Fighting the World on monessa mielessä ensimmäinen puhtaasti Manowar-albumi. Sign of the Hammer ja Into Glory Ride eivät kuulostaneet samalta yhtyeeltä kuin se, joka soittaa vuosi toisensa perään Hail and Killiä ja Kings of Metalia, vaan pelkästään hyvältä varhaiselta power metallilta; näiltä levyiltä puuttuivat (lähes tyystin, tokihan muutama lapsus oli joukkoon eksynyt, teoriani pilaamaan) "me ollaan parhaita, fuck the world" -uhot. Fighting the World "korjaa" tilanteen.
Manowar on Manowar, mitä sitä turhia analysoimaan. Biisit on tarkoitettu mukanahuudettaviksi anthemeiksi, joita kuunnelleessa voi heristää nyrkkiä ja/tahi keskisormea muiden musiikkityylien kuuntelijoille - tietenkin tämä on lapsellista, mutta tietyllä primitiivisellä tasolla se toimii. Fighting the World on täynnä tätä uhoa, aina nimestään ja kannestaan alkaen.
Kappaleet ovat hyviä - Fighting the World, Blow Your Speakers, Holy War, Black Wind, Fire and Steel sekä oma suosikkini Violence and Bloodshed - kunhan kuulija osaa ottaa ne sellaisina, mitä ne ovat. Mikä minua henkilökohtaisesti haittaa levyssä on kaksi päätekijää: 1) kappaleet ovat "vain" kappaleita sekä 2) Defender sekä jämäkappaleet.
Ehkä olen musiikkidarrassa Abigailin jäljiltä, mutta tuntuu siltä, että Fighting the World ei ole levykokonaisuus, vaan kokoelma kappaleita - biisit olisivat ihan yhtä hyviä tai huonoja riippumatta siitä, mitä kappaleita niiden ympärillä olisi. Joku toinen näkisi tämän eittämättä kilometrin korkuisena plussana, mutta kun kuuntelen levyä, haluan LEVYN, en kappalekokoelman. Onkohan tässä taas mitään järkeä, koska mitä levy on, jos ei kokoelma kappaleita... Toivottavasti joku sentään ymmärsi, mitä ajan tässä takaa: hyvä levy on enemmän kuin osiensa summa; Fighting the World on vain laatikollinen palasia.
Defender on susipaska biisi. Se on turha, se ei tuo mitään lisää ja ärsyttää jokaisella kuuntelukerralla enemmän kuin edellisellä. Onhan se kiva tribuutti Orson Wellesille (joka menehtyi noin vuosi ennen albumin julkaisua, mutta Manowar oli äänittänyt kappaleen alunperin jo -80-luvun alussa, luultavasti samoissa sessioissa kuin Dark Avangerin), mutta biisinä se on susipaska. Myöskään Drums of Doom tai Master of Revenge eivät tuo mitään lisää levylle. Kun kappaleita on yhteensä 9 ja niistä 3 on turhia tai paskoja, on kyseessä suuri siivu.
Manowar on Manowar - siihen tässä palataan kerta toisensa jälkeen. Jos pitää Manowarista, pitää Fighting the Worldistä, koska se on sitä itseään. Black Wind, Fire and Steelissä taidetaan veivata kertsi läpi seitsemän kertaa, mutta se vain toimii! Toki levyllä on heikkoutensa, mutta sillä on myös vahvuutensa, joten lopputulema on, että kyseessä on varsin kelvollinen tuotos: sen kuuntelee, mutta minussa se ei herätä suuria tunnepyörremyrskyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti