Sin After Sinin ei pitäisi olla vanhin kokoelmastani löytyvä Judas Priest -levytys, vaan sen tittelin pitäisi mennä loputtomasti kumarretulle ja palvotulle Sad Wings of Destinylle tai debyytti-levy Rocka Rollalle. Syy tähän on varsin yksinkertainen: vuonna 2003, jolloin fanitukseni yhtyettä kohtaan oli alkamassa, Judas Priestin Halford-aikainen katalogi julkaistiin remaster-sarjana (nimetty simppelisti The Remasters)... mutta alkaen vasta Columbia-vuosista, eli Sin After Sinistä. Tästä johtuen Sad Wings of Destiny ei ole tähän mennessä löytänyt tietään kokoelmaani, mikä on vähintäänkin rikos metallia ja itsekunnioitustani kohtaan.
Niin tai näin, Sin After Sin, vaikka on erittäin hyvä levy, ei ole yhtyeen parhaita, mutta ei huonoimpiakaan, vaan jää jonnekin keskikastiin. Levyllä on useita erinomaisia kappaleita: Sinner, Diamonds and Rust, Call for the Priest, Dissident Aggressor sekä vastikään löytämäni Here Come the Tears. Silti, näin monesta hyvästä kappaleesta huolimatta levy on "vain" hyvä levy. Minulla on kaksi syytä, kaksi heikkoa puolusteluyritystä kannalleni: 1.) soundi(t) ja 2.) keskinkertaiset biisit.
On muistettava, että -70-luvun - tai edes -80-luvun - tekniikka oli -70-luvun tekniikkaa ja se kuuluu väkisinkin levyistä. Tämä mielessä, minun on myönnettävä, että Sin After Sin kärsii julkaisuajankohdastaan, sillä useat hyvät kappaleet menettävät osan tehostaan munattomien ja ohuiden kitarasoundien takia. Tähän mennessä kuuntelemani levyt ovat olleet toisinaan poikkeuksellisen hyvin miksattuja levyjä - etenkin The Dark Side of the Moon - joten ehkä Sin After Sinin karummat, yksinkertaisemmat soundit vain tuntuvat huonommilta kuin ne ovatkaan, mutta en voi olla miettimättä kuinka paljon enemmän tehoa Dissident Aggressorin pääriffissä olisikaan, jos kitarasoundin alapää olisi riittävä.
Keskinkertaisia biisejä on mielestäni - ottaen huomioon, että kappaleita on vain 8 - liikaa: Starbreaker, Last Rose of Summer ja Raw Deal muodostavat liian suuren osan levyä, jotta voisin hyvällä omatunnolla pitää levyä erinomaisena. Otetaan vertailukohdaksi vaikka Rising, jossa oli vain 6 kappaletta, mutta joista yksikään ei tuntunut turhalta, filleriltä. Ehkä joku on kanssani eri mieltä - toivottavasti onkin - mutta minusta Last Rose of Summer on tylsä, kaukana Priestin parhaista balladeista; vastapainona Here Come the Tears (offtopic: Halford osoittaa tässä kappaleessa erinomaisesti kuinka matalalle hän pääsee) näyttää kuinka hyvä ja mielenkiintoinen (puoli-)balladi tehdään. Starbreakerin taputukset ihmetyttävät - ne, jos mitkä, ovat jotakin, mitä ei enää kuule ainoallakaan metalli-levytyksellä, mutta vielä -70-luvulla taputukset ovat olleet kiinteä osa metalli- ja hard rock -musiikkia.
Vielä yksi kappale vaatii huomiotani: Diamonds and Rust, josta yhtye on esittänyt kaikenkaikkiaan (tietääkseni ainakin) kolmea eri versiota eri aikoina - levyltä löytyy täysverinen metalli-versio, 2005 live-dvd Rising in the Eastilla on täysverinen balladi ja 2012 yhtye soitti vielä kolmatta versiota keikoillaan, joka oli hybridi kahdesta aiemmasta. Mikäkö toimii parhaiten? Mielestäni vuoden 2005 versio on onnistunein pääosin Rob Halfordin huikean tulkinnan ja lopun upean "räjäytyksen" ansiota; silti alkuperäinen coverointi on kuitenkin erittäin onnistunut.
Judas Priest on minulle aina ollut yhtye, joka joko osuu täysillä maaliinsa tai ampuu huti kunnon marginaalilla; Sin After Sin putoaa kokonaisuutena jonnekin sinne maalitaulun ulkolaidoille. Jos muutama kappale oli korvattu jollakin paremmalla, jollakin hiotummalla - jos esimerkiksi Last Rose of Summerin tilalla olisi tunteikkaampi balladi - levy pääsisi lähelle napakymppejä, koska soundeista on annettava kuitenkin anteeksi, että hitto vie, tämähän on yli 35 vuotta vanha levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti