Dark Tranquillity, tuo Göteborgin toinen ihme metallimaailmalle, onnistui Damage Donella osumaan sellaiseen häränsilmään, että harva on moiseen pystynyt. Jatkolevy, Character oli myös varsin laadukas tekele, mutta se tuntui lähestyvän yhtyeen musiikkia toisenlaisesta näkökulmasta, mutkikkaammasta, vaikeaselkoisemmasta suunnasta. Jos Character oli progempi tulokulma Damage Doneen - em. teoksen hankalammat puolet puristettuna yhteen pakettiin - Fiction on kolikon toinen puoli, tarttuvampi ja selkeämpi.
Ei, Fiction ei ole mitään radiorokkipoppia, vaan kappaleet ovat edelleen varsin monipolvisia ja syvyyttä on tarjolla enemmän kuin kaikilla maailman recklessloveilla ja vanhaleneilla yhteensä. Silti, kun levyä vertaa Characteriin, sen koukut ovat enemmän pinnalla, jatkuvasti läsnä ja ne tarraavat edeltäjäänsä selkeämmin takaraivoon. Fiction on levy, jonka kyllä käsittää ensimmäisellä kerralla ja siitä saa hyvän otteen vahvojen koukkujen avulla, mutta kun levyä kuuntelee enemmän, toistuvasti, tasaisin väliajoin siihen palaten, kappaleiden - ja samalla koko levyn - syvyys alkaa hahmottua. Se ei ole upottava suo a'la Character, jota pitää vuosikausia polkea päästäkseen edes hitusen eteenpäin, vaan jokaisella kuulijan ottamalla askeleella on merkitystä. Päätä ei tarvitse takoa seinään, vaan senkus kulkee oven kautta.
Pidän Fictionista jokaisella kuuntelukerralla enemmän. Tällä hetkellä se tuntuu Damage Donen jälkeen parhaalta Dark Tranquillity -levyltä. Kyllä, sanoin tuon, mutta tahdon samalla muistuttaa, että 1990-luvun puolenvälin tekeleet ovat jääneet minulle etäisiksi, koska en omista esimerkiksi The Gallerya - kuinka vaikeaa klassikon metsästäminen voi olla, kun kohta kymmenen vuoden on/off -tyylisen etsimisen jälkeen em. levyä ei ole vielä käsiini (siedettävään hintaan) sattunut? Lahjoituksia otetaan vastaan, jos koet, rakas Lukijani, tämän suureksi vääryydeksi.
Fictionin hienous on sen monipuolisuudessa ja samalla linjakkuudessa: vaikka kappalemateriaali vaihtelee hyvin suurella skaalalla, paketti pysyy koko ajan kasassa, ja The Misery's Crownin popahtava koukku, Nothing to No Onen blastbeat sekä Inside the Particle Stormin tunnelmointi eivät koskaan tunnu irrallisilta kokeiluilta tai gimmickeiltä. Levykokonaisuus edellä, mutta yksittäisten kappaleiden tarpeita ja ehtoja unohtamatta - juuri niin kuin pitäisikin. Fiction on hieno teos, ja se voisi olla bändinsä paras, jos bändi ei olisi tehnyt Damage Donea.
torstai 28. tammikuuta 2016
maanantai 25. tammikuuta 2016
Caliban - The Awakening (2007)
Saksalaisen Calibanin musiikki kuuluu yhteen niistä harvoista metalligenreistä, joita en yksinkertaisesti siedä - metalcore. Siinä missä en ymmärrä grindcorea, osaa black metalista tai pahinta djentiä, siedän niitä. Metalcoren ymmärrän täysin, liiaksikin, ja kenties sen takia en voikaan sietää sitä. The Awakening kuvastaa kaikkea sitä, mikä on metalcoressa päin persettä, vaikka se ei olekaan totaalisinta metalcore-kuraa, jota olen kuullut - se titteli menee vitun Attack! Attack!:ille.
The Awakening on paska levy, koska se omaa tasan yhden ulottuvuuden: alle neliminuuttiset, junttariffeihin ja pop-melodioihin pohjaavat ja loputommilla breakdowneilla ryyditetyn biisit eivät anna mitään henkilölle, joka on joskus kuullut A) parempaa metalcorea (kaikki on suhteellista), tai B) ei ole angstinen teinipoika, jolle kaikki maailmassa on paskaa jne. Ennen kuin edes kuuntelee Calibanin pökälettä, on jo kuullut kaikki biisit; yhden biisin jälkeen, loput ovat vain variaatioita saman kaavan sisällä. Kertoo jotain levyn mielikuvituksettomuudesta ja yksiuloitteisuudesta, että ainutkaan kappale ei ylitä neljän minuutin rajapyykkiä eikä yksikään alita kolmea minuuttia. Päätösraita I'll Show No Fearin kertosäkeen autotunen määrä kilpailee kaikkien pahimpien popstarojen laulutaidottomuuden kanssa. Oikeasti, mitä vittua tämä on?
Miksi edes omistan tällaisen, jos en voi sietää koko genreä, saati em. levyä? Oliko tämä jokin angstisen teiniaikani harhahankinta? Ei, minulla oli jo teininä jonkinlaiset standardit - standardit, joihin tämä Calibanin kura ei sovi, vaikka suppilolla yrittäisi kaataa. Mutta tämä levy oli tyttöystävälleni juurikin teini-iän harhaostos, jota hän häpeää (syystäkin), ja koska olen ahne paska, sisällytin sen kokoelmaani. Nyt kadun sitä, mutta toisaalta en: koska muuten vieroksun metalcorea, nyt minulla on ainakin yksi levy, jolla voin osoittaa miksi vieroksun kyseistä genreä ja miksi heidänkin pitäisi kiertää tälläinen mielikuvitukseton paska kymmenien peninkulmien päästä.
Tulipa väärällä tavalla likainen olo tätä kuunnellessa. Hyi helvetti. Pitääpä välittömästi laittaa soimaan jotakin kunnon metallia.
The Awakening on paska levy, koska se omaa tasan yhden ulottuvuuden: alle neliminuuttiset, junttariffeihin ja pop-melodioihin pohjaavat ja loputommilla breakdowneilla ryyditetyn biisit eivät anna mitään henkilölle, joka on joskus kuullut A) parempaa metalcorea (kaikki on suhteellista), tai B) ei ole angstinen teinipoika, jolle kaikki maailmassa on paskaa jne. Ennen kuin edes kuuntelee Calibanin pökälettä, on jo kuullut kaikki biisit; yhden biisin jälkeen, loput ovat vain variaatioita saman kaavan sisällä. Kertoo jotain levyn mielikuvituksettomuudesta ja yksiuloitteisuudesta, että ainutkaan kappale ei ylitä neljän minuutin rajapyykkiä eikä yksikään alita kolmea minuuttia. Päätösraita I'll Show No Fearin kertosäkeen autotunen määrä kilpailee kaikkien pahimpien popstarojen laulutaidottomuuden kanssa. Oikeasti, mitä vittua tämä on?
Miksi edes omistan tällaisen, jos en voi sietää koko genreä, saati em. levyä? Oliko tämä jokin angstisen teiniaikani harhahankinta? Ei, minulla oli jo teininä jonkinlaiset standardit - standardit, joihin tämä Calibanin kura ei sovi, vaikka suppilolla yrittäisi kaataa. Mutta tämä levy oli tyttöystävälleni juurikin teini-iän harhaostos, jota hän häpeää (syystäkin), ja koska olen ahne paska, sisällytin sen kokoelmaani. Nyt kadun sitä, mutta toisaalta en: koska muuten vieroksun metalcorea, nyt minulla on ainakin yksi levy, jolla voin osoittaa miksi vieroksun kyseistä genreä ja miksi heidänkin pitäisi kiertää tälläinen mielikuvitukseton paska kymmenien peninkulmien päästä.
Tulipa väärällä tavalla likainen olo tätä kuunnellessa. Hyi helvetti. Pitääpä välittömästi laittaa soimaan jotakin kunnon metallia.
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Ayreon - 01011001 (2007)
01011001 oli se levy, jonka kautta ymmärsin Ayreonin ja Arjen Anthony Lucassenin mielenmaiseman ja nerouden. Levy ei ollut ensikosketukseni Lucasseniin, vaan omistin The Universal Migrator -duon jo aiemmin, ja vaikka pidinkin The Universal Migrator pt. 2:sta, se ei koskaan vaatimalla vaatinut mielenkiintoani. Persaukisena opiskelijana, pitkään vatvottuani, ostin 01001011:n joululahjaksi itselleni - koulusyksy oli päättynyt, elämä oli muutenkin perseellään ja törsäsin peräti viisitoista euroa (ette uskokaan kuinka iso raha se on opintotuen varassa elävälle) yhteen levyyn. Hyvä että törsäsin, jumalauta. Ensimmäinen kuuntelukerta oli euforinen, kun uskomattoman upean solistikatraan äänet, melodiat, riffit, tunnelmat, mielikuvat... kaikki kietoutui yhteen, valtavaksi palloksi, jonka sisälle oli hyvä käpertyä. Se oli zen-hetki, ei epäilystäkään. Joululomalla minulla olikin tasan yksi levy - tai siis tuplalevy - jota kuuntelin maanisesti.
