi huutaa olevansa koulupukuun pukeutuneen aussin kynästä. Rokkipoljentoa, groovea ja korkeaa raspilaulua - kun homma toimii, se todella myös toimii. Yksittäisistä kappaleista/hetkistä suosikeiksini ovat muodostuneet Heatseeker sekä erinomaisesti kertosäkeensä aloittava Nick of Time. Muutkin kappaleet toimivat, mutta kokonaisuus on varsin unohdettava vailla todellisia killereitä (kuten For Those About to Rock samannimisellä levyllä tai Shoot to Thrill Back in Blackillä). Kyllähän tämänkin kuuntelee, vaikka jälkikäteen on vaikeaa hyräillä ainuttakaan melodiaa tai kertosäettä.
Kaksi yksittäistä suurempaa kritiikkiä minulla kuitenkin on. Molemmat saattavat vaikuttaa triviaaleilta, mutta luulen niiden osaltaan vaikuttaneen levyn (ja toisaalta myös -80-luvun AC/DCn) suosioon ja kohtaloon: 1) ulkomusiikilliset seikat (eli kansi ja levyn nimi) 2) lyriikat.
Lyriikoista olenkin jo valittanut, joten en palaa siihen enää, mutta jotenkin tuntuu, että AC/DCn jäppiset menettivät liian hyvän lyyrikon Bon Scottin myötä kyetäkseen enää tekemään vain typerää, mitään tarkoittamatonta rockhokemista. Some Sin for Nothin', Go Zone, Meanstreak... joukko tylsiä kappaleiden nimiä, jotka ovat täynnä unohdettavaa lyriikkaa.
Blow Up Your Video on paska nimi levylle - plain and simple. Se yrittää olla kovinkin uhmakas, mutta epäonnistuu. Lopputulos on, että mukauhmakas nimi iskee levyä niin rajusti naamalle, että koko tuotosta on vaikea ottaa tosissaan. Ehkä 2010-luvulla VHS-laitteiden räjäyttely tuntuu antiikkisemmalta kuin styroksi. Naurettava kansikuva vain lisää huonon nimen tuomitsemaa levyä kohtaan tuntemaani myötähäpeää.
Niin tai näin, Blow Up Your Video ei ole huono levy ja jos AC/DC on juttusi, se sopii mainiosti hyllyysi. Mitään muuta se ei kuitenkaan ole: se ei ole ikivihreä, ikuisiksi ajoiksi rock-kaanoniin kuuluva tuotos, jossa jokainen nuotti on olemassa syystä. Se on vain yksi AC/DC-levy muiden joukossa.
Musiikillisesti kyseessä on se sama AC/DC-levy, jossa jokainen biisi ja riffi huutaa olevansa koulupukuun pukeutuneen aussin kynästä. Rokkipoljentoa, groovea ja korkeaa raspilaulua - kun homma toimii, se todella myös toimii. Yksittäisistä kappaleista/hetkistä suosikeiksini ovat muodostuneet Heatseeker sekä erinomaisesti kertosäkeensä aloittava Nick of Time. Muutkin kappaleet toimivat, mutta kokonaisuus on varsin unohdettava vailla todellisia killereitä (kuten For Those About to Rock samannimisellä levyllä tai Shoot to Thrill Back in Blackillä). Kyllähän tämänkin kuuntelee, vaikka jälkikäteen on vaikeaa hyräillä ainuttakaan melodiaa tai kertosäettä.
Kaksi yksittäistä suurempaa kritiikkiä minulla kuitenkin on. Molemmat saattavat vaikuttaa triviaaleilta, mutta luulen niiden osaltaan vaikuttaneen levyn (ja toisaalta myös -80-luvun AC/DCn) suosioon ja kohtaloon: 1) ulkomusiikilliset seikat (eli kansi ja levyn nimi) 2) lyriikat.
Lyriikoista olenkin jo valittanut, joten en palaa siihen enää, mutta jotenkin tuntuu, että AC/DCn jäppiset menettivät liian hyvän lyyrikon Bon Scottin myötä kyetäkseen enää tekemään vain typerää, mitään tarkoittamatonta rockhokemista. Some Sin for Nothin', Go Zone, Meanstreak... joukko tylsiä kappaleiden nimiä, jotka ovat täynnä unohdettavaa lyriikkaa.
Blow Up Your Video on paska nimi levylle - plain and simple. Se yrittää olla kovinkin uhmakas, mutta epäonnistuu. Lopputulos on, että mukauhmakas nimi iskee levyä niin rajusti naamalle, että koko tuotosta on vaikea ottaa tosissaan. Ehkä 2010-luvulla VHS-laitteiden räjäyttely tuntuu antiikkisemmalta kuin styroksi. Naurettava kansikuva vain lisää huonon nimen tuomitsemaa levyä kohtaan tuntemaani myötähäpeää.
Niin tai näin, Blow Up Your Video ei ole huono levy ja jos AC/DC on juttusi, se sopii mainiosti hyllyysi. Mitään muuta se ei kuitenkaan ole: se ei ole ikivihreä, ikuisiksi ajoiksi rock-kaanoniin kuuluva tuotos, jossa jokainen nuotti on olemassa syystä. Se on vain yksi AC/DC-levy muiden joukossa.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Manowar - Fighting the World (1987)
Fighting the World on monessa mielessä ensimmäinen puhtaasti Manowar-albumi. Sign of the Hammer ja Into Glory Ride eivät kuulostaneet samalta yhtyeeltä kuin se, joka soittaa vuosi toisensa perään Hail and Killiä ja Kings of Metalia, vaan pelkästään hyvältä varhaiselta power metallilta; näiltä levyiltä puuttuivat (lähes tyystin, tokihan muutama lapsus oli joukkoon eksynyt, teoriani pilaamaan) "me ollaan parhaita, fuck the world" -uhot. Fighting the World "korjaa" tilanteen.
Manowar on Manowar, mitä sitä turhia analysoimaan. Biisit on tarkoitettu mukanahuudettaviksi anthemeiksi, joita kuunnelleessa voi heristää nyrkkiä ja/tahi keskisormea muiden musiikkityylien kuuntelijoille - tietenkin tämä on lapsellista, mutta tietyllä primitiivisellä tasolla se toimii. Fighting the World on täynnä tätä uhoa, aina nimestään ja kannestaan alkaen.
Kappaleet ovat hyviä - Fighting the World, Blow Your Speakers, Holy War, Black Wind, Fire and Steel sekä oma suosikkini Violence and Bloodshed - kunhan kuulija osaa ottaa ne sellaisina, mitä ne ovat. Mikä minua henkilökohtaisesti haittaa levyssä on kaksi päätekijää: 1) kappaleet ovat "vain" kappaleita sekä 2) Defender sekä jämäkappaleet.
Ehkä olen musiikkidarrassa Abigailin jäljiltä, mutta tuntuu siltä, että Fighting the World ei ole levykokonaisuus, vaan kokoelma kappaleita - biisit olisivat ihan yhtä hyviä tai huonoja riippumatta siitä, mitä kappaleita niiden ympärillä olisi. Joku toinen näkisi tämän eittämättä kilometrin korkuisena plussana, mutta kun kuuntelen levyä, haluan LEVYN, en kappalekokoelman. Onkohan tässä taas mitään järkeä, koska mitä levy on, jos ei kokoelma kappaleita... Toivottavasti joku sentään ymmärsi, mitä ajan tässä takaa: hyvä levy on enemmän kuin osiensa summa; Fighting the World on vain laatikollinen palasia.
Defender on susipaska biisi. Se on turha, se ei tuo mitään lisää ja ärsyttää jokaisella kuuntelukerralla enemmän kuin edellisellä. Onhan se kiva tribuutti Orson Wellesille (joka menehtyi noin vuosi ennen albumin julkaisua, mutta Manowar oli äänittänyt kappaleen alunperin jo -80-luvun alussa, luultavasti samoissa sessioissa kuin Dark Avangerin), mutta biisinä se on susipaska. Myöskään Drums of Doom tai Master of Revenge eivät tuo mitään lisää levylle. Kun kappaleita on yhteensä 9 ja niistä 3 on turhia tai paskoja, on kyseessä suuri siivu.
Manowar on Manowar - siihen tässä palataan kerta toisensa jälkeen. Jos pitää Manowarista, pitää Fighting the Worldistä, koska se on sitä itseään. Black Wind, Fire and Steelissä taidetaan veivata kertsi läpi seitsemän kertaa, mutta se vain toimii! Toki levyllä on heikkoutensa, mutta sillä on myös vahvuutensa, joten lopputulema on, että kyseessä on varsin kelvollinen tuotos: sen kuuntelee, mutta minussa se ei herätä suuria tunnepyörremyrskyjä.
Manowar on Manowar, mitä sitä turhia analysoimaan. Biisit on tarkoitettu mukanahuudettaviksi anthemeiksi, joita kuunnelleessa voi heristää nyrkkiä ja/tahi keskisormea muiden musiikkityylien kuuntelijoille - tietenkin tämä on lapsellista, mutta tietyllä primitiivisellä tasolla se toimii. Fighting the World on täynnä tätä uhoa, aina nimestään ja kannestaan alkaen.
Kappaleet ovat hyviä - Fighting the World, Blow Your Speakers, Holy War, Black Wind, Fire and Steel sekä oma suosikkini Violence and Bloodshed - kunhan kuulija osaa ottaa ne sellaisina, mitä ne ovat. Mikä minua henkilökohtaisesti haittaa levyssä on kaksi päätekijää: 1) kappaleet ovat "vain" kappaleita sekä 2) Defender sekä jämäkappaleet.
Ehkä olen musiikkidarrassa Abigailin jäljiltä, mutta tuntuu siltä, että Fighting the World ei ole levykokonaisuus, vaan kokoelma kappaleita - biisit olisivat ihan yhtä hyviä tai huonoja riippumatta siitä, mitä kappaleita niiden ympärillä olisi. Joku toinen näkisi tämän eittämättä kilometrin korkuisena plussana, mutta kun kuuntelen levyä, haluan LEVYN, en kappalekokoelman. Onkohan tässä taas mitään järkeä, koska mitä levy on, jos ei kokoelma kappaleita... Toivottavasti joku sentään ymmärsi, mitä ajan tässä takaa: hyvä levy on enemmän kuin osiensa summa; Fighting the World on vain laatikollinen palasia.
Defender on susipaska biisi. Se on turha, se ei tuo mitään lisää ja ärsyttää jokaisella kuuntelukerralla enemmän kuin edellisellä. Onhan se kiva tribuutti Orson Wellesille (joka menehtyi noin vuosi ennen albumin julkaisua, mutta Manowar oli äänittänyt kappaleen alunperin jo -80-luvun alussa, luultavasti samoissa sessioissa kuin Dark Avangerin), mutta biisinä se on susipaska. Myöskään Drums of Doom tai Master of Revenge eivät tuo mitään lisää levylle. Kun kappaleita on yhteensä 9 ja niistä 3 on turhia tai paskoja, on kyseessä suuri siivu.
Manowar on Manowar - siihen tässä palataan kerta toisensa jälkeen. Jos pitää Manowarista, pitää Fighting the Worldistä, koska se on sitä itseään. Black Wind, Fire and Steelissä taidetaan veivata kertsi läpi seitsemän kertaa, mutta se vain toimii! Toki levyllä on heikkoutensa, mutta sillä on myös vahvuutensa, joten lopputulema on, että kyseessä on varsin kelvollinen tuotos: sen kuuntelee, mutta minussa se ei herätä suuria tunnepyörremyrskyjä.
torstai 20. helmikuuta 2014
King Diamond - Abigail (1987)
King Diamondin Abigail on maailman paras levy.
Voisin lopettaa tähän, ja jos mielenkiintosi kuoli, voit jättää loput suosiolla lukematta, sillä mitä seuraa, on joukko epätoivoisia yrityksiä ymmärtää miksi Abigail on maailman paras levy, mutta toisaalta myös etsiä syitä miksi se ei olisi. Mutta tahdoin aloittaa toteamalla kantani aluksi, niin ei tarvitse arvuutella kuinka subjektiivinen/objektiivinen olen (tällä kertaa).
Kun kuulin Abigailin ensimmäistä kertaa, en oikein pitänyt siitä (olin kuitenkin 14 tai 15 vuotias, joten annettakoon se minulle anteeksi): falsettilaulua oli liikaa, tarina oli vähän niin-ja-näin, soundit suoraan -80-luvulta ja niin edelleen. Sitten, kuuntelu kuuntelun jälkeen, aloin ymmärtää minkä kanssa olin tekemisissä. Vuoden sisällä ymmärsin, että Children of Bodomin Follow the Reaper oli löytänyt vertaisensa. Nyt, 2014, kymmenen vuotta ensikuuntelun jälkeen, löydän uusia huomioita, ymmärrän uusia asioita Abigailista - se taitaa olla klassikon määritelmä.
