Venom - Metal Black (2006)

Venomin vuoden 2000 tekele, Resurrection, oli oikeasti ihan hyvä levy - ainakin ollakseen nykymuotoista Venomia. Se kuulosti samaan aikaan perinteiseltä että modernilta; vanhalta ja tutulta Venomilta, mutta myös vieraalta, vaaralliselta. Metal Black on kuitenkin tyylirikko, valitettava paluu keskinkertaisuuteen. Osaltaan tämän voi laskea kitaristi Mantasin poistumisen syyksi, mutta iso osa kuuluu myös Cronoksen halulle tehdä "uusi Black Metal, mutta vuonna 2006". Yritys oli, kuten arvata saattaa, täysin tuhoon tuomittu, sillä Cronos, saati Venom, ei ollut sama nuoruuden vimmalla räyhäävä lauma, joka treenasi paikallisen kirkon kellarissa - Venom vuonna 2006 koostui kolmesta keski-ikäisestä miekkosesta, jotka yrittivät kuulostaa nuorilta ja vihailta.

Metal Black on tympeä levy, koska se yritä olla oma tekeleensä, vaan sillä yhtye apinoi yli parinkymmenen vuoden takaista itseään. Tämä on itsestään selvää jo typerästä nimestä lähtien - levyn julkaisun jälkeen vitsailimme, että seuraavan tekeleen nimi on sitten Hell to Welcome, mutta vitsin huumoriarvo ei bändille asti välittynyt, koska he nimesivät seuraavan tekeleen Helliksi. Niin tai näin, ylipitkä, paskoilla soundeilla soitettu ja yksinkertaisista kappaleista koostuva Metal Black ei totisesti ole Black Metal. Siinä missä vanha Venom on täynnä ajatonta charmia, mikä kumpuaa yhtyeen innosta ja käsinkosketeltavasta näyttämisenhalusta, nyky-Venom on väsynyt kehärakki; jos vanha Venom oli näyttämisen haluinen Rocky Balboa, nyky-Venom on kaljamahainen ja treenaamisen unohtanut... joku. Olisi ehkä pitänyt miettiä joku muu vertauskuva, koska en tunne nyrkkeilyä... Oh, well.

Mutta tässäpä twistiä kerrakseen: en voi sille mitään, mutta minä pidän Metal Blackistä. En toki niin paljon kuin vaikkapa erinomaisesta Welcome to Hellistä, mutta kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Hellistä tai Cast in Stonesta. Syy mieltymykseeni ei ole täysin löydettävissä levyn omista ansioista, vaan nostalgiastani: kun Metal Black oli uusi/uudehko levy, ostin sen mukaan "reissulevyksi" eräälle pitkälle perheen kanssa käydylle Eurooppa-turneelle. Minulla oli toki paljon muitakin levyjä, mutta juuri Metal Black päätyi pyörimään lähes päivittäin reissun aikana, ja tänäkin päivänä assosioin paljon levystä osaksi kroatialaista maastoa, Välimerta ja ties mitä. Myös musiikillisesti Metal Black on voimakas, joskin ylipitkä: tunnin mittaiseen kiekkoon mahtuu tympeitä biisejä (erityisesti Assassin), mutta myös timanttisia ralleja, kuten Antechrist, Sleep When I'm Dead ja House of Pain. Pitäisin levystä enemmän, jos se olisi paljon lyhyempi - ainakin vartin, jopa parikymmentä minuuttia - ja jos ei grindiä tehdä, neljätoista biisiä on yksinkertaisesti liikaa.

Kyllä, kyllä: lyriikka on paskaa, soundit aivan karmeaa kuraa (etenkin rummut on miksattu - tarkoituksella? - päin persettä) ja pahimmillaan levy on todella vaivaannuttavaa kuultavaa. Cronoksen vokaalitkaan eivät ole enää kovin kummoisessa terässä. Tiedän ja kuulen tämän kaiken, mutta pidän Metal Blackistä silti. Sovitaan, että levy on virallinen guilty pleasureni.

P.S. Jopa kanteen piti yrittää vääntää ruma CG-versio ikonisesta kansitaiteesta. Perkeleen perkele.