Nykyään, vaikka pidänkin 01011001:tä yhtenä hienoimmista levyistä, mitä olen koskaan kuullut, se ei silti edes mahdu kuin niukinnaukin hypoteettiseen top 10:neeni. Miksikö? Koska se on yksinkertaisesti liian pitkä. Kuten sanoin tämän kappaleen ensimmäisessä virkkeessä "yhtenä hienoimmista levyistä", yksikössä, ei monikossa. 01011001 olisi jotakuin täydellinen, jos sen tiivistäisi yhdeksi, tunnin, ehkä hieman yli mittaiseksi levyksi. Etenkin Waking Dreamsia olen pitänyt tarpeettomana tekeleenä, enkä myöskään tanssi riemusta Connect the Dotsin, Newborn Racen ja jopa The Fifth Extinction joutuisi lopullisesta versiostani pois. Levy olisi silti aivan hävyttömän pitkä pommi, mutta sellainen, jonka voisi yhdeltä istumalta kuitenkin kuunnella. Fakta on, että jos kukaan tekee sata minuuttia pitkän levykokonaisuuden, siitä voi leikata jotakin pois.
Mutta ei Age of Shadowsia, E=MC2a, The Truth Is in Hereä, River of Timea eikä etenkään, ikinä, missään tilanteessa Beneath the Wavesia. Olin kuullut Beneath the Wavesin aiemminkin, ja silloinkin leuka oli kolissut lattiaan, mutta vasta levykokonaisuuden yhteydessä palaset kolisivat uudella tavalla paikoilleen. Kun 01011001 onnistuu, se muuten onnistuu, ja voi helvetti kun se kuulostaa hyvältä.
Ja kuinka se voisikaan olla kuulostamatta hyvältä, kun solisteina levyllä on Jorn Lande, Hansi Kürsch, Floor Jansen, Steve Lee, Daniel Gildenlöw, Tom Englund, Anneke van Giersbergen? En tiedä onko missään, milloinkaan koottu yhtä huikeaa metallilaulajakatrasta, kun 01011001:llä - jos on, se on The Universal Migrator pt. 2. Enkä edes maininnut listassa niitä solisteja, jotka vierailevat levyllä vain yhdessä biisissä, mutta jättävät selvän leimansa kuuntelukokemukseen - heistä etenkin Magali Luyten (taitaa olla parissa biisissä, mutta nimettömämpi kuin "pääkästi") ja minulle täysin tuntematon, yhden levyn parhaista biiseistä, E=MC2:n tulkitseva Marjan Welman. Solistikatrauksen taustalla on vielä yksi parhaita metallirumpaleita, Ed Warby, joka - jostakin syystä - ollut mukana kaikissa Lucassenin projekteissa vudoen 1997 jälkeen. Wonder why.
01001011 on yksi niitä levyjä, joihin palaan toistuvasti. Se ei ole täydellinen - sellaista levyä ei ole vielä tehty, haluan ajatella - mutta se on kuitenkin niin häikäisevän hyvä, että vastaavia levyjä tulee vastaan aniharvoin. Toiset eivät pidä, tiedän sen, mutta minulle levyn merkitys tulee osaltaan (huikean musiikin lisäksi) siitä, kuinka se kytkeytyi tiettyyn vaiheeseen elämässäni ja kuinka se auttoi minua noina aikoina. En kerro tuosta vaiheesta tässä, mutta joskus, jos nähdään kadulla, pyydä kertomaan ja, jos tarjoat jack&coken, kerron. Siihen kertaan, siis, rakas Lukijani.
Nykyään, vaikka pidänkin 01011001:tä yhtenä hienoimmista levyistä, mitä olen koskaan kuullut, se ei silti edes mahdu kuin niukinnaukin hypoteettiseen top 10:neeni. Miksikö? Koska se on yksinkertaisesti liian pitkä. Kuten sanoin tämän kappaleen ensimmäisessä virkkeessä "yhtenä hienoimmista levyistä", yksikössä, ei monikossa. 01011001 olisi jotakuin täydellinen, jos sen tiivistäisi yhdeksi, tunnin, ehkä hieman yli mittaiseksi levyksi. Etenkin Waking Dreamsia olen pitänyt tarpeettomana tekeleenä, enkä myöskään tanssi riemusta Connect the Dotsin, Newborn Racen ja jopa The Fifth Extinction joutuisi lopullisesta versiostani pois. Levy olisi silti aivan hävyttömän pitkä pommi, mutta sellainen, jonka voisi yhdeltä istumalta kuitenkin kuunnella. Fakta on, että jos kukaan tekee sata minuuttia pitkän levykokonaisuuden, siitä voi leikata jotakin pois.
Mutta ei Age of Shadowsia, E=MC2a, The Truth Is in Hereä, River of Timea eikä etenkään, ikinä, missään tilanteessa Beneath the Wavesia. Olin kuullut Beneath the Wavesin aiemminkin, ja silloinkin leuka oli kolissut lattiaan, mutta vasta levykokonaisuuden yhteydessä palaset kolisivat uudella tavalla paikoilleen. Kun 01011001 onnistuu, se muuten onnistuu, ja voi helvetti kun se kuulostaa hyvältä.
Ja kuinka se voisikaan olla kuulostamatta hyvältä, kun solisteina levyllä on Jorn Lande, Hansi Kürsch, Floor Jansen, Steve Lee, Daniel Gildenlöw, Tom Englund, Anneke van Giersbergen? En tiedä onko missään, milloinkaan koottu yhtä huikeaa metallilaulajakatrasta, kun 01011001:llä - jos on, se on The Universal Migrator pt. 2. Enkä edes maininnut listassa niitä solisteja, jotka vierailevat levyllä vain yhdessä biisissä, mutta jättävät selvän leimansa kuuntelukokemukseen - heistä etenkin Magali Luyten (taitaa olla parissa biisissä, mutta nimettömämpi kuin "pääkästi") ja minulle täysin tuntematon, yhden levyn parhaista biiseistä, E=MC2:n tulkitseva Marjan Welman. Solistikatrauksen taustalla on vielä yksi parhaita metallirumpaleita, Ed Warby, joka - jostakin syystä - ollut mukana kaikissa Lucassenin projekteissa vudoen 1997 jälkeen. Wonder why.
01001011 on yksi niitä levyjä, joihin palaan toistuvasti. Se ei ole täydellinen - sellaista levyä ei ole vielä tehty, haluan ajatella - mutta se on kuitenkin niin häikäisevän hyvä, että vastaavia levyjä tulee vastaan aniharvoin. Toiset eivät pidä, tiedän sen, mutta minulle levyn merkitys tulee osaltaan (huikean musiikin lisäksi) siitä, kuinka se kytkeytyi tiettyyn vaiheeseen elämässäni ja kuinka se auttoi minua noina aikoina. En kerro tuosta vaiheesta tässä, mutta joskus, jos nähdään kadulla, pyydä kertomaan ja, jos tarjoat jack&coken, kerron. Siihen kertaan, siis, rakas Lukijani.
perjantai 22. tammikuuta 2016
Amorphis - Eclipse (2006) & Silent Waters (2007)
Yhdistän sitten kahden levyn käsittelyt, eikä syynä ainakaan ole se, että Eclipse oli lipsahtanut väärälle vuodelle. Ei, vankkaan harkittu ratkaisu, tietoinen prosessi ja sitä rataa. Oli kuinka tahansa, nyt kun sitten mahdollisuus aukenee, käsitellään nämä kaksi levyä yhdellä kertaa - on siihen syitäkin.
Vuonna 2003 julkaistu Far from the Sun on Amorphiksen ehdottomasti heikoin tekele. Sillä levyllä soittaa yhtye, joka ei välitä, ei ainakaan paljoa, mitä on tapahtumassa; bändi, jonka sisäiset suhteet ovat rikki. Pasi Koskinen, eli Ajattaran Ruoja, lähtikin bändistä em. levyn jälkeen ja keskitti täyden huomionsa Ajattaraan - ja, kuten pari tekstiä aiemmin selvisi, siinähän kävi vallan upeasti. Nokkamiehen vaihto on kaikille yhtyeille kova pala, mutta Amorphiksen tunnusomainen soundi, kansanmusiikkimelodiat ja vuoteen 2003 mennessä kyydistä pudotetut örinät, eivät ole mikään helppo kombinaatio tulkita hyvin, kun fanit aina vertaavat vanhaan tuotantoon jne. Amorphis ilmoitti vuonna 2004 uudeksi nokkamiehekseen tuntemattoman rastapään, Tomi Joutsenen, ja lupasi uuden levyn seuraavalle vuodelle.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Eclipsen julkaisusta. Monet Lukijoistani varmasti muistavat, mutta otetaan kertauksena vielä: Eclipse löi luun kurkkuun kaikille epäilijöille. Se ei ollut pelkästään Amorphiksen paras levy sitten Tales from the Thousand Lakesin, vaan sen tulkitsi läpi mies, joka sopi paremmin yhtyeen keulille kuin Koskinen oli koskaan sopinut. Nykyään, 2016, Joutsen on kaikkien - siis kaikkien, aivan kaikkien - mielestä Amorphiksen ainoa oikea solisti. Muistan kuinka suuri häppeninki Eclipsen julkaisu oli, sillä kaikki läpi metalli- ja musiikkimedian paukuttivat levyn ja laulajan mahtavuutta, erinomaisuutta. Eikä syyttä: Eclipse on tiukka levy, alusta loppuun, eikä siitä sovi riisua ainuttakaan. Se on levy, joka ei kalpene vertailussa yhtyeen vanhimpien levyjen rinnalla, ja joka asetti tasovaatimuksen kaikille tuleville tekeleille - vaatimuksen, johon vasta Under the Red Cloud on yltänyt. Komeasta kansitaiteesta alkaen Eclipse on mestariteos, vilpittömästi; ja ei, en sano tätä sen takia, että yllätyin samalla tavalla kuin kaikki muutkin levyn tasosta (vaikka yllätyin, joskin viiveellä) tai nostalgisista syistä (perehdyin yhtyeeseen vasta myöhemmin, Tales from the Thousand Lakesin kautta, kuinkas muutenkaan), vaan koska Eclipse kuulostaa 2016 aivan yhtä hyvältä kuin 2006. Se ei ole Amorphiksen paras levy, mutta kauas se ei jää.
Vain noin vuotta myöhemmin Amorphis julkaisi uuden levyn, Silent Watersin. Se(kin) keräsi hyviä arvosanoja ja kehuja läpi metallimedian, vaikka Eclipsen kurkkuun takoma luu olikin höngitty pihalle siihen mennessä. Minulle, kuitenkin, Silent Waters on aina kuulostanut kiirehdityltä, juostenkustulta. Siinä on toki erinomaisia kappaleita - Weaving the Incantation, Silent Waters, Towards and Against - mutta kokonaisuutena se on sirpaleinen, epätasainen. Sen toki kuuntelee vaivatta alusta loppuun, mutta kun sitä vertaa - väistämättä - Eclipseen, ero on kiusallisen selvä: siinä missä edeltäjältä ei voi riisua yhtään biisiä, Silent Watersin loppupuolen lauluista toiset eivät jätä juuri mitään muistikuvaa takaraivoon. Levystä tulee fiilis, että yhtye on yrittänyt nopeasti tehdä Eclipse 2.0:n, mutta siinä missä edellistä levyä oli hiottu huolella musiikilliseksi ydinaseeksi, jatko-osa tehtiin tarpeettomalla kiireellä. En tiedä oliko näin - mistä sitä tietää, jos yhtye on hionut Silent Watersia Eclipseä pidempään - mutta puhtaasti musiikkia kuuntelemalla tällainen mielikuva syntyy. Toki, Joutsen laulaa edelleen yhtä hienosti, Amorphiksen erityisala (sovitukset) on edelleen huikealla tasolla ja niin edelleen, mutta aina planeetat eivät asetu oikeille paikoilleen, vaikka kalenteripäivä olisi sama.
P.S. Jos en sanonut sitä vielä riittävän selvästi, hanki Under the Red Cloud. Et kadu sitä.
Vuonna 2003 julkaistu Far from the Sun on Amorphiksen ehdottomasti heikoin tekele. Sillä levyllä soittaa yhtye, joka ei välitä, ei ainakaan paljoa, mitä on tapahtumassa; bändi, jonka sisäiset suhteet ovat rikki. Pasi Koskinen, eli Ajattaran Ruoja, lähtikin bändistä em. levyn jälkeen ja keskitti täyden huomionsa Ajattaraan - ja, kuten pari tekstiä aiemmin selvisi, siinähän kävi vallan upeasti. Nokkamiehen vaihto on kaikille yhtyeille kova pala, mutta Amorphiksen tunnusomainen soundi, kansanmusiikkimelodiat ja vuoteen 2003 mennessä kyydistä pudotetut örinät, eivät ole mikään helppo kombinaatio tulkita hyvin, kun fanit aina vertaavat vanhaan tuotantoon jne. Amorphis ilmoitti vuonna 2004 uudeksi nokkamiehekseen tuntemattoman rastapään, Tomi Joutsenen, ja lupasi uuden levyn seuraavalle vuodelle.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Eclipsen julkaisusta. Monet Lukijoistani varmasti muistavat, mutta otetaan kertauksena vielä: Eclipse löi luun kurkkuun kaikille epäilijöille. Se ei ollut pelkästään Amorphiksen paras levy sitten Tales from the Thousand Lakesin, vaan sen tulkitsi läpi mies, joka sopi paremmin yhtyeen keulille kuin Koskinen oli koskaan sopinut. Nykyään, 2016, Joutsen on kaikkien - siis kaikkien, aivan kaikkien - mielestä Amorphiksen ainoa oikea solisti. Muistan kuinka suuri häppeninki Eclipsen julkaisu oli, sillä kaikki läpi metalli- ja musiikkimedian paukuttivat levyn ja laulajan mahtavuutta, erinomaisuutta. Eikä syyttä: Eclipse on tiukka levy, alusta loppuun, eikä siitä sovi riisua ainuttakaan. Se on levy, joka ei kalpene vertailussa yhtyeen vanhimpien levyjen rinnalla, ja joka asetti tasovaatimuksen kaikille tuleville tekeleille - vaatimuksen, johon vasta Under the Red Cloud on yltänyt. Komeasta kansitaiteesta alkaen Eclipse on mestariteos, vilpittömästi; ja ei, en sano tätä sen takia, että yllätyin samalla tavalla kuin kaikki muutkin levyn tasosta (vaikka yllätyin, joskin viiveellä) tai nostalgisista syistä (perehdyin yhtyeeseen vasta myöhemmin, Tales from the Thousand Lakesin kautta, kuinkas muutenkaan), vaan koska Eclipse kuulostaa 2016 aivan yhtä hyvältä kuin 2006. Se ei ole Amorphiksen paras levy, mutta kauas se ei jää.
Vain noin vuotta myöhemmin Amorphis julkaisi uuden levyn, Silent Watersin. Se(kin) keräsi hyviä arvosanoja ja kehuja läpi metallimedian, vaikka Eclipsen kurkkuun takoma luu olikin höngitty pihalle siihen mennessä. Minulle, kuitenkin, Silent Waters on aina kuulostanut kiirehdityltä, juostenkustulta. Siinä on toki erinomaisia kappaleita - Weaving the Incantation, Silent Waters, Towards and Against - mutta kokonaisuutena se on sirpaleinen, epätasainen. Sen toki kuuntelee vaivatta alusta loppuun, mutta kun sitä vertaa - väistämättä - Eclipseen, ero on kiusallisen selvä: siinä missä edeltäjältä ei voi riisua yhtään biisiä, Silent Watersin loppupuolen lauluista toiset eivät jätä juuri mitään muistikuvaa takaraivoon. Levystä tulee fiilis, että yhtye on yrittänyt nopeasti tehdä Eclipse 2.0:n, mutta siinä missä edellistä levyä oli hiottu huolella musiikilliseksi ydinaseeksi, jatko-osa tehtiin tarpeettomalla kiireellä. En tiedä oliko näin - mistä sitä tietää, jos yhtye on hionut Silent Watersia Eclipseä pidempään - mutta puhtaasti musiikkia kuuntelemalla tällainen mielikuva syntyy. Toki, Joutsen laulaa edelleen yhtä hienosti, Amorphiksen erityisala (sovitukset) on edelleen huikealla tasolla ja niin edelleen, mutta aina planeetat eivät asetu oikeille paikoilleen, vaikka kalenteripäivä olisi sama.
P.S. Jos en sanonut sitä vielä riittävän selvästi, hanki Under the Red Cloud. Et kadu sitä.
keskiviikko 20. tammikuuta 2016
Amoral - Reptile Ride (2007)
Joudun jälleen pahoittelemaan, että olen jäljessä omista aikatauluistani blogini suhteen. Työstän graduani täyttä häkää - itse asiassa istun parhaillaankin yliopiston koneella, pitämässä taukoa gradutuksesta - ja kirjoitettuani viisi tuntia tieteellisesti päteväksi tarkoitettua tekstiä, en aina ehdi/jaksa paneutua vapaa-ajan kirjoittamiseen. Etenkin, jos/kun levystä ei ole niin hirmuisesti sanottavaa.
Amoral oli punchline vitsiin Ari Koivusen liityttyä bändiin. Monet kokivat olonsa petetyksi, loukatuksikin, sillä aiemmin progea death metalia soittanut yhtye oli muuttanut tyyliään täysin, kevyemmin progeilevan melometallin suuntaan. Okei, olihan se muutos melkoinen - ja on edelleen - mutta tahtoisin kysyä mielensä pahoittaneilta trve deeth metal -jääriltä erään asian: kuuntelitteko koskaan Reptile Ridea? Kyllä, levy on progea death metalia, mutta se on jälkiviisaasti helppo nähdä "puuttuvana lenkkinä" alkuperäisen Amoralin ja "moraalittoman" (get it, a-moral, huehuehue) Koivunen-Amoralin välissä. Kappaleissa on aivan toisenlaista melodista koukkua kuin vaikkapa Torture Killerillä tai Scent of Fleshillä. Helvetti, monet biisit olisivat jenkkipoweria, jos örinät vaihtaisi puhtaaseen lauluun - siis taivas, kuunnelkaa nyt Hang Me Highn kertosäe! Ymmärtäisin täysin, jos em. Torture Killer tai Scent of Flesh olisivat räväyttäneet tiskiin puhtaasti lauletun power metal -levyn, mutta Amoralista sen tavallaan kuulee. Ehkä se on, kuten sanoinkin, jälkiviisasta, "Show Your Colors -tirkistysreiän kautta katselua", mutta kertokaa joku mikä on se suuri ero Muten ja Year of the Suckerpunchin pääriffeillä? Miksi toinen on ok ja toinen ei?
Decrowning jätti minut hieman kiikunkaakun, jonnekin diggailijan ja olkienkohauttelijan välimaastoon. Reptile Ride on parempi levy, omaan makuuni, mutta en siltikään oikein osaa sanoa juuta saati jaata pidänkö yhtyeestä edes sen Vanhoina Hyvinä Aikoina. Se on oivaltava, hyvin tehty ja tarttuva, mutta silti jotakin - se myyttinen Jokin - jää uupumaan. Kun ei lähde, ei lähde. Kenties yksi tekijä on se, että kappalemateriaali saattaa olla hiukan liian monipuolista, tilkkutäkkimäistä: muutos Mutesta Few and Far Betweeniin - jotka tosiaan tulevat levyllä peräkkäin - on melkoinen, ja en pääse yli tunteesta, että toinen näistä biiseistä (luultavasti jälkimmäinen, intronsa mitalla) ei kuuluisi levylle ollenkaan. Oli syy mikä hyvänsä, Reptile Ride on ärsyttävä levy arvioida, sillä se on hyvä muttei riittävän hyvä ansaitakseen hehkutusta. Sen kuuntelee, mutta that's it.
Juuri tätä tarkoitin sanoessani aluksi, että minulla ei juuri ole sanottavaa levystä. En pidä tällaisten "no joo, eipä tässä sen kummempaa sanottavaa" -tekstien tekemisestä, ja yritän aina löytää jonkin tavan kiertää sen. Nytkin, tätä kirjoittaessa, näen tekstin olevan liian lyhyt, ja yritän venyttää vähiä pointtejani, kunnes niiden läpi näkee väärällä tavalla. Minulta on (liian) usein loppunut sanottava kesken ja venkoilen silti. Pahoittelen sitä(kin), mutta eiköhän me tällä kertaa laiteta se allekirjoittaneen gradun piikkiin?
Amoral oli punchline vitsiin Ari Koivusen liityttyä bändiin. Monet kokivat olonsa petetyksi, loukatuksikin, sillä aiemmin progea death metalia soittanut yhtye oli muuttanut tyyliään täysin, kevyemmin progeilevan melometallin suuntaan. Okei, olihan se muutos melkoinen - ja on edelleen - mutta tahtoisin kysyä mielensä pahoittaneilta trve deeth metal -jääriltä erään asian: kuuntelitteko koskaan Reptile Ridea? Kyllä, levy on progea death metalia, mutta se on jälkiviisaasti helppo nähdä "puuttuvana lenkkinä" alkuperäisen Amoralin ja "moraalittoman" (get it, a-moral, huehuehue) Koivunen-Amoralin välissä. Kappaleissa on aivan toisenlaista melodista koukkua kuin vaikkapa Torture Killerillä tai Scent of Fleshillä. Helvetti, monet biisit olisivat jenkkipoweria, jos örinät vaihtaisi puhtaaseen lauluun - siis taivas, kuunnelkaa nyt Hang Me Highn kertosäe! Ymmärtäisin täysin, jos em. Torture Killer tai Scent of Flesh olisivat räväyttäneet tiskiin puhtaasti lauletun power metal -levyn, mutta Amoralista sen tavallaan kuulee. Ehkä se on, kuten sanoinkin, jälkiviisasta, "Show Your Colors -tirkistysreiän kautta katselua", mutta kertokaa joku mikä on se suuri ero Muten ja Year of the Suckerpunchin pääriffeillä? Miksi toinen on ok ja toinen ei?
Decrowning jätti minut hieman kiikunkaakun, jonnekin diggailijan ja olkienkohauttelijan välimaastoon. Reptile Ride on parempi levy, omaan makuuni, mutta en siltikään oikein osaa sanoa juuta saati jaata pidänkö yhtyeestä edes sen Vanhoina Hyvinä Aikoina. Se on oivaltava, hyvin tehty ja tarttuva, mutta silti jotakin - se myyttinen Jokin - jää uupumaan. Kun ei lähde, ei lähde. Kenties yksi tekijä on se, että kappalemateriaali saattaa olla hiukan liian monipuolista, tilkkutäkkimäistä: muutos Mutesta Few and Far Betweeniin - jotka tosiaan tulevat levyllä peräkkäin - on melkoinen, ja en pääse yli tunteesta, että toinen näistä biiseistä (luultavasti jälkimmäinen, intronsa mitalla) ei kuuluisi levylle ollenkaan. Oli syy mikä hyvänsä, Reptile Ride on ärsyttävä levy arvioida, sillä se on hyvä muttei riittävän hyvä ansaitakseen hehkutusta. Sen kuuntelee, mutta that's it.
Juuri tätä tarkoitin sanoessani aluksi, että minulla ei juuri ole sanottavaa levystä. En pidä tällaisten "no joo, eipä tässä sen kummempaa sanottavaa" -tekstien tekemisestä, ja yritän aina löytää jonkin tavan kiertää sen. Nytkin, tätä kirjoittaessa, näen tekstin olevan liian lyhyt, ja yritän venyttää vähiä pointtejani, kunnes niiden läpi näkee väärällä tavalla. Minulta on (liian) usein loppunut sanottava kesken ja venkoilen silti. Pahoittelen sitä(kin), mutta eiköhän me tällä kertaa laiteta se allekirjoittaneen gradun piikkiin?
tiistai 12. tammikuuta 2016
Ajattara - Kalmanto (2007)
Ajattara, Ajattara... Kuinka sinua en siedäkään. Jokunen aika sitten kuuntelin niin avoimin mielin kuin suinkin on mahdollista Ajattaran Tyhjyyden, josta en pitänyt, sen muutamista hyvistä - tai ainakin siedettävistä - hetkistä huolimatta. Se levy tuntui täysin mitäänsanomattomalta, samaa, yksinkertaista ja yksinkertaisesti tylsää riffiä jauhaen, etenemättä mihinkään muuhun kuin merkityksettömyyden suonsilmäkkeeseen. Kuinka naiivi olinkaan, kuinka viattomalta tuo aika näyttääkään nyt!
Jos Tyhjyydessä oli joitakin yksittäisiä hetkiä, joita ainakin sieti kuunnella, Kalmanto on pelkkää paskaa. Sori nyt vain, mutta kuinka on mahdollista, että rautaisella ammattitaidolla on tehty näin yhdentekevä kiekko? Tekele, joka ei totisesti mene mistään minkään kautta mihinkään; levy, jonka suurin ansio on olemassaolo. Vaivoin puolituntinen kärsimysnäytelmä, jonka toivoisi loppuvan suunnilleen ensimmäisen minuutin jälkeen. Kappaleet eivät anna mitään, koukut ovat niin väkinäisiä kuin mahdollista... Ei mitään hyvää, ei mitään hyvää.
Tuo oli hieman epäreilua, sillä tokihan Kalmanto on ammattimaisesti tehty levy. Ruoja on taitava solisti, Tonmi Lillman oli rikollisen aliarvostettu rumpali ja levyn soundit eivät ole ollenkaan pöllömmät. Se, oikeastaan, tekee levystä jopa pahemman: jos Kalmanto olisi teini-ikäisten jässiköiden ensimmäinen tuotos, ymmärtäisin miksi levy on sellainen kuin se on - mutta kun ei, pitkänlinjan (puoli?)ammattilaiset veivaamassa turhia ralleja, tekemässä turhaa levyä täynnä ennalta-arvattavia biisejä. Sanokaa mitä sanotte Ajattaran akustisesta Noituumaasta, mutta ainakin se on jotain uutta, jotain mitä ei ole jo kuultu liian montaa kertaa.
Kenelle tämä levy on tarkoitettu? Kuulijoille ei ainakaan. Pitkän linjan Ajattara-faneille? Onko heitä? Varmaan jokunen, mutta kenties hekään eivät saa juuri kiksejä irti näin totaalisen yhdentekevästä tuotoksesta. Kenties levylle on tasan viiden hengen kokoinen kohderyhmä: Ajattaran jätkät itse. Olen saanut sellaisen kuvan Ajattarasta, että yhtye teki juuri sitä, mitä he itse halusivat tehdä, eivät välittäneet hevon helvettiä muiden mielipiteistä. Tämä on, sinänsä, arvostettavaa, mutta se olisi arvostettavampaa, jos pää perseessä -menttaliteetillä tehtäisiin hyvää musiikkia. Vilkaiskaapa vaikkapa Jari Mäenpään suuntaan, jässikät: vaikka Mäenpää ei ole julkaissut mitään vuosiin eikä välttämättä koskaan julkaise enää (jos ei saa A) omaa studiota, B) rahaa omaan studioon, C) päätään ulos peräsuolestaan), mutta silti uutta Wintersunia odotellaan kieli pitkällä, jaksetaan paapoa Mäenpään milloin mitäkin uutta mielenheilahdusta. Wintersun - tai Mäenpää-aikainen Ensiferum - ei ole huonoa levyä julkaissut, ja siinä on se juttu: vaikka mies vähät välittää muiden mielipiteistä tai odotuksista, hän pitää tekemisensä tason korkeana.
Kalmanto on kenties paskin levy, joka kokoelmastani löytyy. Onhan sekin meriitti, joskaan ei kummoinen.
Jos Tyhjyydessä oli joitakin yksittäisiä hetkiä, joita ainakin sieti kuunnella, Kalmanto on pelkkää paskaa. Sori nyt vain, mutta kuinka on mahdollista, että rautaisella ammattitaidolla on tehty näin yhdentekevä kiekko? Tekele, joka ei totisesti mene mistään minkään kautta mihinkään; levy, jonka suurin ansio on olemassaolo. Vaivoin puolituntinen kärsimysnäytelmä, jonka toivoisi loppuvan suunnilleen ensimmäisen minuutin jälkeen. Kappaleet eivät anna mitään, koukut ovat niin väkinäisiä kuin mahdollista... Ei mitään hyvää, ei mitään hyvää.
Tuo oli hieman epäreilua, sillä tokihan Kalmanto on ammattimaisesti tehty levy. Ruoja on taitava solisti, Tonmi Lillman oli rikollisen aliarvostettu rumpali ja levyn soundit eivät ole ollenkaan pöllömmät. Se, oikeastaan, tekee levystä jopa pahemman: jos Kalmanto olisi teini-ikäisten jässiköiden ensimmäinen tuotos, ymmärtäisin miksi levy on sellainen kuin se on - mutta kun ei, pitkänlinjan (puoli?)ammattilaiset veivaamassa turhia ralleja, tekemässä turhaa levyä täynnä ennalta-arvattavia biisejä. Sanokaa mitä sanotte Ajattaran akustisesta Noituumaasta, mutta ainakin se on jotain uutta, jotain mitä ei ole jo kuultu liian montaa kertaa.
Kenelle tämä levy on tarkoitettu? Kuulijoille ei ainakaan. Pitkän linjan Ajattara-faneille? Onko heitä? Varmaan jokunen, mutta kenties hekään eivät saa juuri kiksejä irti näin totaalisen yhdentekevästä tuotoksesta. Kenties levylle on tasan viiden hengen kokoinen kohderyhmä: Ajattaran jätkät itse. Olen saanut sellaisen kuvan Ajattarasta, että yhtye teki juuri sitä, mitä he itse halusivat tehdä, eivät välittäneet hevon helvettiä muiden mielipiteistä. Tämä on, sinänsä, arvostettavaa, mutta se olisi arvostettavampaa, jos pää perseessä -menttaliteetillä tehtäisiin hyvää musiikkia. Vilkaiskaapa vaikkapa Jari Mäenpään suuntaan, jässikät: vaikka Mäenpää ei ole julkaissut mitään vuosiin eikä välttämättä koskaan julkaise enää (jos ei saa A) omaa studiota, B) rahaa omaan studioon, C) päätään ulos peräsuolestaan), mutta silti uutta Wintersunia odotellaan kieli pitkällä, jaksetaan paapoa Mäenpään milloin mitäkin uutta mielenheilahdusta. Wintersun - tai Mäenpää-aikainen Ensiferum - ei ole huonoa levyä julkaissut, ja siinä on se juttu: vaikka mies vähät välittää muiden mielipiteistä tai odotuksista, hän pitää tekemisensä tason korkeana.
Kalmanto on kenties paskin levy, joka kokoelmastani löytyy. Onhan sekin meriitti, joskaan ei kummoinen.
Venom - Metal Black (2006)
Venomin vuoden 2000 tekele, Resurrection, oli oikeasti ihan hyvä levy - ainakin ollakseen nykymuotoista Venomia. Se kuulosti samaan aikaan perinteiseltä että modernilta; vanhalta ja tutulta Venomilta, mutta myös vieraalta, vaaralliselta. Metal Black on kuitenkin tyylirikko, valitettava paluu keskinkertaisuuteen. Osaltaan tämän voi laskea kitaristi Mantasin poistumisen syyksi, mutta iso osa kuuluu myös Cronoksen halulle tehdä "uusi Black Metal, mutta vuonna 2006". Yritys oli, kuten arvata saattaa, täysin tuhoon tuomittu, sillä Cronos, saati Venom, ei ollut sama nuoruuden vimmalla räyhäävä lauma, joka treenasi paikallisen kirkon kellarissa - Venom vuonna 2006 koostui kolmesta keski-ikäisestä miekkosesta, jotka yrittivät kuulostaa nuorilta ja vihailta.
Metal Black on tympeä levy, koska se yritä olla oma tekeleensä, vaan sillä yhtye apinoi yli parinkymmenen vuoden takaista itseään. Tämä on itsestään selvää jo typerästä nimestä lähtien - levyn julkaisun jälkeen vitsailimme, että seuraavan tekeleen nimi on sitten Hell to Welcome, mutta vitsin huumoriarvo ei bändille asti välittynyt, koska he nimesivät seuraavan tekeleen Helliksi. Niin tai näin, ylipitkä, paskoilla soundeilla soitettu ja yksinkertaisista kappaleista koostuva Metal Black ei totisesti ole Black Metal. Siinä missä vanha Venom on täynnä ajatonta charmia, mikä kumpuaa yhtyeen innosta ja käsinkosketeltavasta näyttämisenhalusta, nyky-Venom on väsynyt kehärakki; jos vanha Venom oli näyttämisen haluinen Rocky Balboa, nyky-Venom on kaljamahainen ja treenaamisen unohtanut... joku. Olisi ehkä pitänyt miettiä joku muu vertauskuva, koska en tunne nyrkkeilyä... Oh, well.
Mutta tässäpä twistiä kerrakseen: en voi sille mitään, mutta minä pidän Metal Blackistä. En toki niin paljon kuin vaikkapa erinomaisesta Welcome to Hellistä, mutta kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Hellistä tai Cast in Stonesta. Syy mieltymykseeni ei ole täysin löydettävissä levyn omista ansioista, vaan nostalgiastani: kun Metal Black oli uusi/uudehko levy, ostin sen mukaan "reissulevyksi" eräälle pitkälle perheen kanssa käydylle Eurooppa-turneelle. Minulla oli toki paljon muitakin levyjä, mutta juuri Metal Black päätyi pyörimään lähes päivittäin reissun aikana, ja tänäkin päivänä assosioin paljon levystä osaksi kroatialaista maastoa, Välimerta ja ties mitä. Myös musiikillisesti Metal Black on voimakas, joskin ylipitkä: tunnin mittaiseen kiekkoon mahtuu tympeitä biisejä (erityisesti Assassin), mutta myös timanttisia ralleja, kuten Antechrist, Sleep When I'm Dead ja House of Pain. Pitäisin levystä enemmän, jos se olisi paljon lyhyempi - ainakin vartin, jopa parikymmentä minuuttia - ja jos ei grindiä tehdä, neljätoista biisiä on yksinkertaisesti liikaa.
Kyllä, kyllä: lyriikka on paskaa, soundit aivan karmeaa kuraa (etenkin rummut on miksattu - tarkoituksella? - päin persettä) ja pahimmillaan levy on todella vaivaannuttavaa kuultavaa. Cronoksen vokaalitkaan eivät ole enää kovin kummoisessa terässä. Tiedän ja kuulen tämän kaiken, mutta pidän Metal Blackistä silti. Sovitaan, että levy on virallinen guilty pleasureni.
P.S. Jopa kanteen piti yrittää vääntää ruma CG-versio ikonisesta kansitaiteesta. Perkeleen perkele.
Metal Black on tympeä levy, koska se yritä olla oma tekeleensä, vaan sillä yhtye apinoi yli parinkymmenen vuoden takaista itseään. Tämä on itsestään selvää jo typerästä nimestä lähtien - levyn julkaisun jälkeen vitsailimme, että seuraavan tekeleen nimi on sitten Hell to Welcome, mutta vitsin huumoriarvo ei bändille asti välittynyt, koska he nimesivät seuraavan tekeleen Helliksi. Niin tai näin, ylipitkä, paskoilla soundeilla soitettu ja yksinkertaisista kappaleista koostuva Metal Black ei totisesti ole Black Metal. Siinä missä vanha Venom on täynnä ajatonta charmia, mikä kumpuaa yhtyeen innosta ja käsinkosketeltavasta näyttämisenhalusta, nyky-Venom on väsynyt kehärakki; jos vanha Venom oli näyttämisen haluinen Rocky Balboa, nyky-Venom on kaljamahainen ja treenaamisen unohtanut... joku. Olisi ehkä pitänyt miettiä joku muu vertauskuva, koska en tunne nyrkkeilyä... Oh, well.
Mutta tässäpä twistiä kerrakseen: en voi sille mitään, mutta minä pidän Metal Blackistä. En toki niin paljon kuin vaikkapa erinomaisesta Welcome to Hellistä, mutta kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Hellistä tai Cast in Stonesta. Syy mieltymykseeni ei ole täysin löydettävissä levyn omista ansioista, vaan nostalgiastani: kun Metal Black oli uusi/uudehko levy, ostin sen mukaan "reissulevyksi" eräälle pitkälle perheen kanssa käydylle Eurooppa-turneelle. Minulla oli toki paljon muitakin levyjä, mutta juuri Metal Black päätyi pyörimään lähes päivittäin reissun aikana, ja tänäkin päivänä assosioin paljon levystä osaksi kroatialaista maastoa, Välimerta ja ties mitä. Myös musiikillisesti Metal Black on voimakas, joskin ylipitkä: tunnin mittaiseen kiekkoon mahtuu tympeitä biisejä (erityisesti Assassin), mutta myös timanttisia ralleja, kuten Antechrist, Sleep When I'm Dead ja House of Pain. Pitäisin levystä enemmän, jos se olisi paljon lyhyempi - ainakin vartin, jopa parikymmentä minuuttia - ja jos ei grindiä tehdä, neljätoista biisiä on yksinkertaisesti liikaa.
Kyllä, kyllä: lyriikka on paskaa, soundit aivan karmeaa kuraa (etenkin rummut on miksattu - tarkoituksella? - päin persettä) ja pahimmillaan levy on todella vaivaannuttavaa kuultavaa. Cronoksen vokaalitkaan eivät ole enää kovin kummoisessa terässä. Tiedän ja kuulen tämän kaiken, mutta pidän Metal Blackistä silti. Sovitaan, että levy on virallinen guilty pleasureni.
P.S. Jopa kanteen piti yrittää vääntää ruma CG-versio ikonisesta kansitaiteesta. Perkeleen perkele.
perjantai 8. tammikuuta 2016
Turmion kätlöt - Pirun nyrkki (2006)
Turmion kätilöiden ensimmäinen levy, Hoitovirhe, on kirjoissani edelleen varsin onnistunut tekele - jossakin hyvän ja erinomaisen välillä. Se on myös levy, johon yhtyeen myöhempiä tuotoksia väistämättä vertaan; siksi onkin kiinnostavaa, että Pirun nyrkki, turhalla edellislevyn remix-biisillä täytettynäkin alle puoli tuntinen paketti.
Tärkein syy siihen, miksi Pirun nyrkki on parempi levy, on sen (erittäin suhteellinen) kypsyys: siinä missä Hoitovirheen kappaleet ovat hauskoja, joskin irrallisia, tekeleitä, Pirun nyrkki tuntuu alusta loppuun harkitummalta ja paremmin rakennetulta kokonaisuudelta. Vaikka kakkoslevylläkin on ehdottomat huippukohtansa, se ei tunnu yhden hitin/onnistumisen ympärille rakennetulle filleripallolle, vaan parhaat hetket ovat dynaamisempi (kuinka inhottava sana) osa levyä. Levy on myös edeltäjäänsä paremmin rytmitetty ja jäsennelty - vaikka loppua kohti levyä hieman lässähtää, puhtaan analyyttisesti tarkasteltuna kiekon rakenne on harkittu.
On sinänsä hauskaa, että puhun mistään Turmion kätilöihin liittyvästä harkittuna, koska ainakin myöhemmin (eli tällä vuosikymmenellä) yhtye on haastatteluissa kertonut kuinka kaikki esitetyt ideat myös laitetaan levylle. Sen pitäisi olla harkinnan vastakohta, mutta ainakaan Pirun nyrkki ei tunnu kaikkien outojen ja mukahauskojen ideoiden hautausmaana - myöhemmistä levyistä en sano mitään, vielä ainakaan. Turmion kätilöt on aina ollut yhtyeenä osa kategoriaa "tekevät just sitä mitä sattuvat milloinkin haluavat tehdä", mitä vasten hyvin tehty ja (suhteellisen) konventionaalinen Pirun nyrkki tuntuu toisaalta sopimattomalta että täysin yhteensopivalta: kenties yhtye on Hoitovirheen jälkeen halunnut tehdä samankaltaisen levyn esikoisensa kanssa, mutta vain hitusen paremmin.
Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti Tirehtööri, joka on varmaankin sanoitettu yhtyeen kiertueella kuulemien vittuilujen pohjalta. Myös Mistä veri pakenee on hieno ralli, eikä Eläköön! ole yhtään pöllömpi.
Tahtoisin sinänsä puhua vielä paljonkin levystä, mutta kaikki olennainen on jo tullut möläytettyä: kuin Hoitovirhe, mutta parempi ja lyhyempi. Jos on kuullut Pirun nyrkin, on kuullut enemmän tai vähemmän kaiken, mitä Turmion kätilöillä on tarjota, hyvässä ja pahassa: toisaalta yhtye ei ole juuri mennyt eteenpäin, mutta eipä toisaalta hirmuista takapakkiakaan ole harpottu tai sellouttia tehty. Kun on kuullut Tirehtöörin livenä, ymmärtää täysin, miksi Turmion kätilöt on hyvä/huono/nerokas/totaalipaskaa.
Tärkein syy siihen, miksi Pirun nyrkki on parempi levy, on sen (erittäin suhteellinen) kypsyys: siinä missä Hoitovirheen kappaleet ovat hauskoja, joskin irrallisia, tekeleitä, Pirun nyrkki tuntuu alusta loppuun harkitummalta ja paremmin rakennetulta kokonaisuudelta. Vaikka kakkoslevylläkin on ehdottomat huippukohtansa, se ei tunnu yhden hitin/onnistumisen ympärille rakennetulle filleripallolle, vaan parhaat hetket ovat dynaamisempi (kuinka inhottava sana) osa levyä. Levy on myös edeltäjäänsä paremmin rytmitetty ja jäsennelty - vaikka loppua kohti levyä hieman lässähtää, puhtaan analyyttisesti tarkasteltuna kiekon rakenne on harkittu.
On sinänsä hauskaa, että puhun mistään Turmion kätilöihin liittyvästä harkittuna, koska ainakin myöhemmin (eli tällä vuosikymmenellä) yhtye on haastatteluissa kertonut kuinka kaikki esitetyt ideat myös laitetaan levylle. Sen pitäisi olla harkinnan vastakohta, mutta ainakaan Pirun nyrkki ei tunnu kaikkien outojen ja mukahauskojen ideoiden hautausmaana - myöhemmistä levyistä en sano mitään, vielä ainakaan. Turmion kätilöt on aina ollut yhtyeenä osa kategoriaa "tekevät just sitä mitä sattuvat milloinkin haluavat tehdä", mitä vasten hyvin tehty ja (suhteellisen) konventionaalinen Pirun nyrkki tuntuu toisaalta sopimattomalta että täysin yhteensopivalta: kenties yhtye on Hoitovirheen jälkeen halunnut tehdä samankaltaisen levyn esikoisensa kanssa, mutta vain hitusen paremmin.
Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti Tirehtööri, joka on varmaankin sanoitettu yhtyeen kiertueella kuulemien vittuilujen pohjalta. Myös Mistä veri pakenee on hieno ralli, eikä Eläköön! ole yhtään pöllömpi.
Tahtoisin sinänsä puhua vielä paljonkin levystä, mutta kaikki olennainen on jo tullut möläytettyä: kuin Hoitovirhe, mutta parempi ja lyhyempi. Jos on kuullut Pirun nyrkin, on kuullut enemmän tai vähemmän kaiken, mitä Turmion kätilöillä on tarjota, hyvässä ja pahassa: toisaalta yhtye ei ole juuri mennyt eteenpäin, mutta eipä toisaalta hirmuista takapakkiakaan ole harpottu tai sellouttia tehty. Kun on kuullut Tirehtöörin livenä, ymmärtää täysin, miksi Turmion kätilöt on hyvä/huono/nerokas/totaalipaskaa.
maanantai 4. tammikuuta 2016
Tarot - Crows Fly Black (2006)
Tarot on suomalaisen metallihistorian yksi merkittävimpiä mutta epäonnisimpia bändejä, tarina kertoo: yhtye levytti esikoislevynsä The Spell of Ironin peräti vuonna 1986, mikä on suomalaiselle metallibändille harvinaista. Vielä hienomman saavutuksesta tekee se, että yhtye on edelleen kasassa (joskin tauolla), eikä levyjen taso ole koskaan notkahdellut mitenkään järisyttävästi. Yhtyeen pioneeriasema on oikeutettu, mutta sen lisäksi yhtye ansaitsee hatunnoston perääantamattomasta asenteesta, sillä 1980-luku oli vaikea aikakausi perustaa suomalainen metallibändi, eikä 1990-luku tilannetta ainakaan helpottanut; suuri kansainvälinen huomio jäi saamatta, mutta pitkällä 2000-luvun puolella yhtye sai hieman enemmän (kauan odotettua) palstatilaa "Nightwishin Marcon toisena bändinä". Elämä ei ole reilua.
Marco Hietala on yksi maailman kovimpia metallisolisteja, millä tahansa mittarilla mitattuna. Kuopiolaisen partajumalan äänijänteistä on vuosikymmenten aikana lähtenyt melodioita sellaisella voimalla, että harva toinen on moiseen pystynyt - omissa kirjoissani mies kuuluu samaan kastiin Ronnie James Dion, Russel Allenin, Hansi Kürschin ja Matt Barlow'n kanssa, joka otsakkeeksi paremman nimen puutteessa olen antanut "voimakasääniset maestrot." Kun yhtyeen perustajajäsenen ja Ainoan Oikean Solistin rinnalle värvätään pitkäaikainen apuri, taustalaulja ja sämpläri (tai mikä ikinä onkaan), on fanien perskipu taattu. Crows Fly Black, Tarotin järjestyksessään seitsemäs levy, oli ensimmäinen, jolla Tuple Salminen oli virallinen jäsen, toinen solisti ja sämpläri. Monet pitivät miehen lisäystä yhtyeen täysveriseksi jäseneksi tarpeettomana, sillä kun yhtyeen alkuperäinen solisti on omassa luokassaan, mitä uutta väistämättä heikompi kakkossolisti voi tuoda?
Itseasiassa paljonkin. Crows Fly Blackin vokaalisovitukset on monin osin tehty siten, että ne eivät toimisi yksin Marcon laulamina: vaikka Marco kiistatta on parempi laulaja, Tuplen panos esimerkiksi Ashes to the Starsin bridgessä ja kertsissä on iso tekijä siinä, miksi em. kappale on koko levyn kohokohtia. Jos Marco yksin laulaisi koko kappaleen, esimerkiksi kertosäkeen ensimmäinen korkeampi nuotti ei tuntuisi yhtä huikealta kerta toisensa jälkeen. Tuplen käyttö levyllä noin reilun kolmanneksen laulavana solistina on erinomainen ratkaisu, sillä A) hän on hyvä solisti, ja B) Tuplen rinnalla Marcon tulkinnat ja lauluosiotkin kuulostavat paremmilta. Voi olla, että olen täysin väärässä ja puhun täyttä paskaa, mutta uskoisin levyn olevan rakennettu kaksikon "laulukilpailulle", samalla tavalla kuin vaikkapa Deep Purplen Burn toimii kahden laadukkaan solistin kilvoittelun kenttänä.
