Iced Earth on minulle tärkeä bändi: yhtyeen (eli mastermindin Jon Schafferin) musiikki on yhdistelmä tiukasti ja tarkasti nakuttavia thrash metal -riffejä, power metalmaisia melodioita ja häikäilevän hyvää yksilötyöskentelyä. Schafferin sahausriffit, jotka eivät ole lainkaan perinteisiä 8- tai 16-osaisten kilpajuoksua, perustuvat rytmeihin enemmänkin kuin melodioihin. Iced Earthilta esimerkiksi Written on the Walls sisältää varsin tyypillistä Schaffer-riffittelyä (esmes. soolon tausta), jos käsite itsessään ei ole tuttu. Monesti riffit ovat ns. käänteisiä laukkariffejä (jotka soitetaan hävyttömällä temmolla), eli missä perinteinen laukkakomppi menee yksi kahdeksasosa + kaksi kuusitoistaosaa, käänteinen menee tietenkin kaksi kuusitoistaosa + yksi kahdeksasosa - paremmin tätä voi kuvata äänteellä trön. Riffit siis kuulostavat trön-trön-trön-trön soitettuna rankaisevalla temmolla. Tämän paremmin asiaa en osaa kuvailla, vaan soitto pitää kuulla ymmärtääkseen mitä tarkoita (kuuntele vaikka Violate).
Riffittely on Iced Earthilla jo hallussa, mutta muuten levy kuulostaa liian selvästi esikoislevyltä, joka se onkin. Ideat ovat siellä, perusrakenteet ja ominaisuudet ovat löytyneet, mutta eivät aivan kehittyneet lopulliseen muotoonsa. Joku voisi väittää, että Iced Earth on yhtyettä rankimmillaan, mistä olen erimieltä, mutta niin tai näin, se on yhtyeen alkupiste, väistämätön etappi matkalla suuruuteen.
Toinen tavaramerkki, jonka liitän Iced Earthin musiikkiin, on häikäisevä vokaalityöskentely, joka on lähes vailla vertaansa. Iced Earthilla mikin varressa on kuitenkin heppu nimeltä Gene Adam, jonka ulosanti jättää huimasti toivomisen varaan. Hän ei riitä täyttämään valtavia saappaita, jotka Schafferin sävellykset solistilta vaativat. Hänen äänensä voisi sopia johonkin Anvilin tyyliseen "perusrässiin", mutta Iced Earthin musiikkiin, joka perustuu monipuolisiin tunneskaalan hyödyntämiseen suoraviivaisen takomisen ohella, hänen ilmaisunsa on riittämätön. Joku varmasti pitää hänen raa'asta äänestään, mutta minä en kuulu tähän ryhmään. Adam saikin monoa yhtyeestä pian Iced Earthista, koska hän kieltäytyi menemästä laulutunneille, jonne Schaffer - silloin jo yhtyeen kiistamaton primus motor - häntä patisti.
Iced Earth, Colours, Curse the Sky ja When the Night Falls ovat oivia sävellyksiä, mutta ne eivät ole kuolemattomia helmiä. Joku varmasti on erimieltä kanssani ja väittää, että kyseessä on kokoelma Iced Earthin parhaita tuotoksia. En sano, että Iced Earth on huono levy saati huono debyytti (niitä on tuhansittain paskempia!) eikä kyseessä ole edes yhtyeen diskografian heikoin lenkki - se vain ei yllä niiden nerokkaiden tuotosten joukkoon, jotka ovat tehneet Iced Earthista "jenkkipowerin" suunnannäyttäjän.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Death - Human (1991)
Humanista alkanut kehityskaari on yksi kaupallisesti onnistuneimpia ei-kaupallisia muuveja, mitä mikään raskaan metallin (=thrashia raskaamman) yhtye on onnistunut tekemään. Se, että alunperin varsin suoraviivaista ja sahausriffeihin perustuvaa death metalia soittanut yhtye siirtyi systemaattisesti erittäin monimutkaisiin ja -polvisiin sävellyksiin ja hylkäsi siinä samalla (aiemmin, mutta samoihin aikoihin) goreen perustuvat lyriikat, on Deathin kultakauden aloituspiste. Humanista alkoi yhtyeen erinomaisten levyjen kausi, joka ei katkennut ennen yhtyeen lakkauttamista - näin spoilerina, jos jollekin yhtyeen materiaali ei ole tuttua.
Kuten sanottua, Humanin kappaleet ovat erittäin progeja - tahtilajit vaihtelevat, rytmeistä ei ota tolkkua, melodiat hämmentävät ja kaiken kruunaa häkellyttävä soitintaituruus sellaiselta kokoonpanolta, että oksat helvettihin - mutta ne eivät ole liian progeja, liian käsittämättömiä "suurille massoille" (varsin suhteellinen käsite, kun puhutaan death metalista), vaan kappaleissa on aina joku juju, joku jippo, mikä pitää kuulijan otteessaan. Otetaan musavideobiisiksikin valikoitunut Lack of Comprehension, joka ei seuraa mitään tyypillistä ABABCBB-kaavaa tai riffittelykään ei ole sieltä kaavamaisimmasta päästä, mutta silti musiikkivideota pyöritettiin MTVllä - joku voisi pitää sitä hittinä.
Tämä juuri on Deathin hienous: oivaltaa ja kiemurrella karkottamatta aiempia kuulijoitaan. Toki voidaan väitellä kuinka onnistuneita jotkin myöhemmistä levyistä ovat, mutta päätrendi on eittämättä se, että hyvin tehty outo musa (a'la Cosmic Sea) myy ja toimii.
Ei Human täydellinen ole: se vaatii kuulijalta enemmän kuin lopulta antaakaan. Tämä ei tarkoita sitä, että en pitäisi levystä - koska mielestäni se on mestariteos - vaan pikemminkin sitä, että kun levyn kanssa on kamppaillut kymmenkunta kuuntelukertaa, odottaa, että sieltä aukeaa jokin suuri Pandoran lipas täynnä tislattua neroutta, mutta kyseessä onkin vain koristeellinen arkku täynnä erinomaista musiikkia. Levy todellakin vaatii aikansa, se vaatii totuttautumista ja ymmärrystä, kärsivällisyyttä - vaikka se ensikuulemalta vaikuttaisi kuinka suoraviivaiselta, tiukasti takovalta levyltä täynnä erinomaisia riffejä ja komeaa örinää, sen todellinen merkitys aukenee myöhemmin, jokaiselle erikseen. Human on mielestäni mahdollista kuunnella "vain" tiukkaa pauhaavana kokoelmana kappaleita, mutta silloin levy ei ole mestariteos, vaan hyvä levy. Jos tässä on mitään järkeä.
Human on erinomainen levy ja kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan ja yleistuntemukseen, ei epäilystäkään. Se ei kuitenkaan ole yhtyeen paras levy.
Kuten sanottua, Humanin kappaleet ovat erittäin progeja - tahtilajit vaihtelevat, rytmeistä ei ota tolkkua, melodiat hämmentävät ja kaiken kruunaa häkellyttävä soitintaituruus sellaiselta kokoonpanolta, että oksat helvettihin - mutta ne eivät ole liian progeja, liian käsittämättömiä "suurille massoille" (varsin suhteellinen käsite, kun puhutaan death metalista), vaan kappaleissa on aina joku juju, joku jippo, mikä pitää kuulijan otteessaan. Otetaan musavideobiisiksikin valikoitunut Lack of Comprehension, joka ei seuraa mitään tyypillistä ABABCBB-kaavaa tai riffittelykään ei ole sieltä kaavamaisimmasta päästä, mutta silti musiikkivideota pyöritettiin MTVllä - joku voisi pitää sitä hittinä.
Tämä juuri on Deathin hienous: oivaltaa ja kiemurrella karkottamatta aiempia kuulijoitaan. Toki voidaan väitellä kuinka onnistuneita jotkin myöhemmistä levyistä ovat, mutta päätrendi on eittämättä se, että hyvin tehty outo musa (a'la Cosmic Sea) myy ja toimii.
Ei Human täydellinen ole: se vaatii kuulijalta enemmän kuin lopulta antaakaan. Tämä ei tarkoita sitä, että en pitäisi levystä - koska mielestäni se on mestariteos - vaan pikemminkin sitä, että kun levyn kanssa on kamppaillut kymmenkunta kuuntelukertaa, odottaa, että sieltä aukeaa jokin suuri Pandoran lipas täynnä tislattua neroutta, mutta kyseessä onkin vain koristeellinen arkku täynnä erinomaista musiikkia. Levy todellakin vaatii aikansa, se vaatii totuttautumista ja ymmärrystä, kärsivällisyyttä - vaikka se ensikuulemalta vaikuttaisi kuinka suoraviivaiselta, tiukasti takovalta levyltä täynnä erinomaisia riffejä ja komeaa örinää, sen todellinen merkitys aukenee myöhemmin, jokaiselle erikseen. Human on mielestäni mahdollista kuunnella "vain" tiukkaa pauhaavana kokoelmana kappaleita, mutta silloin levy ei ole mestariteos, vaan hyvä levy. Jos tässä on mitään järkeä.
Human on erinomainen levy ja kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan ja yleistuntemukseen, ei epäilystäkään. Se ei kuitenkaan ole yhtyeen paras levy.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Alice Cooper - Hey Stoopid (1991)
Hey Stoopid on kuin Trash 2.0. Oikeastaan tässä olikin kaikki tärkeä: levyllä ei ole yhtä suurta hittiä kuin Poison, mutta toisaalta kappalemateriaali tuntuu tasalaatuisemmalta, olematta kuitenkaan tylsää. Jos pidit Trashin yksinkertaisen vetoavasta kepeästä hard rockista, pidät Hey Stoopidista. Niin yksinkertaista se on.
