Ei, mutta sanotaan silti.
Black Sabbathin esikoislevy on uraauurtava tuotos, mutta se on kuitenkin vasta ensimmäinen askel metallin kehityksessä: se on bluesahtava, jazzahtava, rokkaava esikoisalbumi, jossa on elementtejä tulevasta. Silti esikoisella on kaksi cover-biisiä (Evil Woman ja The Warning), jotka sopivat kokonaisuuteen, mutta jotta yhtye pääsisi seuraavalle tasolle muiden sävellysten tilalle olisi tultava omia; Black Sabbath on selkeästi esikoislevy, onnekas myyntimenestys.
Samana vuonna julkaistu Paranoid on aivan toisella tasolla - siitä ei pääse mihinkään. Levyn aloittava War Pigs on huikea raskaudessaan (musiikillisessa kuin sanomansakin puolesta), Ozzyn tulkinta vailla vertaa; Paranoid kaikkea sitä, mitä jokainen hard rock- ja metalli-bändi (miksei myös jokainen rock-bändi?) on yrittänyt imitoida ja saavuttaa; Iron Manin ikoninen riffi täynnä sielua ja munaa; Electric Funeral ahdistava kuvaus ydinsodasta... jne. Kehitys Black Sabbathista Paranoidiin on - tiedän, että näitä ylisanoja tulee, mutta tulkoon - ennenkuulumaton: esikoinen ei ollut huono levy millään mittarilla, mutta Paranoid iskee sellaisen kattauksen pöytään, että järki kädestä ojaan ja ilmakitara tilalle. Mielestäni Paranoid on ensimmäinen metalli-levy, sillä nyt platalla ei ole yhtä äärettömän metallista biisiä (Black Sabbath esikoisella), vaan jokainen biiseistä on puhdasta metallia.
Paitsi yksi.
Minulla on kaksi valitusta, kritiikin irvikuvaa Paranoidista, joista kukin voi olla mitä mieltä lystää: kansi ja se yksi biisi.
Ensin kansi: se on ruma. Katso rinnakkain Black Sabbathin ja Paranoidin kansia: kumpi on mystinen, mielikuvitusta kutkuttava ja kysymyksiä herättävä? Aivan, esikoisen kansi; Paranoidin kannessa on huonosti valotettu kuva naurettavassa asussa kohti ryntäävästä miehestä kilven ja miekan kanssa. Vaikka antaisi kuvalle anteeksi sen, että alunperin levyn nimeksi piti tulla War Pigs, mutta levy-yhtiö päätti toisin Vietnamin sodan takia, se on silti yksinkertaisesti ruma kuva. Ehkä on vain myönnettävä, että aika ei ole ollut kiltti tälle kannelle, siinä missä rakeinen kuva naisesta maalaismaisemaa vasten on säilyttänyt tehonsa paljon paremmin.
Sitten päästään biisiin. Joskus kauan sitten (minun aikakäsitykseni mukaan) nauroimme ystäväni kanssa itsemme kipeiksi Planet Caravanin soidessa - toinen meistä meni toteamaan, että kappale on "paskin ikinä". Myönnetään, olimme silloin yläasteikäisiä teinejä, joten antaisin arviomme anteeksi.
Valitettavasti olimme osaltaan oikeassa - ei täysin, sillä Justin Bieberin tuotanto on paljon paskempaa kuin Planet Caravan, näin esimerkiksi - sillä Planet Caravan on loputtoman tylsä. Biisi ei mene mihinkään, sillä ei ole mitään draamankaarta! Ehkä en ole käyttänyt riittävästi huumeita, jotta se kuulostaisi hyvältä tunnelmapalalta, matkalta ajan ja avaruuden tuolle puolelle... Minulle biisi on erittäin paha kauneusvirhe muuten niin kovatasoisella levyllä, ainoa syy jättää levyn kuunteleminen kesken. Ymmärrän tunnelmointibiisit, pidänkin niistä (kunhan ne on tehty hyvin ja mielenkiintoisesti); ymmärrän myös ambient-musiikin idean (joskaan en musiikkia, yleisesti ottaen) - mutta Planet Caravania minä en ymmärrä, en sitten alkuunkaan. Ehkä, kuten kansi, biisi ei ole kestänyt aikaa hyvin kuin levyn muut raidat. Mene ja tiedä.
Narinastani huolimatta kiintymykseni tätä (minulle myöhään hankittua) levyä kohtaan on kova: en sanoisi sitä "täyden kympin" levyksi, kiitos Planet Caravanin, mutta erittäin lähellä se on. Kaikki - kahta mainittua lukuun ottamatta - toimii erinomaisesti: soundit ovat sopivassa suhteessa silotellut ja raa'at (kitararaitoja on useita, mutta soitinbalanssi silti (edelleen) täydellinen); Ozzy on jopa paremmassa iskussa kuin esikoisella; Bill Wardin kompit ja fillit ovat inspiroineet miljoonia rumpaleja yli neljänkymmenen vuoden ajan... muutamia mainitakseni. Nostan tässä kuitenkin vielä asian, joka varmasti tulee esiin uudestaankin, mutta menköön: Tony Iommin riffit ovat täynnä sielua ja munaa, jota harvoin kuulee - kuuntele vaikkapa Hand of Doom ja väitä mitään muuta, niin osoitan valehtelijan! Tietenkään Iommi ei ole yksin säveltänyt kappaleita tai riffejä, vaan koko bändi on niiden takana, mutta myöhemminkin - muiden jäsenten lähdettyä eri yhteyksissä vain palatakseen toisissa yhteyksissä - sama sielukkuus (paremman sanan puutteessa) ja yksinkertaisen tunnistettava soundi, raskauden ja blues-tatsin symbioosi, on pysynyt, joten paljon olen valmis kirjoittamaan Tony Iommin nimiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti