Pink Floyd - The Dark Side of the Moon (1973)

En voi tarjota mitään muuta uutta maailman yhdestä kaikkien aikojen myydyimmästä levystä kuin oman nöyrän mielipiteeni ja näkemykseni. Jos odotat syväluotaavaa analyysia (proge-)rockin jättiläisestä, jätä teksti lukematta. Usko pois, nukut yösi paremmin - tiedän hämmentävän vähän musiikin teoriasta, enkä oikeastaan välitäkään tietää enempää. Musiikki on tunnetta, ei matematiikkaa. Se onkin päivän sanan: tunne.

Aloitan hieman erilailla kuin aiemmin, sillä nyt kerron hieman kuinka olen tutustunut Pink Floydiin ja käsiteltävään levyyn. Totuus on, että aina 2010-luvulle asti, ylenkatsoin Pink Floydia ja progea yleisestikin yhdestä syystä, joka nyt - aukikirjoitettuna ja aikuisen suulla sanottuna - kuulostaa typerältä, mutta oli minulle pitkään aivan validi syy olla pitämättä jostakin: Pink Floyd sattuu olemaan isäni suosikkibändi. Voit kuvitella kuinka Aleksi, 13 vee, luukuttaa Children of Bodomia huoneessaan ja kun marssii keittiöön, olohuoneesta kantautuu Shine on You Crazy Diamond tai Wish You Were Here - voin lukea ajatukseni sinulle: "Vittu mitä munatonta paskaa!"


Tyydyin näkemykseeni puolivuotta kestävistä sooloista ja introista varsin pitkään, kunnes 2012 alkuvuodesta lainasin The Dark Side of the Moonin kirjastosta. En vieläkään pitänyt kuulemastani juurikaan, mutta muutama kohta, muutama kappale jäi mieleeni - erityisesti Brain Damagen kertosäe. Esimerkiksi On the Runin tyrmäsin täysin fillerinä; samoin Timen kaksiminuuttisen intron. Vähitellen, taustamusiikkina kuunneltuna, kokonaisuus alkoi kuitenkin hahmottua; samalla lainasin koko yhtyeen tuotannon käsittävän boksin kirjastosta ja kuuntelin läpi. Monet levyt (pääosin ensimmäiset levyt) ja kappaleet kuulostivat roskalta, mutta toiset taas eivät.

Loppuvuodesta ostin Animalsin. Alkuvuodesta 2013 The Dark Side of the Moonin. Nyt, loppuvuodesta 2013, myönnän, että The Dark Side of the Moon on yksi parhaita levyjä 1970-luvulta... tai ehkä koskaan. En mene sanomaan, että levy on suosikkini kaikista kokoelmani lätyistä - se kunnia menee toiselle levylle - mutta olen valmis myöntämään, että The Dark Side of the Moon on hämmentävän kiinteä kokonaisuus, josta on vaikea irrottaa pois yhtä kappaletta ilman että kokonaisuus tai kappale kärsisi siitä. Periaateessa koko levyhän käsittää vain kaksi kappaletta - vinyylin A ja B -puolet. Musiikki ei taukoa kuin The Great Gig in the Skyn ja Moneyn välissä, eli kun A-puoli loppuu ja B-puoli alkaa.

Kuinka kuvailla levyä sellaiselle, joka ei ole koskaan kuullut sitä kokonaan? Se on tarina, selvähän se, mutta se on myös kuvaus, läjä tunnelatausta, joka kaadetaan kuulijan korvista sisään kuin tynnyrillinen sulaa lyijyä. Se on pakko hyväksyä sellaisena kuin se tarjotaan. Se on rockia, mutta se ei groovaa kuin ajoittain. Se on Kokemus, isolla Koolla.

Hämmentävintä levyssä on kuitenkin sen soundi: se täysin ajaton, välttänyt ajanhampaan puraisun paljon paremmin kuin monet -90-luvun alun levyistä! Kuinka neljäkymmentä vuotta sitten tehty levy voi kuulostaa näin uudelta, näin modernilta! Kappaleet ovat freesejä, edelleen, lukuisten kopiontiyritysten jälkeenkin; soitto rullaa sanoinkuvaamattoman hyvin; koko bändi tulkitsee musiikkiaan, ei vain esitä sitä.


Voisin käyttää sinun ja minun aikaa siihen, että luettelisin asioita, jotka toimivat (kuinka 7/4 -tahtilaji voi olla noin groovaava! Us and Them nostaa ihon aina kananlihalle!), mutta tyydyn nostamaan esiin yhden, yksityiskohdalta vaikuttavan asian, mutta jonka ymmärtäminen vei minulta pitkään: viimeiset kaksi säettä lyriikkaa.

"And everything under the sun is in tune / but the sun is eclipsed by the moon"

Wau, siis wau. Vuosi, ainakin, meni siihen ennen kuin ymmärsin näitä säkeitä alkuunkaan, mutta nyt ne ovat melkein - ei aivan, vaan melkein - parasta kohtaamaani lyriikkaa.  Samoin esimerkiksi Us and Themin lyriikka vaatii hatunnoston.


Koko levy, oikestaan, vaatii hatunnoston ja syvän kumarruksen. Tähän mennessä paras levy, jopa parempi - joskin erilainen - kuin Machine Head.