Vaikka voisin lopettaa tähän, tahdon mainita kuitenkin lyhyesti kaksi asiaa, jotka ansaitsevat sen. Ensinnäkin lyriikat ovat pääasiassa täynnä niitä samoja typeriä innuendoja, joita edeltävä levy pursusi, mutta tällä kertaa niissä tuntuu olevan - sikäli se on mahdollista - vieläkin vähemmän tolkkua: kuinka helvetissä kappale nimeltä Feed My Frankenstein, jonka esittää kauhurokin itseoikeutettu valtias, on vain kokoelma libidovertauksia? Siis millä ilmeellä tohtori Frankensteinista (Frankenstein ei ole se hirviö, vaan tohtori, joka sen tekeee, ihmiset!) saa vertauskuvan fallokselle? Entä kuinka tiedemiehen ruokkiminen vertautuu yhdyntään?
Yksi kappale, joka osuu kuitenkin lyriikallisesti ja tulkinnallisesti paljon muita paremmin kauhurock-perintöön, on päätösraita Wind-Up Toy. Vaikka kappale ei suoranaisesti ole kauhurockia, vaan kappaleen kertojana on väärinymmärretty lapsi, jota isä, äiti tai lääkärit eivät ymmärrä. Hänelle annetaan lääkkeitä, jotta hän hymyilisi, ja hän toteaakin lakonisesti, että "But now I'm all smiles / These good little shots must be working". Alice Cooperin laulamana tämän kaiken uskoo, koska hänen voi kuvitella ullakolle leikkimään ränsistyneillä leluilla.
On vaikea löytää Hey Stoopidista mitään sanottavaa, jota en olisi jo maininnut Trashin kohdalla. Se groovaa, se on tarttuva, se on typerä ja tietyssä mielessä se täyttää kaikki guiltypleasuren tunnusmerkit, mutta jos häpäen hetkenkään kuuntelemaani levyä, kohautan olkiani ja totean, että vaikka se on typerää ja hävyttömän kaupallista, se on helvetin hyvin tehtyä musiikkia. Ja sitten päräytän stereoista Wind-Up Toyn ja kysyn onko tämä nyt niin typerää.
Vaikka voisin lopettaa tähän, tahdon mainita kuitenkin lyhyesti kaksi asiaa, jotka ansaitsevat sen. Ensinnäkin lyriikat ovat pääasiassa täynnä niitä samoja typeriä innuendoja, joita edeltävä levy pursusi, mutta tällä kertaa niissä tuntuu olevan - sikäli se on mahdollista - vieläkin vähemmän tolkkua: kuinka helvetissä kappale nimeltä Feed My Frankenstein, jonka esittää kauhurokin itseoikeutettu valtias, on vain kokoelma libidovertauksia? Siis millä ilmeellä tohtori Frankensteinista (Frankenstein ei ole se hirviö, vaan tohtori, joka sen tekeee, ihmiset!) saa vertauskuvan fallokselle? Entä kuinka tiedemiehen ruokkiminen vertautuu yhdyntään?
Yksi kappale, joka osuu kuitenkin lyriikallisesti ja tulkinnallisesti paljon muita paremmin kauhurock-perintöön, on päätösraita Wind-Up Toy. Vaikka kappale ei suoranaisesti ole kauhurockia, vaan kappaleen kertojana on väärinymmärretty lapsi, jota isä, äiti tai lääkärit eivät ymmärrä. Hänelle annetaan lääkkeitä, jotta hän hymyilisi, ja hän toteaakin lakonisesti, että "But now I'm all smiles / These good little shots must be working". Alice Cooperin laulamana tämän kaiken uskoo, koska hänen voi kuvitella ullakolle leikkimään ränsistyneillä leluilla.
On vaikea löytää Hey Stoopidista mitään sanottavaa, jota en olisi jo maininnut Trashin kohdalla. Se groovaa, se on tarttuva, se on typerä ja tietyssä mielessä se täyttää kaikki guiltypleasuren tunnusmerkit, mutta jos häpäen hetkenkään kuuntelemaani levyä, kohautan olkiani ja totean, että vaikka se on typerää ja hävyttömän kaupallista, se on helvetin hyvin tehtyä musiikkia. Ja sitten päräytän stereoista Wind-Up Toyn ja kysyn onko tämä nyt niin typerää.
torstai 24. huhtikuuta 2014
Slayer - Season in the Abyss (1990)
Kuten on tullut kahdessa edellisessä Slayer-tekstissä sanottua, Regin in Blood ei ole mielestäni vanhentunut sen maineen veroisesti ja South of Heaven oli parempi levy, vaikka kärsikin Tom Arayan pateettisesta tulkinnasta. Season in the Abyss onkin se eräänlaisen trilogian päättävä osa: se on selvästi Slayerin levy, vaikka onnistuukin ajoittain kuulostamaan joltakin aivan muulta kuin kahdelta edelliseltä levyltä. Sanotaan se nyt heti alkuun, ettei jää epäselvyyksiä: pidän Season in the Abyssistä, mutta en osaa sanoa onko se kolmikon paras kokonaisuus.
Kappaleet ovat monimuotoisia, a'la South of Heaven, mutta Regin in Bloodilta periytyvää murhaavaa rankkuutta unohtamatta. War Ensemble onnistuu olemaan jopa yhtyeen nopeimpia ja räväköimpiä sävellyksiä; vastaavasti Season in the Abyss lienee Terastaja eeppisimmillään, lähes seitsemän minuuttia kellottavan kappaleen uhkaavaan tunnelman ja grooven muodostaessa samalla koko yhtyeen tuotannon kenties parhaan sävellyksen.
Season in the Abyss sisältää joitakin... no, jos nyt ei aivan popahtavia, niin helpommin lähestyttäviä kappaleita, kun vertailukohdaksi otetaan yhtyeen aiemmat tuotokset. Mitään easylisteningiä Slayer ei ole koskaan ollut, mutta missä Regin in Blood vieroksui kaikkia perinteisten koukkujen kaltaisia oivalluksia, tällä kertaa South of Heavenista ilmaisuaan petrannut Araya laulaa ihka-aitoja melodioita. Mielestäni nämä elementit, sekä tietenkin se tosiseikka, että kiekolta löytyy joitakin yhtyeen parhaita yksittäisiä kappaleita, tekevät levystä silmissäni luonnollisen ensimmäisen kosketuksen Slayeriin: se on vain ja ainoastaa Slayeria, mutta silti paremmin aikaa kestänyt kuin magnum opukseksikin haukuttu Regin in Blood.
Viimeinen asia tässä lyhyessä tekstissä, jonka tahdon nostaa esiin, on levyn lyriikallinen anti. Siinä missä ensimmäisillä julkaisuillaan (sanotaan kolmella ensimmäisellä pitkäsoitolla ja Haunting the Chapel -ep:llä) sanoitukset olivat enemmän shokkiarvolla leikitteleviä mukasaatanallisia ja mukapelottavia väkivallanpurkauksia, South of Heavenilla ja Season in the Abyssilla Araya laulaa oikeasti paljon "rankemmista" aiheista ja vielä paremmilla lyriikoilla. Mielestäni War Ensemble on juuri siksi niinkin hämmentävää kuultavaa kuin se onkin, koska siinä ei vaadita Messiaan päätä vadille, vaan pureudutaan monitahoisesti nyky-yhteiskunnan ongelmakohtiin. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki BROOTAAL! -elementit olisivat kadonneet tai korvattu mukasyvällisillä aforismeilla - ei, puhutaanhan tässä tosiaan yhtyeestä, jonka nimi on Slayer. Sama aikuismaisempi ote näkyy kaikissa levyn kappaleissa, joten mikään yksittäinen sanavalintoihin perustuva huomio tämä ei ole.
Season in the Abyss antaa syyn luottaa Slayeriin - South of Heaven on erinomainen levy, mutta jotekin se tuntui kokeilulta voisiko vastarinnan kappaleiksi repimiseen erikoistunut yhtye pudottaa tempoaan alle kahdensadan. Season in the Abyss on kuin loppuun viety, loppuun mietitty South of Heaven ja olenkin siinä uskomuksessa, että enemmän tai vähemmän Season in the Abyssin linjoilla (= tekemällä samalta soundaavia levyjä) yhtye on vakiinnuttanut suosionsa aina 2010-luvulle asti.
Kappaleet ovat monimuotoisia, a'la South of Heaven, mutta Regin in Bloodilta periytyvää murhaavaa rankkuutta unohtamatta. War Ensemble onnistuu olemaan jopa yhtyeen nopeimpia ja räväköimpiä sävellyksiä; vastaavasti Season in the Abyss lienee Terastaja eeppisimmillään, lähes seitsemän minuuttia kellottavan kappaleen uhkaavaan tunnelman ja grooven muodostaessa samalla koko yhtyeen tuotannon kenties parhaan sävellyksen.
Season in the Abyss sisältää joitakin... no, jos nyt ei aivan popahtavia, niin helpommin lähestyttäviä kappaleita, kun vertailukohdaksi otetaan yhtyeen aiemmat tuotokset. Mitään easylisteningiä Slayer ei ole koskaan ollut, mutta missä Regin in Blood vieroksui kaikkia perinteisten koukkujen kaltaisia oivalluksia, tällä kertaa South of Heavenista ilmaisuaan petrannut Araya laulaa ihka-aitoja melodioita. Mielestäni nämä elementit, sekä tietenkin se tosiseikka, että kiekolta löytyy joitakin yhtyeen parhaita yksittäisiä kappaleita, tekevät levystä silmissäni luonnollisen ensimmäisen kosketuksen Slayeriin: se on vain ja ainoastaa Slayeria, mutta silti paremmin aikaa kestänyt kuin magnum opukseksikin haukuttu Regin in Blood.
Viimeinen asia tässä lyhyessä tekstissä, jonka tahdon nostaa esiin, on levyn lyriikallinen anti. Siinä missä ensimmäisillä julkaisuillaan (sanotaan kolmella ensimmäisellä pitkäsoitolla ja Haunting the Chapel -ep:llä) sanoitukset olivat enemmän shokkiarvolla leikitteleviä mukasaatanallisia ja mukapelottavia väkivallanpurkauksia, South of Heavenilla ja Season in the Abyssilla Araya laulaa oikeasti paljon "rankemmista" aiheista ja vielä paremmilla lyriikoilla. Mielestäni War Ensemble on juuri siksi niinkin hämmentävää kuultavaa kuin se onkin, koska siinä ei vaadita Messiaan päätä vadille, vaan pureudutaan monitahoisesti nyky-yhteiskunnan ongelmakohtiin. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki BROOTAAL! -elementit olisivat kadonneet tai korvattu mukasyvällisillä aforismeilla - ei, puhutaanhan tässä tosiaan yhtyeestä, jonka nimi on Slayer. Sama aikuismaisempi ote näkyy kaikissa levyn kappaleissa, joten mikään yksittäinen sanavalintoihin perustuva huomio tämä ei ole.
