Kappaleet ovat erinomaisia, ei epäilystäkään. Blackmore on tuonut mukanaan Deep Purplesta terävän sävellyskynänsä ja löytänyt mukaan vielä - tuolloin - lupaavan solistin, jolla on pistämätön taju metallista ja huikea ääni. Tarot Woman, Run with the Wolf, Starstruck... metallikultaa jokainen. Yksikään kappale ei ole turha (Do You Close Your Eyesin lyriikoista voi narista, mutta kappale itsessään ei ole huono), yksikään kappale ei tunnu siltä, että sen ei pitäisi olla sellainen kuin se on. Dio laulaa aivan uskomattomasti - mikä tuskin on yllätys kellekään - ja koko bändi on kovassa tikissä.
Silti jotain uupuu.
Ensimmäinen asia, ongelmantynkä minulle, on levyn lyhyt kesto: kappaleita on vain kuusi. Myönnettäköön, että kaksi kappaleista on yli 8 minuuttia pitkiä, mutta silti 6 biisiä on varsin niukka kattaus. Minulla oli tunne levyä kuunnellessa, että joko tässä mennään A Light in Blackissä - vastahan laitoin levyn soimaan!
Toinen asia on, että minusta kaksi levyn päättävää eeposta, Stargazer ja jo mainittu A Light in Black ovat liian pitkiä. Kappaleet ovat huikeita, ensimmäisiä power metalliksi laskettavia sävellyksiä, sanoitukset toimivat ja riffit ovat ylimaallisen hienoja, mutta niitä on liikaa - ei määrällisesti, vaan kestollisesti. Etenkin Stargazer tuntuu venyvän ja venyvän, samaa riffiä pyöritetään uudestaan ja uudestaan. Vaikka kuinka pitäisin jostakin riffistä, jos sitä joutuu kuuntelemaan liikaa putkeen, riffi menettää tehonsa ja alkaa kuulostaa - jos ei huonommalta - heikommalta. Jos Stargazerin lopusta olisi nipistetty (konservatiivisesti) puolikin minuuttia pois, kuka olisi menettänyt jotakin oleellista elämästään? Entä puolitoista minuuttia, jonka aikana yhtye todellakin soittaa yhtä ainutta riffiä?
Narinasta huolimatta Rising on ensiluokkainen levytys. Ronnie James Dion laulu jaksaa aina häkellyttää - hän ei ole koskaan ollut (minulle) solisti, joka yrittäisi osua jokaiseen mahdolliseen nuottiin A1:stä C7:ään, vaan hänen laulutyylissä jokainen nuotti, jokainen sana lauletaan täysillä. Jos tämä oli sekavaa (mitä se oli), niin yritetään selittää asia näin: otetaan kaksi rumpalia, nimetön jazz-rumpali ja Venomissa tunnetuksi tullut Tony "Abaddon" Bray. Jazz-rumpali on tekniikaltaan parempi rumpali, hän on nopeampi ja käsistään näppärämpi, mutta itse pidän enemmän Abaddonin soitosta. Miksi? Koska hän hakkaa rumpujaan tunteella, paatoksella - hän ei suorita, hän elää soittoaan, fiilistelee. Abaddon ei pysy tahdissa eikä hänen tarvitsekaan: hän takoo rumpujaan kuin viimeistä päivää, tunteella. Dio on - joskin teknisesti paljon parempi solisti kuin Abaddon on rumpali - minulle jälkimmäistä tyyppiä tässä karrikoidussa esimerkissäni. Ja siitä, jos jostain, Dioa on arvostettava: hänelle jokaisella nuotilla on väliä, jokainen sana on laulettava täysillä.
Tarina on kerrottava alusta aina loppuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti