Bob Dylan - Bringing It All Back Home (1965) & Bob Dylan - Blood on the Tracks (1975)

Dylan, Dylan… Tätäkö se antiheviherääminen teettää? Että hankkii kaksi Bob Dylanin levyä parin päivän sisään? Että luukuttaa niitä lähes yksinoikeudella? Helvetti, toisen kanssa tein jotakin sellaista, mitä yleensä välttelen: tilasin sen kauppaan odottelun ja kiertelyn sijaan.

Bringing It All Back Home on uudemmista Dylan-hankinnoistani musiikillisesti puhuttelevampi, kiitos rämisevämmän ja rokkaavamman yleisilmeen. Tai siis, yleisilmeen sijaan ensimmäisen puoliskon ilmeen. Levy on kaksijakoinen tapaus: toisaalta sen ensimmäinen puolisko on rokkaavampaa, melkein autotallirockilta soundaavaa rämistelyä – kuuluisa Subterranean Homesick Blues on levyn avausraita – ja jälkipuolisko tutumpaa, turvallisempaa ja minimalistisempaa folk-Dylania. Uskallan väittää, että Bringing It All Back Home on helpoin niistä Dylanin levyistä, jotka omistan, ainakin kaltaiseni hevijäärän näkökulmasta, koska se tarjoilee hivenen tuttua ryminää ja runttaa (helvetti, Outlaw Blues menee jo atonaaliseksi!) mutta silti sieltä löytyy paljon sitä Dylania, josta hänet yleensä tunnetaan. Minulle levyn biiseistä ovat kolahtaneet parhaiten tähän mennessä tajunnanvirtamainen Bob Dylan’s 115th Dream sekä yhtä aikaa koskettava että tarttuva It’s Alright Ma (I’m Only Bleeding) – nämä ovat myös levyn kaksi pisintä biisiä, vaikka eipä sillä Dylanin kohdalla ole niin väliä.

Blood on the Tracks on puolestaan vaikeampi tapaus, sillä se on todella hillitty ja minimalistinen levy. Se taitaa olla akustinen – joskaan ei pelkästään Dylanin esittämä. Juuri musiikillinen vähäeleisyys sopii levyn tunnelmaa todella hienosti, koska sanoitukset ovat abstraktien sanailotulitusten sijaan henkilökohtaisia kertomuksia, joissa Dylan ruotii avioeroaan. Etenkin avausraita Tangled up in Blue on pysäyttävää kuultavaa, kiitos kolmella eri aikatasolla kulkevan rakkaus- ja erotarinan. Myös esimerkiksi If You See Her, Say Hello kuvaa aikuismaista lähestymistapaa parisuhteen päättymiseen turhan ja rasittavan angstimelodraaman sijaan. Blood on the Tracks on henkilökohtainen levytys, jota monet pitävät Dylanin parhaimpiin kuuluvana, mutta ainakin minulle se on jäänyt (vielä) hivenen etäiseksi, sillä sen musiikillinen ilme on makuuni turhan yksipuolista. Lisäksi, Idiot Windin kohdalla Dylanin laulu on sen verran rasittavaa yliyrittämistä, että joudun kerta toisensa jälkeen harkitsemaan jaksaako sen mittavan keston kuunnella loppuun saakka.

Kysymys levyjen paremmuudesta on kuitenkin vaikeampi pala, koska ne ovat sen verran erilaisia. Tällä hetkellä, ainakin, menisin sanomaan Bringing It All Back Homea paremmaksi, kiitos sen musiikillisen monipuolisuuden, mutta Blood on the Tracksin lyriikat ovat selvästi parempia ja puhuttelevimpia. Jos kaipaan taustamusiikkia ruuhkametroon, valikoin Bringing It All Back Homen – jos haluan makoilla sohvalla ja kuunnella postmodernin ajan trubaduuria, valikoin Blood on the Tracksin.  Kaikista omistamistani Dylaneista Highway 61 Revisited taitaa kuitenkin viedä kärkipaikan, Desolation Row’n mitalla.

Luca Turilli's Rhapsody - Ascending to Infinity (2012) & Therion - Lemuria (2004)

Kahden levyn yhteisblogiteksti, jälleen. Tämä näyttää olevan uusi formaattini. Minulle se sopii, koska ainakin näin saan joskus jotakin kirjoitetuksi tähänkin blogiin. Vedän nyt myös podcastia (Imperiumi 363) eli blogitekstien vähyys selittyy sillä. Tällä kertaa, kuitenkin, käsittelyssä kaksi pintatasolla erilaista levyä, joilla on kuitenkin paljon yhteistä: molemmat ovat mahtipontista nykymetallia, molemmilla on siniset kansikuvat ja molempia pidetään alagenrejensä parhaimmistona. Toisen kohdalla olen samaa mieltä, toisen en.

Rhapsody-sotku on tavanomainen vitsiaihio meidän melometallidiggarien keskuudessa. Ensin oli Rhapsody, joka teki pari ihan kivaa, sopivan naiivilla tavalla toteutettua power metal -levyä. Rhapsodysta tuli levy-yhtiökiistan jälkeen Rhapsody of Fire – sama bändi, pienellä lisänimellä. Luca Turilli lähti Rhapsody of Firesta ja perusti oman bändinsä, Luca Turilli’s Rhapsodyn. Jossakin välissä Fabio Lione lähti Rhapsody of Firesta ja alkoi kiertää Turillin kanssa nostalgiarahastus-Rhapsodyna; unohtamatta, että Rhapsody of Fire teki nostalgiadollarin perässä juostessaan turhanpäiväisen uudelleenäänityskokoelman The Legendary Years. Hetken ajan oli kolme eri Rhapsodya, joista Luca Turillin iteraatiota pidettiin yleisesti ottaen parhaana – ja erityisesti proggiksen ensimmäinen levy, Ascending to Infinity, lasketaan parhaiden moninaisten Rhapsody-nimikkeiden alle mahtuvien projektien parhaiden plattojen joukkoon.

Odotukseni olivat korkealla, koska pidän Rhapsodyn lapsellisesta mutta hyvin toteutetusta powerista. Ascending to Infinity on kuitenkin ihmeen ponneton levy. Äänimaailma on kuin suoraan metallilla ryyditetty soundtrack, mutta kitarasoundit on rutistettu kuiviksi ja muovisiksi. Lisäksi, kappalemateriaalista puuttuu paras potku. Vain muutaman kerran levy meinaa päästä kunnolla lentoon – Dante’s Inferno omaa hauskan kertosäkeen, Dark Fate of Atlantis on taattu keikkahitti – mutta lässähtää taas. Edes massiivinen päätösraita Of Michael the Archangel and Lucifer’s Fall ei pääse jaloilleen. Hyvä on, eihän tämä huono levy ole, mutta kaukana Rhapsody-nimikkeiden parhaista saavutuksista, sinfonia-powerin parhaimmistosta puhumattakaan. Paras potku ja draivi puuttuvat; kokonaisuus jää kovin hengettömäksi ja munattomaksi.

Toisin kuin Therionin Lemuria, joka potkii perseelle välittömästi. Minulle Therion on aina ollut etäinen bändi, koska olen syystä tuntemattomasta poiminut kokoelmaani vain heidän heikompia levyjään: Gothic Kabbalah vielä menee, mutta Sitra Ahra on ajanhukkaa. Näiden puolittaisten tai täysveristen pettymysten jälkeen olen karsastanut koko bändiä, mutta päätin antaa mahdollisuuden, kun kerran yhtyeen parhaaksi väitetty levy löytyi edukkaasti, pitkän etsinnän jälkeen.

Onneksi annoin mahiksen, sillä Lemuria on erinomainen levy. Se ei ole ylimittainen (ota opiksesi, Beloved Antichrist), se omaa oikeita biisejä (ota opiksesi, Sitra Ahra) ja sinfoniaelementti on kiinteästi osa soundia (ota opiksesi, Epica). Esimerkiksi avausraita, päälle välittömästi rullaava Typhon omaa kuorolaulua ja sinfoniaorkesteria, mutta on kuitenkin muutakin kuin soundtrackia. Se on ihan oikea biisi, ja vielä hyvä sellainen. Kaikilla Lemurian biiseistä on riittävän omanlainen ilmeensä, että ne jäävät mieleen, mutta siitä huolimatta paketti pysyy kasassa eikä sirpaloidu sekametelisopaksi. Esimerkiksi Three Ships of Berik on folkahtavuudessaan suorastaan iloinen, örinälauluistaan huolimatta. Lemuria toimii lyhyenä perehdytyksenä siitä, miten sinfoniametallia pitäisi tehdä siten, että sekä sinfonisuus että metallisuus tukevat toisiaan. Ei tarpeetonta paisuttelua, vaan koherenttia ja tiedostavaa rakentamista.