Season in the Abyss antaa syyn luottaa Slayeriin - South of Heaven on erinomainen levy, mutta jotekin se tuntui kokeilulta voisiko vastarinnan kappaleiksi repimiseen erikoistunut yhtye pudottaa tempoaan alle kahdensadan. Season in the Abyss on kuin loppuun viety, loppuun mietitty South of Heaven ja olenkin siinä uskomuksessa, että enemmän tai vähemmän Season in the Abyssin linjoilla (= tekemällä samalta soundaavia levyjä) yhtye on vakiinnuttanut suosionsa aina 2010-luvulle asti.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Pantera - Cowboys from Hell (1990)
Panteran täytyy olla Suffocationin ohella yksi nykymetallin kopioiduimpia yhtyeitä: vaikutukset kuuluvat selkeimmin tietenkin Lamb of Godin kaltaisissa groove metal -jyrissä, mutta liian usein unohdetaan tosiseikka, että Rob Halford, ainoa oikea Metallijumala, perusti Judas Priestistä lähtönsä jälkeen Fight-yhtyeen, joka soundaa enemmän tai vähemmän Judas Priestiltä soittamassa Panteraa. Harvassa ovat "puolirankat" (eli tharsh metal -lähtöiset) yhtyeet nykymetallikentässä, jotka eivät olisi ottaneet oppitunteja Dimebag Darrellin riffeistä, Phil Anselmon ääntelystä tai ihan vain Panteran kokonaissoundista.
Tehtyään joukon korkeintaan keskinkertaisia glam metal ja power metal -levyjä, Darrellin veljesten luotsaama Pantera päätti rykäistä ja siirtyä sliipatusta imagosta, pitsistä, röyhelöistä ja pinkeistä huiveista nahkatakkeihin, rikkinäisiin farkkuihin ja siinä samassa myös rosoisempaan soundiin. Tulos oli, koko musiikkiakuuntelevan maailman ihmetykseksi ja pelastukseksi, Cowboys from Hell, jonka vanavedessä Pantera kohosi aina Billboard-listan kärkisijoille.
Cowboys from Hell on erittäin hyvä levy, mutta en pidä siitä - tämän paremmin en osaa kuvata tuntemuksiani levyä kohtaan. Olen päätynyt intensiivisen kuuntelun jälkeen lopputulemaan, joka on kaikkien paradoksien äiti: helvetin tiukkaa musiikkia, mutta en pidä. Tarkoitan tällä sitä, että syystä X en vain koe tarvetta ulvoa Anselmon kanssa kilpaa, heilua holtittomasti julkisella paikalla ja harrastaa potkunyrkkeilyä seinän kanssa, vaikka joudunkin nostamaan kuvitteellisen hatun (kuvitteellisesta?) päästäni ja toteamaan, että Cowboys from Helliä on ilo kuunnella.
Se groovaa, niin pirusti groovaakin. Anselmo laulaa aivan häkellyttävän komeasti, jopa hienoa ylärekisteriään käyttäen - tämä tuo aivan uuden twistin Shatteredin ja Heresyn kaltaisiin sävellyksiin, jotka toisenlaisella tulkinnalla voisivat jäädä unohduksiin. Kappaleet eivät ole liian suoraviivaisia, mutta eivät liian monimutkaisia, vaan punainen lanka ei kertaakaan karkaa yhtyeen käsistä.
Silti. Silti levy ei sytytä minussa sitä samaa intohimoista vimmaa, joka on poikinut hirmuisen määrän matkijoita. Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että levy ei kestä mittaansa - se on liian pitkä (57 min!) ja pahimmat fillerit poisraapaisemalla kukaan tuskin menettäisi paljoa. Toinen pääsyy lienee se, että monesti materiaali kuulostaa Metallican tai jonkin toisen, aiemmin vaikuttaneen thrash metal -yhtyeen, apinoinnilta - paras esimerkki on Shatteredin säkeen päättävä rumpufilli/riffi, jonka kuullessani tahdon aina huutaa "DAMAGE INCORPORATE!". Vielä yksi asia, minkä voi nähdä myös hyvänä asiana, jos niin tahtoo, mutta joka kuitenkin haittaa minua, taitaa valitettavasti olla se, että kappaleet harvemmin ovat kovinkaan teknisiä. Älä ymmärrä tätä väärin, sillä hyvä kappale/levy ei vaadi superteknistä soittoa, vaan muna ja tunne riittää, mutta mielestäni joillakin kikkailuelementeillä (ei niiden suuria tarvitse olla!) levy saisi lisää maustetta, mikä puolestaan auttaisi kokonaisuutta kestämään liiallisen mittansa.
Olen varmasti vähemmistössä mielipiteitteni kanssa, mutta väliäkös tuolla. Kuuntelen mielelläni Cowboys from Hellin ja soitatan sen vähintäänkin yhtä mielelläni kermaperseille, jotka kuvittelevat 5 Finger Death Punchin olevan parasta shittiä ikinä, mutta eivät tunne Panteraa tai Sepulturaa edes NIMELTÄ. Varokaa sitä sorttia, muuten - jos ei tunne juuria, ei tunne nykyisyyttä.
Tehtyään joukon korkeintaan keskinkertaisia glam metal ja power metal -levyjä, Darrellin veljesten luotsaama Pantera päätti rykäistä ja siirtyä sliipatusta imagosta, pitsistä, röyhelöistä ja pinkeistä huiveista nahkatakkeihin, rikkinäisiin farkkuihin ja siinä samassa myös rosoisempaan soundiin. Tulos oli, koko musiikkiakuuntelevan maailman ihmetykseksi ja pelastukseksi, Cowboys from Hell, jonka vanavedessä Pantera kohosi aina Billboard-listan kärkisijoille.
Cowboys from Hell on erittäin hyvä levy, mutta en pidä siitä - tämän paremmin en osaa kuvata tuntemuksiani levyä kohtaan. Olen päätynyt intensiivisen kuuntelun jälkeen lopputulemaan, joka on kaikkien paradoksien äiti: helvetin tiukkaa musiikkia, mutta en pidä. Tarkoitan tällä sitä, että syystä X en vain koe tarvetta ulvoa Anselmon kanssa kilpaa, heilua holtittomasti julkisella paikalla ja harrastaa potkunyrkkeilyä seinän kanssa, vaikka joudunkin nostamaan kuvitteellisen hatun (kuvitteellisesta?) päästäni ja toteamaan, että Cowboys from Helliä on ilo kuunnella.
Se groovaa, niin pirusti groovaakin. Anselmo laulaa aivan häkellyttävän komeasti, jopa hienoa ylärekisteriään käyttäen - tämä tuo aivan uuden twistin Shatteredin ja Heresyn kaltaisiin sävellyksiin, jotka toisenlaisella tulkinnalla voisivat jäädä unohduksiin. Kappaleet eivät ole liian suoraviivaisia, mutta eivät liian monimutkaisia, vaan punainen lanka ei kertaakaan karkaa yhtyeen käsistä.
Silti. Silti levy ei sytytä minussa sitä samaa intohimoista vimmaa, joka on poikinut hirmuisen määrän matkijoita. Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että levy ei kestä mittaansa - se on liian pitkä (57 min!) ja pahimmat fillerit poisraapaisemalla kukaan tuskin menettäisi paljoa. Toinen pääsyy lienee se, että monesti materiaali kuulostaa Metallican tai jonkin toisen, aiemmin vaikuttaneen thrash metal -yhtyeen, apinoinnilta - paras esimerkki on Shatteredin säkeen päättävä rumpufilli/riffi, jonka kuullessani tahdon aina huutaa "DAMAGE INCORPORATE!". Vielä yksi asia, minkä voi nähdä myös hyvänä asiana, jos niin tahtoo, mutta joka kuitenkin haittaa minua, taitaa valitettavasti olla se, että kappaleet harvemmin ovat kovinkaan teknisiä. Älä ymmärrä tätä väärin, sillä hyvä kappale/levy ei vaadi superteknistä soittoa, vaan muna ja tunne riittää, mutta mielestäni joillakin kikkailuelementeillä (ei niiden suuria tarvitse olla!) levy saisi lisää maustetta, mikä puolestaan auttaisi kokonaisuutta kestämään liiallisen mittansa.
Olen varmasti vähemmistössä mielipiteitteni kanssa, mutta väliäkös tuolla. Kuuntelen mielelläni Cowboys from Hellin ja soitatan sen vähintäänkin yhtä mielelläni kermaperseille, jotka kuvittelevat 5 Finger Death Punchin olevan parasta shittiä ikinä, mutta eivät tunne Panteraa tai Sepulturaa edes NIMELTÄ. Varokaa sitä sorttia, muuten - jos ei tunne juuria, ei tunne nykyisyyttä.
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Obituary - Cause of Death (1990)
Tässä hauska seurapeli koko perheelle: sanoita Obituarya! Peli on helppo järjestää, koska ei tarvita muuta kuin osallistujia, paperia, kyniä ja levyllinen rouhevaa floridalaista old skool death metalia. Peli tavoiteena on levyä kuunnellessa kirjoittaa niin paljon lyriikkaa ylös kuin saa vain John Tradyn artikulaatiosta selvää - jos sanoista ei ota tolkkua, on arvattava ja oltava luova. Levyn päätyttyä käydään kappale kappaleelta osallistujien sieluntuotokset läpi ja arvioidaan kuka ymmärsi parhaiten.
Vitsi piilee tässä: Obituarylla ei ole lyriikoita, vaan solisti Trady ääntelee tavalla, joka "sopii musiikkiin". Toki esim. Find the Arisessa ja Chopped in Halfessa on fraaseja, joita toistetaan selvällä englannilla, mutta kaikki muu niiden ympärillä on siansaksaa.
