lauantai 30. marraskuuta 2013

Pink Floyd - The Dark Side of the Moon (1973)

En voi tarjota mitään muuta uutta maailman yhdestä kaikkien aikojen myydyimmästä levystä kuin oman nöyrän mielipiteeni ja näkemykseni. Jos odotat syväluotaavaa analyysia (proge-)rockin jättiläisestä, jätä teksti lukematta. Usko pois, nukut yösi paremmin - tiedän hämmentävän vähän musiikin teoriasta, enkä oikeastaan välitäkään tietää enempää. Musiikki on tunnetta, ei matematiikkaa. Se onkin päivän sanan: tunne.

Aloitan hieman erilailla kuin aiemmin, sillä nyt kerron hieman kuinka olen tutustunut Pink Floydiin ja käsiteltävään levyyn. Totuus on, että aina 2010-luvulle asti, ylenkatsoin Pink Floydia ja progea yleisestikin yhdestä syystä, joka nyt - aukikirjoitettuna ja aikuisen suulla sanottuna - kuulostaa typerältä, mutta oli minulle pitkään aivan validi syy olla pitämättä jostakin: Pink Floyd sattuu olemaan isäni suosikkibändi. Voit kuvitella kuinka Aleksi, 13 vee, luukuttaa Children of Bodomia huoneessaan ja kun marssii keittiöön, olohuoneesta kantautuu Shine on You Crazy Diamond tai Wish You Were Here - voin lukea ajatukseni sinulle: "Vittu mitä munatonta paskaa!"


Tyydyin näkemykseeni puolivuotta kestävistä sooloista ja introista varsin pitkään, kunnes 2012 alkuvuodesta lainasin The Dark Side of the Moonin kirjastosta. En vieläkään pitänyt kuulemastani juurikaan, mutta muutama kohta, muutama kappale jäi mieleeni - erityisesti Brain Damagen kertosäe. Esimerkiksi On the Runin tyrmäsin täysin fillerinä; samoin Timen kaksiminuuttisen intron. Vähitellen, taustamusiikkina kuunneltuna, kokonaisuus alkoi kuitenkin hahmottua; samalla lainasin koko yhtyeen tuotannon käsittävän boksin kirjastosta ja kuuntelin läpi. Monet levyt (pääosin ensimmäiset levyt) ja kappaleet kuulostivat roskalta, mutta toiset taas eivät.

Loppuvuodesta ostin Animalsin. Alkuvuodesta 2013 The Dark Side of the Moonin. Nyt, loppuvuodesta 2013, myönnän, että The Dark Side of the Moon on yksi parhaita levyjä 1970-luvulta... tai ehkä koskaan. En mene sanomaan, että levy on suosikkini kaikista kokoelmani lätyistä - se kunnia menee toiselle levylle - mutta olen valmis myöntämään, että The Dark Side of the Moon on hämmentävän kiinteä kokonaisuus, josta on vaikea irrottaa pois yhtä kappaletta ilman että kokonaisuus tai kappale kärsisi siitä. Periaateessa koko levyhän käsittää vain kaksi kappaletta - vinyylin A ja B -puolet. Musiikki ei taukoa kuin The Great Gig in the Skyn ja Moneyn välissä, eli kun A-puoli loppuu ja B-puoli alkaa.

Kuinka kuvailla levyä sellaiselle, joka ei ole koskaan kuullut sitä kokonaan? Se on tarina, selvähän se, mutta se on myös kuvaus, läjä tunnelatausta, joka kaadetaan kuulijan korvista sisään kuin tynnyrillinen sulaa lyijyä. Se on pakko hyväksyä sellaisena kuin se tarjotaan. Se on rockia, mutta se ei groovaa kuin ajoittain. Se on Kokemus, isolla Koolla.

Hämmentävintä levyssä on kuitenkin sen soundi: se täysin ajaton, välttänyt ajanhampaan puraisun paljon paremmin kuin monet -90-luvun alun levyistä! Kuinka neljäkymmentä vuotta sitten tehty levy voi kuulostaa näin uudelta, näin modernilta! Kappaleet ovat freesejä, edelleen, lukuisten kopiontiyritysten jälkeenkin; soitto rullaa sanoinkuvaamattoman hyvin; koko bändi tulkitsee musiikkiaan, ei vain esitä sitä.


Voisin käyttää sinun ja minun aikaa siihen, että luettelisin asioita, jotka toimivat (kuinka 7/4 -tahtilaji voi olla noin groovaava! Us and Them nostaa ihon aina kananlihalle!), mutta tyydyn nostamaan esiin yhden, yksityiskohdalta vaikuttavan asian, mutta jonka ymmärtäminen vei minulta pitkään: viimeiset kaksi säettä lyriikkaa.

"And everything under the sun is in tune / but the sun is eclipsed by the moon"

Wau, siis wau. Vuosi, ainakin, meni siihen ennen kuin ymmärsin näitä säkeitä alkuunkaan, mutta nyt ne ovat melkein - ei aivan, vaan melkein - parasta kohtaamaani lyriikkaa.  Samoin esimerkiksi Us and Themin lyriikka vaatii hatunnoston.


Koko levy, oikestaan, vaatii hatunnoston ja syvän kumarruksen. Tähän mennessä paras levy, jopa parempi - joskin erilainen - kuin Machine Head.

torstai 28. marraskuuta 2013

Deep Purple - Who Do We Think We Are (1973)

In Rock oli erittäin hyvä, Fireball huono, Machine Head loistava... ja Who Do We Think We Are (jatkossa: WDWTWA) on laiska. Tämä ei ole mikään salaisuus: yleinen mielipide on, että WDWTWA on huono levy, mitäänsanomaton, laiskasti sävelletty ja sanoitettu - kaiken kaikkiaan siis esimerkillinen näytös sisäisiin ristiriitoihin hajoavasta yhtyeestä. Allekirjoitan kaikki yllä olevat mielipiteet paitsi huonouden.


Kappaleet ovat tylsiä, keskitempoisia muka-radioystävällisiä, mutta tekeekö se niistä suoranaisesti huonoja? Rat Bat Blue ei ole millään mittarilla hyvä kappale, mutta sen pääriffi on - vaikka kuinka vihaankin sitä ja kappaleen täysvaltaisesti laiskaa sanoitusta - hyvä, ei nerokas mutta hyvä. Siedettävä, ainakin. Smooth Dancer taikoo esiin tuttua groovea a'la Space Truckin', mutta ei jää mieleen sen kummemmin. Kappaleet ovat unohdettavia, sieluttomia ja - paremman termin puutteessa - munattomia: niissä ei ole särmää, vaan kaikki kulmat on pyöristetty, rosoreunat hiottu ja tikut hinkattu pois. Fireballin kappleet olivat tylsiä ja munattomia, mutta ainakin niistä kuuli, että yhtye yritti jotakin, vaikka se jokin jäi saavuttamatta. WDWTWAn kappaleet sen sijaan tuntuvat siltä, että yhtye on mennyt studioon tekemään "varman" rahakoneiston levy-yhtiölle, ja yrittänyt tehdä koko levystä helposti lähestyttävän.


Ja, kuten sanottua, taso lipsuu. Toisinaan sitä samaa Deep Purple -taikaa on tallella: Ian Gillian revittelee, Blackmoren tatsi on tallella ja niin edelleen. Mutta jotakin puuttuu - ja se jokin on into. Kukaan ei välitä millaista musiikki on, kunhan rahaa tulee - ehkä se ei ole totuus, ehkä joku jossakin todella välittää WDWTWAn kappaleista, pitää niitä parhaina sävellyksinä koskaan, mutta tämä on vain minun näkemykseni ja mielipiteeni asiasta.


Jopa levyn vihkosessa kerrotaan yhtyeen sisäistä ongelmista levynteon aikoihin, joten se ei liene mikään salaisuus. Ja, kuten sanottua, se kuuluu kaikesta; veikkaan, että ainoat asiat tuotannossa, joista se ei kuuluisi, ovat tuotanto (miksaus, soundipolitiikka jne.) ja markkinointi. Retorinen kysymys: miksi Smoke on the Water oli valtava hitti; entä Black Night? Miksi sitten Woman from Tokyo, joka on paljon "radioystävllisempi", ei ole? Juuri siksi: koska joku on kysynyt nämä tismalleen samat kysymykset aiemminkin. Joku, jossakin välissä, on istunut alas, tuijottanut kattoon ja kysynyt nämä kysymykset - ja juuri samasta syystä kaikki meni pieleen. Woman from Tokyo on tylsä, mitäänsanomaton ja harmaa kappale, joka toimii taustamusiikkina - se ei ärsytä, mutta se ei myöskään ihastuta.


Kuten aloitin sanomalla, WDWTWA ei ole huono levy, mutta se ei myöskään ole hyvä. Riffit eivät ole huonoja, mutta ne eivät myöskään ole hyviä. Kappaleet eivät ole nerokkaita rock-klassikoita, mutta ne eivät myöskään ole huonon maineensa veroisia. Lopulta, kaiken narinan jälkeen, olen sitä mieltä, että WDWTWA on vähemmän huono kuin Fireball, mutta silti kuuntelen mielummin Fireballia, koska siitä kuuluu se, että yhtye yrittää kovasti onnistua, tehdä seuraajan menestyneelle levylleen.


P.S. Tämä päättää mini-Black-Sabbath-&-Deep-Purple-maratoonini. Mietteitä matkan varrelta - koko tästä prosessista jne. - kasaan jokaisen vuosikymmenen päätteeksi.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Black Sabbath - Sabbath Bloody Sabbath (1973)

Sabbath Bloody Sabbath on ollut minulle aina vanhojen, ns. kultakauden, Black Sabbath -levytysten musta hevonen. Muistikuvissani levy on täynnä minnekään menemättömiä, mitättömiä biisejä; ensimmäisellä kuuntelullani koko levy tuntui turhuuden multihuipennukselta, pettymykseltä. Sellaisiakin kappaleita on, ei liene kiistäminen: erityisesti Who Are You on sellainen.

Mutta, iso MUTTA, ei juuri muita mitättömyyksiä.

Sabbath Bloody Sabbath on paljon parempi kuin muistin. Vasta laittaessani levyn soimaan ensi kertaa varmaankin vuoteen (kyllä, niin kauan on kulunut, myönnän häpeäkseni) ymmärsin kuinka paljon olen ylenkatsonut tätä levyä. Levyn avaava nimikkokappale vuorottelee alkukantaisen hard rock ja proto-metal -vihvahteiden sekä akustisten kertosäkeiden välillä hienosti; A National Acrobat, Sabbra Cadabra ja vaikkapa Looking For Today ovat täysverisiä ("perinteisempiä" paremman ilmaisun puutteessa) Black Sabbath -sävellyksiä; Fluff puolestaan pysäyttää levyn täysin yllättävän (ehkä liian) pitkään akustiseen instrumentaaliin, joka toimii mielestäni paremmin (koska se menee johonkin) kuin esim. Laguna Sunrise Vol. 4:llä.

Ennen kuin olin edes kuunnellut levyä olin valmis kirjoittamaan kiukkuisen arvostelun, jossa valittaisin kuinka yhtye oli menettänyt kaiken sen charmin, mikä sen kolmessa ensimmäisessä levyssä oli ollut ja hukkunut omaan kokaiinin täyttämään perseeseensä. Mutta sitten kuuntelin levyn ja alaleukani loksahti alas niin kovasti, että oli irrota kallostani: kappaleet ovat hyviä, jokainen jäsen tekee juuri sitä mitä heidän pitäisikin tehdä ja kokonaisuus toimii - toisin kuin Vol. 4:llä. Jopa asia, joka on esikoista lukuun ottamatta häirinnyt minua näillä vanhoilla Black Sabbath -levyillä, kansi, on onnistunut, hieno!

En mene sanomaan, että Sabbath Bloody Sabbath on parempi tai edes yhtä hyvä kuin Paranoid tai Master of Reality (tai Machine Head), mutta se on paljon parempi kuin Vol. 4, sillä kokonaisuus on paljon paremmin hallittu, helpommin lähestyttävissä. Minulla ymmärtäminen kesti vuosia - ostin levyn ehkä 2009 tai 2010 - mutta vihdoin voin sanoa ymmärtäneeni levyn, pääseeni siihen "sisään".

Muutamia asioita voisin nostaa esiin, vielä. Yksi on Ozzyn laulu, joka on ollut hyvää kaikilla käsittelemilläni levyissä, on jopa parempaa kuin aiemmin; vihdoin hänen tunneskaalansa on maksimaalisessa potentiaalissaan, mielestäni. Esimerkkinä otettakoon tapa, jolla hän yksin äänenkäytöllään siirtää Sabbath Bloody Sabbathin hennosta kertosäkeestä räyhäävään pääriffiin, joka ei anna armoa; tai kuinka hänen äänensä on täynnä epätoivoa saman kappaleen C-osassa. Mielestäni hän käyttää myös enemmän stemmoja - ehkä en ole vain kiinnittänyt asiaan juuri huomiota, mene ja tiedä.

Iommin kitara on huikea, kuten aina, mutta tällä kertaa huomaan kuuntelevani kitarasoundia hieman ihmeissäni, sillä kuvittelenko vain, vai onko se huonompi kuin aiemmin? Mielestäni esimerkiksi nimikkobiisin pääriffi menettää hieman tehoaan huonon kitarasoundin - josta tuntuu puuttuvan alapää - takia: säröä on liikaa, kuten kuusikymmentä luvun autotallirock-bändeillä. Ehkä olen nykysoundeihin tottunut kultakorva - hyväksytään - mutta kuten olen sanonut, tämän blogin tarkoitus on käydä läpi sitä, miltä levyt minusta kuulostavat tällä hetkellä.

Loppukaneettina toistettakoon jo useaan kertaan mainitsemani näkemys siitä, että vaikka Sabbath Bloody Sabbath on kokeellisempi kuin Vol. 4, se on yksinkertaisesti parempi levy, parempi kokonaisuus, vaikka yksittäisten biisien paremmuusjärjestyksestä voidaan kiistellä maailmanloppuun saakka ja - jos hihhuleihin on uskominen - senkin jälkeen. Kantani tänään, 27.11.2013, on se, että Sabbath Bloody Sabbath on parempi levy.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Deep Purple - Machine Head (1972)

Fireball oli pettymys, In Rock parempi kuin muistin ja Machine Head juuri niin hyvä kuin muistin, jopa parempi. Minun on vaikea oikeastaan keksiä sopivia, riittävän suuria ylisanoja tälle levylle, koska siinä ei ole ainuttakaan huonoa biisiä - muutama heikompi, mutta vain marginaalisesti.