Musiikillisesti Crows Fly Black ei ole Tarotin paras, tarttuvin tai progein levy. Se vain on. Jonkinasteista välityön makua on mahdollista aistia ilmassa, vaikka laadukas kokonaisuus kiekko onkin. Yhtyeen ominaissoundia en aio kuvailla, sillä jos et sitä tunne, häpeä, häpeä, Lukijani! Korjaa erhe kuuntelemalla The Spell of Iron heti, ja siihen perään ainakin Ashes to the Stars ja häikäisevä, vuoden 2003 Suffer Our Pleasuresilta löytyvä Pyre of Gods. Suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta Tarot kuuluu jokaisen suomalaisen metallisydämen yleissivistykseen, sinne Stonen, Amorphiksen ja Sarcofaguksen rinnalle.
Marco Hietala on yksi maailman kovimpia metallisolisteja, millä tahansa mittarilla mitattuna. Kuopiolaisen partajumalan äänijänteistä on vuosikymmenten aikana lähtenyt melodioita sellaisella voimalla, että harva toinen on moiseen pystynyt - omissa kirjoissani mies kuuluu samaan kastiin Ronnie James Dion, Russel Allenin, Hansi Kürschin ja Matt Barlow'n kanssa, joka otsakkeeksi paremman nimen puutteessa olen antanut "voimakasääniset maestrot." Kun yhtyeen perustajajäsenen ja Ainoan Oikean Solistin rinnalle värvätään pitkäaikainen apuri, taustalaulja ja sämpläri (tai mikä ikinä onkaan), on fanien perskipu taattu. Crows Fly Black, Tarotin järjestyksessään seitsemäs levy, oli ensimmäinen, jolla Tuple Salminen oli virallinen jäsen, toinen solisti ja sämpläri. Monet pitivät miehen lisäystä yhtyeen täysveriseksi jäseneksi tarpeettomana, sillä kun yhtyeen alkuperäinen solisti on omassa luokassaan, mitä uutta väistämättä heikompi kakkossolisti voi tuoda?
Itseasiassa paljonkin. Crows Fly Blackin vokaalisovitukset on monin osin tehty siten, että ne eivät toimisi yksin Marcon laulamina: vaikka Marco kiistatta on parempi laulaja, Tuplen panos esimerkiksi Ashes to the Starsin bridgessä ja kertsissä on iso tekijä siinä, miksi em. kappale on koko levyn kohokohtia. Jos Marco yksin laulaisi koko kappaleen, esimerkiksi kertosäkeen ensimmäinen korkeampi nuotti ei tuntuisi yhtä huikealta kerta toisensa jälkeen. Tuplen käyttö levyllä noin reilun kolmanneksen laulavana solistina on erinomainen ratkaisu, sillä A) hän on hyvä solisti, ja B) Tuplen rinnalla Marcon tulkinnat ja lauluosiotkin kuulostavat paremmilta. Voi olla, että olen täysin väärässä ja puhun täyttä paskaa, mutta uskoisin levyn olevan rakennettu kaksikon "laulukilpailulle", samalla tavalla kuin vaikkapa Deep Purplen Burn toimii kahden laadukkaan solistin kilvoittelun kenttänä.
Musiikillisesti Crows Fly Black ei ole Tarotin paras, tarttuvin tai progein levy. Se vain on. Jonkinasteista välityön makua on mahdollista aistia ilmassa, vaikka laadukas kokonaisuus kiekko onkin. Yhtyeen ominaissoundia en aio kuvailla, sillä jos et sitä tunne, häpeä, häpeä, Lukijani! Korjaa erhe kuuntelemalla The Spell of Iron heti, ja siihen perään ainakin Ashes to the Stars ja häikäisevä, vuoden 2003 Suffer Our Pleasuresilta löytyvä Pyre of Gods. Suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta Tarot kuuluu jokaisen suomalaisen metallisydämen yleissivistykseen, sinne Stonen, Amorphiksen ja Sarcofaguksen rinnalle.
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
Summoning - Oath Bound (2006)
Monille Summoning muuttui oudoksi ja vieraaksi, vääränlaiseksi, tällä vuosituhannella: siinä missä yhtyeen tyyli oli jo kakkoslevy Minas Morgulista asti ambient-vaikutteista black metalia termin väljimmässä mahdollisessa merkityksessä, Let Mortal Heroes Sing Your Fame ja etenkin Oath Bound riisuivat soundista kärinälauluja lukuun ottamatta kaiken metallisen. Jopa kitarat putosivat pois monilta raidoilta, ja Oath Boundin kutsuminen edes etäisesti metalliseksi (lauluja lukuun ottamatta) on käsittämätöntä. Sitä se myös on, jos totta puhutaan, mutta se ei tarkoita sitä, että Oath Bound ei olisi suosikkini Summoningin diskografiasta, koska se on. (Vaikea virke, pahoittelen, mutta tajunta virtaa parhaillaan niin mielenkiintoisia polkuja, että nyt on pakko seilata mukana.)
Oath Boundin hienous on siinä, että siinä kaikki se tunnelataus, mikä on aiemmin ollut vallitseva elementti yhtyeen soitossa, hiotaan täydellisyyteen. Levyn kuuntelu silmät kiinni pimeässä huoneessa tai kävelylenkki talvisessa metsässä Across the Streaming Tiden tahtiin on kokemus, jonka soisi kaikkien kohtaavan. Parhaimmillaan levy - ja bändi myös yleisemmin - on tunnelmoiden luomisessa, mielikuvien maalaamisessa: milloin pelkällä rumpukompilla luodaan kuva sotaan marssivista (örkki)armeijoista; milloin saman armeijan raadot makaavat suolla, jossa usva kietoo ne syleilyynsä; milloin lauletaan kuolleiden kuoron kanssa oodia elämälle. Kaikki nämä ajatukset, ideat ja mielikuvat syntyvät levyn mittaan, ja koska Summoningin musiikki pohjaa niin vahvasti kuulijansa tunteisiin, levyä ei voi kuunnella ruuhkametrossa tai muutenkaan arkisen aherruksen taustalla. Se vaati kaiken huomiosi, mielikuvituksesi, eikä päästä otteestaan ennen kuin tarina on kerrottu, taulut maalattu nuottien väreillä.
Minulle Oath Boundilla on kaksi selkeää kohokohtaa, joiden väliin jäävä osa levystä on toki hyvää ja laadukasta Summoningia, mutta juuri näihin kahteen kappaleeseen palaan, jos haluan pienemmän annoksen Summoningia, hitusen vain magiaa päivääni (samanlaisia kappaleita aiemmilta levyiltä ovat olleet Long Lost Where No Pathway Goes sekä Farewell): Across the Streaming Tide sekä yhtyeen paras yksittäinen sävellys, palanen neroutta, Land of the Dead. Missään välissä levyn kappalemateriaali ei notkahda, mutta näiden kahden vuoren väliin sijoittuu väkisinkin laakso, sillä kaikki vuoret näyttävät K2:n ja Mount Everestin välissä nyppylöiltä. Muita kiinnostavia ja huomionarvoisia kohtia levyllä ovat kokonaan örkkikielellä (kyllä, Tolkienin luomalla örkkikielellä) laulettu Mirdautas Vras sekä kuorot esittelevä Might and Glory.
Oath Bound on minulle se levy, johon väkisinkin koko yhtyeen muuta tuotantoa vertaan. Se ei ollut ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin, se ei välttämättä ole puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan onnistunein tekele (Stronghold saattaa olla parempi, en ole vielä päättänyt), mutta sen maalaamat tunnelmat ja esittelemät mielikuvat ovat vailla vertaa kaiken kuulemani musiikin edessä. Levy saattaa olla ajoittain hieman emotionaalisesti uuvuttavaa kuultavaa, sillä kun jokainen sekunti vaatii huomiosi täysin, reilusti yli tunnin kestosta osa vaikuttaa yliampuvalta. Mutta se ei ole, sillä jos levyltä irrottaa minkä tahansa kappaleen (mitä en suosittele tehtäväksi, koska levyt ovat aina kokonaisuuksia yadayadayada), se onnistuisi maalaamaan samoja tunnelmia, toimisi yksistäänkin. Oath Bound on musiikillista taikaa, simple as that.
Oath Boundin hienous on siinä, että siinä kaikki se tunnelataus, mikä on aiemmin ollut vallitseva elementti yhtyeen soitossa, hiotaan täydellisyyteen. Levyn kuuntelu silmät kiinni pimeässä huoneessa tai kävelylenkki talvisessa metsässä Across the Streaming Tiden tahtiin on kokemus, jonka soisi kaikkien kohtaavan. Parhaimmillaan levy - ja bändi myös yleisemmin - on tunnelmoiden luomisessa, mielikuvien maalaamisessa: milloin pelkällä rumpukompilla luodaan kuva sotaan marssivista (örkki)armeijoista; milloin saman armeijan raadot makaavat suolla, jossa usva kietoo ne syleilyynsä; milloin lauletaan kuolleiden kuoron kanssa oodia elämälle. Kaikki nämä ajatukset, ideat ja mielikuvat syntyvät levyn mittaan, ja koska Summoningin musiikki pohjaa niin vahvasti kuulijansa tunteisiin, levyä ei voi kuunnella ruuhkametrossa tai muutenkaan arkisen aherruksen taustalla. Se vaati kaiken huomiosi, mielikuvituksesi, eikä päästä otteestaan ennen kuin tarina on kerrottu, taulut maalattu nuottien väreillä.
Minulle Oath Boundilla on kaksi selkeää kohokohtaa, joiden väliin jäävä osa levystä on toki hyvää ja laadukasta Summoningia, mutta juuri näihin kahteen kappaleeseen palaan, jos haluan pienemmän annoksen Summoningia, hitusen vain magiaa päivääni (samanlaisia kappaleita aiemmilta levyiltä ovat olleet Long Lost Where No Pathway Goes sekä Farewell): Across the Streaming Tide sekä yhtyeen paras yksittäinen sävellys, palanen neroutta, Land of the Dead. Missään välissä levyn kappalemateriaali ei notkahda, mutta näiden kahden vuoren väliin sijoittuu väkisinkin laakso, sillä kaikki vuoret näyttävät K2:n ja Mount Everestin välissä nyppylöiltä. Muita kiinnostavia ja huomionarvoisia kohtia levyllä ovat kokonaan örkkikielellä (kyllä, Tolkienin luomalla örkkikielellä) laulettu Mirdautas Vras sekä kuorot esittelevä Might and Glory.
Oath Bound on minulle se levy, johon väkisinkin koko yhtyeen muuta tuotantoa vertaan. Se ei ollut ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin, se ei välttämättä ole puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan onnistunein tekele (Stronghold saattaa olla parempi, en ole vielä päättänyt), mutta sen maalaamat tunnelmat ja esittelemät mielikuvat ovat vailla vertaa kaiken kuulemani musiikin edessä. Levy saattaa olla ajoittain hieman emotionaalisesti uuvuttavaa kuultavaa, sillä kun jokainen sekunti vaatii huomiosi täysin, reilusti yli tunnin kestosta osa vaikuttaa yliampuvalta. Mutta se ei ole, sillä jos levyltä irrottaa minkä tahansa kappaleen (mitä en suosittele tehtäväksi, koska levyt ovat aina kokonaisuuksia yadayadayada), se onnistuisi maalaamaan samoja tunnelmia, toimisi yksistäänkin. Oath Bound on musiikillista taikaa, simple as that.
lauantai 2. tammikuuta 2016
Strapping Young Lad - The New Black (2006)
Strapping Young Lad tykitti levyjä kovalla tahdilla läpi 2000-luvun alun: neljässä vuodessa kolme levyä, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän hyviä. SYL ei ole koskaan sykähdyttänyt minua, mutta ymmärrän miksi toiset pitävät siitä; Alien on suorastaan erinomainen heikoista soundeistaan huolimatta; The New Black on... no, hauska. The New Black oli minulle aikoinaan (2006 tai 2007) oli ensikosketus yhtyeen - ja samalla Devin Townsendin - tuotantoon, totaaliseen luovaan hulluuteen, ja köhin jauhoja suusta tovin jos toisenkin. Olen sittemmin tullut siihen tulokseen, että The New Black ei ole erityisen hyvä levy, mutta industrial-sekoilu oli varomattomalle melkoinen yllätys: levyä voisi parhaiten luonnehtia Wintersunina, jossa pössytellään yhtä jos toista myrkkyä.
Pössyttely on täydellinen sana kuvaamaan The New Blackiä: levy on täynnä hirtehishuumoria, jossa haukutaan kaikkia ("you fucking suck!"), pölistään puhdasta nonsenseä (Far Beyond Metal) sekä ihan vain haistatellaan (Fucker); tähän päälle lätkäistään joukko vähintäänkin erikoisia soitinvalintoja ja melodioita. Oikeastaan kolmea viimeistä biisiä lukuun ottamatta koko levy on huumorimetallia, sillä melkoista kohkaamista ja touhottamistahan musiikki on. Tämä ei ole suoranaisesti miinus, sillä eihän Townsendin tyylitaju missään välissä ole kadonnut, huikeaa soittotaitoa tietenkään unohtamatta, mutta minulle The New Black on kulunut nopeasti merkityksettömyyteen, kun vastaavasti etenkin Alien on kasvanut jokaisella kuuntelukerralla paremmaksi kokonaisuudeksi. The New Black on yhtyeensä helpoin tuotos, mutta samalla helpoiten unohdettava.
Kolmen viimeisen kappaleen aikana levy kuitenkin muuttuu vakavammaksi, paremmaksikin. Tunnelmallinen Almost Again, instrumentaali Polyphony sekä mannerlaatan painoinen The New Black ovat kuin toiselta levyltä, toiselta bändiltä lainattuja ralleja. Muutoin niin kovin hupailevan ja pilvenhattaralta läpihihitellyn reilun puolituntisen jälkeen kolme aikuismaisempaa rallia saavat arvon arvaamattoman; nämä ovat ne biisit, jotka ovat The New Blackillä kasvaneet useiden kuuntelujen myötä, kun muut ovat heikentyneet, näivettyneet. Vaikka levy on kokonaisuutena ihan kelvollinen - joskin kaukana erinomaisesta Alienista tai mielipuolisen oivaltavasta Citystä - ilman kolmen viimeisen kappaleen panosta olisin valmis unohtamaan Strapping Young Ladin viimeiseksi jääneen tekeleen.
Niin, tosiaan, Devin Townsendillä keitti yli The New Blackin jälkeen ja hän lopetti nousukiidossa olleen bändinsä lennon. Viimeinen levy, jonka miekkonen teki ennen usean vuoden mittaista vuorotteluvapaataan, oli vähintäänkin yhtä hämärä mutta erinomaina Ziltoid. Kun Townsend palasi musiikin pariin, hän palasi Devin Townsend Projectin kanssa, jonka neljä ensimmäistä levyä muodostivat tarinakokonaisuuden Townsendin huumeongelmasta. Tuon kokonaisuuden kolmas levy ja tarinan kannalta lowpoint, täydellinen elämän dekonstruktio, oli tyyliltään lähellä Strapping Young Ladia - en jaksa uskoa, että se oli sattumaa. Vain The New Blackillä Townsendin huumeidenkäyttö kuului huonolla tavalla, vaikka tuskinpa Alienia tai Cityäkään selvinpäin tehtiin. En sano, että huumeet tekevät taiteilijan, vaan että Townsendin uran mittaisessa perspektiivissä The New Black oli tuhoisan käytöksen ensimmäinen (tai selkein) indikaattori sisäpiiriin kuulumattomille. Oliko riittävän epäselvästi ilmaistu? Pahoitteluni.
P.S. 2016, so it begins.
Pössyttely on täydellinen sana kuvaamaan The New Blackiä: levy on täynnä hirtehishuumoria, jossa haukutaan kaikkia ("you fucking suck!"), pölistään puhdasta nonsenseä (Far Beyond Metal) sekä ihan vain haistatellaan (Fucker); tähän päälle lätkäistään joukko vähintäänkin erikoisia soitinvalintoja ja melodioita. Oikeastaan kolmea viimeistä biisiä lukuun ottamatta koko levy on huumorimetallia, sillä melkoista kohkaamista ja touhottamistahan musiikki on. Tämä ei ole suoranaisesti miinus, sillä eihän Townsendin tyylitaju missään välissä ole kadonnut, huikeaa soittotaitoa tietenkään unohtamatta, mutta minulle The New Black on kulunut nopeasti merkityksettömyyteen, kun vastaavasti etenkin Alien on kasvanut jokaisella kuuntelukerralla paremmaksi kokonaisuudeksi. The New Black on yhtyeensä helpoin tuotos, mutta samalla helpoiten unohdettava.
Kolmen viimeisen kappaleen aikana levy kuitenkin muuttuu vakavammaksi, paremmaksikin. Tunnelmallinen Almost Again, instrumentaali Polyphony sekä mannerlaatan painoinen The New Black ovat kuin toiselta levyltä, toiselta bändiltä lainattuja ralleja. Muutoin niin kovin hupailevan ja pilvenhattaralta läpihihitellyn reilun puolituntisen jälkeen kolme aikuismaisempaa rallia saavat arvon arvaamattoman; nämä ovat ne biisit, jotka ovat The New Blackillä kasvaneet useiden kuuntelujen myötä, kun muut ovat heikentyneet, näivettyneet. Vaikka levy on kokonaisuutena ihan kelvollinen - joskin kaukana erinomaisesta Alienista tai mielipuolisen oivaltavasta Citystä - ilman kolmen viimeisen kappaleen panosta olisin valmis unohtamaan Strapping Young Ladin viimeiseksi jääneen tekeleen.
Niin, tosiaan, Devin Townsendillä keitti yli The New Blackin jälkeen ja hän lopetti nousukiidossa olleen bändinsä lennon. Viimeinen levy, jonka miekkonen teki ennen usean vuoden mittaista vuorotteluvapaataan, oli vähintäänkin yhtä hämärä mutta erinomaina Ziltoid. Kun Townsend palasi musiikin pariin, hän palasi Devin Townsend Projectin kanssa, jonka neljä ensimmäistä levyä muodostivat tarinakokonaisuuden Townsendin huumeongelmasta. Tuon kokonaisuuden kolmas levy ja tarinan kannalta lowpoint, täydellinen elämän dekonstruktio, oli tyyliltään lähellä Strapping Young Ladia - en jaksa uskoa, että se oli sattumaa. Vain The New Blackillä Townsendin huumeidenkäyttö kuului huonolla tavalla, vaikka tuskinpa Alienia tai Cityäkään selvinpäin tehtiin. En sano, että huumeet tekevät taiteilijan, vaan että Townsendin uran mittaisessa perspektiivissä The New Black oli tuhoisan käytöksen ensimmäinen (tai selkein) indikaattori sisäpiiriin kuulumattomille. Oliko riittävän epäselvästi ilmaistu? Pahoitteluni.
P.S. 2016, so it begins.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)