Se siitä vitsistä, nyt asiaan. Obituary on minulle "likaisen" death metalin arkkityyppi: yhtye ei yritä olla nopein tai häijyin, mutta grooven raskaus on toisesta maailmasta, jos verrataan Suffocationin tai Cannibal Corpsen kaltaisiin teknisiin ja äärettömän nopeisiin yhtyeisiin. Obituary on tässä mielessä Bolt Throwerin sukulaisia: heidän musiikkinsa vyöryy ylitse, ei revi varoittamatta kuulijaansa kappaleiksi ja sanoita kokemusten pohjalta uutta sävellystä. Obituarya ei voi oikein verrata mihinkään - mitään täysin samalta soundaavaa yhtyettä ei tule mieleeni - sillä niin uniikki on yhtyeen äänen- ja sielunmaisema: sitä hallitsevat säädyttömän raskaat riffit, John Tradyn täysin uniikki ulosanti ja polveilevat kappaleet, jotka kiemurtelevat ja matelevat kuin mammuttimaiset liskot.
Cause of Death tai jokin muu Obituaryn levy - kaikki ovat varsin samankaltaisia - kuuluu äärimetallistin yleissivistykseen: yhdessä Deiciden debyytin ja Morbid Angelin Covenantin kanssa Obituaryn kolmas levy, The End Complete, on yksi parhaiten myyneitä death metal -levytyksiä koskaan. Yhtye, joka soittaa monipolvista muttei niinkään progeilevaa ja hävyttömän groovaavaa wanhaa kunnon death metalia, ei voi olla huono, eihän?
En totta puhuakseni tiedä mitä sanoa Obituarysta, vielä vähemmän Cause of Deathista. Yhtye on yksi niistä, joita kuunnellessa ei voi ajatella mitään muuta kuin kuinka helvetin tiukkaa musiikki on, mutta kun levy on ohi, harva koukku on jäänyt mieleen. Kappaleet vaihtuvat, riffit mutatoituvat ja koko paketti toimii vailla vertaa, mutta jotakin tästä vielä omaan korvaani puuttuu. Kuuntelen minä päivänä tahansa levyn uudestaan, aina yhtä armokkaasti päätäni nytkyttäen ja ohikulkijoilta muka-salaa ilmakitaraa soittaen, mutta en silti muodosta tunnesidettä sävellyksiin, kuten esimerkiksi Bolt Throwerin joidenkin kappaleiden kanssa on käynyt. Ehkä ongelma on enemmänkin minussa kuin yhtyessä.
Niin tai näin, Cause of Death on erittäin hyvä levy. Se muistuttaa kuulijaa siitä, että rankka musiikki ei tarvitse olla nopeaa musiikkia eikä nopea musiikki aina ole rankinta musiikkia.
P.S. Sadas teksti.
Vitsi piilee tässä: Obituarylla ei ole lyriikoita, vaan solisti Trady ääntelee tavalla, joka "sopii musiikkiin". Toki esim. Find the Arisessa ja Chopped in Halfessa on fraaseja, joita toistetaan selvällä englannilla, mutta kaikki muu niiden ympärillä on siansaksaa.
Se siitä vitsistä, nyt asiaan. Obituary on minulle "likaisen" death metalin arkkityyppi: yhtye ei yritä olla nopein tai häijyin, mutta grooven raskaus on toisesta maailmasta, jos verrataan Suffocationin tai Cannibal Corpsen kaltaisiin teknisiin ja äärettömän nopeisiin yhtyeisiin. Obituary on tässä mielessä Bolt Throwerin sukulaisia: heidän musiikkinsa vyöryy ylitse, ei revi varoittamatta kuulijaansa kappaleiksi ja sanoita kokemusten pohjalta uutta sävellystä. Obituarya ei voi oikein verrata mihinkään - mitään täysin samalta soundaavaa yhtyettä ei tule mieleeni - sillä niin uniikki on yhtyeen äänen- ja sielunmaisema: sitä hallitsevat säädyttömän raskaat riffit, John Tradyn täysin uniikki ulosanti ja polveilevat kappaleet, jotka kiemurtelevat ja matelevat kuin mammuttimaiset liskot.
Cause of Death tai jokin muu Obituaryn levy - kaikki ovat varsin samankaltaisia - kuuluu äärimetallistin yleissivistykseen: yhdessä Deiciden debyytin ja Morbid Angelin Covenantin kanssa Obituaryn kolmas levy, The End Complete, on yksi parhaiten myyneitä death metal -levytyksiä koskaan. Yhtye, joka soittaa monipolvista muttei niinkään progeilevaa ja hävyttömän groovaavaa wanhaa kunnon death metalia, ei voi olla huono, eihän?
En totta puhuakseni tiedä mitä sanoa Obituarysta, vielä vähemmän Cause of Deathista. Yhtye on yksi niistä, joita kuunnellessa ei voi ajatella mitään muuta kuin kuinka helvetin tiukkaa musiikki on, mutta kun levy on ohi, harva koukku on jäänyt mieleen. Kappaleet vaihtuvat, riffit mutatoituvat ja koko paketti toimii vailla vertaa, mutta jotakin tästä vielä omaan korvaani puuttuu. Kuuntelen minä päivänä tahansa levyn uudestaan, aina yhtä armokkaasti päätäni nytkyttäen ja ohikulkijoilta muka-salaa ilmakitaraa soittaen, mutta en silti muodosta tunnesidettä sävellyksiin, kuten esimerkiksi Bolt Throwerin joidenkin kappaleiden kanssa on käynyt. Ehkä ongelma on enemmänkin minussa kuin yhtyessä.
Niin tai näin, Cause of Death on erittäin hyvä levy. Se muistuttaa kuulijaa siitä, että rankka musiikki ei tarvitse olla nopeaa musiikkia eikä nopea musiikki aina ole rankinta musiikkia.
P.S. Sadas teksti.
perjantai 18. huhtikuuta 2014
Megadeth - Rust in Peace (1990)
Harva levy on kerännyt yhtä universaalia ylistystä metalliskenessä kuin Rust in Peace - sivusto, jolla olen viettänyt enemmän aikaa kun kehtaan myöntää tai kukaan uskoo, eli MetalStorm.net, listaa levyn maailman parhaaksi (ja se on ainoa levy, jolla on yli kahdestatuhannesta arvosanasta 9.2/10 keskiarvo). Metal-Archives.comissa Rust in Peace jää niukalla marginaalilla Peace Sells... But Who's Buying?in jalkoihin, mutta omaa toisaalta enemmän arvosanoja. Niin tai näin, ei taida maailmassa olla metallisydäntä, joka ei tuntisi levyä molemmin päin, edestakaisin, ylösalaisin ja nopeutettuna ja hidastettuna.
Rust in Peace osuu siihen taitoskohtaan, jossa nopeus, rankkuus, teknisyys ja puhdas groove tapaavat toisensa ja kättelevät. Dave Mustainen onnistui luotsata poppoonsa sellaiseen riffihelvettiin raitistumisensa jälkeen, että oksat pois - maine on totisesti ansaittu, eikä sitä käy kieltäminen. Yksikään levyn kappaleista ei edes uhkaa notkahtaa keskinkertaisen puolelle. Vuosi 1990 tuntuu olleen selkeä piikkivuosi monelle yhtyeelle, koska levyt, jotka saman kalenterinkierron aikana on julkaistu, ovat pääpiirteissään erittäin kovia, kuten on tullut huomattua.
Minun on otettava - jälleen - esiin ikiaikainen Metallica-Megadeth-keskustelu. Olen jo aiemminkin maininnut, että vaikka ymmärrän Metallican suosion salaisuuden, suosin itse enemmän muita "Neljän Suuren" yhtyeitä, koska ne vetoavat enemmän minuun. Rust in Peace osoittaa juuri mitä ajan takaa: jos verrataan Master of Puppetsia (joka on muuten toisena MetalStormin parhaiden levyjen listalla) ja Rust in Peacea, jotka molemmat ovat hyvin samanlaisen statuksen omaavia levyjä metallipiireissä ja eittämättä yhtyeidensä luovuuden huipentumia, Mustainen tuotos on kiinnostavampi, koska se on rohkeampi, vaikeampi ja antoisampi. En sano, ettäkö Hetfield&Ulrich&co. eivät olisi tehneet oivallista levyä, mutta Rust in Peace huokuu sitä määrittelemätöntä Jotakin, mikä korvissani 'Tallican tuotoksista on puuttunut. Nuorempana ja kokemattomampana kuulijana arvostin enemmän Metallicaa, koska silloin heidän musiikkinsa tuntui paremmalta, mutta mielestäni Megadethin musiikki on aikuisempaan makuun suunnattua, haastavampaa ja älykkäämpää. Jälleen, en sano etteikö 'Tallica haastaisi kuulijaansa tai olisi älykäs, mutta 'Deth on näitä enemmän.
En tiedä mitä selitän. Tai, anteeksi, tiedän täsmälleen: yritän järkeistää asian, jota ei voi järkeistää. Kaikki palautuu lopulta vain yhteen asiaan, ja se on mielipide, mieltymys. Olen enemmän Megadethin kannalla, mutta arvostan myös Metallicaa. Bay Arean thrash metal ei ole sitä musiikkia, jonka koen eniten "omakseni" (varmaan johtuen osaltaan sen vahvasta aikasidonnaisuudesta -80-luvulle ja -90-luvun alkuun), mutta se ei tarkoita sitä, että en nauttisi Rust in Peacesta - se on erinomainen levy, tähän mennessä yksi blogin parhaita, mutta ei siltikään aivan top 3:ssa (joka muuten on Abigail, The Dark Side of the Moon ja Painkiller). Lähellä silti.
Rust in Peace osuu siihen taitoskohtaan, jossa nopeus, rankkuus, teknisyys ja puhdas groove tapaavat toisensa ja kättelevät. Dave Mustainen onnistui luotsata poppoonsa sellaiseen riffihelvettiin raitistumisensa jälkeen, että oksat pois - maine on totisesti ansaittu, eikä sitä käy kieltäminen. Yksikään levyn kappaleista ei edes uhkaa notkahtaa keskinkertaisen puolelle. Vuosi 1990 tuntuu olleen selkeä piikkivuosi monelle yhtyeelle, koska levyt, jotka saman kalenterinkierron aikana on julkaistu, ovat pääpiirteissään erittäin kovia, kuten on tullut huomattua.