Highway Starista aina Space Truckin'in viimeisiin sointuihin Machine Head on täyttä timanttia. En tiedä kuinka muuten voisin asian ilmaista. Yritetään näin: jos In Rock oli rehellinen hard rock -rypistys ja Fireball kokeiluissaan epäonnistunut rykäisy, on Machine Head kaiken sen, mikä kahdessa edellisessä levyssä toimi, synteesi. Levy on samaan aikaan rehellisen rankka rock-levytys, mutta sisältää myös rauhallisempia, bluesahtavia kohtiaan, kuten esimerkiksi kakkosbiisi Maybe I 'm A Leo. Toisin kuin aiemmin, tällä kertaa kokeellisemmatkin kappaleet toimivat, koska ne on yksinkertaisesti tehty paremmin ja mielenkiintoisemmin - esimerkkinä olkoon Maybe I'm A Leon loppu yllättävine rumpuratkaisuineen tai Pictures of Homen erittäin rankka rumpuintro, näin muutama mainitakseni.


Kaikki, minkä yhtye tuntui unohtaneen Fireballia äänittäessään, on kuin taikasauvan iskusta muistunut mieleen: Blackmoren soolot joista ei nuotteja puutu, Lordin kilpailu hammond urullaan, Gillian repii sisuskalujaan hajalle etenkin Lazyn lopuksi... ja jopa Glover on saanut aikaa hyvän bassosoolon Pictures of Homeen. Yksinkertaisesti koko yhtye on liekeissä alusta loppuun; ainoa minulle HIEMAN muita heikompi kappale on Never Before, joka sekin olisi ollut Fireballin toiseksi paras kappale.


Yritän kovasti keksiä kommentia, joka olisi jotakin muuta kuin yksityiskohtia ja syitä miksi pidän tästä levystä niin paljon kuin pidän. Yksi suuri syy varmasti on Blackmoren hirmuisen terävä riffikynä (johon tietysti muukin yhtye on vaikuttanut, mutta menkööt): Smoke on the Waterin riffin tunnistavat ihmiset, jotka eivät edes tiedä kappaletta tai yhtyettä; jokainen aloitteleva basisti tai kitaristi opettelee ensimmäisten joukossa juurikin tuon riffin! Miksi? Koska se on vain niin hyvä - eikä neljänkymmenen vuoden aikana tapahtunut kuluminen voi sitä muuttaa mihinkään. Sama pätee esimerkiksi Highway Stariin... ja oikeastaan jokaiseen kappaleeseen levyllä (unohtaen tietenkin When a Blind Man Criesin, koska se on bonusbiisi) - seitsemän kappaletta puhdasta rockia!


En yksinkertaisesti tiedä mitä voisin sanoa, mikä ei olisi pelkkää hehkutusta, yksittäisten huomioiden kirjaamista ylös. Jos et usko minua (minkä kyllä ymmärrän, ei siitä mitään), suosittelen sinua kokeilemaan: kuuntele koko Machine Head alusta loppuun ja valaistu.


Tähän asti paras levy.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Black Sabbath - Vol. 4 (1972)

Black Sabbathin neljäs tuotos on konstikas levy: toisaalta siinä on kaikki samat elementit, mitkä tekivät kolmesta aiemmasta levystä erinomaisia, mutta toisaalta siitä on vaikea saada otetta. Tätä on vaikea selittää - saati ymmärtää - mutta yritän silti: biisit ovat hyviä, melkein jokainen yksittäinen raita on hyvä, mutta kokonaisuus kaihtaa ymmärtämistä, kiemurtelee limaisen käärmeen lailla kuulijan (henkisestä) otteesta.

En tiedä tarkalleen mistä tämä johtuu, sillä Vol. 4 sisältää joitakin Black Sabbathin parhaita ja ikonisimpia kappaleita - Wheels of Confusion, Supernaut, Under The Sun, Cornucopia - joten miksi levykokonaisuus jää etäiseksi? Mikä rikkoo kuulijan kokemuksen levystä - onko se jokin näkökulma jokaisessa kappaleessa, vai onko ongelmana muutama yksittäinen kappale? Näkemykseni mukaan vastaus on "molemmat".

Kokonaisuudessa on jotakin vialla - ei vialla kuten huonoissa levyissä on vialla, vaan kuin yhtye tai levy-yhtiö ei olisi aivan miettinyt kaikkea loppuun asti. En osaa aivan sanoa mikä se asia on, mikä minua jatkuvasti levyllä häiritsee, koska - kuten sanottua - kaikki tärkeimmät elementit aiemmilta levyiltä ovat tallella: Iommin kitarariffit, Geezerin pömpöttelyt, Wardin jazzahtavat rock-kompit ja Ozzyn ikoninen ääni. Mutta silti, kaikesta tästä huolimatta, jokin häiritsee koko ajan: Eikö tämä riffi ole hieman tylsä, laiska, yksinkertainen? Miksi basso "vain" mukailee kitaraa? Miksi rummut eivät tue, kannattele kappaletta, vaan kuljettavat sitä aivan toiseen suuntaan? Miksi Ozzy laulaa balladia? Tämä taitaa olla todellista tajunnanvirtaa, mutta menköön.

Vol. 4 on varmaankin omistamistani Black Sabbathin levyistä eniten kuuntelemani, mutta vähiten ymmärtämäni. Olen ostanut levyn vuosia sitten - sanotaan karkeasti 2008 - ja ensimmäisellä kuuntelulla pidin levystä, koska kappaleet olivat hyviä ja olin varma, että kokonaisuus "kasvaisi minuun", eli ymmärtäisin kokonaisuuden jollakin ajattelun tasolla joskus hamassa tulevaisuudessa. Tänäkään päivänä en ymmärrä kokonaisuutta, se ei ole kasvanut minuun; aina kun kuuntelen levyn, ajattelen, että kyllä tämä tästä, hitsi, tässähän on tämäkin biisi! Sitten, seuraavan levyn soidessa, olen jo unohtanut mitä kaikkea Vol. 4 pitikään sisällään. Kovasta yrittämisestäni huolimatta Vol. 4 on jäänyt minulle etäiseksi levyksi.

Enkä osaa sanoa sen tarkemmin miksi: niin on käynyt, ja vaikka kuuntelen levyä jo kolmatta päivää putkeen lähes yksinoikeudella, en pääse pintaa syvemmälle. Lyriikkakatkelmat sieltä ja täältä tarttuvat mukaan ("People say I'm heavy / They don't know what I hide"), mutta unohtuvat seuraavaan kuuntelukertaan asti - "löydän" jokainen kerta samat koukut uudestaan. Ehkä siitä pitäisi olla kiitollinen; ehkä pitäisi vain myöntää, että olen juuri kuvaillut tyyppiesimerkin levystä, jota en ymmärrä, levystä, joka ei ole "auennut" minulle. Esimerkiksi Supernautin rumpuvälisoitto toimii joka kerta, mutta kun olen päässyt Cornucopiaan asti, olen jo unohtanut miten se rumpujutska tarkalleen menikään.

Yhteenvetona: jokin levyssä on, mitä en ymmärrä, mikä ei sovi pirtaani, mutta en osaa sanoa mikä. Se mystinen Jokin.

Yksittäisistä kappaleista tartun negatiivisesti yhteen, joka pysäyttää minut jokainen kerta ja pakottaa ihmettelemään: Changes. Jos kappale ei ole sinulle entuudestaan tuttu, kehotan sinua kuvittelemaan sen näillä parametreillä: piano-balladi Ozzyn laululla säestettynä. Älä kuitenkaan ymmärrä väärin: Ozzyn ääni on täydellinen Black Sabbathin vanhoille levyille, eikä näihin kappaleisin kenenkään muun ääni sovi yhtä hyvin, mutta John Michael Osbourne ei ole balladien tulkitsija. Hän ei varsinaisesti laula huonosti, mutta hänen äänensä ei sovi alkuunkaan minimalistiseen balladiin, jossa tilitetään elämänkäänteistä uusiin ja yllättäviin suuntiin. Surumielinen kappale, kyllä, mutta en vain kykene lopettamaan irvistelyä Ozzyn äänen sopimattomuudelle; voisin kuvitella, että esimerkiksi Dio olisi laulanut Changesin erinomaisesti.

Voisin haahuilla ympäri Vol. 4:ää loputtomiin, käyden läpi vuorollaan jokaisen kappaleen jokaisen koukun ja käänteen, mutta luulen, että en silti ymmärtäisi kokonaisuutta. Esimerkiksi levyn päättävä Under The Sun on huikea rock-rykäisy, mutta miten en tahdo koskaan päästä siihen asti? Miksi huomaan useasti lopettavani kuuntelun Laguna Sunrisen kohdalla? Onko vika minussa vai levyssä? Tahtoisin sanoa (kuulostamatta omahyväiseltä ja kaikkitietävältä), että vika on levyssä, koska esimerkiksi MetalStorm.ee -sivustolla Vol. 4:n arvosanojen keskiarvo on alhaisempi kuin sitä edeltävien levyjen... tai sitä seuraavan, mutta siihen tulemme myöhemmin.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Deep Purple - Fireball (1971)

In Rock oli suoraviivainen, rehellinen ja sen kummempia konstailematon hard rock -levytys; mittapuu monille saman genren myöhemmille tulokkaille. Levyssä on samaan aikaan tehoa, tunnetta ja taitoa. Fireball on se "vaikea kakkoslevy", joka monilla yhtyeillä on breikkaamisen jälkeen; samaten Fireball on eräänlainen irvikuva siitä, mikä teki In Rockista niin suositun ja - paremman sana puutteessa - ajattoman ja valovoimaisen.

Fireball ei ole huono levy, mutta se ei myöskään ole hyvä. Fireball ei ole poppia tai iskelmää, mutta se ei myöskään ole hard rockia, heavy metallista nyt puhumattakaan.

Levy alkaa erinomaisesti yhtyeen - ja kenties koko aikakauden - rankimmalla kappaleella, Fireball. Ian Paice takoman tuplabasarikompin (!) päälle rakennetaan varhaiselta speed metallilta haiskahtava sävellys, jonka ainoa miinus kirjoissani on Roger Gloverin bassosoolo (ainakin pisteet siitä, että Gloverille annettiin tilaa revitellä, nousta hetkeksi edes parrasvaloihin). Erinomaisen aloituskappaleen jälkeen on varaa toivoa paljon, mutta valitettavasti levy taantuu rajusti: pian kuulija huomaa, että jokainen biisi on tylsempi ja - sanotaan niinkuin asia mielestäni on - huonompi kuin edellinen; pohja saavutettaan Anyone's Daughterissa. No No No on vielä ihan kelvollinen tuotos - hengähdys raivokkaan Fireballin jälkeen - mutta The Muleen mennessä ymmärtää, että Fireball oli raikas poikkeus, ei No No No.

Suurin ongelma - minulle, ainakin - on se, että levy ei ole hard rockia, vaan... Niin, mitä se on? Demon's Eye on lähellä bluesia, Anyone's Daughter on kantria, The Mule psykedeelistä rockia. Kutsutaan levyä vaikka pelkästään "rock-levyksi", mutta se silti jättää ongelman: biisit rönsyilevät kukin vuorollaan ties minne suuntiin. Kolme yllä mainitsemaani kappaletta ovat peräkkäin - tämä häiritsee kuuntelukokemusta, ainakin minulla. Samoin In Rockilla ihastuttaneet soolokilpailut ja huikeat instrumentaaliosuudet ovat menettäneet paljon vuodessa: missä on Child in Timen c-osan kaltaiset dramaattiset, pauhaavat tilutukset, musiikilliset tarinat? Vastapainoksi Fireball tarjoaa The Mulen paikallaan junnaavia, auta armias kuinka pitkään venyviä instrumentaatioita! Fools ei edes tahdo lähteä käyntiin, ollenkaan, vaan pakottaa kuulijan odottamaan yli puolitoista minuuttia keskinkertaista rock-riffiä, jollaisia Blackmoren luulisi kirjoittavan unissaankin - tämän jälkeen biisi taantuu taas mitättömään tunnelmointiin vailla tunnelmaa.

Ian Gillian, joka repi In Rockilla kaiken irti äänihuulistaan, mitä niistä inhimillisesti saattoi repiä, tyytyy vaatimattomampaan ilmaisuun. Kyllä hän hyvin laulaa - esim. Fireball tai Fools - mutta missä ovat riipivän korkeat kirkaisut, joita kuulija ihmettelee suu auki? Myöskään Blackmore ei tunnu irroittavan kitarastaan sulosointuja sooloihinsa, ei hirmuisia vingutuksia keskelle sweeppejä.

Ehkä olisi oikeutettua kutsua Fireballia Deep Purplen proge-levyksi, koska lähes poikkeuksetta jokaisessa kappaleessa on jokin erikoinen ratkaisu, joku odottamaton käänne tai hidasteleva c-osa, joka pakottaa kysymään syytä, merkitystä ja tarkoitusta. Voisin hyvin kuvitella, että bändillä on ollut kovat paineet tehdä seuraaja In Rockille, joten he päättivät tietoisesti mennä toiseen suuntaan, etäännyttää itsenä edellisen levyn kasaamista paineista; tätä taustaa vasten Fireballin olemassaolo sellaisena kuin se on, on ymmärrettävissä mutta ei hyväksyttävissä. Minulle Fireball on keskinkertainen levy, joka sopii ajoittain taustamusiikiksi, mutta In Rockin jälkeen seuraava albumi? En voi olla kysymättä: mitä on tapahtunut välissä, mikä on ollut se suuri ongelma levytysprosessissa, mikä on johtanut tällaiseen lopputulokseen? Jopa Blackmore itse on sanonut, että Fireball on erehedys Deep Purplen diskografiassa.

Jos Deep Purple olisi jatkanut Fireballin kaltaisten levyjen tekoa, tuotosta voisi pitää ymmärrettävänä kehityskaaren, välilevynä In Rockin jälkeen, mutta kun seuraavan vuonna, 1972, yhtye julkaisi Machine Headin samalla kokoonpanolla... Nyt, Fireball on vain epäonnistunut kokeilu etäännyttää yhtye edeltävästä, täydellisyyttä hipovasta levystä.

torstai 21. marraskuuta 2013

Black Sabbath - Master of Reality (1971)

Children of the Graven pääriffi on varmaankin metallin historian pöllityin ja kopioiduin - vaihtelevin tuloksin - riffi. Ei syyttä, sillä mikä voima, mikä lekan lailla takova rytmi! Bill Wardin hämmentävä kahden päällekäisen rumpuraidan käyttö ihmetyttää - eikö heillä ollut tuplabasareita, vai miksi he ovat päätyneet vastaavaan ratkaisuun? Näinkin kuuluisassa ja kopioidussa biisissä on niinkin suuri elementti kuin "normaalin" kompin päälle liimattu tomikomppi, jota en ainakaan tähän hätään keksi kenenkään pöllineen tai kopioineen!

Niin tai näin, Children of the Graven nerokkuttaa tuskin kukaan lähtee kieltämään. Lisäksi Lord of This World, Into the Void ja Sweet Leaf ovat riffi-ilakointia vailla vertaa.


Mutta. Mutta, mutta, mutta...