Jokainen kappale, jokainen riffi, jokainen sekunti on syystä levyllä. Mitään turhaa ei ole, mutta mitään ei myöskään puutu - kaikki on levyllä, koska jokainen yksityiskohta tekee siitä paremman kokonaisuuden, mutta myös toimii omana yksityiskohtanaan. En usko, että kukaan huomaa ensimmäisen kymmenen kuuntelun aikana kuinka hienosti King mukailee ääntään vaikkapa Family Ghostin aikana indikoiden kuka hahmoista milloinkin on äänessä, mutta kun sen kerran kuulee... tajunta laajenee. Family Ghost on itsessään mielenkiintoinen biisi, koska se ei seuraa mitään varsinaista rakennetta, vaan riffit, säkeet ja soolot vain seuraavat toisiaan, mutta kertaakaan ei tunnu siltä, kuin kappale hapuilisi suuntaansa.
Sama pätee koko levyyn: se tietää tismalleen, mitä se on ja miten se on sitä parhaimmin. Kappaleet ovat uskomattomia yksilöitä, mutta kun ne sidotaan musiikillisesti ja etenkin lyriikallisesti toisiinsa, on kyseessä paketti vailla vertaa. Tarinasta pitääkin sanoa, että vaikka voisi kuvitella sen olevan vain pintapuoleinen ja summittainen (kauhu)kertomus, kyseessä ei kuitenkaan ole "vain" kronologinen tapahtumajono, vaan esimerkiksi The 7th Day of July 1777 on takauma (muu tarina sijoittuu vuoteen 1845), ja (SPOILERI!) introna toimiva Funeral voi olla myös outro. Mielenkiintoisena huomiona voin mainita, että oma teoriani sille, mitä "18 on 9" tarkoittaa on, että Abigailin syntyessä ensimmäistä kertaa, hän oli suvun yhdeksäs jäsen, ja Miriamin ja Jonathanin lapsi olisi kahdeksastoista... eli kahdeksantoista on yhdeksän. Myös nimeä Miriam Natias voi miettiä, jos huvittaa (vinkki: sukunimi pitää lukea toisella tavalla).
King laulaa levyn läpi kuin ääninäytellen kaikki hahmot - koskaan ei voi tietää mikä epäinhimillinen kirkaisu on luvassa seuraavaksi vai onko mahdollisesti tulossa lähes örinään verrattavaa murinaa vaiko mitä ihmettä. Mutta kaikki toimii, voi kuinka toimiikaan! Kitaristit Andy LaRocque ja Michael Denner soittavat paremmin yhteen kuin Judas Priestin tai Iron Maidenin maineikkaammat duot; Mikkey Dee taitaa olla yksi kovimpia metallirumpaleita, sillä kuinka vähän hän sooloileekaan ja kuinka pienellä arsenaalilla (pääasiassa pelkällä peruskokoonpanolla, fillitkin ovat pääosin snarella soitettuja), mutta kuinka paljon hänellä onkaan variaatiota soitossaan!
Pelkästään instrumentaatiosta puhumiseen voisi käyttää vuosia, mutta se tuskin lienee tarpeen. Ainoa pikkiriikkinen miinus levyllä on sen soundipolitiikka, joka on varsin kasari, mutta minua soundimaailma ei ole koskaan haitannut, joten väliäkö tuolla? Basisti Timi Hansen on ainoa bändin jäsenistä, joka ei nouse parrasvaloihin, mutta ehkä niin on hyvä, koska muuten levy saattaisi sortua ns. Dream Theater -syndroomaan, eli kun jokainen on virtuuosi ja haluaa huomiota soittoonsa, musiikki hukkuu soitinrunkkaukseen. Abigaililla kaikki palvelee tarinaa, kokonaisuutta.
Kumarran, kiitän ja pyydän anteeksi kritiikittömyyttäni. Harvoin sitä kohtaa kuitenkaan LIKI täydellisen (täydellistä ei olekaan) levyn. Jopa kansi on komeaa katsottavaa ja luo oman, uniikin tunnelmansa. Näiden sanojen myötä tapaamisiin, seuraavaan kertaan:
"That's the end of another lullabye
Time has come for me to say goodnight"
Voisin lopettaa tähän, ja jos mielenkiintosi kuoli, voit jättää loput suosiolla lukematta, sillä mitä seuraa, on joukko epätoivoisia yrityksiä ymmärtää miksi Abigail on maailman paras levy, mutta toisaalta myös etsiä syitä miksi se ei olisi. Mutta tahdoin aloittaa toteamalla kantani aluksi, niin ei tarvitse arvuutella kuinka subjektiivinen/objektiivinen olen (tällä kertaa).
Kun kuulin Abigailin ensimmäistä kertaa, en oikein pitänyt siitä (olin kuitenkin 14 tai 15 vuotias, joten annettakoon se minulle anteeksi): falsettilaulua oli liikaa, tarina oli vähän niin-ja-näin, soundit suoraan -80-luvulta ja niin edelleen. Sitten, kuuntelu kuuntelun jälkeen, aloin ymmärtää minkä kanssa olin tekemisissä. Vuoden sisällä ymmärsin, että Children of Bodomin Follow the Reaper oli löytänyt vertaisensa. Nyt, 2014, kymmenen vuotta ensikuuntelun jälkeen, löydän uusia huomioita, ymmärrän uusia asioita Abigailista - se taitaa olla klassikon määritelmä.
Jokainen kappale, jokainen riffi, jokainen sekunti on syystä levyllä. Mitään turhaa ei ole, mutta mitään ei myöskään puutu - kaikki on levyllä, koska jokainen yksityiskohta tekee siitä paremman kokonaisuuden, mutta myös toimii omana yksityiskohtanaan. En usko, että kukaan huomaa ensimmäisen kymmenen kuuntelun aikana kuinka hienosti King mukailee ääntään vaikkapa Family Ghostin aikana indikoiden kuka hahmoista milloinkin on äänessä, mutta kun sen kerran kuulee... tajunta laajenee. Family Ghost on itsessään mielenkiintoinen biisi, koska se ei seuraa mitään varsinaista rakennetta, vaan riffit, säkeet ja soolot vain seuraavat toisiaan, mutta kertaakaan ei tunnu siltä, kuin kappale hapuilisi suuntaansa.
Sama pätee koko levyyn: se tietää tismalleen, mitä se on ja miten se on sitä parhaimmin. Kappaleet ovat uskomattomia yksilöitä, mutta kun ne sidotaan musiikillisesti ja etenkin lyriikallisesti toisiinsa, on kyseessä paketti vailla vertaa. Tarinasta pitääkin sanoa, että vaikka voisi kuvitella sen olevan vain pintapuoleinen ja summittainen (kauhu)kertomus, kyseessä ei kuitenkaan ole "vain" kronologinen tapahtumajono, vaan esimerkiksi The 7th Day of July 1777 on takauma (muu tarina sijoittuu vuoteen 1845), ja (SPOILERI!) introna toimiva Funeral voi olla myös outro. Mielenkiintoisena huomiona voin mainita, että oma teoriani sille, mitä "18 on 9" tarkoittaa on, että Abigailin syntyessä ensimmäistä kertaa, hän oli suvun yhdeksäs jäsen, ja Miriamin ja Jonathanin lapsi olisi kahdeksastoista... eli kahdeksantoista on yhdeksän. Myös nimeä Miriam Natias voi miettiä, jos huvittaa (vinkki: sukunimi pitää lukea toisella tavalla).
King laulaa levyn läpi kuin ääninäytellen kaikki hahmot - koskaan ei voi tietää mikä epäinhimillinen kirkaisu on luvassa seuraavaksi vai onko mahdollisesti tulossa lähes örinään verrattavaa murinaa vaiko mitä ihmettä. Mutta kaikki toimii, voi kuinka toimiikaan! Kitaristit Andy LaRocque ja Michael Denner soittavat paremmin yhteen kuin Judas Priestin tai Iron Maidenin maineikkaammat duot; Mikkey Dee taitaa olla yksi kovimpia metallirumpaleita, sillä kuinka vähän hän sooloileekaan ja kuinka pienellä arsenaalilla (pääasiassa pelkällä peruskokoonpanolla, fillitkin ovat pääosin snarella soitettuja), mutta kuinka paljon hänellä onkaan variaatiota soitossaan!
Pelkästään instrumentaatiosta puhumiseen voisi käyttää vuosia, mutta se tuskin lienee tarpeen. Ainoa pikkiriikkinen miinus levyllä on sen soundipolitiikka, joka on varsin kasari, mutta minua soundimaailma ei ole koskaan haitannut, joten väliäkö tuolla? Basisti Timi Hansen on ainoa bändin jäsenistä, joka ei nouse parrasvaloihin, mutta ehkä niin on hyvä, koska muuten levy saattaisi sortua ns. Dream Theater -syndroomaan, eli kun jokainen on virtuuosi ja haluaa huomiota soittoonsa, musiikki hukkuu soitinrunkkaukseen. Abigaililla kaikki palvelee tarinaa, kokonaisuutta.
Kumarran, kiitän ja pyydän anteeksi kritiikittömyyttäni. Harvoin sitä kohtaa kuitenkaan LIKI täydellisen (täydellistä ei olekaan) levyn. Jopa kansi on komeaa katsottavaa ja luo oman, uniikin tunnelmansa. Näiden sanojen myötä tapaamisiin, seuraavaan kertaan:
"That's the end of another lullabye
Time has come for me to say goodnight"
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Helloween - Keeper of the Seven Keyes part 1 (1987)
Helloweenin Keeper of the Seven Keyes part 1 ja part 2 (jatkossa pelkkä Keeper) taitavat olla tärkeimmät yksittäiset power metal -levyt, joita on mukailtu, kopioitu ja ihailtu kaksikymmentäviisi vuotta ja rapiat päälle. Ystävä- ja kaveripiireissäni on sen luokan power metalli -fanaatikkoja, että suoraan sanottuna hirvittää sanoa yhtikäs mitään Keeperistä.
Syystä, jota en ole koskaan osannut tarkasti sanoa, en ole muodostanut erityisen läheistä suhdetta kumpaankaan Keeperiin (joista omistan vain ensimmäisen, joskin tunnen myös toisen). Kappaleet ovat hienoja, polveilevia ja tarttuvia, mutta syystä X en koe niitä "omikseni"; Michael Kiske laulaa häkellyttävän hienosti, mutta silti suosin Timo Kotipeltoa, Kai Hansenia tai vaikka (kyllä, kyllä, aion sanoa sen) Andi Deristä. Tänään, töistä kotiin tarpoessani, ymmärsin miksi Keeperit ovat jääneet etäisiksi minulle: kaikki, mitä levyillä on, on tehty paremmin myöhemmin jonkin toisen (kopioija-)bändin toimesta. Siis tätäkään ei pidä lukea niin, että sanoisin, että Keeper 1 on huono levy - ei, vaan se ei ole yhtä hyvä kuin toiset power metal -levytykset, jotka seurasivat.
Taisin sanoa hieman liian voimakkaasti, sillä mitä tarkoitin, oli se, että en koe Keeper 1:stä yhtä "omakseni", eli läheiseksi, kuin vaikkapa monien mielestä heikompaa Gamma Rayn Majesticia. Vaikka kappaleet olisivat kuinka upeita, mutta ilman tunnesidettä ne jäävät "vain" hyviksi kappaleiksi. Tällä ei ole olemassa mitään hyvää syytä miksi kuuntelen mielummin 2000-luvun Gamma Rayta (tai, le gasp, 2000-luvun Helloweenia) kuin 1980-luvun Helloweenia: yksinkertaisesti pidän enemmän ensin mainituista, vaikka ne olisivatkin faktuaalisesti heikompia levyjä.
Sama juttu: King Diamondin musiikki on yksinkertaista perusheviä, jota laulaa naisellisen falsetin omaava solisti - totta. Mutta jos ei ymmärrä, että King Diamond on maailman kovin bändi, ei voi mitään. Grave Digger, Turmion Kätilöt... vittu mitä paskaa, mutta kun siitä tykkää, siitä tykkää. Keeper 1 on minulle anti-Grave Digger /-Turmion Kätilöt /-King Diamond: en tykkää siitä, koska en tykkää.
Tai siis tykkään, mutta en niin paljon kuin minun "pitäisi". Kyllähän tämä(kin) levy kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan merkityksensä ja oivalluksiensa puolesta, mutta joudun vain toteamaan, että se ei ole "minun" levyni, vaikka siinä ei sinänsä ole mitään vikaa.