Minun on otettava - jälleen - esiin ikiaikainen Metallica-Megadeth-keskustelu. Olen jo aiemminkin maininnut, että vaikka ymmärrän Metallican suosion salaisuuden, suosin itse enemmän muita "Neljän Suuren" yhtyeitä, koska ne vetoavat enemmän minuun. Rust in Peace osoittaa juuri mitä ajan takaa: jos verrataan Master of Puppetsia (joka on muuten toisena MetalStormin parhaiden levyjen listalla) ja Rust in Peacea, jotka molemmat ovat hyvin samanlaisen statuksen omaavia levyjä metallipiireissä ja eittämättä yhtyeidensä luovuuden huipentumia, Mustainen tuotos on kiinnostavampi, koska se on rohkeampi, vaikeampi ja antoisampi. En sano, ettäkö Hetfield&Ulrich&co. eivät olisi tehneet oivallista levyä, mutta Rust in Peace huokuu sitä määrittelemätöntä Jotakin, mikä korvissani 'Tallican tuotoksista on puuttunut. Nuorempana ja kokemattomampana kuulijana arvostin enemmän Metallicaa, koska silloin heidän musiikkinsa tuntui paremmalta, mutta mielestäni Megadethin musiikki on aikuisempaan makuun suunnattua, haastavampaa ja älykkäämpää. Jälleen, en sano etteikö 'Tallica haastaisi kuulijaansa tai olisi älykäs, mutta 'Deth on näitä enemmän.
En tiedä mitä selitän. Tai, anteeksi, tiedän täsmälleen: yritän järkeistää asian, jota ei voi järkeistää. Kaikki palautuu lopulta vain yhteen asiaan, ja se on mielipide, mieltymys. Olen enemmän Megadethin kannalla, mutta arvostan myös Metallicaa. Bay Arean thrash metal ei ole sitä musiikkia, jonka koen eniten "omakseni" (varmaan johtuen osaltaan sen vahvasta aikasidonnaisuudesta -80-luvulle ja -90-luvun alkuun), mutta se ei tarkoita sitä, että en nauttisi Rust in Peacesta - se on erinomainen levy, tähän mennessä yksi blogin parhaita, mutta ei siltikään aivan top 3:ssa (joka muuten on Abigail, The Dark Side of the Moon ja Painkiller). Lähellä silti.
torstai 17. huhtikuuta 2014
King Diamond - The Eye (1990)
On pakko ihastella maestro King Diamondin sävellys- ja sanoituskynän terävyyttä vuosina 1983-1990: jokainen levy, jolla herra oli vaikuttamassa, on vähintäänkin erittäin hyvä. Siinä missä Abigail, "THEM" ja Conspiracy olivat lyriikallisesti tiukkoja konseptilevyjä - kappaleet ovat "vain" osia suuremmasta kokonaisuudesta - The Eyella yhtye näyttää ensisilmäyksellä palanneen Fatal Portrait -tyyliiseen ratkaisuun, että levyllä ei ole yhtä suurta ja selkeää tarinaa, vaan nippu (eli neljä) pienempiä tarinoita, jotka on toki nidottu paremmpin temaattisesti yhteen kuin esikoisella. Tämä ei kuitenkaan ole kuin ensivaikutelma: The Eye on tarinallisesti yhtä tiukka tuotos kuin kolme sitä edeltävää levytystä, mutta lähtökohta on hyvin erilainen.
Siinä missä kolmella edellisellä levyllä tarina on kulkenut kronologisesti A:sta B:n kautta C:hen, The Eyen kronologia on hajoitetumpi. Levyn ensimmäinen ja viimeinen kappale (Eye of the Witch ja The Curse) toimivat kehystarinana levyn kolmelle "sisätarinalle". Eye of the Witchissä kuulija esitellään nimettömälle päähahmolle, joka katsoo "silmään", mystiseen medaljonkiin, ja pääsee tarkkailemaan aidosti historiallisia tapahtumia 1500- ja 1600-luvulta. Ensimmäinen tarina (joka kestää The Trialista Burniin) käsittelee naisen, Jeannen, kuulustelua, noidaksi tuomitsemista ja lopulta myös teloitusta ainoalla oikealla tavalla, eli roviolla polttamisella. Two Little Girls siirtää tarinan eteenpäin määrittelemättömän ajan verran; kyseessä taitaa olla levyn häiritsevin sävellys mutta myös kenties turhin. Pääosa levystä (Into the Convent - 1642 Imprisonment) käsittelee Madeleine nimisen hahmon pakoa luostariin, jossa hän joutuu sadistisen, sairaan ja oletettavasti myös saatanallisen isä Picardin valtaan - lopulta koko joukkio tuomitaan. Päätöskappaleessa palataan jälleen kehystarinaan, kuten mainittua, ja tutustutaan nimettömän tarkkailijan pakkomielteeseen sukeltaa uudelleen takaisin "silmään" - täten levy alkaa alusta, sykli pyörähtää käyntiin.
The Eyelta puuttuu se vahva allegorisuus, mikä teki kolmesta edellisestä levystä niin kiinnostavan - vastapainoksi sillä on teema, jota on käytetty metallipiireissä liian vähän, eli noitavainot. Tässä tulee mainita pieni huomautus: opiskelen yleistä historiaa ja olen kirjoittanut kandityöni noitavainoista, joten se, että suosikkiyhtyeeni on tehnyt levyn tutkimusaiheestani, tekee minusta erittäinkin puolueellisen tutkailijan koko levyä kohtaan. Hyvä, se on nyt pois alta. Yritin pitkään (siksi tässä on pitempi tauko sitten Painkillerin) löytää levyltä jonkin teeman, jonkin allegorian, jonkin suuremman merkityksen, joka sitoisi levyn syvällisemmällä tasolla yhteen, mutta en keksinyt kuin "silmän" itse, joka sekin on vain hyvin välinemäinen tarinan kannalta - jos sitä ei olisi, se pitäisi keksiä. Mahdollisuudet ties mihin olisi tarjolla, mutta jotenkin tuntuu, että King ei kenties osannut kehittää hyvää vertauskuvaa tai sitten en vain ymmärrä riittävästi.
Se, mitä The Eye saattaa menettää lyriikoissaan, levy voittaa musiikissaan: levy on täynnä King Diamondin parhaita kappaleita sekä uniikeimpia oivalluksia. Joukko yksityiskohtia, jotka eivät vaikuta relevanteilla, mutta jotka jäävät kummittelemaan kuulijan kallokoppaan: Eye of the Witchin tahtilaji (muistaakseni 13/15); The Trialin keskustelu sekä näkymättömän tarkkailijan kommentaari tapahtumiin; "They say that the Devil is here tonight / Then let him play his violin so wild!"; "Oh yeah, blame it on the wine!". Parhaat yksittäiset kappaleet ovat minulle olleet Behind These Walls hämmentävine cembaloineen (anteeksi mitä...), The Trial & Burn -duo sekä monien ylenkatsoma The Curse, jonka temmonvaihdokset ja oivallukset nostavat sävellyksen yhtyeen ja maestron koko tuotannon ehdottomien helmien joukkoon. Jos joku kappale pitäisi nostaa kaikille ohikulkijoille kuultavaksi, olisi se päätösraita.
King laulaa ja ääninäyttelee aina yhtä häkellyttävästi, yhtye soittaa erinomaisesti eikä konerummutkaan haittaa, vaikka eihän soitto ole herra Deen tasolla, selvähän se. Levyn äänimaisemasta on sanottava vielä se huomio, että levyllä käytetään aiempaa enemmän kosketinsoittimia, mutta ne sopivat erinomaisesti kokonaiskuvaan eikä levyä voi enää kuvitella ilman niitä. Vaikka olen King Diamondin fani, suosittelen erittäin voimakkaasti kaikille metallisydämille tutustumista The Eyen maailmaan - ehkä pitäisi sanoa, että vilkaiskaa silmään ja katsokaa mihin päädytte, haha
Vilkaiskaa silmään. Pääsette aikamatkalle.
Siinä missä kolmella edellisellä levyllä tarina on kulkenut kronologisesti A:sta B:n kautta C:hen, The Eyen kronologia on hajoitetumpi. Levyn ensimmäinen ja viimeinen kappale (Eye of the Witch ja The Curse) toimivat kehystarinana levyn kolmelle "sisätarinalle". Eye of the Witchissä kuulija esitellään nimettömälle päähahmolle, joka katsoo "silmään", mystiseen medaljonkiin, ja pääsee tarkkailemaan aidosti historiallisia tapahtumia 1500- ja 1600-luvulta. Ensimmäinen tarina (joka kestää The Trialista Burniin) käsittelee naisen, Jeannen, kuulustelua, noidaksi tuomitsemista ja lopulta myös teloitusta ainoalla oikealla tavalla, eli roviolla polttamisella. Two Little Girls siirtää tarinan eteenpäin määrittelemättömän ajan verran; kyseessä taitaa olla levyn häiritsevin sävellys mutta myös kenties turhin. Pääosa levystä (Into the Convent - 1642 Imprisonment) käsittelee Madeleine nimisen hahmon pakoa luostariin, jossa hän joutuu sadistisen, sairaan ja oletettavasti myös saatanallisen isä Picardin valtaan - lopulta koko joukkio tuomitaan. Päätöskappaleessa palataan jälleen kehystarinaan, kuten mainittua, ja tutustutaan nimettömän tarkkailijan pakkomielteeseen sukeltaa uudelleen takaisin "silmään" - täten levy alkaa alusta, sykli pyörähtää käyntiin.
The Eyelta puuttuu se vahva allegorisuus, mikä teki kolmesta edellisestä levystä niin kiinnostavan - vastapainoksi sillä on teema, jota on käytetty metallipiireissä liian vähän, eli noitavainot. Tässä tulee mainita pieni huomautus: opiskelen yleistä historiaa ja olen kirjoittanut kandityöni noitavainoista, joten se, että suosikkiyhtyeeni on tehnyt levyn tutkimusaiheestani, tekee minusta erittäinkin puolueellisen tutkailijan koko levyä kohtaan. Hyvä, se on nyt pois alta. Yritin pitkään (siksi tässä on pitempi tauko sitten Painkillerin) löytää levyltä jonkin teeman, jonkin allegorian, jonkin suuremman merkityksen, joka sitoisi levyn syvällisemmällä tasolla yhteen, mutta en keksinyt kuin "silmän" itse, joka sekin on vain hyvin välinemäinen tarinan kannalta - jos sitä ei olisi, se pitäisi keksiä. Mahdollisuudet ties mihin olisi tarjolla, mutta jotenkin tuntuu, että King ei kenties osannut kehittää hyvää vertauskuvaa tai sitten en vain ymmärrä riittävästi.
Se, mitä The Eye saattaa menettää lyriikoissaan, levy voittaa musiikissaan: levy on täynnä King Diamondin parhaita kappaleita sekä uniikeimpia oivalluksia. Joukko yksityiskohtia, jotka eivät vaikuta relevanteilla, mutta jotka jäävät kummittelemaan kuulijan kallokoppaan: Eye of the Witchin tahtilaji (muistaakseni 13/15); The Trialin keskustelu sekä näkymättömän tarkkailijan kommentaari tapahtumiin; "They say that the Devil is here tonight / Then let him play his violin so wild!"; "Oh yeah, blame it on the wine!". Parhaat yksittäiset kappaleet ovat minulle olleet Behind These Walls hämmentävine cembaloineen (anteeksi mitä...), The Trial & Burn -duo sekä monien ylenkatsoma The Curse, jonka temmonvaihdokset ja oivallukset nostavat sävellyksen yhtyeen ja maestron koko tuotannon ehdottomien helmien joukkoon. Jos joku kappale pitäisi nostaa kaikille ohikulkijoille kuultavaksi, olisi se päätösraita.
King laulaa ja ääninäyttelee aina yhtä häkellyttävästi, yhtye soittaa erinomaisesti eikä konerummutkaan haittaa, vaikka eihän soitto ole herra Deen tasolla, selvähän se. Levyn äänimaisemasta on sanottava vielä se huomio, että levyllä käytetään aiempaa enemmän kosketinsoittimia, mutta ne sopivat erinomaisesti kokonaiskuvaan eikä levyä voi enää kuvitella ilman niitä. Vaikka olen King Diamondin fani, suosittelen erittäin voimakkaasti kaikille metallisydämille tutustumista The Eyen maailmaan - ehkä pitäisi sanoa, että vilkaiskaa silmään ja katsokaa mihin päädytte, haha
Vilkaiskaa silmään. Pääsette aikamatkalle.
maanantai 14. huhtikuuta 2014
Judas Priest - Painkiller (1990)
Kuuntelin yläaste- ja lukioikäisenä aivan loputtomia kertoja Painkilleriä. Muistin, että se on aivan hävyttömän hyvä levy - yksi parhaita - mutta silti se yllätti; muistin levyllä olevan joitakin parhaista heavy metal -sävellyksistä, mutta muistelin joukossa olevan myös fillereitä, täytebiisejä. Painkiller on kuitenkin jotakin aivan muuta, jotakin paljon enemmän, paljon parempaa: se on yksi parhaista levyistä koskaan. Mutta jos tämä ei riitä - mitä en käsitä - se on myös absoluuttinen metallilevytys: jos minun tulisi esitellä heavy metal mahdollisimman tiiviissä ja tehokkaassa mutta yhtenäisessä formaatissa, soittaisin Painkillerin.
Se on niin hyvä.
Muistikuvissani Painkiller, A Touch of Evil ja One Shot at Glory olivat ne yksittäiset kappaleet, joihin koko levy mielenmaisemassani tiivistyi. Muut kappaleet olin hahmottanut hyviksi, mutta en erinomaisiksi tai klassikoiksi - tämä oli erheeni. Yksikään sävellys levyllä - edes bonusbiisi, Living Bad Dreams - ei anna sävellysten tason laskea erinomaista alemmas; fakta, johon olen törmännyt vain yksittäisiä kertoja (Abigail ja The Dark Side of the Moon tulevat mieleen) blogin aikana. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kauneutta, sitä rankkuutta, sitä groovea, sitä tunnetta, jota koko levy hohkaa läpensä; se täytyy kuulla, jotta voisi ymmärtää, mitä tarkoitan. Näin ohimennen voisin mainita, että yksi tietty kappale, joka oli eniten parempi (suomen kieli ftw!) kuin muistin, on Nightcrawler, jonka tunnelmalisen puhe-C-osan kuunteleminen lievästi usvaisena aamuna ennen auringonnousua oli liki euforista. Se, että sävellys kasvaa kuulijan mukana, on taidokkaasti tehdyn levyn merkki, jos joku.
Kuten sanottua, levy on metallin episenterissä, origossa, keskiössä. Kuinka tätä voisi selittää...? Katso kantta, aloitetaan siitä. Katso kantta ja mieti kuinka asteikkolla 100-101 metallinen, kuinka "badass" se on. Mieti musiikki, joka sopii kuvan tilanteen taustalle. Yhdistä mukaan muutama - lievästi, myönnetään - tunnelmallisempi sävellys, Rob Halford uransa huipulla, parhaat kitarasoolot ehkä koskaan (goddamit Metal Meltdown), mausta mallikkaasti käytetyillä tuplabasareilla ja olet päässyt lähelle sitä, mitä Painkiller on. Mutta kuulematta levyä et voi päästä lähemmäs, et mitenkään, koska vain kuuntelemalla yhden kaikkien aikojen parhaista levyistä voit ymmärtää miksi se on yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä.
Yhtäkään sekuntia en muuttaisi - statement, jonka olen antanut vain yhdelle levylle aiemmin. Mieti sitä.
Se on niin hyvä.
Muistikuvissani Painkiller, A Touch of Evil ja One Shot at Glory olivat ne yksittäiset kappaleet, joihin koko levy mielenmaisemassani tiivistyi. Muut kappaleet olin hahmottanut hyviksi, mutta en erinomaisiksi tai klassikoiksi - tämä oli erheeni. Yksikään sävellys levyllä - edes bonusbiisi, Living Bad Dreams - ei anna sävellysten tason laskea erinomaista alemmas; fakta, johon olen törmännyt vain yksittäisiä kertoja (Abigail ja The Dark Side of the Moon tulevat mieleen) blogin aikana. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kauneutta, sitä rankkuutta, sitä groovea, sitä tunnetta, jota koko levy hohkaa läpensä; se täytyy kuulla, jotta voisi ymmärtää, mitä tarkoitan. Näin ohimennen voisin mainita, että yksi tietty kappale, joka oli eniten parempi (suomen kieli ftw!) kuin muistin, on Nightcrawler, jonka tunnelmalisen puhe-C-osan kuunteleminen lievästi usvaisena aamuna ennen auringonnousua oli liki euforista. Se, että sävellys kasvaa kuulijan mukana, on taidokkaasti tehdyn levyn merkki, jos joku.
Kuten sanottua, levy on metallin episenterissä, origossa, keskiössä. Kuinka tätä voisi selittää...? Katso kantta, aloitetaan siitä. Katso kantta ja mieti kuinka asteikkolla 100-101 metallinen, kuinka "badass" se on. Mieti musiikki, joka sopii kuvan tilanteen taustalle. Yhdistä mukaan muutama - lievästi, myönnetään - tunnelmallisempi sävellys, Rob Halford uransa huipulla, parhaat kitarasoolot ehkä koskaan (goddamit Metal Meltdown), mausta mallikkaasti käytetyillä tuplabasareilla ja olet päässyt lähelle sitä, mitä Painkiller on. Mutta kuulematta levyä et voi päästä lähemmäs, et mitenkään, koska vain kuuntelemalla yhden kaikkien aikojen parhaista levyistä voit ymmärtää miksi se on yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä.
Yhtäkään sekuntia en muuttaisi - statement, jonka olen antanut vain yhdelle levylle aiemmin. Mieti sitä.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Iron Maiden - No Prayer for the Dying (1990)
Tein tällä kertaa jotakin sellaista, mitä en ole tehnyt kertaakaan aiemmin: luin kommentteja, arvosteluja ja mielipiteitä No Prayer for the Dyingista. Pääosa näkemyksistä on peräisin Metal-archives.com -sivustolta, mutta myös MetalStorm.ee -sivustolta - näiden pohjalta olen tehnyt yleistykset, joita tulen käyttämään. Se, miksi näin menin tekemään, johtuu siitä yksinkertaisesta faktasta, että No Prayer for the Dyingista on vaikea keksiä juurikaan sanottavaa, täysin henkilökohtaisesta syystä: muistan kuinka kolmentoista vanhana ostin levyn ja luukutin sitä vailla armoa - yhä Tailgunner kuulostaa pätevältä viisulta, mutta vain nostalgialasien läpi tarkkailtuna.
Positiiviset mielipiteet perustuvat siihen, että levyä on ylianalysoitu ja että todellisuudessa kyseessä on mainettaan parempi levy. Ymmärrän tämän, kyllä, sillä jos tarkkailee Iron Maidenin hittiputkea 1980-luvulla (jos ollaan sitä mieltä, että musta lammas Piece of Mind ei rikkonut jatkumoa), No Prayer for the Dying tuntuu väärän yhtyeen tuotokselta, muutokselta muuten yhtenäisessä suunnassa, ja kappaleet heijastelevat tätä. Kuinka paljon levyä, joka osoitti Steve Harrisin ja kumppaneiden kuolevaisuuden, onkaan vuosien saatossa rieputeltu? Kyllä, ylianalysointia on tapahtunut ja levy tuskin ansaitsee kaikkein heikoimpia arvostelujaan, mutta se ei silti tarkoita sitä, että kyseessä olisi hyvä levy.
