Iron Maiden - Iron Maiden (1980)

Kuten on tullut jo mainittuakin, Iron Maiden on ollut minulle tärkeä bändi: se oli yksi ensimmäisistä metallibändeistä, joita koskaan kuuntelin ja fanitin. Kaikkein läheisimmiksi ja tärkeimmiksi koen - kuten varmasti moni muukin - vuosien 1982-88 välillä julkaistut studiolevyt, mutta myös vuoden 2006 A Matter of Life and Deathin. Dickinsonin ääni, erittäin melodiset kappaleet täynnä harmonioita... tämä on se Iron Maiden, johon aikoinaan ihastuin.

Iron Maiden on kuitenkin jotakin aivan muuta: se on rujo, rankka ja punkahtava. Bruce Dickinson ei ole solistina, vaan Paul Di'Anno; kappaleet eivät niinkään perustu melodioihin, vaan riffeihin. Ytimekkäästi voinkin sanoa, että levy on hyvin erilainen kuin "se ainoa oikea Iron Maiden."

Mutta se ei ole huono levy, vaan päinvastoin erinomainen.

Kuten hyvissä levyissä aina, kappaleet ovat hyviä: Prowler, Sanctuary, Running Free ja vaikkapa yhtyeen nimikkokappale, Iron Maiden ovat silkkaa metallikultaa! Kappaleet perustuvat riffeihin, jotka ovat hyvinkin erilaisia kuin myöhempien kappaleiden - jos ottaa vertailuun vaikkapa Prowlerin ja Aces Highn Powerslavelta, vaikka paljon samaa onkin, kappaleet ovat kuin eri yhtyeen tuotoksia. Eron kuulee vain kuuntelemalla. Esikoislevyllään Iron Maiden on lähempänä -60-luvun lopun garage-rockia kuin Stained Class -aikaista Judas Priestiä.


Tutut elementit ovat siellä, kyllä: kitarat soittavat harmoniassa, leikittelevät ja kisailevat keskenään; Steve Harris pömpöttelee bassoaan tavaramerkkimäisesti; laukkakomppikin vilahtaa. Levyn on samaan aikaan hyvinkin paljon Iron Maidenia, mutta samalla ei juurikaan.

Suurin ero on varmasti solisti: Paul Di'Anno on hyvä solisti, mutta hän ei ole korkeuksia hipova liki-oopperalaulaja kuten Dickinson. Di'Annon lähestyminen on raspinen, paremman sanan puutteessa rokkaava. Hänen äänessään on voimaa, munaa ja säröä, mikä sopii erinomaisesti punkahtaviin ja rockahtaviin kappaleisiin. Ehkä ei ole tärkeää puhua siitä kuinka erilainen levy on verrattuna tuoreempiin tuotoksiin, vaan siitä kuinka erinomaisesti Harris ja muut säveltäjät ovat osanneet muuttaa sävellyksiä sopimaan paremmin uudenlaisen solistin äänelle! Dickinson sopii täydellisesti laulamilleen levyille (etenkin siis vuosien -82-88 -tuotoksille), Di'Anno sopii täydellisesti laulamilleen levyille.

Mielestäni ainoa heikko kappale levyllä on Strange World, joka tuntuu olevan filleri ja ainoa ei-niin-tunnistettava biisi. Muut kappaleet ovat ikonisia alallaan, rankasta Transylvaniasta tunnelmalliseen Remember Tomorrowhun. Tästä tulikin mieleeni: ensimmäinen näkemäni metallikeikka oli - vähemmän yllättävästi - Iron Maidenin keikka 7.7.2005 Helsingissä. Samana päivänä (tai edellisenä, en muista) Lontoossa oli räjähtänyt joukko pommeja julkisissa kulkuneuvoissa, ja Remember Tomorrow omistettiin iskujen uhreille. Siinä oli hienoa tunnelatausta, jos oikein muistan - taivas, siitähän on kohta kymmenen vuotta!

Iron Maiden on erinomainen levy erinomaiselta yhtyeeltä. Se ei kuitenkaan ole totutunkaltaista Iron Maidenia, vaan alkukantaisempaa, punkahtavaa ja rosoista Iron Maidenia.