Doom metal on minulle genrenä varsin tuntematon, vaikka pidän sen ideasta painottaa painostavaa (ha-ha) tunnelmaa "soitetaan niin monta nuottia kuin ehditään" -mentaliteetin sijaan. Ongelma, johon itse monesti törmään, on se, että doom metal on pahimmillaan häkellyttävän tylsää kuunneltavaa; oikeastaan vain muutamat yhtyeet ovat mielestäni onnistuneet välttämään tylsyyden kalmankosketuksen musiikissaan siedettävästi. Doom metallista ensimmäinen mielleyhtymäni on funeral doom, tuo äärimmäisyyksien äärimmäisyys, jossa soinnut lasketaan minuuttien mukaan, vaikka tietenkään kaikki doom - edes suurin osa - ei ole lähelläkään funeral doomin tempoa välttelevää giganttisuutta.
Ostin Ancient Dreamsin joitakin vuosia takaperin, koska tahdoin tietää miltä nykyisen doom metallin isä kuulostaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tämä nyt niin doomia ole, ja olen edelleen samaa mieltä, joskin olen laventanut näkemystäni. Avauskappale Mirror, Mirror on suorastaan rokkaava, NWOBHM-yhtyeiden suuntaan kumartava tuotos; samankaltaisia kappaleita on levy pullollaan. Mutta lähes jokaisessa näissä keskitempoisissa ja toisinaan rokkaavissa kappaleissa on osio, joka ei rokkaa tai ole keskitempoinen, vaan matelee eteenpäin tavalla, joka tuo mieleeni vain ja ainoastaan yhden yhtyeen.
Candlemass on kuin -80-luvun versio ensimmäisten levyjen Black Sabbathista. Tämä ei ole mikään yllätys kenellekään - onhan Ancient Dreamsin päätösraitanakin Black Sabbath Medley. Candlemassin soundi ja riffittely on onnistunut yhdistelmä omia ratkaisuja ja esikuvan suuntaan kumartelua.
Kun jollekin kumartaa, pyllistää toiseen suuntaan, ja se on toinen tekijä, miksi pidän Candlemassista: yhtyeen levytykset syntyivät aikana, jolloin jokainen metalliyhtye yritti soittaa nopeammin ja virtuoosimaisemmin kuin muut. Thrash ja death metal olivat syntyneet tai syntymässä, black metalin toinen aalto muhi jo pinnan alla - mutta Candlemass (ja kumppanit) muistutti metallisydämille, että nopeus ja raivokkuus eivät ole tae hyvistä sävellyksistä, että raskautta saattoi hakea myös vuoristojen kokoisista ja painoisista riffeistä, jotka vyöryvät päälle kuin nousuvesi.
Ancient Dreams on hyvä levy, mutta sitä kuunnellessa ei kannata odottaa nykyistä doomia, vaikka tokihan esimerkiksi Ancient Dreams ja Epistle no. 81 ovat varsin vauhtiavieroksuvia sävellyksiä. Messiah Marcolinin äänestä voi olla montaa mieltä, mutta oma näkemykseni on, että hän sopii yhtyeen soundiin tismalleen yhtä hyvin kuin Ozzy sopi Sabbahtiin - onhan heidän äänensäkin samankaltaiset. Nopeampia sävellyksiä (jotka ovat itseasissa vain suhteellisen nopeita, korkeintaan keskitempoisia) ovat muunmuassa Mirror, Mirror, A Cry from the Crypt ja Bearer of Pain, joka on laatuesimerkki (suhteellisen) nopeuden ja hitauden vuorottelusta.
Suosittelen tutustumaan Candlemassiin avoimin mielin. Jos Marcolinin ääni ärsyttää, okei, mutta kuuntele siinä tapauksessa riffejä, jotka ovat täynnä iommimaisia fiboja. En valitettavasti omista enempää yhtyeen tuotoksia (syystä X), mutta aion perehtyä paremmin jahka aika- ja rahatilanne antavat myöden - kuulemani mukaan Nightfall on pakkohankinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti