Miksi kerron tätä, kun monille lukijoistani tämä on jo tuttua? Koska vaikka Deathin ensimäinen levy Scream Bloody Gore oli vahvasti tätä kaikkea, se ei kuitenkaan ollut puhtaaksi tislattua death metallia, vaan sisälsi ideoita ja vaikutteita ympäri metalli- ja musiikkikenttää. Vasta Lepsory on täydellä painolastillaan vain ja ainoastaan death metallia. Se, katsooko tätä hyvänä, riippuu kuuntelijasta: joko Lepsory on turhista rönsyilyistään siivottu Scream Bloody Gore tai yksinkertaistettu, jopa tyhmennetty versio Scream Bloody Goresta. Tokihan Lepsory on täynnä monipuolisia elementtejä ja erikoisia ratkaisuja (miksi Forgotten Pastin pääriffi groovaa niin perkeleesti!), mutta esimerkiksi rumpuratkaisut ovat varsin yksipuoleisia, pääosin thrash-komppia.
Minä ihailen Scream Bloody Gorea sen monipuolisuuden takia, mutta toisaalta myös kumarran Lepsoryn suuntaan, koska siinä Death toimi yhtyeenä ja tislasi musiikillisesta seoksestaan pois kaiken, mikä ei ollut death metallia. Näistä kahdesta levystä on jauhetta maailman tovi - niitä on pyöritelty ties miten päin milloin kenenkin käsissä - mutta minusta on harvinaisen selkeää, että Lepsorylla soittaa yhtye, siinä missä Scream Bloody Gorella äänessä on Chuck ja kaverit. Ensinnäkin tämän vaikutelman syntykohta on selkeä: esikoisella Chuck soitti kaikki soittimet paitsi rummut, kun toisella tuotoksella yhtyeen primus motorin taakkana on vain kitara ja laulu. Kaiken kaikkiaan tämä - sinänsä mitättömältä vaikuttava fakta - kuuluu harvinaisen selkeästi levyllä.
Lyriikallisesti Lepsory on abstraktimpi kuin esikoinen - siinä missä Scream Bloody Goren lyriikoista löytyi sisuskaluihin ulostamista, ei toisella levyllä ole vastaavia kielikuvia. Tokihan laulujen aihepiiri on varsin makaaberi ja groteski (mitä muuta voi odottaa levyltä, jonka kannessa on spitaalia sairastava henkilö?), mutta kieli ei mene yksityiskohtiin. Otetaan esimerkki.
"Deep in your mind there is another side
A morbid truth one cannot hide
Unimaginable gore was your past time high
To hear people scream, to watch them die"
-Forgotten Past
Kyllä, teksi kuvaa varsin karusti ihmisten huudon kuulemista ja heidän kuolemisensa katselemista, mutta se ei kerro kuinka ihmiset huutavat tai kuinka he kuolevat. Hienovarainen ero, mutta vastaava säkeistö esikoislevyllä olisi sisältänyt yksityiskohtia, jotka saavat kauhukirjailijankin sävähtämään ja naurahtamaan. Joo, joo, tiedetään, seuraava säkeistö kuvailee yksityiskohtia hieman, mutta pointtini on silti validi.
Lepsory on erinomainen levy, mutta se ei muodostunut minulle yhtä henkilökohtaiseksi kuin esikoinen; en ole koskaan pitänyt Lepsorya loputtomana aarreaittana ja milloin minkäkinlaisten oivallusten kehtona, vaan pelkästään pirun hyvänä vanhan koulukunnan death metal -levytyksenä. Jollekin asetelma on eittämättä toisin päin, mutta minä olen minä enkä yritäkään olla puolueeton... sen ainakin olen yrittänyt tehdä selväksi blogin aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti