Mutta, iso MUTTA, ei juuri muita mitättömyyksiä.
Sabbath Bloody Sabbath on paljon parempi kuin muistin. Vasta laittaessani levyn soimaan ensi kertaa varmaankin vuoteen (kyllä, niin kauan on kulunut, myönnän häpeäkseni) ymmärsin kuinka paljon olen ylenkatsonut tätä levyä. Levyn avaava nimikkokappale vuorottelee alkukantaisen hard rock ja proto-metal -vihvahteiden sekä akustisten kertosäkeiden välillä hienosti; A National Acrobat, Sabbra Cadabra ja vaikkapa Looking For Today ovat täysverisiä ("perinteisempiä" paremman ilmaisun puutteessa) Black Sabbath -sävellyksiä; Fluff puolestaan pysäyttää levyn täysin yllättävän (ehkä liian) pitkään akustiseen instrumentaaliin, joka toimii mielestäni paremmin (koska se menee johonkin) kuin esim. Laguna Sunrise Vol. 4:llä.
Ennen kuin olin edes kuunnellut levyä olin valmis kirjoittamaan kiukkuisen arvostelun, jossa valittaisin kuinka yhtye oli menettänyt kaiken sen charmin, mikä sen kolmessa ensimmäisessä levyssä oli ollut ja hukkunut omaan kokaiinin täyttämään perseeseensä. Mutta sitten kuuntelin levyn ja alaleukani loksahti alas niin kovasti, että oli irrota kallostani: kappaleet ovat hyviä, jokainen jäsen tekee juuri sitä mitä heidän pitäisikin tehdä ja kokonaisuus toimii - toisin kuin Vol. 4:llä. Jopa asia, joka on esikoista lukuun ottamatta häirinnyt minua näillä vanhoilla Black Sabbath -levyillä, kansi, on onnistunut, hieno!
En mene sanomaan, että Sabbath Bloody Sabbath on parempi tai edes yhtä hyvä kuin Paranoid tai Master of Reality (tai Machine Head), mutta se on paljon parempi kuin Vol. 4, sillä kokonaisuus on paljon paremmin hallittu, helpommin lähestyttävissä. Minulla ymmärtäminen kesti vuosia - ostin levyn ehkä 2009 tai 2010 - mutta vihdoin voin sanoa ymmärtäneeni levyn, pääseeni siihen "sisään".
Muutamia asioita voisin nostaa esiin, vielä. Yksi on Ozzyn laulu, joka on ollut hyvää kaikilla käsittelemilläni levyissä, on jopa parempaa kuin aiemmin; vihdoin hänen tunneskaalansa on maksimaalisessa potentiaalissaan, mielestäni. Esimerkkinä otettakoon tapa, jolla hän yksin äänenkäytöllään siirtää Sabbath Bloody Sabbathin hennosta kertosäkeestä räyhäävään pääriffiin, joka ei anna armoa; tai kuinka hänen äänensä on täynnä epätoivoa saman kappaleen C-osassa. Mielestäni hän käyttää myös enemmän stemmoja - ehkä en ole vain kiinnittänyt asiaan juuri huomiota, mene ja tiedä.
Iommin kitara on huikea, kuten aina, mutta tällä kertaa huomaan kuuntelevani kitarasoundia hieman ihmeissäni, sillä kuvittelenko vain, vai onko se huonompi kuin aiemmin? Mielestäni esimerkiksi nimikkobiisin pääriffi menettää hieman tehoaan huonon kitarasoundin - josta tuntuu puuttuvan alapää - takia: säröä on liikaa, kuten kuusikymmentä luvun autotallirock-bändeillä. Ehkä olen nykysoundeihin tottunut kultakorva - hyväksytään - mutta kuten olen sanonut, tämän blogin tarkoitus on käydä läpi sitä, miltä levyt minusta kuulostavat tällä hetkellä.
Loppukaneettina toistettakoon jo useaan kertaan mainitsemani näkemys siitä, että vaikka Sabbath Bloody Sabbath on kokeellisempi kuin Vol. 4, se on yksinkertaisesti parempi levy, parempi kokonaisuus, vaikka yksittäisten biisien paremmuusjärjestyksestä voidaan kiistellä maailmanloppuun saakka ja - jos hihhuleihin on uskominen - senkin jälkeen. Kantani tänään, 27.11.2013, on se, että Sabbath Bloody Sabbath on parempi levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti