Rush - A Farewell to Kings (1977)

En ole koskaan ollut Rush-fani; heidän musiikkinsa on vaikuttanut minusta lähinnä soitinrunkkaamiselta, jossa biisit unohdetaan loputtomien soolojen uhalla. Virtuoosimainen soitto kuuluu progeen ja heviin - en kiellä sitä - mutta virtuoosit eivät saisi koskaan syrjäyttää kappaleita, niitä paljon parjattuja biisejä. Sitten, tahtoen todeta olenko oikeassa vai väärässä, ostin A Farewell to Kingsin, ja jouduin toteamaan, että soitinrunkkausta on ajoittain liikaa, mutta kyllä siellä niitä biisejäkin on. Levyn nimikkobiisi toimii kuin nyrkki silmään, lisäksi muutamat muut ovat hyviä, mutta...


Xanadu sortuu samaan kuin Dogs Pink Floydin Animalsilla: pitkiä osioita, jotka jatkuvat aivan liiaksi - taivas varjele, kappaleella kestää kolme minuuttia lähteä käyntiin. Kun kappale lopulta lähtee liikkeelle, se ei ole hassumpi rykäisy, mutta mitä olisimme menettäneet, jos intro olisi typistetty edes minuuttiin (mikä sekin olisi mielestäni yläkanttiin)? Lyhyemmissä kappaleissa - kuten mainitussa nimikkobiisissä ja vaikkapa Closer to the Heartissa fokus pysyy paremmin mukana, vaikka aina välillä jokainen jäsen unohtaa biisin ja lähtelee revittelemään ylenpalttisesti.


Kuten sanottua, virtuoosimaiset yksilöt pitävät metallia elossa ja ovat erittäin tärkeitä, mutta minun mielestäni Rush menee liian pitkälle - ei niin pitkälle kuin Ynkkä, mutta liian pitkälle kuitenkin. Soolot menettävät tehonsa - kuten kaikki muukin - jos ne ovat liian pitkiä tai liian lukuisia.

Geddy Leen lauluäänestä voi olla vain kahta mieltä - itse en osaa oikein päättää kumpaan leiriin kuulun. Jatkuva falsetti-korkeuksissa hipova ääni toimii ajoittain, toisinaan toivoisin matalampaa, jämäkämpää (paremman sanan puutteessa) ilmaisua. Mielestäni metalli ei olisi metallia, jos solistit kuten Rob Halford, King Diamond ja vaikkapa Geoff Tate eivät repisi keuhkojaan halki hirmuisen korkeilla nuoteilla, mutta levyllinen pelkkiä korkeita nuotteja...? Kuten soolot, kirkaisut menettävät tehonsa, jos niitä käytetään liikaa. Joku voisi nauraa tälle ja väittää, että King Diamond jos joku ylikäyttää falsettia, mutta siitä olisin erimieltä (vaikka ymmärrän kyllä mistä kommentti kumpuaa), sillä King ei mielestäni niinkään laula kuin ääninäyttele kappaleita läpi - jos olet eri mieltä, kuuntele The Trial tai This Place is Terrible!

Nyt lipsuu kyllä teksti rankasti offtopicin puolelle! Palataan asiaan, palataan, palataan.

A Farewell to Kings ei ole huono levy - klassikko alallaan - mutta tyyli ei ole sellainen, josta pitäisin. Toiset pitävät Geddy Leen laulusta tai loputtomista instrumentaatioista yhtä paljon kuin minä pidän King Diamondin laulusta, mutta se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi pitää. Hyväksyn, että levy sisältää hyviä biisejä, mutta se sisältää kyllä myös paljon - liikaa - sellaista, mistä en yksinkertaisesti pidä. Minulle proge on parhaimmillaan The Dark Side of the Moon -tyyppistä tunnemusiikkia, jossa yllättävät ja toimivat musiikilliset oivallukset kisailevat; valitettavasti en ole koskaan kokenut Rushia niin.