Strapping Young Lad - The New Black (2006)

Strapping Young Lad tykitti levyjä kovalla tahdilla läpi 2000-luvun alun: neljässä vuodessa kolme levyä, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän hyviä. SYL ei ole koskaan sykähdyttänyt minua, mutta ymmärrän miksi toiset pitävät siitä; Alien on suorastaan erinomainen heikoista soundeistaan huolimatta; The New Black on... no, hauska. The New Black oli minulle aikoinaan (2006 tai 2007) oli ensikosketus yhtyeen - ja samalla Devin Townsendin - tuotantoon, totaaliseen luovaan hulluuteen, ja köhin jauhoja suusta tovin jos toisenkin. Olen sittemmin tullut siihen tulokseen, että The New Black ei ole erityisen hyvä levy, mutta industrial-sekoilu oli varomattomalle melkoinen yllätys: levyä voisi parhaiten luonnehtia Wintersunina, jossa pössytellään yhtä jos toista myrkkyä.

Pössyttely on täydellinen sana kuvaamaan The New Blackiä: levy on täynnä hirtehishuumoria, jossa haukutaan kaikkia ("you fucking suck!"), pölistään puhdasta nonsenseä (Far Beyond Metal) sekä ihan vain haistatellaan (Fucker); tähän päälle lätkäistään joukko vähintäänkin erikoisia soitinvalintoja ja melodioita. Oikeastaan kolmea viimeistä biisiä lukuun ottamatta koko levy on huumorimetallia, sillä melkoista kohkaamista ja touhottamistahan musiikki on. Tämä ei ole suoranaisesti miinus, sillä eihän Townsendin tyylitaju missään välissä ole kadonnut, huikeaa soittotaitoa tietenkään unohtamatta, mutta minulle The New Black on kulunut nopeasti merkityksettömyyteen, kun vastaavasti etenkin Alien on kasvanut jokaisella kuuntelukerralla paremmaksi kokonaisuudeksi. The New Black on yhtyeensä helpoin tuotos, mutta samalla helpoiten unohdettava.

Kolmen viimeisen kappaleen aikana levy kuitenkin muuttuu vakavammaksi, paremmaksikin. Tunnelmallinen Almost Again, instrumentaali Polyphony sekä mannerlaatan painoinen The New Black ovat kuin toiselta levyltä, toiselta bändiltä lainattuja ralleja. Muutoin niin kovin hupailevan ja pilvenhattaralta läpihihitellyn reilun puolituntisen jälkeen kolme aikuismaisempaa rallia saavat arvon arvaamattoman; nämä ovat ne biisit, jotka ovat The New Blackillä kasvaneet useiden kuuntelujen myötä, kun muut ovat heikentyneet, näivettyneet. Vaikka levy on kokonaisuutena ihan kelvollinen - joskin kaukana erinomaisesta Alienista tai mielipuolisen oivaltavasta Citystä - ilman kolmen viimeisen kappaleen panosta olisin valmis unohtamaan Strapping Young Ladin viimeiseksi jääneen tekeleen.

Niin, tosiaan, Devin Townsendillä keitti yli The New Blackin jälkeen ja hän lopetti nousukiidossa olleen bändinsä lennon. Viimeinen levy, jonka miekkonen teki ennen usean vuoden mittaista vuorotteluvapaataan, oli vähintäänkin yhtä hämärä mutta erinomaina Ziltoid. Kun Townsend palasi musiikin pariin, hän palasi Devin Townsend Projectin kanssa, jonka neljä ensimmäistä levyä muodostivat tarinakokonaisuuden Townsendin huumeongelmasta. Tuon kokonaisuuden kolmas levy ja tarinan kannalta lowpoint, täydellinen elämän dekonstruktio, oli tyyliltään lähellä Strapping Young Ladia - en jaksa uskoa, että se oli sattumaa. Vain The New Blackillä Townsendin huumeidenkäyttö kuului huonolla tavalla, vaikka tuskinpa Alienia tai Cityäkään selvinpäin tehtiin. En sano, että huumeet tekevät taiteilijan, vaan että Townsendin uran mittaisessa perspektiivissä The New Black oli tuhoisan käytöksen ensimmäinen (tai selkein) indikaattori sisäpiiriin kuulumattomille. Oliko riittävän epäselvästi ilmaistu? Pahoitteluni.

P.S. 2016, so it begins.