Syystä, jota en ole koskaan osannut tarkasti sanoa, en ole muodostanut erityisen läheistä suhdetta kumpaankaan Keeperiin (joista omistan vain ensimmäisen, joskin tunnen myös toisen). Kappaleet ovat hienoja, polveilevia ja tarttuvia, mutta syystä X en koe niitä "omikseni"; Michael Kiske laulaa häkellyttävän hienosti, mutta silti suosin Timo Kotipeltoa, Kai Hansenia tai vaikka (kyllä, kyllä, aion sanoa sen) Andi Deristä. Tänään, töistä kotiin tarpoessani, ymmärsin miksi Keeperit ovat jääneet etäisiksi minulle: kaikki, mitä levyillä on, on tehty paremmin myöhemmin jonkin toisen (kopioija-)bändin toimesta. Siis tätäkään ei pidä lukea niin, että sanoisin, että Keeper 1 on huono levy - ei, vaan se ei ole yhtä hyvä kuin toiset power metal -levytykset, jotka seurasivat.
Taisin sanoa hieman liian voimakkaasti, sillä mitä tarkoitin, oli se, että en koe Keeper 1:stä yhtä "omakseni", eli läheiseksi, kuin vaikkapa monien mielestä heikompaa Gamma Rayn Majesticia. Vaikka kappaleet olisivat kuinka upeita, mutta ilman tunnesidettä ne jäävät "vain" hyviksi kappaleiksi. Tällä ei ole olemassa mitään hyvää syytä miksi kuuntelen mielummin 2000-luvun Gamma Rayta (tai, le gasp, 2000-luvun Helloweenia) kuin 1980-luvun Helloweenia: yksinkertaisesti pidän enemmän ensin mainituista, vaikka ne olisivatkin faktuaalisesti heikompia levyjä.
Sama juttu: King Diamondin musiikki on yksinkertaista perusheviä, jota laulaa naisellisen falsetin omaava solisti - totta. Mutta jos ei ymmärrä, että King Diamond on maailman kovin bändi, ei voi mitään. Grave Digger, Turmion Kätilöt... vittu mitä paskaa, mutta kun siitä tykkää, siitä tykkää. Keeper 1 on minulle anti-Grave Digger /-Turmion Kätilöt /-King Diamond: en tykkää siitä, koska en tykkää.
Tai siis tykkään, mutta en niin paljon kuin minun "pitäisi". Kyllähän tämä(kin) levy kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan merkityksensä ja oivalluksiensa puolesta, mutta joudun vain toteamaan, että se ei ole "minun" levyni, vaikka siinä ei sinänsä ole mitään vikaa.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Dio - Dream Evil (1987)
Sacred Heart oli odotettavissa oleva notkahdus Ronnie James Dion uralla. Valitettavasti Dream Evil ei ole kaivattu käännös ylöspäin, vaan hyvinkin samankaltainen levy edeltäjänsä kanssa: se ei ole huono, mutta se on eri maaperällä kuin nerokas The Last in Line.
Dream Evil oli ensimmäinen Dion levy, jonka koskaan ostin. En ostanut sitä sattumalta - tarkoituksena ostaa "joku Dion levy" - vaan täysin tietoisesti, nimenomaan Dream Evilin haluten. Varoitan, seuraa muisteluosio. En muista enää mikä ihme nettisaitti se oli, johon oli listattu satoja eri metallilevyjen kansikuvia. (Tämä tapahtui aikana, jolloin kuvat ilmestyivät rivi kerrallaan näytölle, vähitellen tarkentuen.) Tuolla anonyymiksi jäävällä nettireliikillä kävin läpi hirmuisen määrän kansikuvia - milloin minkäkin minulle tutun tai tuntemattoman yhtyeen katalogista - tallentaen kuvat ulkoiselle kovalevylle siltä varalta, että en löytäisi niitä enää myöhemmin. Dream Evil ja Lock Up the Wolves olivat siellä Dion diskografiasta (en muista oliko muita) ja pidin silloin kansia todella hienoina - niistä oli pakko ottaa selvää. Luin BNRmetalista, että Dream Evil oli julkaistu -87, heti Dion tärkeiden levyjen jälkeen; samalla kertaa huomasin, että Isabelissa (RIP) oli hyllyssä juurikin kyseinen levy.
Eikun ostamaan. Taisin ostaa samalla kertaa Lock Up the Wolvesin samalla perusteella.
Niin tai näin, Dream Evil ei ole huono levy, mutta ilman nostalgiaa, joka minulla levyä kohtaan on, kyseessä on varsin keskinkertainen ja unohdettava tuotos. Vaikka kappaleet kuten Night People ja Overlove ovat varsin päteviä tuotoksia, ne ovat kuitenkin filleritasolla verrattuna The Last in Linen kappalemateriaaliin. Dio itse laulaa upeasti - kuten aina - ja lyriikat ovat typeriä, päättömiä - kuten aina. Riffit eivät ole yhtä tylsiä ja mielikuvituksettomia kuin Sacered Heartilla, mutta eivät ne todellakaan mitään oivalluksen merkkipaaluja ole.
Dream Evil kuuluu vain kovimpien Dio-fanien kokoelmaan, koska se ei tuo mitään uutta herran/bändin tuotantoon. Magica on sentään erilainen levy, verrattuna muihin Dion levyihin - oli se sitten hyvä tai huono levy - mutta Dream Evil on vain "the same old". Hyvässä ja pahassa.
Dream Evil oli ensimmäinen Dion levy, jonka koskaan ostin. En ostanut sitä sattumalta - tarkoituksena ostaa "joku Dion levy" - vaan täysin tietoisesti, nimenomaan Dream Evilin haluten. Varoitan, seuraa muisteluosio. En muista enää mikä ihme nettisaitti se oli, johon oli listattu satoja eri metallilevyjen kansikuvia. (Tämä tapahtui aikana, jolloin kuvat ilmestyivät rivi kerrallaan näytölle, vähitellen tarkentuen.) Tuolla anonyymiksi jäävällä nettireliikillä kävin läpi hirmuisen määrän kansikuvia - milloin minkäkin minulle tutun tai tuntemattoman yhtyeen katalogista - tallentaen kuvat ulkoiselle kovalevylle siltä varalta, että en löytäisi niitä enää myöhemmin. Dream Evil ja Lock Up the Wolves olivat siellä Dion diskografiasta (en muista oliko muita) ja pidin silloin kansia todella hienoina - niistä oli pakko ottaa selvää. Luin BNRmetalista, että Dream Evil oli julkaistu -87, heti Dion tärkeiden levyjen jälkeen; samalla kertaa huomasin, että Isabelissa (RIP) oli hyllyssä juurikin kyseinen levy.
Eikun ostamaan. Taisin ostaa samalla kertaa Lock Up the Wolvesin samalla perusteella.
Niin tai näin, Dream Evil ei ole huono levy, mutta ilman nostalgiaa, joka minulla levyä kohtaan on, kyseessä on varsin keskinkertainen ja unohdettava tuotos. Vaikka kappaleet kuten Night People ja Overlove ovat varsin päteviä tuotoksia, ne ovat kuitenkin filleritasolla verrattuna The Last in Linen kappalemateriaaliin. Dio itse laulaa upeasti - kuten aina - ja lyriikat ovat typeriä, päättömiä - kuten aina. Riffit eivät ole yhtä tylsiä ja mielikuvituksettomia kuin Sacered Heartilla, mutta eivät ne todellakaan mitään oivalluksen merkkipaaluja ole.
Dream Evil kuuluu vain kovimpien Dio-fanien kokoelmaan, koska se ei tuo mitään uutta herran/bändin tuotantoon. Magica on sentään erilainen levy, verrattuna muihin Dion levyihin - oli se sitten hyvä tai huono levy - mutta Dream Evil on vain "the same old". Hyvässä ja pahassa.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Death - Scream Bloody Gore (1987)
Varsin osuvaa, että Deathin esikoinen tulee blogissani ainoan omistamani Bathoryn jälkeen, koska samat huomiot pätevät Deathiin kuin Bathoryyn: Death ei ollut ensimmäinen yhtye, joka omasi örinää, ei ensimmäinen kokeilemaan nopeiden sahausriffien kanssa, eikä ensimmäinen groteskeihin yksityiskohtiin lyriikoissaan keskittyvä yhtye, mutta se oli ensimmäinen, joka muovasi niistä sikiön, josta nykyinen death metal on genrenä syntynyt. Huh mikä virke, pahoitteluni! Kuten Bathory, Death yhdisti aiemmin mm. Slayerin, Kreatorin, Venomin ja Bathoryn kokeilemia elementtejä omanlaisekseen kombinaatioksi, jota on sittemmin alettu kutsua death metalliksi, osittain yhtyeen kunniaksi, osittain Possessedin kappaleen (joka tuli ensin, mutta ei nyt viitsittäisi nipottaa, aina) kunniaksi.
Scream Bloody Gore on rujo levy, sitä ei käy kieltäminen tai kiertäminen. Jokainen kappale potkii perseelle kuin raivotautinen koni, mutta levy ja kappaleet ovat muutakin kuin pelkkää aggression purkua: kyseessä on monipuolinen ja säväyttävä kokonaisuus. Kappaleet eivät ole pelkästään nopeita riffejä ja komppeja nopeuden takia (mikä oli vaikutelmani Slayerin Reign in Bloodin kanssa), vaan joukossa on hitaampia kohtia ja suoranaisia melodiantynkiä täydentämässä kokonaisuutta, luomassa kontrastia. Esimerkiksi legendaarinen Zombie Ritual sisältää suorastaan vihellettävissä olevan päämelodian, mutta räjähtää tavaramerkkimäiseen mäiskeeseen seuraavassa tuokiossa.
Scream Bloody Gore pitää sisällään lähes kaiken, mitä death metal on. Tämä ei, tietenkään, ole sattumaa, koska jokainen - kyllä, jokainen - death metal bändi on jossakin välissä kuunnellut Deathia ja aivan takuulla milloin mikäkin ratkaisu on jäänyt kaikumaan kallokoppaan; muistan itsekin miettineeni aikoinani, että miksi tätä-ja-tätä elementtiä ei ole viety tähän-ja-tähän suuntaan? En yllättyisi tippakaan josko Glen Benton olisi saanut alunperin idean kokeilla korkean rääkynän ja matalan örinä yhdistämistä nimenomaan Deathia kuunnellessaan. Kyseessä on aarreaitta, oikeastaan Pandoran lipas.
Levy ei ole missään nimessä kaikille: se on vain äärimetalliin perehtyneille tai siitä kiinnostuneille suunnattu tuotos. On mahdotonta kuvitella keskiverto iskelmää kuunteleva kotiäiti innostumassa Mutilationista tai Infernal Deathista. Minä itse aikoinani (2006) tutustuin nimenomaan Scream Bloody Goren kautta "oikeaan" death metalliin - oikea tarkoittaa tässä ei In Flamesia, Opethia tai Children of Bodomia, vaan rehellistä death metallia, ei hybridejä. Tiesin tarttua juurikin tähän levyyn aikoinaan Infernossa olleen artikkelin, jossa käsiteltiin noin kymmenen death metallin merkkipaalua, pohjalta - saman lähteen kautta löysin Nilen.
Lyriikka on kuin Kreatoria, mutta vielä pari askelta rankempaa. Tämä, viimeistään, karkottaa jokaisen herkkähipiäisen ja -vatsaisen lukijoiden joukosta, mutta tässä muutama maistiainen herkullista (haha) death metal -lyriikkaa:
Ceremony now complete
Chosen one is now deceased
Fucking, raping zombie whores
Killing, feasting no remorse
-Zombie Ritual
Massacred, hacked to death, my revenge
Slicing deep, into your flesh, the pain intense
Dreams of hate, misery, fill my mind
Puke in your face in disgust, it's time to die
-Mutilation
Sekä henkilökohtainen suosikkini:
Watch you bleed to death
Gasping for last breath
Choking on your blood
I shit onto your guts
-Sacrificial
Kyllä kelpaa, vai mitä!
Scream Bloody Gore on erinomainen levy, koska se sisältää niin paljon. Jokainen kuuntelukerta tuntuu paljastavan jotakin uutta sinänsä yksinkertaisista sävellyksistä - joku yksi huomio jostakin, jota ei vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Riffejä on kopioitu lukemattomia kertoja, mutta olen silti valmis sanomaan, että jos levy julkaistaisiin tänä päivänä, se olisi silti yhtä hyvä.
Scream Bloody Gore on rujo levy, sitä ei käy kieltäminen tai kiertäminen. Jokainen kappale potkii perseelle kuin raivotautinen koni, mutta levy ja kappaleet ovat muutakin kuin pelkkää aggression purkua: kyseessä on monipuolinen ja säväyttävä kokonaisuus. Kappaleet eivät ole pelkästään nopeita riffejä ja komppeja nopeuden takia (mikä oli vaikutelmani Slayerin Reign in Bloodin kanssa), vaan joukossa on hitaampia kohtia ja suoranaisia melodiantynkiä täydentämässä kokonaisuutta, luomassa kontrastia. Esimerkiksi legendaarinen Zombie Ritual sisältää suorastaan vihellettävissä olevan päämelodian, mutta räjähtää tavaramerkkimäiseen mäiskeeseen seuraavassa tuokiossa.
Scream Bloody Gore pitää sisällään lähes kaiken, mitä death metal on. Tämä ei, tietenkään, ole sattumaa, koska jokainen - kyllä, jokainen - death metal bändi on jossakin välissä kuunnellut Deathia ja aivan takuulla milloin mikäkin ratkaisu on jäänyt kaikumaan kallokoppaan; muistan itsekin miettineeni aikoinani, että miksi tätä-ja-tätä elementtiä ei ole viety tähän-ja-tähän suuntaan? En yllättyisi tippakaan josko Glen Benton olisi saanut alunperin idean kokeilla korkean rääkynän ja matalan örinä yhdistämistä nimenomaan Deathia kuunnellessaan. Kyseessä on aarreaitta, oikeastaan Pandoran lipas.
Levy ei ole missään nimessä kaikille: se on vain äärimetalliin perehtyneille tai siitä kiinnostuneille suunnattu tuotos. On mahdotonta kuvitella keskiverto iskelmää kuunteleva kotiäiti innostumassa Mutilationista tai Infernal Deathista. Minä itse aikoinani (2006) tutustuin nimenomaan Scream Bloody Goren kautta "oikeaan" death metalliin - oikea tarkoittaa tässä ei In Flamesia, Opethia tai Children of Bodomia, vaan rehellistä death metallia, ei hybridejä. Tiesin tarttua juurikin tähän levyyn aikoinaan Infernossa olleen artikkelin, jossa käsiteltiin noin kymmenen death metallin merkkipaalua, pohjalta - saman lähteen kautta löysin Nilen.
Lyriikka on kuin Kreatoria, mutta vielä pari askelta rankempaa. Tämä, viimeistään, karkottaa jokaisen herkkähipiäisen ja -vatsaisen lukijoiden joukosta, mutta tässä muutama maistiainen herkullista (haha) death metal -lyriikkaa:
Ceremony now complete
Chosen one is now deceased
Fucking, raping zombie whores
Killing, feasting no remorse
-Zombie Ritual
Massacred, hacked to death, my revenge
Slicing deep, into your flesh, the pain intense
Dreams of hate, misery, fill my mind
Puke in your face in disgust, it's time to die
-Mutilation
Sekä henkilökohtainen suosikkini:
Watch you bleed to death
Gasping for last breath
Choking on your blood
I shit onto your guts
-Sacrificial
Kyllä kelpaa, vai mitä!
Scream Bloody Gore on erinomainen levy, koska se sisältää niin paljon. Jokainen kuuntelukerta tuntuu paljastavan jotakin uutta sinänsä yksinkertaisista sävellyksistä - joku yksi huomio jostakin, jota ei vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Riffejä on kopioitu lukemattomia kertoja, mutta olen silti valmis sanomaan, että jos levy julkaistaisiin tänä päivänä, se olisi silti yhtä hyvä.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Bathory - Under the Sign of the Black Mark (1987)
Venomin, Judas Priestin, Black Sabbathin ja Metallican merkityksen nykyisen metallin moninaisuuden synnylle tuntevat kaikki. Bathorya on kuitenkin pidetty kolmanneksi tärkeimpänä bändinä metallin historiassa (heti Black Sabbathin ja Venomin jälkeen) - miksi niinkin harva tietää syyn? Hyvä on, eihän Bathory nyt mikään tuntematon tekijä ole, mutta kaveripiirissäni aina (harvoin) kun Bathory mainitaan, puhutaan levyistä kuten Twilight of the Gods tai Hammerheart, joilla yhtye oli muovaamassa ns. viikinkimetallia. Bathoryn tärkeimmät (joskaan ei parhaat) levyt ovat kolme ensimmäistä - Bathory, The Return (of Darkness and Evil) sekä käsiteltävä Under the Sign of the Black Mark, joilla Quorthon kumppaneineen oli synnyttämässä modernia äärimetallia.
Bathoryn alkuaikojen levyjen kolme tärkeintä tunnuspiirrettä, jotka ovat periytyneet lukemattomille (etenkin black metallin alalla) bändeille: soundi, mättö ja rääkynä/örinä vokaalit. Mikään näistä elementeistä ei ole yksinomaan Bathorylle ominainen tai edes yhtyeen oma innovaatio, vaan joku toinen kokoonpano on kokeillut kaikkea aiemmin (kuten musiikissa usein on), mutta vasta Bathory yhdisti nämä kolme paketiksi, jota on imitoitu kolmekymmentä vuotta.
Levy kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty viereisestä huoneesta halvimmilla mahdollisilla mikeillä. Käsi pystyyn kuinka moni on kuullut vastaavia kuvauksia esim. Burzumin, Immortalin ja ties minkä norjalaisen "toisen aallon" black metal -yhtyeen tuotoksista! Täältä se ratkaisu on peräisin, Venomista huolimatta. Venomin ensilevyt ovat hirvittävän huonosti miksattuja, mutta Bathory vie koko tyylitajuttomuuden mielipuolisen nerouden uudelle tasolle; lopputulos on kuin huono bootleg.
Vaikka Under the Sign of the Black Mark sisältää hitaita ja suorastaan rokkaavia biisejä (kuten Hellhammerin mieleeni tuova Call from the Grave ja tulevaa tyylimuutosta ennakoiva Enter the Eternal Fire), tunnetaan Bathory niistä nopeista sävellyksistä. Levyn ensimmäinen varsinainen kappale Massacre ei jätä armoa, vaan repii vastarinnan sellaisella meteli-infernolla, että ei todellakaan tarvitse miettiä mitä Abbath ja kumppanit ovat kuunnelleet. Mainitun lisäksi Woman of Dark Desires, Equmanthorn ja 13 Candles ovat sellaisia hullunmyllyjä, että oksat helvettiin.
Quothron repii äänihuulensa riekaleiksi jokaisella tuottamallaan äännähdyksellä - tämä on fakta, sillä pian hän joutui siirtymään pois rääkynästä, koska laulaessa kielellä alkoi maistua veri. Sittemmin tekniikka on hiottu paremmin, mutta Quothronin soundi on edelleen uniikkii ja tunnistettava. Tokihan thrash metal -bändit kokeilivat ties minkälaisilla lauluratkaisuilla - samaten heidän esikuvansa Venom - mutta vasta Bathroy vei rääkynän kokonaan pois traditionaalisen laulun piiristä, omalle kentälleen.
Under the Sign of the Black Mark on black metallia ennen kuin kukaan muu veivasi black metallia. Venom voidaan laskea prototyypiksi kaikesta äärimetallista, kyllä, mutta vasta Bathory muovasi jo kokeillut ainekset uudeksi pullaksi, joka kuulostaa ensimmäistä kertaa (lähes) nykyiseltä äärimetallilta. Black metal, death metal ja kaikki näiden johdannaiset ovat velkaa vanhalle Bathorylle - ja yksistään sen takia levy (tai joku toinen Bathroyn ensimmäisistä tuotoksista) kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan, vaikka musiikki onkin ajoittain varsin piinallista kuultavaa umpipaskoine soundeineen ja olemattomin tuotantoarvoineen. Mutta musiikki on kiehtovaa: sitä tahtoo kuunnella hieman lisää, arvuutella mitä tuleman pitää.
Bathoryn alkuaikojen levyjen kolme tärkeintä tunnuspiirrettä, jotka ovat periytyneet lukemattomille (etenkin black metallin alalla) bändeille: soundi, mättö ja rääkynä/örinä vokaalit. Mikään näistä elementeistä ei ole yksinomaan Bathorylle ominainen tai edes yhtyeen oma innovaatio, vaan joku toinen kokoonpano on kokeillut kaikkea aiemmin (kuten musiikissa usein on), mutta vasta Bathory yhdisti nämä kolme paketiksi, jota on imitoitu kolmekymmentä vuotta.
Levy kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty viereisestä huoneesta halvimmilla mahdollisilla mikeillä. Käsi pystyyn kuinka moni on kuullut vastaavia kuvauksia esim. Burzumin, Immortalin ja ties minkä norjalaisen "toisen aallon" black metal -yhtyeen tuotoksista! Täältä se ratkaisu on peräisin, Venomista huolimatta. Venomin ensilevyt ovat hirvittävän huonosti miksattuja, mutta Bathory vie koko tyylitajuttomuuden mielipuolisen nerouden uudelle tasolle; lopputulos on kuin huono bootleg.
Vaikka Under the Sign of the Black Mark sisältää hitaita ja suorastaan rokkaavia biisejä (kuten Hellhammerin mieleeni tuova Call from the Grave ja tulevaa tyylimuutosta ennakoiva Enter the Eternal Fire), tunnetaan Bathory niistä nopeista sävellyksistä. Levyn ensimmäinen varsinainen kappale Massacre ei jätä armoa, vaan repii vastarinnan sellaisella meteli-infernolla, että ei todellakaan tarvitse miettiä mitä Abbath ja kumppanit ovat kuunnelleet. Mainitun lisäksi Woman of Dark Desires, Equmanthorn ja 13 Candles ovat sellaisia hullunmyllyjä, että oksat helvettiin.
Quothron repii äänihuulensa riekaleiksi jokaisella tuottamallaan äännähdyksellä - tämä on fakta, sillä pian hän joutui siirtymään pois rääkynästä, koska laulaessa kielellä alkoi maistua veri. Sittemmin tekniikka on hiottu paremmin, mutta Quothronin soundi on edelleen uniikkii ja tunnistettava. Tokihan thrash metal -bändit kokeilivat ties minkälaisilla lauluratkaisuilla - samaten heidän esikuvansa Venom - mutta vasta Bathroy vei rääkynän kokonaan pois traditionaalisen laulun piiristä, omalle kentälleen.
Under the Sign of the Black Mark on black metallia ennen kuin kukaan muu veivasi black metallia. Venom voidaan laskea prototyypiksi kaikesta äärimetallista, kyllä, mutta vasta Bathory muovasi jo kokeillut ainekset uudeksi pullaksi, joka kuulostaa ensimmäistä kertaa (lähes) nykyiseltä äärimetallilta. Black metal, death metal ja kaikki näiden johdannaiset ovat velkaa vanhalle Bathorylle - ja yksistään sen takia levy (tai joku toinen Bathroyn ensimmäisistä tuotoksista) kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan, vaikka musiikki onkin ajoittain varsin piinallista kuultavaa umpipaskoine soundeineen ja olemattomin tuotantoarvoineen. Mutta musiikki on kiehtovaa: sitä tahtoo kuunnella hieman lisää, arvuutella mitä tuleman pitää.
lauantai 15. helmikuuta 2014
W.A.S.P. - Inside the Electric Circus (1986)
Inside the Electric Circusta pidetään yleisesti ottaen W.A.S.P.in tuotannon heikoimpina levytyksinä. Hyvä on, se on laiskasti sävelletty ja täynnä unohdettavia kappaleita (ei ole kovin mairittelevaa, että levyn mieleenpainuvin biisi on Uriah Heep -coveri), mutta mikä minusta on kiinnostavaa, on se, että kyseessä ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen rajusti erilainen tuotos verrattuna kahteen edeltävään.
Kuten sanottua W.A.S.P.in kaksi ensimmäistä levyä ovat tärkeitä palasia heavy metallin kaanonia, mutta ne eivät ole ikääntyneet kunnolla, vaan kuulostavat nykyään vähintäänkin ikäisiltään. Lisäksi niiden riffipolitiikka on uskomattoman lepsua, ja kitarat tuntuvat soittavan lähinnä sointupohjaa Blackie Lawlessin laulumelodioille. Jokainen kappale on rakennettu kertosäettä varten, ja säkeistöt ovat mukana, koska biisi ei voi olla pelkkää kertosäettä. Nämä kaikki elementit ovat mukana Inside the Electric Circus -tuotoksella, mutta korostetummin. Ehdin jopa epäillä, että levyllä ei ole ainuttakaan riffiä.
Levy on kaikin puolin väsynyt tuotos vailla ikimuistettavia koukkuja tai klassikoainesta. Vähiten huonot biisit ovat alussa ("hassunhauskan" intron The Big Welcomen jälkeen) kaksi ensimmäistä biisiä, Inside the Elecrtic Circus ja I Don't Need No Doctor, sekä Uriah Heep -laina Easy Livin', jonka Lawless alitulkitsee erikoisella tavalla - jos joku biisi levyllä kaipaa over the top -tyylistä revittelyä, on se Easy Livin'. Muut kappaleet eivät ole radikaalisti erilaisia ja juuri siinä on levyn (ja -80-luvun W.A.S.P.in) turmio: levy on tylsä.
Mitään susipaskoja rykäisyjä ei joukkoon mahdu, mutta mikään ei pelasta kuulijaa tylsitymiseltä. Minulle erityinen koetinkivi levyllä oli ala-arvoisella "lyriikalla" leikittelevä Shoot From the Hip. Siis hyvänen aika, katsokaa kuinka hienosti sanansäilää Lawless heiluttelee:
"Hot sweaty steel, a woman's finger's on my gun
Pull it hard, touch the trigger
Squeeze it when I'm gone
Ooh, come, woman, touch me, put it in your hand
Take a hold heart and soul
Honey, I'm your man
Cock the hammer slowly and aim it at your love
Put my barrel in your holster
Like a velvet glove"
Hienovaraisilla nyansseilla ja mielikuvilla kiusoittelevaa neroutta sanallisessa muodossa, eikö totta? [/ironia]
Inside the Electric Circus on tylsä levy eikä sitä voi suositella kuin fanaattisimmille Lawless-fanittajille. Se ei kuitenkaan poikka radikaalisti edeltävistä levyistä (kuten vaikka Turbo tai Point of Entry), joten eristyisen syvä maanrako, johon levy on haukuttu, ei sinänsä ole oikeutettu. Jos W.A.S.P. olisi jäänyt jauhamaan vastaavankaltaisia levyjä, harva tuskin muistaisi koko sirkkelisirkusta.
Kuten sanottua W.A.S.P.in kaksi ensimmäistä levyä ovat tärkeitä palasia heavy metallin kaanonia, mutta ne eivät ole ikääntyneet kunnolla, vaan kuulostavat nykyään vähintäänkin ikäisiltään. Lisäksi niiden riffipolitiikka on uskomattoman lepsua, ja kitarat tuntuvat soittavan lähinnä sointupohjaa Blackie Lawlessin laulumelodioille. Jokainen kappale on rakennettu kertosäettä varten, ja säkeistöt ovat mukana, koska biisi ei voi olla pelkkää kertosäettä. Nämä kaikki elementit ovat mukana Inside the Electric Circus -tuotoksella, mutta korostetummin. Ehdin jopa epäillä, että levyllä ei ole ainuttakaan riffiä.
Levy on kaikin puolin väsynyt tuotos vailla ikimuistettavia koukkuja tai klassikoainesta. Vähiten huonot biisit ovat alussa ("hassunhauskan" intron The Big Welcomen jälkeen) kaksi ensimmäistä biisiä, Inside the Elecrtic Circus ja I Don't Need No Doctor, sekä Uriah Heep -laina Easy Livin', jonka Lawless alitulkitsee erikoisella tavalla - jos joku biisi levyllä kaipaa over the top -tyylistä revittelyä, on se Easy Livin'. Muut kappaleet eivät ole radikaalisti erilaisia ja juuri siinä on levyn (ja -80-luvun W.A.S.P.in) turmio: levy on tylsä.
Mitään susipaskoja rykäisyjä ei joukkoon mahdu, mutta mikään ei pelasta kuulijaa tylsitymiseltä. Minulle erityinen koetinkivi levyllä oli ala-arvoisella "lyriikalla" leikittelevä Shoot From the Hip. Siis hyvänen aika, katsokaa kuinka hienosti sanansäilää Lawless heiluttelee:
"Hot sweaty steel, a woman's finger's on my gun
Pull it hard, touch the trigger
Squeeze it when I'm gone
Ooh, come, woman, touch me, put it in your hand
Take a hold heart and soul
Honey, I'm your man
Cock the hammer slowly and aim it at your love
Put my barrel in your holster
Like a velvet glove"
Hienovaraisilla nyansseilla ja mielikuvilla kiusoittelevaa neroutta sanallisessa muodossa, eikö totta? [/ironia]
Inside the Electric Circus on tylsä levy eikä sitä voi suositella kuin fanaattisimmille Lawless-fanittajille. Se ei kuitenkaan poikka radikaalisti edeltävistä levyistä (kuten vaikka Turbo tai Point of Entry), joten eristyisen syvä maanrako, johon levy on haukuttu, ei sinänsä ole oikeutettu. Jos W.A.S.P. olisi jäänyt jauhamaan vastaavankaltaisia levyjä, harva tuskin muistaisi koko sirkkelisirkusta.
tiistai 11. helmikuuta 2014
Slayer - Reign in Blood (1986)
Reign in Blood heiluu omissa mielenliikkeissäni nerouden ja tylsyyden välisellä veteen piirretyllä viivalla. Jos sitä kuuntelee kappaleina, "musiikkina", se on monotoninen ja tylsä; jos sitä kuuntelee pelkkänä aggression purkauksena, se on lähellä neroutta. Niin tai näin, levy kuuluu jokaisen hevarin yleistietoon.
Selitän, kyllä. Malttia, malttia.
Reign in Blood on 30 minuuttia pelkkää aggressiota - siinä ei ole mitään muuta kuin aikalaisille hirvittävän raskasta mättöä. Nykyään levy ei ole enää niinkään raskas eikä äärimmäisen nopea, vaikka selkeästi keskilevyä nopeampi tuotos on edelleenkin. Riffit ovat hyvin samankaltaisia, hyvin pitkälti samalla periaatteella rakennettuja jyriä. Kappaleet itsessään eivät ole perinteisiä kappaleita ABABCBB-rakenteineen, vaan riffijunia. Laulu on nopeaa, lähes räppäysvauhtia kulkevaa tylytystä huudoilla ja kirkaisuilla täydennettynä. Nyt, lueppa kaikki tämän kappaleen kuvaukset ja sano itsellesi ovatko nämä hyvän levyn merkkejä, näin pääpiirteittäin.
Aivan, kaikkiin kohtiin voi suhtatua joko negatiivisesti tai positiivisesti, kuten yleensäkin, mutta - kuten aina - kysymys lopulta on se, kuinka hyvin nämä elementit on toteutettu. Reign in Blood on hyvin sävelletty levy, koska se on kestänyt aikaa varsin mallikkaasti - se saa edelleen adrenaaliinin virtaamaan kenen tahansa suonissa. Mutta onko se hyvä tai erinomainen levy on kuitenkin tyystin toinen kysymys. Oma vastaukseni on, että se on sekä hieno että huono levy, juurikin sen olemuksen takia.
Reign in Blood on kompromissiton levy ja se potkii perseelle kuin äkäinen skappari. Kääntöpuolena on monotonisuus: samanlaiset riffit, yksiulotteinen laulu ja kappaleet, jotka eivät suoranaisesti mene mihinkään. Tällainen musiikki toimii hienosti, jos haluaa vain raivota, takoa päätä ja soittaa ilmakitaraa (mikä on ajoittain vaikeaa, koska Slayer kilpailee maailman huonoimpien kitarasoolojen tittelistä Deiciden kanssa), mutta jos sitä haluaa kuunnella, pettyy helposti. Koko levy on kuin yksi pitkä kappale, niin hyvässä kuin pahassa: jokainen biisi tuntuu vain osalta kokonaisuutta, mutta koska ne ovat osa kokonaisuutta, ne jäävät hyvinkin tasaiseksi mättömatoksi taustalle. Ne kaksi kappaletta, jotka kaikki tietävät (väännetään nyt rautalangasta: Angel of Death ja mukanimikkobiisi Raining Blood), toimivat parhaiten, koska ne ovat selkeimmin omat kappaleensa.
Slayer on Slayer ja taitaa aina ollakin. Reign in Bloodia pidetään yhtyeen suurimpana saavutuksena ja merkkipaaluna äärimetallissa, mutta itse suosin yhtyeen seuraavia tuotoksia, koska niissä kappaleet ovat irrallisempia ja itsenäisempiä, sekä lisäksi niillä on enemmän variaatiota. Jos haluaa vain huutaa ja riehua, Reign in Blood on erinomainen valinta, mutta taidan olla jo niin snobi metallin kuuntelija, että haluan muutakin, jotakin enemmän.
Selitän, kyllä. Malttia, malttia.
Reign in Blood on 30 minuuttia pelkkää aggressiota - siinä ei ole mitään muuta kuin aikalaisille hirvittävän raskasta mättöä. Nykyään levy ei ole enää niinkään raskas eikä äärimmäisen nopea, vaikka selkeästi keskilevyä nopeampi tuotos on edelleenkin. Riffit ovat hyvin samankaltaisia, hyvin pitkälti samalla periaatteella rakennettuja jyriä. Kappaleet itsessään eivät ole perinteisiä kappaleita ABABCBB-rakenteineen, vaan riffijunia. Laulu on nopeaa, lähes räppäysvauhtia kulkevaa tylytystä huudoilla ja kirkaisuilla täydennettynä. Nyt, lueppa kaikki tämän kappaleen kuvaukset ja sano itsellesi ovatko nämä hyvän levyn merkkejä, näin pääpiirteittäin.
Aivan, kaikkiin kohtiin voi suhtatua joko negatiivisesti tai positiivisesti, kuten yleensäkin, mutta - kuten aina - kysymys lopulta on se, kuinka hyvin nämä elementit on toteutettu. Reign in Blood on hyvin sävelletty levy, koska se on kestänyt aikaa varsin mallikkaasti - se saa edelleen adrenaaliinin virtaamaan kenen tahansa suonissa. Mutta onko se hyvä tai erinomainen levy on kuitenkin tyystin toinen kysymys. Oma vastaukseni on, että se on sekä hieno että huono levy, juurikin sen olemuksen takia.
Reign in Blood on kompromissiton levy ja se potkii perseelle kuin äkäinen skappari. Kääntöpuolena on monotonisuus: samanlaiset riffit, yksiulotteinen laulu ja kappaleet, jotka eivät suoranaisesti mene mihinkään. Tällainen musiikki toimii hienosti, jos haluaa vain raivota, takoa päätä ja soittaa ilmakitaraa (mikä on ajoittain vaikeaa, koska Slayer kilpailee maailman huonoimpien kitarasoolojen tittelistä Deiciden kanssa), mutta jos sitä haluaa kuunnella, pettyy helposti. Koko levy on kuin yksi pitkä kappale, niin hyvässä kuin pahassa: jokainen biisi tuntuu vain osalta kokonaisuutta, mutta koska ne ovat osa kokonaisuutta, ne jäävät hyvinkin tasaiseksi mättömatoksi taustalle. Ne kaksi kappaletta, jotka kaikki tietävät (väännetään nyt rautalangasta: Angel of Death ja mukanimikkobiisi Raining Blood), toimivat parhaiten, koska ne ovat selkeimmin omat kappaleensa.
Slayer on Slayer ja taitaa aina ollakin. Reign in Bloodia pidetään yhtyeen suurimpana saavutuksena ja merkkipaaluna äärimetallissa, mutta itse suosin yhtyeen seuraavia tuotoksia, koska niissä kappaleet ovat irrallisempia ja itsenäisempiä, sekä lisäksi niillä on enemmän variaatiota. Jos haluaa vain huutaa ja riehua, Reign in Blood on erinomainen valinta, mutta taidan olla jo niin snobi metallin kuuntelija, että haluan muutakin, jotakin enemmän.
maanantai 10. helmikuuta 2014
Metallica - Master of Puppets (1986)
Maailman paras levy, sanovat. Jos ei ole, ainakin top 3:ssa - näin kollektiivisesti ajateltuna. Mitä uutta voin siis tuoda levyyn, jonka kaikki omistavat tai vähintäänkin tuntevat taka-, etu- ja molemminperin? Oman mielipiteeni, tietenkin, mutta varoitan, tästä tulee lyhyt teksti kahdesta syystä: 1) kaikki on sanottu jo niin monesti sekä 2) levy on erinomainen.
Totta tosiaan, Master of Puppets on maineensa OSITTAIN ansainnut: se on erinomainen levy, jonka jokainen metallisydän tuntee. Syystä, ovathan kappaleet hienoja sävellyksiä, jotka polveilevat puolin sekä toisin - esimerkiksi ensimmäisellä kuuntelukerralla (otetaan hypoteettinen tilanne, että joku ei olisi kuullut Master of Puppetsia) nimikkokappaleelta ei odottaisi akustista "breakdownia". Battery, Master of Puppets, Welcome Home (Sanitarium), Damage, Inc.... Voih, mikä biisikattaus! Ei todellakaan ole tippaakaan yllättävää, että näin hyvillä biiseillä ja tiiviillä kokonaisuudella pääsee paalupaikalle lähes jokaisessa "maailman paras metallilevy"-listassa! Oma suosikkini on kiemurteleva, massiivinen ja lovecraftmainen The Thing That Should Not Be.
Mutta Master of Puppets ei ole täydellinen, vaikka se onkin jumalallinen sekoitus hyviä soundeja, huikeita sävellyksiä, virtuuosimaista soittoa, tasapainoa murhaavan nopean ja fiilistelevän hitaan välillä ja vaikka sitten mitä. Mielestäni levyllä on yksi selkeä puute, mikä ainakin omissa silmissäni pudottaa sen top 10 parhaan levyn ulkopuolelle.
Otan takkini ja sanon nimen James Hetfield. Pakenen takavasemmalle.
Kun olette nyt rauhoittuneet ja tuhonneet mädät hedelmät (ja näppäimistönne, näyttönne jne.) tyhjiin seiniin, selitän hieman kantaani. Hetfield ei ole koskaan ollut hyvä solisti, mutta -80-luvulla hän veti täydellä tunteella... valitettavasti vain ilman kunnollista tekniikkaa. Monet kappaleet huutavat, vaativat ja odottavat parempaa solistia, joka olisi sekä tekninen että taitava - kuinka paljon (vielä!) parempi Battery olisi, jos solisti olisi taitavampi, rohkeampi? Hetfieldin ääni sopii kappaleisiin, toki, ja hän antaa aivan kaikkensa, mutta aina pelkkä tunne ei riitä, vaan tarvitaan tekniikkaa. Yleensä liputan tunnelaulamisen puolesta, mutta nyt käännän takkiani hieman, ja haihattelen teknisemmän laulun perään. Eihän teknisesti mestarillinen laulu thrashiin suoranaisesti kuulu, tiedän, mutta... Kypsytelkää tätä ajatusta, okei?
Huoh, nyt loppukaneettiin. Master of Puppets kuuluu jokaisen metallistin levyhyllyyn, vaikka ei Metallicasta pitäisikään - Master of Puppets tulee tuntea, koska se on niin suuri siivu, niin lähellä sitä kaiken nykymetallin pyramidin pohjaa, jotta voisi ymmärtää nykyisestä menosta mitään, pitää tuntea Metallican vanhat levyt. Ja Master of Puppets on paras ja referoiduin Metallican alkuaikojen tuotoksista.
Totta tosiaan, Master of Puppets on maineensa OSITTAIN ansainnut: se on erinomainen levy, jonka jokainen metallisydän tuntee. Syystä, ovathan kappaleet hienoja sävellyksiä, jotka polveilevat puolin sekä toisin - esimerkiksi ensimmäisellä kuuntelukerralla (otetaan hypoteettinen tilanne, että joku ei olisi kuullut Master of Puppetsia) nimikkokappaleelta ei odottaisi akustista "breakdownia". Battery, Master of Puppets, Welcome Home (Sanitarium), Damage, Inc.... Voih, mikä biisikattaus! Ei todellakaan ole tippaakaan yllättävää, että näin hyvillä biiseillä ja tiiviillä kokonaisuudella pääsee paalupaikalle lähes jokaisessa "maailman paras metallilevy"-listassa! Oma suosikkini on kiemurteleva, massiivinen ja lovecraftmainen The Thing That Should Not Be.
Mutta Master of Puppets ei ole täydellinen, vaikka se onkin jumalallinen sekoitus hyviä soundeja, huikeita sävellyksiä, virtuuosimaista soittoa, tasapainoa murhaavan nopean ja fiilistelevän hitaan välillä ja vaikka sitten mitä. Mielestäni levyllä on yksi selkeä puute, mikä ainakin omissa silmissäni pudottaa sen top 10 parhaan levyn ulkopuolelle.
Otan takkini ja sanon nimen James Hetfield. Pakenen takavasemmalle.
Kun olette nyt rauhoittuneet ja tuhonneet mädät hedelmät (ja näppäimistönne, näyttönne jne.) tyhjiin seiniin, selitän hieman kantaani. Hetfield ei ole koskaan ollut hyvä solisti, mutta -80-luvulla hän veti täydellä tunteella... valitettavasti vain ilman kunnollista tekniikkaa. Monet kappaleet huutavat, vaativat ja odottavat parempaa solistia, joka olisi sekä tekninen että taitava - kuinka paljon (vielä!) parempi Battery olisi, jos solisti olisi taitavampi, rohkeampi? Hetfieldin ääni sopii kappaleisiin, toki, ja hän antaa aivan kaikkensa, mutta aina pelkkä tunne ei riitä, vaan tarvitaan tekniikkaa. Yleensä liputan tunnelaulamisen puolesta, mutta nyt käännän takkiani hieman, ja haihattelen teknisemmän laulun perään. Eihän teknisesti mestarillinen laulu thrashiin suoranaisesti kuulu, tiedän, mutta... Kypsytelkää tätä ajatusta, okei?
Huoh, nyt loppukaneettiin. Master of Puppets kuuluu jokaisen metallistin levyhyllyyn, vaikka ei Metallicasta pitäisikään - Master of Puppets tulee tuntea, koska se on niin suuri siivu, niin lähellä sitä kaiken nykymetallin pyramidin pohjaa, jotta voisi ymmärtää nykyisestä menosta mitään, pitää tuntea Metallican vanhat levyt. Ja Master of Puppets on paras ja referoiduin Metallican alkuaikojen tuotoksista.
perjantai 7. helmikuuta 2014
Megadeth - Peace Sells... But Who's Buying? (1986)
Häpeäkseni myönnän, että Peace Sells... But Who's Buying? on jäänyt minulta pitkään paitsioon. Nyt sanon sen, että juuri tätä varten tämä blogi on olemassa: jotta löytäisin levyjä kokoelmastani, joita en syystä taikka toisesta taikka kolmannesta ole kuunnellut riittävästi. Koska Peace Sells on erinomainen levy.
Thrash metal on minulle eräänlainen metallin origo: kaikki on yhdistettävissä rässiin. Jos minun pitäisi valita yksi metalligenre, joka säästettäisiin, se olisi thrash metal. En sano, että thrash on paras alagenre, vaan sitä, että siinä yhdistyy elementtejä kaikkialta metallista - nopeutta, vihaa, groovea, melodiaa, tuplabasareita ja jopa blastia. Peace Sells on osoitus juuri tästä: se on äärettömän monipuolinen levy. Kappaleet itsessään polveilevat, temmot vaihtelevat ja niin edelleen, mutta variaatio levyn sisällä on todella huikea! Joukkoon mahtuu hidasta akustista kitarointia (Good Mourning) joka räjähtää hirmuiseen riffimyllyyn (Black Friday), progeilua vailla vertaa (The Conjuring), hillitöntä groovea (Peace Sells) ja onhan siellä myös kantrikoveri (I Ain't Superstitious). Ero varsin monotoniseen ja brutaaliin Pleasure to Killiin on suuri.
Pleasure to Kill edustaa -80-luvun puolivälin brutaaleinta ja väkivaltaisinta rässiä, Peace Sells on alagenren monipuolisimpia tuotoksia. En malta olla vertailematta näitä kahta levyä keskenään, sillä on kulunut noin kaksikymmentäneljä tuntia edellisestä tekstistä - toisaalta molempia myös pidetään thrash metallin klassikoina ja silti ne ovat kuin eri eläimet. Molemmat ovat vähintäänkin hyviä, mutta Kreatorin tuotos ei ole ikääntynyt yhtä arvokkaasti, vaan vaikuttaa lähinnä typerältä uhoamiselta ja nopeudelta nopeuden takia, kun Megadethin toinen kuulostaa freesiltä ja laittaa jalat tamppaamaan lattiaa raivoisasti. Peace Sells toimii erinomaisesti kaikilla osa-alueilla ja ei kuulosta ikäiseltään - toista on Pleasure to Kill.
Olen tyytyväinen, että vihdoin ymmärsin sen, miksi Peace Sellsiä pidetään niin suurena klassikkona. Aiemmin olin kuunnellut levyn ehkä viisi kertaa edes summittaisella ajatuksella (sama tilanne oli Pleasure to Killin kanssa), ja aina olin tyytynyt kuuntelemaan nimikkokappaleeseen asti innostuneena ja loput puolikorvalla. Tämänkertainen kokemus valaa toivoa tulevia ylenkatsomiani levyjä kohtaan - ehkä olen arvioinut ne joskus epäreilusti ja -oikeudenmukaisesti. Lupaan, että tästä edespäin Peace Sells tulee pyörimään soittimessani usemmin!
P.S. Kuinka vitun hieno nimi levylle tuo on! Hatunnosto ja kumarrus kekseliäisyydelle.
Thrash metal on minulle eräänlainen metallin origo: kaikki on yhdistettävissä rässiin. Jos minun pitäisi valita yksi metalligenre, joka säästettäisiin, se olisi thrash metal. En sano, että thrash on paras alagenre, vaan sitä, että siinä yhdistyy elementtejä kaikkialta metallista - nopeutta, vihaa, groovea, melodiaa, tuplabasareita ja jopa blastia. Peace Sells on osoitus juuri tästä: se on äärettömän monipuolinen levy. Kappaleet itsessään polveilevat, temmot vaihtelevat ja niin edelleen, mutta variaatio levyn sisällä on todella huikea! Joukkoon mahtuu hidasta akustista kitarointia (Good Mourning) joka räjähtää hirmuiseen riffimyllyyn (Black Friday), progeilua vailla vertaa (The Conjuring), hillitöntä groovea (Peace Sells) ja onhan siellä myös kantrikoveri (I Ain't Superstitious). Ero varsin monotoniseen ja brutaaliin Pleasure to Killiin on suuri.
Pleasure to Kill edustaa -80-luvun puolivälin brutaaleinta ja väkivaltaisinta rässiä, Peace Sells on alagenren monipuolisimpia tuotoksia. En malta olla vertailematta näitä kahta levyä keskenään, sillä on kulunut noin kaksikymmentäneljä tuntia edellisestä tekstistä - toisaalta molempia myös pidetään thrash metallin klassikoina ja silti ne ovat kuin eri eläimet. Molemmat ovat vähintäänkin hyviä, mutta Kreatorin tuotos ei ole ikääntynyt yhtä arvokkaasti, vaan vaikuttaa lähinnä typerältä uhoamiselta ja nopeudelta nopeuden takia, kun Megadethin toinen kuulostaa freesiltä ja laittaa jalat tamppaamaan lattiaa raivoisasti. Peace Sells toimii erinomaisesti kaikilla osa-alueilla ja ei kuulosta ikäiseltään - toista on Pleasure to Kill.
Olen tyytyväinen, että vihdoin ymmärsin sen, miksi Peace Sellsiä pidetään niin suurena klassikkona. Aiemmin olin kuunnellut levyn ehkä viisi kertaa edes summittaisella ajatuksella (sama tilanne oli Pleasure to Killin kanssa), ja aina olin tyytynyt kuuntelemaan nimikkokappaleeseen asti innostuneena ja loput puolikorvalla. Tämänkertainen kokemus valaa toivoa tulevia ylenkatsomiani levyjä kohtaan - ehkä olen arvioinut ne joskus epäreilusti ja -oikeudenmukaisesti. Lupaan, että tästä edespäin Peace Sells tulee pyörimään soittimessani usemmin!
P.S. Kuinka vitun hieno nimi levylle tuo on! Hatunnosto ja kumarrus kekseliäisyydelle.
torstai 6. helmikuuta 2014
Kreator - Pleasure to Kill (1986)
Pleasure to Killiä pidetään thrash metallin klassikkona (levyllä on aivan hirmuiset keskiarvot MetalStormissa ja Metal-Archivesissa), merkkipaaluna sitä seuranneille levyille ja bändeille. Syystä tai toisesta levy ei ole koskaan säväyttänyt minua mitenkään erikoisesti: onhan se hyvänkuuloinen levy, joo, mutta jotakin uupuu. Eilen kuitenkin ymmärsin mikä se "jokin" tässä tapauksessa oli.
Pleasure to Kill ei ole thrash metallia samalla tavalla kuin Ride the Lightning esimerkiksi on. Okei, paljon Kreatorin toisessa levyssä thrashiä on, joo, mutta siinä on mielestäni vielä enemmän varhaista death metallia! Mielestäni Pleasure to Kill on lähempänä esim. Deathin Lepsorya kuin jo edellä mainittua 'Tallica-levyä. Tärkein asia on tietenkin musiikki: Kreator on nopeampi, likaisempi, vihaisempi ja armottomampi kuin Metallica. Levyltä voi ottaa minkä tahansa kappaleen - introa lukuun ottamatta - ja verrata vaikka Anthraxin tai Metallican tuotokseen ja eron huomaa, takaan sen. Esimerkkinä jos vertaa Fight Fire With Firea (joka taitaa olla Ride the Lightningin vihaisin kappale) ja Pleasure to Killin ensimmäistä varsinaista biisiä, Ripping Corpsea, ei jää epäselväksi kumpi on kumpi.
Vokalistityöskentely on toinen tärkeä aspekti: James Hetfield ei ollut mikään erikoinen solisti, mutta hän sentään yritti seurata jonkinlaista melodiaa. Kreatorin Millestä tai Ventorista en olisi niinkään varma - esimerkiksi The Pestilence menee enemmän örinän, puhumisen ja lausumisen merkeissä kuin laulamisen. Okei, eihän Mille nyt samanlailla ärjy kuin vaikkapa Deathin Chuck, mutta kuitenkin. Jopa Slayerin, jota voidaan pitää Kreatorin vastinparina Atlantin toiselta puolelta, Tom Arya laulaa, seurailee melodiaa.
Viimeinen selkeä pesäero klassisen thrashin ja Kreatorin välissä on lyriikka. Otetaan esimerkkien kautta.
"Make his fight on the hill in the early day
Constant chill deep inside
Shouting gun, on they run through the endless grey
On they fight, for the right, yes but who's to say?
For a hill men would kill why? They do not know
Stiffened wounds test their pride
Men of five, still alive through the raging glow
Gone insane from this pain that they surely know"
-Metallica, For Whom the Bell Tolls
"Cemetery of hades riting flesh of death
Skulls and bones are decaying
Corpses limbs and deadly carnage
Massacre and crime is ruling
The world is living in pain and sorrow
The gods have stopped believing
Survive or escape there is no chance
Death of all cultures is near"
-Kreator, The Pestilence
Hyvä on, ei Kreator nyt Cannibal Corpsen linjoilla ole, mutta kyllähän tuossa selkeä ero on, eikö niin? Tietenkin tämä on vähän pick-and-choose, mutta yritän vain havainnollistaa pointtiani, että Kreatorin lyriikka on lähempänä Deathin kahden ensimmäisen levyn tyyliä kuin Metallicaa. Jälleen, onhan se Slayerkin siellä, joo, mutta ei mennä siihen nyt.
Miksi Pleasure to Killistä sitten puhutaan thrashin merkkipaaluna? Onhan se thrashiä, kyllä, mutta ei pelkästään; jos levy halutaan thrashiin väkisin luokitella, mielestäni joku selkeä terminologinen ero pitäisi tehdä sen ja bay area -tyylin väliin. Vähän genrerunkkaamiseksi menee, mutta ehkä pitäisi puhua tyhjentävämmin teutonirässistä ja bay area rässistä. Myöhempi Kreator - 2000-luvun Kreator - on eittämättä puhdasta rässiä, siitä olemme kaikki samaa mieltä, joten ehkä kyseessä on eräänlainen anakronistinen lähdevääristymä.
Pleasure to Kill on hyvä levy, mutta se on monotoninen, mitä ei auta solisti(e)n yksiulotteinen tulkinta. Riffit ovat väkeviä, tempo on hirmuinen ja kiekon kuunteleminen alusta loppuun useita kertoja on henkisesti hengästyttävä kokemus. Suosittelen kokeilemaan levyn kuuntelua, mutta tutustuessa kannattaa muistaa, että ei pidä odottaa Metallicaa tai Megadethia.
Pleasure to Kill ei ole thrash metallia samalla tavalla kuin Ride the Lightning esimerkiksi on. Okei, paljon Kreatorin toisessa levyssä thrashiä on, joo, mutta siinä on mielestäni vielä enemmän varhaista death metallia! Mielestäni Pleasure to Kill on lähempänä esim. Deathin Lepsorya kuin jo edellä mainittua 'Tallica-levyä. Tärkein asia on tietenkin musiikki: Kreator on nopeampi, likaisempi, vihaisempi ja armottomampi kuin Metallica. Levyltä voi ottaa minkä tahansa kappaleen - introa lukuun ottamatta - ja verrata vaikka Anthraxin tai Metallican tuotokseen ja eron huomaa, takaan sen. Esimerkkinä jos vertaa Fight Fire With Firea (joka taitaa olla Ride the Lightningin vihaisin kappale) ja Pleasure to Killin ensimmäistä varsinaista biisiä, Ripping Corpsea, ei jää epäselväksi kumpi on kumpi.
Vokalistityöskentely on toinen tärkeä aspekti: James Hetfield ei ollut mikään erikoinen solisti, mutta hän sentään yritti seurata jonkinlaista melodiaa. Kreatorin Millestä tai Ventorista en olisi niinkään varma - esimerkiksi The Pestilence menee enemmän örinän, puhumisen ja lausumisen merkeissä kuin laulamisen. Okei, eihän Mille nyt samanlailla ärjy kuin vaikkapa Deathin Chuck, mutta kuitenkin. Jopa Slayerin, jota voidaan pitää Kreatorin vastinparina Atlantin toiselta puolelta, Tom Arya laulaa, seurailee melodiaa.
Viimeinen selkeä pesäero klassisen thrashin ja Kreatorin välissä on lyriikka. Otetaan esimerkkien kautta.
"Make his fight on the hill in the early day
Constant chill deep inside
Shouting gun, on they run through the endless grey
On they fight, for the right, yes but who's to say?
For a hill men would kill why? They do not know
Stiffened wounds test their pride
Men of five, still alive through the raging glow
Gone insane from this pain that they surely know"
-Metallica, For Whom the Bell Tolls
"Cemetery of hades riting flesh of death
Skulls and bones are decaying
Corpses limbs and deadly carnage
Massacre and crime is ruling
The world is living in pain and sorrow
The gods have stopped believing
Survive or escape there is no chance
Death of all cultures is near"
-Kreator, The Pestilence
Hyvä on, ei Kreator nyt Cannibal Corpsen linjoilla ole, mutta kyllähän tuossa selkeä ero on, eikö niin? Tietenkin tämä on vähän pick-and-choose, mutta yritän vain havainnollistaa pointtiani, että Kreatorin lyriikka on lähempänä Deathin kahden ensimmäisen levyn tyyliä kuin Metallicaa. Jälleen, onhan se Slayerkin siellä, joo, mutta ei mennä siihen nyt.
Miksi Pleasure to Killistä sitten puhutaan thrashin merkkipaaluna? Onhan se thrashiä, kyllä, mutta ei pelkästään; jos levy halutaan thrashiin väkisin luokitella, mielestäni joku selkeä terminologinen ero pitäisi tehdä sen ja bay area -tyylin väliin. Vähän genrerunkkaamiseksi menee, mutta ehkä pitäisi puhua tyhjentävämmin teutonirässistä ja bay area rässistä. Myöhempi Kreator - 2000-luvun Kreator - on eittämättä puhdasta rässiä, siitä olemme kaikki samaa mieltä, joten ehkä kyseessä on eräänlainen anakronistinen lähdevääristymä.
Pleasure to Kill on hyvä levy, mutta se on monotoninen, mitä ei auta solisti(e)n yksiulotteinen tulkinta. Riffit ovat väkeviä, tempo on hirmuinen ja kiekon kuunteleminen alusta loppuun useita kertoja on henkisesti hengästyttävä kokemus. Suosittelen kokeilemaan levyn kuuntelua, mutta tutustuessa kannattaa muistaa, että ei pidä odottaa Metallicaa tai Megadethia.
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
King Diamond - Fatal Portrait (1986)
King Diamond on maailman paras bändi - tämä ei ole mikään yllätys kenellekään, joka minua tuntee yhtään, joten mikään shokeerava seitsenpäinen kiehuvasta merestä nouseva lohikäärme -paljastus ei ole kyseessä. Minulle yhtyeen diskografiasta ei löydy yhtään huonoa levyä (ainakin tällä hetkellä ajattelen näin, tulevaisuudesta en tiedä), vaan jokainen tuotos (jopa ne heikommat, ei-niin-täydelliset) nousevat pirun sarvien verran minkään muun bändin tuotannon yläpuolelle. Yksinkertaisesti voinkin sanoa, että King Diamondin musiikissa ja sen ulkopuolisissa seikoissa (levyjen kansitaide, lavashow, imago...) kaikki toimii.
Ei mennä nyt liikaa asioiden edelle, sillä Fatal Portrait (tai Fatal Poritat, kuten olen muusikoiden.netin listaan typonnut) on aina ollut minulle vähän heikompi levy. Tahdon kuitenkin muistuttaa, alleviivata ja huomauttaa, että sana "heikompi" ei tarkoita sitä, että levy olisi huono (onhan kyseessä King Diamond), vaan se kalpenee vertailussa yhtyeen muuhun diskografiaan. Osaltaan ei nyt suoranainen vähättelyni, mutta kenties lievä ylenkatsomiseni Fatal Portraitia kohtaan juontuu siitä, että se on samoissa kansissa erään toisen KD:n levyn kanssa...
Olen kuunnellut kaksi päivää yksinoikeudella työn ja vapaa-ajan ohessa Fatal Portraitia - olisihan sitä huonominkin aikaa voinut käyttää! Yhteensä levy on pyörinyt alusta loppuun Walkmanissani noin tusina kertaa: kun Haunted alkaa osoittamaan loppumisen merkkejä, palaan takaisin The Candleen. Mistään laiskuudesta minua ei siis voi syyttää... eihän?
Se, mikä erottaa Fatal Portraitin (lähes) kaikista muista King Diamondin levyistä, on fakta, että sillä ei ole yhtä tarinaa, joka kantaisi koko levyn läpi. Täten onkin helppo nähdä Fatal Portrait selkeänä puolimatkankrouvina matkalla Mercyful Fatesta kohti maestron "omaa" tyyliä; tätä havaintoa tukevat myös sävellykset itse (mistä kohta lisää). Toiset pitävät siitä, että kappaleet ovat "vain" kappaleita, mutta minulle se on ollut yksi pääsyistä miksi Fatal Portrait on jäänyt vähemmälle kuuntelulle verrattuna muihin levyihin - niin pahaksi on tarinafetismini (ei, tämä ei tarkoita sitä, että tyttöystävän pitäisi lukea Grimmin satuja alusvaatteissaan) mennyt.
Fatal Portraitin musiikillinen tyyli tuo mieleeni power metallin. Ehkä kuulen omiani tai olen vain ylianalysoinut levyn nyansseja, mutta minusta levystä paistaa läpi selkeästi Mercyful Fatea tai myöhempiä King Diamond -levyjä nopeampi poljento; tuplabasareita on lähes jokaisessa biisissä. Okei, tokihan The Jonahin pääriffi on vain ja ainoastaan doomia, mutta sekin kappale kiihdyttää aikanaan tempoa. Jos power metalinen assosiaationi sivuutetaan, olemme kaikki varmasti samaa mieltä siitä, että Fatal Portrait kuulostaa varsin erilaiselta verrattuna mihinkään muuhun maestron laulamaan levyyn - niin hyvässä kuin pahassa. Kuningas itse laulaa paremmin - uskomatonta kyllä - kuin MF:n levyillä, mutta sävellykset itse eivät elä ja solju samalla tavalla. Koko yhtye tuntuu hakevan omaa tatsiaan ja soundiaan - Andy La Rocquen sävellyksiä, esimerkiksi, ei ole ainuttakaan.
Fatal Portrait on helvetin hyvä levy täynnä yksityiskohtia, joihin voisin jäädä vallomaan vuosiksi, mutta se ei ole kuitenkaan samanlainen eksistentiaalinen hekuma, jollaiseksi mm. The Puppet Master ja tietenkin Abigail ovat minulle muodostuneet. Se on "vain" helvetin hyvä levy; sen kappaleet ovat "vain" helvetin hyviä kappaleita. Kuuntelen mielelläni Fatal Portraitin milloin tahansa - ja hehkutan vaikkapa Charonin tai Halloweenin kaltaisia mestariteoksia ohikulkijoille - mutta en unohda aikaa ja avaruutta sitä kuunnellessa, en uppoa levyyn.
Ei mennä nyt liikaa asioiden edelle, sillä Fatal Portrait (tai Fatal Poritat, kuten olen muusikoiden.netin listaan typonnut) on aina ollut minulle vähän heikompi levy. Tahdon kuitenkin muistuttaa, alleviivata ja huomauttaa, että sana "heikompi" ei tarkoita sitä, että levy olisi huono (onhan kyseessä King Diamond), vaan se kalpenee vertailussa yhtyeen muuhun diskografiaan. Osaltaan ei nyt suoranainen vähättelyni, mutta kenties lievä ylenkatsomiseni Fatal Portraitia kohtaan juontuu siitä, että se on samoissa kansissa erään toisen KD:n levyn kanssa...
Olen kuunnellut kaksi päivää yksinoikeudella työn ja vapaa-ajan ohessa Fatal Portraitia - olisihan sitä huonominkin aikaa voinut käyttää! Yhteensä levy on pyörinyt alusta loppuun Walkmanissani noin tusina kertaa: kun Haunted alkaa osoittamaan loppumisen merkkejä, palaan takaisin The Candleen. Mistään laiskuudesta minua ei siis voi syyttää... eihän?
Se, mikä erottaa Fatal Portraitin (lähes) kaikista muista King Diamondin levyistä, on fakta, että sillä ei ole yhtä tarinaa, joka kantaisi koko levyn läpi. Täten onkin helppo nähdä Fatal Portrait selkeänä puolimatkankrouvina matkalla Mercyful Fatesta kohti maestron "omaa" tyyliä; tätä havaintoa tukevat myös sävellykset itse (mistä kohta lisää). Toiset pitävät siitä, että kappaleet ovat "vain" kappaleita, mutta minulle se on ollut yksi pääsyistä miksi Fatal Portrait on jäänyt vähemmälle kuuntelulle verrattuna muihin levyihin - niin pahaksi on tarinafetismini (ei, tämä ei tarkoita sitä, että tyttöystävän pitäisi lukea Grimmin satuja alusvaatteissaan) mennyt.
Fatal Portraitin musiikillinen tyyli tuo mieleeni power metallin. Ehkä kuulen omiani tai olen vain ylianalysoinut levyn nyansseja, mutta minusta levystä paistaa läpi selkeästi Mercyful Fatea tai myöhempiä King Diamond -levyjä nopeampi poljento; tuplabasareita on lähes jokaisessa biisissä. Okei, tokihan The Jonahin pääriffi on vain ja ainoastaan doomia, mutta sekin kappale kiihdyttää aikanaan tempoa. Jos power metalinen assosiaationi sivuutetaan, olemme kaikki varmasti samaa mieltä siitä, että Fatal Portrait kuulostaa varsin erilaiselta verrattuna mihinkään muuhun maestron laulamaan levyyn - niin hyvässä kuin pahassa. Kuningas itse laulaa paremmin - uskomatonta kyllä - kuin MF:n levyillä, mutta sävellykset itse eivät elä ja solju samalla tavalla. Koko yhtye tuntuu hakevan omaa tatsiaan ja soundiaan - Andy La Rocquen sävellyksiä, esimerkiksi, ei ole ainuttakaan.
Fatal Portrait on helvetin hyvä levy täynnä yksityiskohtia, joihin voisin jäädä vallomaan vuosiksi, mutta se ei ole kuitenkaan samanlainen eksistentiaalinen hekuma, jollaiseksi mm. The Puppet Master ja tietenkin Abigail ovat minulle muodostuneet. Se on "vain" helvetin hyvä levy; sen kappaleet ovat "vain" helvetin hyviä kappaleita. Kuuntelen mielelläni Fatal Portraitin milloin tahansa - ja hehkutan vaikkapa Charonin tai Halloweenin kaltaisia mestariteoksia ohikulkijoille - mutta en unohda aikaa ja avaruutta sitä kuunnellessa, en uppoa levyyn.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Judas Priest - Turbo (1986)
Turbo taitaa olla yksi heavy metallin historian suurimpia ja kuuluisimpia "selloutteja" - levyjä, joilla yhtye siirtyy kertaheitolla piirun jos muutamankin verran popin suuntaan musiikillisella kentällä. On totta, että Turbon kappaleet ovat täynnä suoraviivaisia, rokkaavia ja kertosäepainoitteisia sävellyksiä, mutta se ei tee levystä itsessään huonompaa - erilaisen kylläkin, mutta ei absoluuttisesti huonompaa.
Minusta Turbo on hyvä levy, jos sen ottaa sellaisena kuin se on. Jos hyväksyy sen, että se on erittäin kaukana Defenders of the Faithin tai Stained Classista nyt puhumattakaan, levy ei ole huono. Siinä on pelkästään "hittihakuisia" biisejä, joiden kertosäkeet on tehty mukana laulettaviksi ja karjuttavaksi. Levyn heikoin kappale on - erikoisesti - heti alkuun se tunnetuin veto, Turbo Lover, joka ei tunnu menevän minnekään, vaan valloo tylsämielisessä ja laiskassa sointujen soittelussa. Muut kappaleet ovat selkeämpiä, virtaviivaisempia ja rokkavampia; jos levyn tyyliin haluaa tutustua, suosittelen kuuntelemaan mielummin Locked Inin (joka on levyn toinen musavideo- ja sinkkubiisi) kuin sen kuluneen Turbo Loverin. Parental Guidance on levyn lyriikallisesti kantaaottavin biisi, ja kritiikki osuu suoraan PMRC:n kasvoille, koska Eat Me Alive oli joutunut "Filthy Fifteen"-listalle.
Muista kappaleista erilainen - ainakin periaatteessa - on kuusiminuuttinen Out in the Cold, joka on levyn "eepos". Käytän sanaa varsin löyhästi, koska Out in the Cold on pikemminkin hidastempoisempi ja pidemmällä introlla ja c-osalla varustettu biisi, joka on muuten erittäin pitkälti samanlainen kuin muutkin biisit. Se, mikä "vanhan koulukunnan faneilla" nostaa niska- ja miksei myös palliakarvat pystyyn, on biisissä/levyllä suurissa määrin viljelty syntikka-kitarasoundi (vihkosessa sanotaan, että kyseessä tosiaan on syntikkasoundi, joka soitetaan kitaralla, mutta ihan tavallinen kasarisyntikka se käytännössä on). Ymmärrän kyllä kuinka tämä kuulostaa "väärältä" Defenders of the Faithin jälkeen, mutta jos on valmis katsomaan erilaisuuden ohi, levy on huomattavasti paremmin sävelletty ja sovitettu kuin umpipaska Point of Entry, joka myös oli irtiotto edeltävästä levystä.
Turbo ei ole huono levy, mutta se tuntuu syrjähypyltä, mutta tämä fiilis on anakronistinen: aikanaan (1986) on voinut tuntua, että umpihevi Defenders of the Faith oli poikkeus koko -80-luvun jatkuneessa trendissä kohti popimpaa ilmaisua. Se, että nykyään Turbo näyttää olevan väärässä paikassa Judas Priestin diskografiassa Defenders of the Faithin ja Ram It Downin välissä, on harha - aikanaan kukaan ei tiennyt, että Priest menisi takaisin (ja hirmuisella rytinällä, at that) heviin. Juudas Pappi olisi voinut myös jatkaa Turbon viitoittamalla tiellä.
Minusta Turbo on hyvä levy, jos sen ottaa sellaisena kuin se on. Jos hyväksyy sen, että se on erittäin kaukana Defenders of the Faithin tai Stained Classista nyt puhumattakaan, levy ei ole huono. Siinä on pelkästään "hittihakuisia" biisejä, joiden kertosäkeet on tehty mukana laulettaviksi ja karjuttavaksi. Levyn heikoin kappale on - erikoisesti - heti alkuun se tunnetuin veto, Turbo Lover, joka ei tunnu menevän minnekään, vaan valloo tylsämielisessä ja laiskassa sointujen soittelussa. Muut kappaleet ovat selkeämpiä, virtaviivaisempia ja rokkavampia; jos levyn tyyliin haluaa tutustua, suosittelen kuuntelemaan mielummin Locked Inin (joka on levyn toinen musavideo- ja sinkkubiisi) kuin sen kuluneen Turbo Loverin. Parental Guidance on levyn lyriikallisesti kantaaottavin biisi, ja kritiikki osuu suoraan PMRC:n kasvoille, koska Eat Me Alive oli joutunut "Filthy Fifteen"-listalle.
Muista kappaleista erilainen - ainakin periaatteessa - on kuusiminuuttinen Out in the Cold, joka on levyn "eepos". Käytän sanaa varsin löyhästi, koska Out in the Cold on pikemminkin hidastempoisempi ja pidemmällä introlla ja c-osalla varustettu biisi, joka on muuten erittäin pitkälti samanlainen kuin muutkin biisit. Se, mikä "vanhan koulukunnan faneilla" nostaa niska- ja miksei myös palliakarvat pystyyn, on biisissä/levyllä suurissa määrin viljelty syntikka-kitarasoundi (vihkosessa sanotaan, että kyseessä tosiaan on syntikkasoundi, joka soitetaan kitaralla, mutta ihan tavallinen kasarisyntikka se käytännössä on). Ymmärrän kyllä kuinka tämä kuulostaa "väärältä" Defenders of the Faithin jälkeen, mutta jos on valmis katsomaan erilaisuuden ohi, levy on huomattavasti paremmin sävelletty ja sovitettu kuin umpipaska Point of Entry, joka myös oli irtiotto edeltävästä levystä.
Turbo ei ole huono levy, mutta se tuntuu syrjähypyltä, mutta tämä fiilis on anakronistinen: aikanaan (1986) on voinut tuntua, että umpihevi Defenders of the Faith oli poikkeus koko -80-luvun jatkuneessa trendissä kohti popimpaa ilmaisua. Se, että nykyään Turbo näyttää olevan väärässä paikassa Judas Priestin diskografiassa Defenders of the Faithin ja Ram It Downin välissä, on harha - aikanaan kukaan ei tiennyt, että Priest menisi takaisin (ja hirmuisella rytinällä, at that) heviin. Juudas Pappi olisi voinut myös jatkaa Turbon viitoittamalla tiellä.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Iron Maiden - Somewhere in Time (1986)
En kuule Somewhere in Timea enää musiikkina. Kuten on tullut sanottua, kyseessä on yksi ensimmäisistä hevilevyistäni, ja vaikka kyseessä ei ole ensimmäiseni, on se tähän mennessä blogia varten kuuntelemistani nostalgisin. Siinä vaiheessa, kun sain Somewhere in Timen lahjaksi, omistin jo ainakin Children of Bodomilta Follow the Reaperin ja Hatebreederin, ja samalla kertaa sain lahjaksi myös The Number of the Beastin, mutta silti nimenomaan Somewhere in Time on niin täynnä nostalgiaa, että musiikki itsessään on kadonnut.
Aah, muistojen loputon määrä! Kuinka elävästi palaavatkaan keväiset ja alkusyksyiset päivät ja aamut, jolloin kävelin kotoa bussipysäkille mennäkseni kouluun! On olemassa vain muutama levy, jotka vievät minut (tässä tapauksessa hyvällä tavalla) takaisin vuosiin 2004 ja 2005 ja yläasteen kuohuihin. Jokainen biisi, jokainen nuotti ja kaikki Somewhere in Timessa hohkavat tätä nostalgiaa. En yksinkertaisesti kykene kuulemaan erinomaisia kappaleita, joiden kautta olen Iron Maideniin aikoinani tutustunut, vaan kuulen loppumattomilta tuntuneet bussimatkat koululta lähimmälle pysäkille Herusissa, josta oli vielä käveltävä peltojen ja metsien välistä kaksi kilometriä kotiin. Aivan erityisesti Wasted Years ja De Ja Vu palauttavat nämä kokemukset mieleeni.
Luulen, että syy miksi nimenomaan Somewhere in Time on minulle näinkin nostalginen levy, juontaa juurensa siitä tosiseikasta, että kaikki tykittivät ja ihastelivat The Number of the Beastia, Powerslavea tai vaikkapa Piece of Mindia, mutta kukaan muu ei - näin ainakin sen muistan - tykittänyt Somewhere in Timea. Levy oli "minun", koska kaveripiirissäni juuri minä kuuntelin ja hehkutin Somewhere in Timea enemmän kuin kukaan muu. Levystä muodostui "minun" levyni - samalla tavalla kuin Follow the Reaperista tuli täysin "minun" levy. Ehkä kaikki muutkin tykittivät Somewhere in Timea yhtä paljon, ehkä kaikki kuuntelivat sitä noina vuosia jatkuvasti, mutta ainakaan siitä ei puhuttu yhtä paljon.
Somewhere in Time on minulle Iron Maidenin paras levy, vaikka en kykene kuulemaan sointuaakaan koko levyltä ilman nostalgiatrippailua.
Aah, muistojen loputon määrä! Kuinka elävästi palaavatkaan keväiset ja alkusyksyiset päivät ja aamut, jolloin kävelin kotoa bussipysäkille mennäkseni kouluun! On olemassa vain muutama levy, jotka vievät minut (tässä tapauksessa hyvällä tavalla) takaisin vuosiin 2004 ja 2005 ja yläasteen kuohuihin. Jokainen biisi, jokainen nuotti ja kaikki Somewhere in Timessa hohkavat tätä nostalgiaa. En yksinkertaisesti kykene kuulemaan erinomaisia kappaleita, joiden kautta olen Iron Maideniin aikoinani tutustunut, vaan kuulen loppumattomilta tuntuneet bussimatkat koululta lähimmälle pysäkille Herusissa, josta oli vielä käveltävä peltojen ja metsien välistä kaksi kilometriä kotiin. Aivan erityisesti Wasted Years ja De Ja Vu palauttavat nämä kokemukset mieleeni.
Luulen, että syy miksi nimenomaan Somewhere in Time on minulle näinkin nostalginen levy, juontaa juurensa siitä tosiseikasta, että kaikki tykittivät ja ihastelivat The Number of the Beastia, Powerslavea tai vaikkapa Piece of Mindia, mutta kukaan muu ei - näin ainakin sen muistan - tykittänyt Somewhere in Timea. Levy oli "minun", koska kaveripiirissäni juuri minä kuuntelin ja hehkutin Somewhere in Timea enemmän kuin kukaan muu. Levystä muodostui "minun" levyni - samalla tavalla kuin Follow the Reaperista tuli täysin "minun" levy. Ehkä kaikki muutkin tykittivät Somewhere in Timea yhtä paljon, ehkä kaikki kuuntelivat sitä noina vuosia jatkuvasti, mutta ainakaan siitä ei puhuttu yhtä paljon.
Somewhere in Time on minulle Iron Maidenin paras levy, vaikka en kykene kuulemaan sointuaakaan koko levyltä ilman nostalgiatrippailua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)