Ensin hyviä asioita: Master of Reality ei kärsi samanlaisesta (musiikillisesta) aivopierusta kuin Paranoid, sillä mielestäni Solitude ei ole yhtä pahasti menetetty tapaus kuin Planet Caravan, vaikka paljon yhteistä onkin. Ehkä Solitudessa on enemmän ns. ideaa mukana tai ehkä tunnelma jopa osuu tällä kertaa maaliinsa - mikä lieneekään selitys, Solitude on mielestäni yksinkertaisesti vähemmän huonolla tavalla pysäyttävä tapaus.


Soitinbalanssi on edelleen erinomainen. After Foreverin basso"melodia" - tai muuta biisiä vastaan kulkeva bassokuvio, ilmaisu vapaa - toimii ja lienee inspiroinut monia aloittelevia nelikielisen pömpöttelijöitä. Myös Ozzyn ilmaisu on erinomainen, jopa parempi kuin Paranoidilla, mene ja tiedä.


Sitten ongelmakohta: lyriikat.

Kelataan nopeasti takaisin Paranoidiin tai Black Sabbathiin: kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella "uhmakkaita" tai mystisiä aiheita. Esimerkkeinä otettakoon em. levyjen aloituskappaleet: Black Sabbath ja War Pigs. Minulle metalli on uhmakasta, vihaista musiikkia; musiikillista taistelua niitä vastaan, jotka eivät ymmärrä tai haluakaan ymmärtää. Master of Realityssä on kyllä uhmakkaita tai mystisiä lyriikoita, joita jää miettimään: Children of the Grave ("Children of tomorrow live in the tears that fall today" - kuinka upeaa lyriikaa!) , kannabista ylistävä Sweet Leaf (eikö se ole aika uhmakasta edelleen, neljänkymmenenkahden vuoden jälkeenkin?), scifistinen (kyllä se on sana) Into the Void.

Ja sitten on kaiken edellä mainitun antiteesi, uhmakkuuden ja mystisyyden täydellinen hylkääminen: After Forever. Wau, siis wau: muistin, että se on paha (lyriikallisesti, biisi muuten on erinomainen, joskin turhan hyväntuulinen ja suorastaan iloinen makuuni), mutta että näin paha! Ehkä en edes yritä selittää miksi kappale ei (lyriikallisesti, yhä) mielestäni sovi alkuunkaan yhdenkään itseään kunnioittavan metalli-yhtyeen diskografiaan, vaan annan sinun tehdä johtopäätökset itse:


"Well, I have seen the truth. Yes I have seen

the light and I've changed my ways.
And I'll be prepared when you're lonely
and scared at the end of our days."

Siis mitä? Otin vain yhden katkelman kappaleen lyriikoista, mutta ei liene kenellekään aivosoluja omaavalle arvella, mikä on "valo" ja "totuus", jonka lauluntekijä(t) on löytänyt: Jumala. Kyllä, After Forever on jeesustelua. Tavallaan perun sanani siinä, että kappale olisi uhmakkuuden antiteesi, sillä lyriikat voi tulkita uhmakkaiksi, jos kaverit eivät ole uskovaisia, mutta sinä olet - silloin on uskallettava saarnata! Taivas...

Otetaan ihan piruuttaan toinenkin kohta: "I think it was people like you who crucified Christ."


En suoranaisesti vastusta uskonnollisuutta - Voltairen väitetään tokaiseen, että en kannata näkemystänne, mutta tulen kuolemaani asti puolustamaan oikeuttanne ilmaista se - mutta yltiöpäinen jeesustelu on jo minunkin suvaitsevaisuuteni ulkopuolella. Lisäksi en tahdo ymmärtää, että Black Sabbath, modernin metallin lähtöpiste ja esikuva, olisi voinut sortua näin pahaan konservatiivisuuden ylistykseen. Eräs tulkintamahdollisuushan on se, että kappale on tarkoitettu ironiseksi, mutta epäilen erittäin vahvasti. Miksi? Mikä on Black Sabbathin "logo", eräänlainen maskotti, joka yhdistetään bändiin erittäin vahvasti? Kyllä, se pikku enkeli-piru, mutta myös risti. Ja siinä ei ole mitään ironista. Ei siinä mitään pahaa, että Iommi kumppaneineen on uskonnollista porukkaa, mutta onko se kappaleen arvoista? Missä on uhma, missä on kiukku - ja miksi tilalla on ylistys konservatiivisimmalle asialle sitten yksiavioisuuden?


Kukin pitäköön uskontonsa (tai sen puutteen) omanaan, sanon miä.

Meni ehkä vähän turhaksi nillittämiseksi, mutta minulle After Forever oli kuunnellessa ongelma ja koska blogi on minun... Niin tai näin, levy on erinomainen, jopa parjaamani kappale on musiikillisesti innovatiivinen ja uraauurtava, eikä kalpene minkään muun metallin merkkipaalun rinnalla tippaakaan.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Deep Purple - In Rock (1970)

En voi olla vertaamatta Black Sabbathia ja Deep Purplea keskenään - osaltaan sen takia, että koko blogini alku on pelkästään näiden kahden superlegendan vuorottelua: vasta vuonna 1973 tulee ensimmäinen ei kummankaan bändin levy, sekin Pink Floydin Dark Side of the Moon. Niin tai näin, mielestäni on helposti huomattavissa, että missä Black Sabbath on Bändi isolla B:llä, Deep Purple on joukko virtuooseja tai innovaattoreita - sanomatta kuitenkaan, että kumpikaan on sen huonompi/parempi kuin toinen.

Anna kun selitän kantaani hieman.

Tony Iommi on ilmiömäinen kitaristi, mutta Ritchie Blackmore muutti tavan, jolla kitaraa pahoinpideltiin sooloissa - hän taitaa olla kaikkien nykyisten "kitarasankarien" isä (mm. Timo Tolkki on sanonut haastattelussa, että hän tarttui kitaraan Blackmoren soitosta innostuneena; epäilen myös, että Eddie Van Halen soittaisi kuten soittaa ilma Blackmorea). Tämä jako pätee kaikkiin Mk. II -jäseniin ehkä Roger Gloveria lukuun ottamatta: Bill Wardin rumputyöskentely on monesti lähempänä jazzia kuin nykyistä metallirumpalointia, missä Ian Paicen suoraviivaiset kompit ja fillit kaikuvat nykyäänkin kaikkialla rockissa; Jon Lordille ei Sabbathissa ole "vastinparia", mutta hänen ja Blackmoren soolotaistot ovat varmasti olleet innoituksena Judas Priestin kitaristeille K.K. Downingille ja Glenn Tiptonille, joiden inspiroimina mm. Iron Maidenissa on aina ollut vähintään kaksi kitaristia; Ozzy Osbourne on tulkitsija täynnä tunnetta, Ian Gillian on tekninen, korkeuksiin kurkottava revittelijä. Selvennän ajatteluani (vielä) hieman: Ozzy, jonka ääni on uniikki edelleen tänäkin päivänä, ei ole teknisesti huono laulaja, mutta hänen vahvuutensa on tunne, jonka hän esim. Black Sabbathissa tai War Pigsissä loihtii esiin; Ian Gillian ei ole "tunteeton" suorittaja (kuten huomataan erityisesti Child in Timessa), mutta hänellä laulamisessa on aivan toiselle tasolle menevä tekninen suorittaminen/revittely kuin Ozzylla.

Jälleen, kumpikaan ei ole parempi tai huonompi kuin toinen - ne ovat vain erilaisia lähestymistapoja musiikkiin.

Deep Purplen In Rock on - nimensä mukaisesti - rock-levy: se on nopea, se on rankka (etenkin aikansa mittapuulla), se on erinomainen levytys, mutta metallia se ei ole. Vaikka biisit ovat nopeita ja vihaisia (Speed King, Hard Lovin' Man...), tunnelma ei ole raskas, kuten Sabbathilla. En vähättele Deep Purplen merkitystä metallin kehitykselle - päinvastoin! Sabbath loi nykyisen metallin tunnelmapohjan - sen kaiken takaa esiin puskevan uhkaavan, suorastaan pelottavan ilmapiirin - mutta Deep Purple toi metalliin raivon, nopeuden ja virtuoosit. In Rock kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan "metallistin" yleissivistykseen siinä missä Black Sabbath ja Paranoidkin, vaikka kaikki kolme levyä ovat keskenään hyvinkin erilaisia.

Minun täytyy myöntää, että ennen eilistä, jolloin laitoin In Rockin soittimeeni pyörimään (kyllä, minä käytän yhä Sonyn Walkman D-NE300 -cd-soitinta), olin ylenkatsonut levyä hyvänä, mutta Machine Headin ja Perfect Strangersin varjoon jäävänä kokonaisuutena, mutta kantani on nyt muuttunut: kolmikko on tasoissa, vaikka ovatkin hyvin erilaisia levyjä! In Rockin hienous on se, että kun Speed King alkaa, bändi ei anna mitään armoa kuulijalle, vaan pitää tiukasti mukanaan aina Hard Lovin' Manin valeloppuihin asti; se on varsin armoton levy tässä mielessä. Lisäksi kokeellisten ja uniikkien (enkä nyt sano, että majesteettinen Child in Time ei olisi kokeellinen tai uniikki) Black Sabbathin levytysten jälkeen In Rock on selkeä "suoraviivainen" hard rock -levy, jossa kaikki - ainakin melkein - on tehty oikein.

Muutama huomio levystä: soitinbalanssi on ajoittain hieman hukassa ja kappaleet ovat levytettyjä jamitteluja. Siinä missä Black Sabbathin kaksi ensimmäistä levyä ovat suorastaan soitinbalanssin esimerkkitöitä, In Rockissa rummut ovat vaarassa kadota muiden alle: esimerkiksi Speed Kingin pääriffin alkaessa tarkistin oliko kuulokkeitteni plugi huonosti kiinni, koska rummut - vaikka ovat siellä - ovat erittäin hiljaisella eikä Ian Paicen työskentelystä tahdo ottaa selvää. Muissa kappaleissa balanssi on paremmin hallussa, mutta ensijärkytys voi olla melkoinen. Toinen huomioni on biisien jamittelu-tausta; jälleen se, onko tämä hyvä vai huono asia, riippuu kuulijasta - itse olen neutraali. Kun tietää, että Deep Purple on yleisön edessä saattanut venyttää seitsemän minuuttia pitkän Hard Lovin' Manin viiteentoista minuuttiin, jopa yli, kappaleet alkavat tuntua pahimmista rönsyistä siistityiltä jameilta. Ainakaan Deep Purple ei ole "vain" esittänyt kappaleitaan yleisölle illasta toiseen, vaan jokaisena kertana sama biisi löytää uusia uria ja ulottuvuuksia - haittapuolena on se, että jamittelut voivat mennä mihin vain suuntaan, jopa huonoon suuntaan.

Viimeinen valituksen aihe ei suoranaisesti liity levyyn itseensä, mutta on kuuntelukokemukselleni ollut akuutti: varsinaisia kappaleita In Rockilla on seitsemän, mutta haluatko arvata kuinka monta raitaa levyllä on? Annan sinulle hetken miettiä vastaustasi.

Väärin, niitä on 20. Kyllä, aivan oikein: kaksikymmentä. Reiluuden nimissä on sanottava, että joukossa on studio-keskusteluja, mutta mikään ei mielestäni oikeuta tätä: bonus-biisit rikkovat levykokonaisuuden ja vain harvoin tuovat mitään uutta tai mielenkiintoista. Kokonaisuus on tärkein, minulle. Ymmärrän toki sen, että bonus-biisejä laitetaan levylle, jotta saataisiin naavaparrat hankkimaan levy, joka heillä jo on, mutta siinä tapauksessa bonusbiisit voisi laittaa kokonaan omalle levylle, jotta kaltaiseni ensikertalaiset voivat sivuuttaa ne helpommin. Lisäksi, bonus-biisit In Rockilla ovat samoja kappaleita kuin levyllä, mutta "remixejä" tai "piano-versioita". Miksi? Ainoa bonus-biisi, jonka olen levyltä valmis antamaan anteeksi, on Black Night, mutta sekin vain sen takia, että tämä klassikko ei kuulu mihinkään alkuperäiseen levykokonaisuuteen, vaan julkaistiin pelkkänä singlenä. Tällöin ymmärrän ja hyväksyn bonukset.

Loppukaneetiksi: In Rock on valtaisan hyvä levy, erinomainen. Jos muutama pieni ongelma olisi hiottu tai hoidettu paremmin, sanoisin, että kyseessä olisi kympin levy, mutta - kuten Paranoidin kanssa - muutama pieni asia pilaa muuten täydellisen rajoilla liikuskelevan kuuntelukokemuksen juuri sen verran, että ultimaattisen levytyksen mestaruusvyö jää perimättä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Black Sabbath - Paranoid (1970)

War Pigs, Iron Man. "Soittakaa Paranoid." Need I say anything else?

Ei, mutta sanotaan silti.

Black Sabbathin esikoislevy on uraauurtava tuotos, mutta se on kuitenkin vasta ensimmäinen askel metallin kehityksessä: se on bluesahtava, jazzahtava, rokkaava esikoisalbumi, jossa on elementtejä tulevasta.  Silti esikoisella on kaksi cover-biisiä (Evil Woman ja The Warning), jotka sopivat kokonaisuuteen, mutta jotta yhtye pääsisi seuraavalle tasolle muiden sävellysten tilalle olisi tultava omia; Black Sabbath on selkeästi esikoislevy, onnekas myyntimenestys.


Samana vuonna julkaistu Paranoid on aivan toisella tasolla - siitä ei pääse mihinkään. Levyn aloittava War Pigs on huikea raskaudessaan (musiikillisessa kuin sanomansakin puolesta), Ozzyn tulkinta vailla vertaa; Paranoid kaikkea sitä, mitä jokainen hard rock- ja metalli-bändi (miksei myös jokainen rock-bändi?) on yrittänyt imitoida ja saavuttaa; Iron Manin ikoninen riffi täynnä sielua ja munaa; Electric Funeral ahdistava kuvaus ydinsodasta... jne. Kehitys Black Sabbathista Paranoidiin on - tiedän, että näitä ylisanoja tulee, mutta tulkoon - ennenkuulumaton: esikoinen ei ollut huono levy millään mittarilla, mutta Paranoid iskee sellaisen kattauksen pöytään, että järki kädestä ojaan ja ilmakitara tilalle. Mielestäni Paranoid on ensimmäinen metalli-levy, sillä nyt platalla ei ole yhtä äärettömän metallista biisiä (Black Sabbath esikoisella), vaan jokainen biiseistä on puhdasta metallia.


Paitsi yksi.

Minulla on kaksi valitusta, kritiikin irvikuvaa Paranoidista, joista kukin voi olla mitä mieltä lystää: kansi ja se yksi biisi.


Ensin kansi: se on ruma. Katso rinnakkain Black Sabbathin ja Paranoidin kansia: kumpi on mystinen, mielikuvitusta kutkuttava ja kysymyksiä herättävä? Aivan, esikoisen kansi; Paranoidin kannessa on huonosti valotettu kuva naurettavassa asussa kohti ryntäävästä miehestä kilven ja miekan kanssa. Vaikka antaisi kuvalle anteeksi sen, että alunperin levyn nimeksi piti tulla War Pigs, mutta levy-yhtiö päätti toisin Vietnamin sodan takia, se on silti yksinkertaisesti ruma kuva. Ehkä on vain myönnettävä, että aika ei ole ollut kiltti tälle kannelle, siinä missä rakeinen kuva naisesta maalaismaisemaa vasten on säilyttänyt tehonsa paljon paremmin.


Sitten päästään biisiin. Joskus kauan sitten (minun aikakäsitykseni mukaan) nauroimme ystäväni kanssa itsemme kipeiksi Planet Caravanin soidessa - toinen meistä meni toteamaan, että kappale on "paskin ikinä". Myönnetään, olimme silloin yläasteikäisiä teinejä, joten antaisin arviomme anteeksi.


Valitettavasti olimme osaltaan oikeassa - ei täysin, sillä Justin Bieberin tuotanto on paljon paskempaa kuin Planet Caravan, näin esimerkiksi - sillä Planet Caravan on loputtoman tylsä. Biisi ei mene mihinkään, sillä ei ole mitään draamankaarta! Ehkä en ole käyttänyt riittävästi huumeita, jotta se kuulostaisi hyvältä tunnelmapalalta, matkalta ajan ja avaruuden tuolle puolelle... Minulle biisi on erittäin paha kauneusvirhe muuten niin kovatasoisella levyllä, ainoa syy jättää levyn kuunteleminen kesken. Ymmärrän tunnelmointibiisit, pidänkin niistä (kunhan ne on tehty hyvin ja mielenkiintoisesti); ymmärrän myös ambient-musiikin idean (joskaan en musiikkia, yleisesti ottaen) - mutta Planet Caravania minä en ymmärrä, en sitten alkuunkaan. Ehkä, kuten kansi, biisi ei ole kestänyt aikaa hyvin kuin levyn muut raidat. Mene ja tiedä.

Narinastani huolimatta kiintymykseni tätä (minulle myöhään hankittua) levyä kohtaan on kova: en sanoisi sitä "täyden kympin" levyksi, kiitos Planet Caravanin, mutta erittäin lähellä se on. Kaikki - kahta mainittua lukuun ottamatta - toimii erinomaisesti: soundit ovat sopivassa suhteessa silotellut ja raa'at (kitararaitoja on useita, mutta soitinbalanssi silti (edelleen) täydellinen); Ozzy on jopa paremmassa iskussa kuin esikoisella; Bill Wardin kompit ja fillit ovat inspiroineet miljoonia rumpaleja yli neljänkymmenen vuoden ajan... muutamia mainitakseni. Nostan tässä kuitenkin vielä asian, joka varmasti tulee esiin uudestaankin, mutta menköön: Tony Iommin riffit ovat täynnä sielua ja munaa, jota harvoin kuulee - kuuntele vaikkapa Hand of Doom ja väitä mitään muuta, niin osoitan valehtelijan! Tietenkään Iommi ei ole yksin säveltänyt kappaleita tai riffejä, vaan koko bändi on niiden takana, mutta myöhemminkin - muiden jäsenten lähdettyä eri yhteyksissä vain palatakseen toisissa yhteyksissä - sama sielukkuus (paremman sanan puutteessa) ja yksinkertaisen tunnistettava soundi, raskauden ja blues-tatsin symbioosi, on pysynyt, joten paljon olen valmis kirjoittamaan Tony Iommin nimiin.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Black Sabbath - Black Sabbath (1970)

Sataa, kirkonkello soi taustalla. Ukkosen voimistuessa Tony Iommi alkaa soittaa kitarallaan hidasta, massiivista ja äärettömän raskasta riffiä, jota "Geezer" Butler bassollaan ja Bill Ward rummuillaan tukevat. "What is this that stands before me / Figure in black that points at me" - näillä riveillä Ozzy Osbournen suorastaan mystinen, hypnoottinen ääni liittyy mukaan.

Täten alkaa Black Sabbathin esikoislevy (joka on nimetty - tai jätetty nimemättä - bändin mukaan) ja sen ensimmäinen kappale, sekin nimeltään Black Sabbath. Kuinka paremmin aloittaakaan suuri blogi-urakkani kuin miljoonia kertoja ensimmäiseksi todelliseksi metalli-levyksi väitetyllä mestariteoksella! Onko minulla mitään pienintäkään mahdollisuutta tehdä oikeutta levylle, josta kokonaisen musiikkigenren voi katsoa syntyneen?

Ei ole.

Mutta oikeastaan en edes yritä sitä, vaan tahdon vain nähdä miltä levy minusta kuulostaa tällä hetkellä. Jos et ole kanssani samaa mieltä, hyvä on, en katso mielipiteesi vähentävän ihmisarvoasi, ja toivon sinun tekevän samoin.

Black Sabbath -kappale lienee ensimmäinen täysiverinen metalli-kapple, joka on koskaan levytetty. Tämä ei tarkoita sitä, että mitään, mitä ennen kyseistä kappaletta on tehty, ei olisi jollakin tasolla metallista: Helter Skelter, Born To Be Wild, Wagnerin sinfoniat... varsin heviä kamaa kaikki, mutta en usko, että mikään edellä mainituista sävellyksistä on koskaan yltänyt yhtä uhkaavaan, raskaaseen ja suorastaan pahansuopaan tunnelmaan, mikä Black Sabbath -kappaleesta huokuu. Ehkä asialla on jotakin tekemistä kappaleen käyttämän "paholaisen skaalan" (tritonuksen "diabolus in musica") kanssa, en tiedä.

Loppulevy ei kuitenkaan ole kovin metallinen, mikä ei oletusarvollisesti ole huono asia: The Wizard on bluesmainen, Behind the Wall of Sleep, N.I.B., Evil Woman ovat varsin rokahtavia, Sleeping Village tunnelmapala, The Warning proge-eepos. Kun sanon, että levyn nimikkobiisi on levyn metallisin ja raskain rypistys, en sano, että muut kappaleet olisivat huonoja, ei missään nimessä! Esimerkiksi Sleeping Villagen tunnelmointi, joka räjähtää Led Zeppelin -vaikutteiseen riffiin, on erinomainen; samoin N.I.B.:n bassointro, jonka jälkeen Ozzy alkaa kertomaan Luciferin rakkaustunnustusta. Kaikenkaikkiaan levy kantaa hyvin koko (lyhyen, myönnetään) kestonsa, eikä kertaakaan tule olo, että tämä kappale on samanlainen kuin edellinen, mutta eri soinnuilla, tai että tämä kappale ei kestä koko mittaansa.

Black Sabbath -levyn viehätys on osaltaan sen raa'an soundin ansiota. Vaikka ei tietäisi, että koko levy on äänitetty kahdessatoista tunnissa käytännössä livenä ja kymmenen punnan budjetilla, sen kuulisi heti: soundi on niin dynaaminen, selvä ja kouriintuva. Tässä mielessä levy on lähellä livelevyä, ilman (ärsyttävää) yleisön älämölöä, ja varsin hyvä dokumentti siitä, miltä Black Sabbath on kuulostanut livenä pienessä englantilaisessa pubissa. Nykyisellä Pro-Tools -aikakaudella, jolloin kahden kappaleen äänittäminen alusta loppuun viikonlopussa on erinomainen suoritus, levynteko kahdessatoista tunnissa on täysin älytön - eihän niitä virheitä ehdi hioa silloin pois! Siinä onkin suuri osa näiden varhaisten levyjen viehätystä: soundi ei ole täydellinen, soittajat eivät ole kuin mekaanisia koneen osia, jotka suorittavat riffit talteen, vaan eläviä muusikoita virheineen ja erheineen.

Otetaan esimerkki: Bill Wardin rumputyöskentely on hyvin erilaista kuin  mitä nykyisillä levyillä kuulee, koska hänen soundiaan ei ole hiottu kymmeneillä mikeillä juuri oikeanlaiseksi, vaan lautaset kuuluvat toisinaan ärsyttävän kovaa ja särkyneesti. Kuten livenä, kuten oikeilla rummuilla oikeasti soittaessa.  Toinen esimerkki: kun Tony Iommi aloittaa jonkin tavaramerkki-sooloistaan, muut kitarat katoavat, koska muita kitaroita ei ole, jäljelle jää vain basso ja rummut - näin on mahdollista arvostaa sekä basisti- ja rumpalityöskentelyä, mutta myös sooloa itseään.

Soundeista vielä sen verran, että levyllä soittimet ovat mielestäni erinomaisessa balanssissa: kaikki kuuluvat eikä mikään dominoi. Nykyään pahimmissa tapauksissa - sanotaan esimerkiksi Bolt Throwerin ...For Victory -levy, mikä on musiikillisesti erinomainen tuotos - kitaramuuri on niin paha, että bassoa ei voi kuulla ellei sitä oteta pois (*kröh*Metallica*kröh*And Justice For All*kröhkröh*). Toisaalta esimerkiksi grindcoressa on toisinaan se ongelma, että rumputuli hukuttaa kitarat alleen. Malmsteen puolestaan on keikoillaan säätänyt kitarat niin kovalle, että rummut eivät kuulu eturiviä pidemmälle, jos sinnekään - toisaalta Ynkkä on Ynkkä.

Black Sabbathin esikoislevy olisi voinut pahassa tapauksessa painua unohduksiin, jäädä vaille sen ansaitsemaa tunnustusta ja merkitystä koko metalli-genren esi-isänä... jos se ei olisi alkanut yhtä väkevällä kappaleella. Ajatusleikki: mitä jos Black Sabbath -kappaleen sijaan levy olisikin alkanut The Wizardin huuliharpulla? Luulen, että levyn viehätys tulee osaltaan sen soundista, ensimmäisen kappaleen tehosta (joka on varmasti ollut valtava aikalaisille, joille rankinta musiikkia siihen asti oli ollut The Doors tai The Beatlesin kappale Helter Skelter) mutta myös sävellystyön korkeasta laadusta, sillä ei ole mitään epäilystä siitä, että kun Sleeping Village räjähtää riffiin, tai kun Ozzy hätääntyneenä pyytää "Please, God help me!" Black Sabbathissa bändi ei olisi tiennyt mitä se on tekemässä.

Tässä levyssä on tehoa, joka on säilynyt yli neljäkymmentä vuotta. Älä usko vain minua, vaan sulje verhot ja kuuntele nimikkokappale, silmät kiinni, volyymit kaakkoon osoittaen.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

I Followed The Reaper To The Halo of Blood

Vuodesta 2002 alkaen olen kerännyt metalli-levyjä. Nyt, 17.11.2013, niitä on kertynyt tasan viisisataa kappaletta; hyllyt ovat täyttyneet hyvistä ja huonoista levyistä... sekä tietenkin keskinkertaisista.


Tässä blogissa aion käydä läpi jokaisen levyni, koota ajatuksiani kuulemastani ja ymmärtää levyjä paremmin. Urakka on oleva melkoinen: jos "arvostelen" (mitään arvosanoja en aio säännöllisin aika-ajoin antaa, joten levyjen "arvostelusta" ei mielestäni voi puhua) levyn viikossa, projektissani kestäisi 10 vuotta! Tavoitteenani onkin kirjoittaa viikottain viidestä levystä - kuitenkin niin, että levystä kirjoitan vasta, kun jotakin sanottavaa on ja koen ymmärtäneeni levyn. Ymmärtäminen ei tule olemaan aina helppoa... *kröh*Opeth*kröh*.

Tekstien muoto ja tyyli tulevat olemaan äärettömän vapaita, lähellä eräänlaista puolivakavaa ajatuksenvirtaa: toisinaan saatan jorista suhteestani bändiin tai kyseiseen levyyn, toisinaan upota yhden instrumentin tulkintaan ja havainnointiin, ehkä joskus tekstini ovat puhdasta fanitusta tai kiukkuista raivoa. Totta puhuakseni en tiedä mitä tuleman pitää, sillä en ole suunnittellut ensimmäistäkään tekstiäni alkuunkaan.

En käy levyjä aakkos-kronologisesti (aloittaen Acceptin Breakerista, sen jälkeen siirtyen Restless and Wildiin; Acceptin jälkeen AC/DC:n tuotantoon jne.) vaan kronologis-aakkosellisesti - aloittaen vanhimmasta levyvuosikerrasta, 1970, ja käsitellen kunkin vuosikerran aakkosellisesti (Black Sabbath ennen Deep Purplea jne.). Näin toivon näkeväni koko metalli-musiikin ja -kulttuurin kehityksen ensimmäisistä pioneereista aina nykytilanteeseen asti, samalla tarkkaillen kunkin bändin/artistin kehitystä ja korreloiden sitä koko musiikkisuunnan muutoksiin ja taitoskohtiin. Koska olen "uuden koulukunnan miehiä", lienee luonnollista (joskin ehkä valitettavaa, en tiedä) että levyt painottuvat 2000-luvulle, sillä tämän vuosituhannen levyt koen enemmän "omakseni" kuin esimerkiksi ensimmäiset Slayerin tai Judas Priestin levyt, koska olen voinut odottaa esim. Blind Guardianin tai King Diamondin uusimpia tuotoksia kieli pitkällä ja lukenut arvosteluja, haastatteluja ja hypetyksiä ties mistä.

Kaikkia levyjä yritän lähestyä samalta viivalta: olen kuunnellut jokaisen levyn vähintään kerran (ensimmäisen kuuntelukerran) ajatuksella, lyriikoita lukien. On kuitenkin väistämätöntä, että toisia levyjä olen kuunnellut enemmän kuin toisia - blogin yksi tarkoituksista onkin auttaa minua löytämään joitakin "kadonneita" levyjä, joita en syystä tai toisesta ole kuunnellut niiden ansaitsemia määriä.

Levykokoelmani ei missään nimessä ole täydellinen, vaan erittäinkin puutteellinen: en esim. omista ainuttakaan Dio-aikaista Black Sabbath-levyä! [Tämä ei pidä paikkaansa, sillä omistan Dehumanizerin, mutta lienen ajatellut Heaven & Hell -levyä] Toisaalta, pitäähän seuraavassa viidessäsadassa olla jotakin odotettavaa, eikö...?

Niin, joo, tämän tekstin nimi: Ensimmäinen ostamani levy oli Children of Bodomin Follow The Reaper ja viidessadas oli (suunnitellusti) saman yhtyeen uusin tuotos, Halo of Blood. Blogin nimi puolestaan tulee Turisaksen kappaleesta, jonka voi tässä yhteydessä tulkita toisin kuin Mathias Nygård lienee tarkoittanut: viisisataa levyä ja yksi mies.

P.S. Jos haluat tietää, mitä kaikkia levyjä tulen blogissa käsittelemään, käy täällä katsomassa: http://muusikoiden.net/levylista/selaa.php?list_id=2050&letter=*