Omasta mielestäni - kuten monien kriitikoidenkin mielestä - No Prayer for the Dying on epäonnistunut harha-askel. Toki, sillä on hetkensä, mutta se on välityö, turha suunnan- ja laadunmuutos muutoin erittäin korkealaatuisessa diskografiassa. Vaikka pidän yhtyeen yritystä epäonnistuneena, en voi olla nostamatta hattua rohkeudelle, jolla yhtye yritti kenties päästä lähemmäs juuriaan, -80-luvun alun rosoisempia sävellyksiä ja sovituksia. Osaltaan suunnanmuutoksen taustalla on varmasti ollut Adrian Smithin lähtö bändistä, Janick Gersin tulo sekä Bruce Dickinsonin sooloambitiot (a'la Balls to Picasso).
Olisiko No Prayer for the Dying yhtä rajusti karstattettu albumi, jos yhtye sen takana ei olisi ollut Iron Maiden? Tuskin - nimettömämmän yhtyeen diskografiassa se olisi tasavahva ja kelvollinen tuotos, joskin kaukana mestariteoksesta. Suurin ongelma levyllä onkin se, että se on huono perijä Somewhere in Time-, Powerslave- ja Seventh Son of the Seventh Son -aikaiselle Iron Maidenille. Dickinson laulaa (edelleen, aina) hienosti, melodiat tarttuvat parhaimmillaan erittäin suurella prosentilla kallokopan sisäpintaan ja Harrisin basso kolisee tutulla tavalla... mutta kun levy vain ei jaksa kantaa mittaansa, biisit eivät ole riittävän hyviä jotta kokonaisuudesta tulisi hankkimisen arvoinen.
On ehkä epäoikeutettua verrata No Prayer for the Dyingia Iron Maidenin huikaisevaan katalogiin - se on väärin sekä levyä, sen kappaleita ja yhtyettä kohtaan - mutta fakta on, että yhtye kuin yhtye joutuu elämään menneisyytensä kanssa; kaikki bändit, jotka ovat koskaan yrittäneet muuttaa tyyliään rajusti (Amoral, Turisas, Celtic Frost ja Judas Priest tulevat eritoten mieleen), joutuvat kohtaamaan argumentteja, että uusi levy ei ole linjassa aiempien kanssa. Jos homma muutoksen jälkeen toimii, se toimii, mutta Iron Maidenilla se ei - tällä kertaa - toiminut, isosta hittibiisistä huolimatta.
Positiiviset mielipiteet perustuvat siihen, että levyä on ylianalysoitu ja että todellisuudessa kyseessä on mainettaan parempi levy. Ymmärrän tämän, kyllä, sillä jos tarkkailee Iron Maidenin hittiputkea 1980-luvulla (jos ollaan sitä mieltä, että musta lammas Piece of Mind ei rikkonut jatkumoa), No Prayer for the Dying tuntuu väärän yhtyeen tuotokselta, muutokselta muuten yhtenäisessä suunnassa, ja kappaleet heijastelevat tätä. Kuinka paljon levyä, joka osoitti Steve Harrisin ja kumppaneiden kuolevaisuuden, onkaan vuosien saatossa rieputeltu? Kyllä, ylianalysointia on tapahtunut ja levy tuskin ansaitsee kaikkein heikoimpia arvostelujaan, mutta se ei silti tarkoita sitä, että kyseessä olisi hyvä levy.
Omasta mielestäni - kuten monien kriitikoidenkin mielestä - No Prayer for the Dying on epäonnistunut harha-askel. Toki, sillä on hetkensä, mutta se on välityö, turha suunnan- ja laadunmuutos muutoin erittäin korkealaatuisessa diskografiassa. Vaikka pidän yhtyeen yritystä epäonnistuneena, en voi olla nostamatta hattua rohkeudelle, jolla yhtye yritti kenties päästä lähemmäs juuriaan, -80-luvun alun rosoisempia sävellyksiä ja sovituksia. Osaltaan suunnanmuutoksen taustalla on varmasti ollut Adrian Smithin lähtö bändistä, Janick Gersin tulo sekä Bruce Dickinsonin sooloambitiot (a'la Balls to Picasso).
Olisiko No Prayer for the Dying yhtä rajusti karstattettu albumi, jos yhtye sen takana ei olisi ollut Iron Maiden? Tuskin - nimettömämmän yhtyeen diskografiassa se olisi tasavahva ja kelvollinen tuotos, joskin kaukana mestariteoksesta. Suurin ongelma levyllä onkin se, että se on huono perijä Somewhere in Time-, Powerslave- ja Seventh Son of the Seventh Son -aikaiselle Iron Maidenille. Dickinson laulaa (edelleen, aina) hienosti, melodiat tarttuvat parhaimmillaan erittäin suurella prosentilla kallokopan sisäpintaan ja Harrisin basso kolisee tutulla tavalla... mutta kun levy vain ei jaksa kantaa mittaansa, biisit eivät ole riittävän hyviä jotta kokonaisuudesta tulisi hankkimisen arvoinen.
On ehkä epäoikeutettua verrata No Prayer for the Dyingia Iron Maidenin huikaisevaan katalogiin - se on väärin sekä levyä, sen kappaleita ja yhtyettä kohtaan - mutta fakta on, että yhtye kuin yhtye joutuu elämään menneisyytensä kanssa; kaikki bändit, jotka ovat koskaan yrittäneet muuttaa tyyliään rajusti (Amoral, Turisas, Celtic Frost ja Judas Priest tulevat eritoten mieleen), joutuvat kohtaamaan argumentteja, että uusi levy ei ole linjassa aiempien kanssa. Jos homma muutoksen jälkeen toimii, se toimii, mutta Iron Maidenilla se ei - tällä kertaa - toiminut, isosta hittibiisistä huolimatta.
torstai 10. huhtikuuta 2014
Dio - Lock Up the Wolves (1990)
Dio taantui kahden erinomaisen levyn jälkeen vain kelvolliseksi yhtyeeksi, joka teki vielä -80-luvun aikana kaksi levyä, Sacred Heartin ja Dream Evilin. Levyt eivät olleet huonoja, mutta eivät myöskään hyviä, vaan tuntui kuin Ronnie James vaihtuvine kumppaneineen olisi tyytynyt tekemään lisää samanlaisia levyjä, tuomatta kehiin mitään uutta. Toisille yhtyeille tämä toimii - AC/DC tulee mieleen, samoin Accept, mutta näistähän voidaan kiistellä sitten maailmaloppuun saakka - mutta Diolle ei niinkään. Kun uusi vuosikymmen alkoi, Dio muutti suuntaansa hienoisesti, säilyttäen tavaramerkkisoundinsa, ja siitä, jos ei muusta Lock Up the Wolvesille on nostettava hattua: siinä yhtye yrittää jotakin uutta.
Lock Up the Wolves on yllättävän vähän tunnettu Dio-levy; suurin syy tähän lienee selvän hittibiisin (a'la Holy Diver, Hungry for Heaven, The Last in Line ja tietenkin Rainbow in the Dark) puute. Hittivetoisuuden yhtye korvaa raskaudella, doomahtavilla kappaleilla, mikä on se uusi elementti, josta menin jo puhumaankin. Lock Up the Wolves, Between Two Hearts ja miksei myös Evil on Queen Street suorastaan matelevat eteenpäin, raahautuvat hitaasti kuin valtavat jätit. Tietenkin levyllä on nopeita kappaleita - Wild One, Walk on Water - sekä helpommin lähestyttäviä, popahtavampia sävellyksiä (Hey Angel ja vaikkapa Night Music). Tästä levyä on arvostettava, ehdottomasti, sillä ei käy kieltäminen etteikö Dio yrittänyt.
Se, että hän yritti liikaa, on toinen asia: levy on liian pitkä. Vaikka kappaleet eivät ole huonoja tai hyviä, vaan auttamattoman keskinkertaisen kelvollisia, tunnin mittaa ne eivät millään kanna. Tämä on ensimmäinen kerta, kun aihe tulee esiin blogissani, mutta voin vannoa, että ei viimeinen: CD-aikakausi on hieno aikakausi (metalli)musiikin historiassa, mutta levyt alkoivat kärsiä -90-luvulta alkaen ylipituudesta, turhasta mammuttitaudista. Mielestäni ihanteellinen levynmitta on (levystä ja musiikkityylistä riippuen, tietenkin) neljänkymmenen ja viidenkymmenen minuutin välillä, ja vain harvoin levylle on suotavaa olla tätä pitempi. Monet, monet, MONET yhtyeet ovat unohtaneet tämän ja panostaneet laadun sijasta määrään - tavallaan ymmärrän sen, että kun on annettu fanien odottaa, annetaan heille sitten riittävästi materiaalia, jotta malttavat odottaa jälleen neljä vuotta uutta levyä, mutta fanit kiittävät enemmän (lupaan tämän), jos levy on kolme varttia pitkä ja ei sisällä sekuntiakaan filleriä kuin seitsemänkymmentäviisi minuuttia pitkä ja täynnä turhaa paskaa.
Lock Up the Wolves ei ole musiikillisesti sen huonompi tai parempi kuin Dream Evil, mutta se on erilainen levy. Ei tiedä kumpaa kuuntelisin mieluummin - Dream Evilillä on vahvempi nostalgialataus, Lock Up the Wolves on monipuolisempi, kiinnostavampi - mutta molemmilla on toki hetkensä. Jos minun tulisi laittaa nämä kaksi levyä paremmuusjärjestykseen, asettaisin Lock Up the Wolvesin edelle siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä yhtye uskaltaa yrittää jotakin uutta, muutta hieman kaavaansa, mutta musiikillisesti kaksikko on erittäin tasainen: kummallakaan ostaja ei mene pahasti metsään, mutta ei löydä valaistumistakaan.
Lock Up the Wolves on yllättävän vähän tunnettu Dio-levy; suurin syy tähän lienee selvän hittibiisin (a'la Holy Diver, Hungry for Heaven, The Last in Line ja tietenkin Rainbow in the Dark) puute. Hittivetoisuuden yhtye korvaa raskaudella, doomahtavilla kappaleilla, mikä on se uusi elementti, josta menin jo puhumaankin. Lock Up the Wolves, Between Two Hearts ja miksei myös Evil on Queen Street suorastaan matelevat eteenpäin, raahautuvat hitaasti kuin valtavat jätit. Tietenkin levyllä on nopeita kappaleita - Wild One, Walk on Water - sekä helpommin lähestyttäviä, popahtavampia sävellyksiä (Hey Angel ja vaikkapa Night Music). Tästä levyä on arvostettava, ehdottomasti, sillä ei käy kieltäminen etteikö Dio yrittänyt.
Se, että hän yritti liikaa, on toinen asia: levy on liian pitkä. Vaikka kappaleet eivät ole huonoja tai hyviä, vaan auttamattoman keskinkertaisen kelvollisia, tunnin mittaa ne eivät millään kanna. Tämä on ensimmäinen kerta, kun aihe tulee esiin blogissani, mutta voin vannoa, että ei viimeinen: CD-aikakausi on hieno aikakausi (metalli)musiikin historiassa, mutta levyt alkoivat kärsiä -90-luvulta alkaen ylipituudesta, turhasta mammuttitaudista. Mielestäni ihanteellinen levynmitta on (levystä ja musiikkityylistä riippuen, tietenkin) neljänkymmenen ja viidenkymmenen minuutin välillä, ja vain harvoin levylle on suotavaa olla tätä pitempi. Monet, monet, MONET yhtyeet ovat unohtaneet tämän ja panostaneet laadun sijasta määrään - tavallaan ymmärrän sen, että kun on annettu fanien odottaa, annetaan heille sitten riittävästi materiaalia, jotta malttavat odottaa jälleen neljä vuotta uutta levyä, mutta fanit kiittävät enemmän (lupaan tämän), jos levy on kolme varttia pitkä ja ei sisällä sekuntiakaan filleriä kuin seitsemänkymmentäviisi minuuttia pitkä ja täynnä turhaa paskaa.
Lock Up the Wolves ei ole musiikillisesti sen huonompi tai parempi kuin Dream Evil, mutta se on erilainen levy. Ei tiedä kumpaa kuuntelisin mieluummin - Dream Evilillä on vahvempi nostalgialataus, Lock Up the Wolves on monipuolisempi, kiinnostavampi - mutta molemmilla on toki hetkensä. Jos minun tulisi laittaa nämä kaksi levyä paremmuusjärjestykseen, asettaisin Lock Up the Wolvesin edelle siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä yhtye uskaltaa yrittää jotakin uutta, muutta hieman kaavaansa, mutta musiikillisesti kaksikko on erittäin tasainen: kummallakaan ostaja ei mene pahasti metsään, mutta ei löydä valaistumistakaan.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Deicide - Deicide (1990)
Deicide tarkoittaa "tappaa Jumala" (dei-cide; vrt. sanaan genocide (geno-cide), eli kansanmurha) ja kuinka hyvin se kuvaakaan yhtyeen musiikkia! Deicide oli ensimmäinen "kunnolla" saatanallinen death metal -yhtye, joka oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten oikeasti pelottava monille. Yhtyeen lyriikat eivät ole yhtä "älykkäitä" kuin Mecyful Faten, mutta eivät myöskään yhtä korneja kuin Deathin kahden ensimmäisen levyn - kun Glen Benton murisee ja rääkyy läpi Dead By Dawnin tai Lunatic of God's Creationin, sen uskoo. Tähän - sekä tietenkin erinomaiseen death metalliin - näkemykseni mukaan perustuu Deiciden suosio ja pitkäikäisyys, vaikka tokihan uskottavuus on karissut myöhemmillä levyillä kappaleiden a'la Fuck Your God myötä.
Niin tai näin Deicide on armoton puolituntinen täynnä räväkintä death metallia tähän asti. Kappaleet ovat nopeita, äärettömän vihaisia ja pullollaan erinomaisia riffejä - soolot ovat ainoa aspekti musiikista, joka ärsyttää, mutta toisaalta mielipuoliset ja päättömät riffit luovat oman sekavan tunnelmansa, eli mene ja tiedä. Minulle Deicide on ollut aina yhdistelmä Scream Bloody Gorea, Bathorya ja Regin in Bloodia, jossa jokaisesta edellämainitusta on otettu yksi tai kaksi elementtiä, jotka on heitetty yhteen ja kappas, tässä on levy, jonka kannessa on medaljonki. Deicide onnistuu siinä, missä suorin edeltäjänsä (niin pituutensa kuin anteeksiantamattoman asenteensa puolesta) Regin in Blood epäonnistui: se on täynnä sävellyksiä, jotka eivät ole vain kokelmia nopeita riffejä ja shokeeraavaa tilitystä, vaan Sacrifical Suicide ja muut floridalaisten sävellykset ovat biisejä, eli ne alkavat jostakin ja menevät jonkin kautta jonnekin. Kuten on tullut mainittua, Slayerin mestariteos on aina minusta kuullostanut ja tuntunut vain puolituntiselta riffiputkelta.
Deicide on täynnä ikimuistettavia kappaleita, joista jokaisella on oma suosikkinsa. Lunatic of God's Creationin alkuriffi häkellyttää groovellaan ja puhtaalla voimallaan; Sacrificial Suicide kiristää turpaanvetoruuvia - sikäli mahdollista - vieläkin tiukemmalle; Benton örisee Deicidessa "I rule this world" sellaisella tavalla, että oksat helvettihin... Yksityiskohtia, kappaleita, riffejä ja lyriikkapätkiä joihin tarttua on vaikka millä mitoin, mutta jos minun pitäisi valita yksi sävellys ylitse muiden, sen täytyisi olla (ehkä yllättävästi) Carnage in the Temple of the Damned. Kappale, joka alkaa (sikäli veikkaukseni on oikein) aidolla Jim Jonesin (voi olla myös peräisin filmatisoinnista) lauseilla, ei voi olla shokeeramatta! Tapa, jolla kappale rullaa eteenpäin, on häikäisevä; tilitys, jonka Benton antaa vaihdellen ilmaisuaan örinästä ja rääkymisestä jopa puhtaaseen (joskin vahvasti särjettyyn) lauluun, on vailla vertaansa. Eräs yksityiskohta kappaleesta, joka aina saa ihokarvani nousemaan pystyy, on Benotonin huuto "You will never sin again!".
Deicide yhtyeenä elää paljolti myös imagonsa varassa. Nokkamies Glen Benton on sellainen törkyturpa, että häntä joko vihaa tai rakastaa. Bentonin kaksi suurinta ja tunnetuinta provokaatiota ovat olleet otsaan ylösalaisin poltettu risti sekä lausunto, jonka mukaan hän tekisi itsemurhan kolmekymmentäkolme vuotiaana (eli saman ikäisenä kuin Jeesus), tulevat elämään paljon yhtyeen musiikkia pidempään, mikä on sääli, sillä Deicide on tiukka levy ja sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen eniten myyneistä "oikeista" death metal -levyistä. Se on yksi parhaita äärimetallilevytyksiä (eli thrash metal ja siitä rankemmat) tähän asti blogissani - ei voi kuin suositella ja kumartaa floridalaisnelikon suuntaan.
Niin tai näin Deicide on armoton puolituntinen täynnä räväkintä death metallia tähän asti. Kappaleet ovat nopeita, äärettömän vihaisia ja pullollaan erinomaisia riffejä - soolot ovat ainoa aspekti musiikista, joka ärsyttää, mutta toisaalta mielipuoliset ja päättömät riffit luovat oman sekavan tunnelmansa, eli mene ja tiedä. Minulle Deicide on ollut aina yhdistelmä Scream Bloody Gorea, Bathorya ja Regin in Bloodia, jossa jokaisesta edellämainitusta on otettu yksi tai kaksi elementtiä, jotka on heitetty yhteen ja kappas, tässä on levy, jonka kannessa on medaljonki. Deicide onnistuu siinä, missä suorin edeltäjänsä (niin pituutensa kuin anteeksiantamattoman asenteensa puolesta) Regin in Blood epäonnistui: se on täynnä sävellyksiä, jotka eivät ole vain kokelmia nopeita riffejä ja shokeeraavaa tilitystä, vaan Sacrifical Suicide ja muut floridalaisten sävellykset ovat biisejä, eli ne alkavat jostakin ja menevät jonkin kautta jonnekin. Kuten on tullut mainittua, Slayerin mestariteos on aina minusta kuullostanut ja tuntunut vain puolituntiselta riffiputkelta.
Deicide on täynnä ikimuistettavia kappaleita, joista jokaisella on oma suosikkinsa. Lunatic of God's Creationin alkuriffi häkellyttää groovellaan ja puhtaalla voimallaan; Sacrificial Suicide kiristää turpaanvetoruuvia - sikäli mahdollista - vieläkin tiukemmalle; Benton örisee Deicidessa "I rule this world" sellaisella tavalla, että oksat helvettihin... Yksityiskohtia, kappaleita, riffejä ja lyriikkapätkiä joihin tarttua on vaikka millä mitoin, mutta jos minun pitäisi valita yksi sävellys ylitse muiden, sen täytyisi olla (ehkä yllättävästi) Carnage in the Temple of the Damned. Kappale, joka alkaa (sikäli veikkaukseni on oikein) aidolla Jim Jonesin (voi olla myös peräisin filmatisoinnista) lauseilla, ei voi olla shokeeramatta! Tapa, jolla kappale rullaa eteenpäin, on häikäisevä; tilitys, jonka Benton antaa vaihdellen ilmaisuaan örinästä ja rääkymisestä jopa puhtaaseen (joskin vahvasti särjettyyn) lauluun, on vailla vertaansa. Eräs yksityiskohta kappaleesta, joka aina saa ihokarvani nousemaan pystyy, on Benotonin huuto "You will never sin again!".
Deicide yhtyeenä elää paljolti myös imagonsa varassa. Nokkamies Glen Benton on sellainen törkyturpa, että häntä joko vihaa tai rakastaa. Bentonin kaksi suurinta ja tunnetuinta provokaatiota ovat olleet otsaan ylösalaisin poltettu risti sekä lausunto, jonka mukaan hän tekisi itsemurhan kolmekymmentäkolme vuotiaana (eli saman ikäisenä kuin Jeesus), tulevat elämään paljon yhtyeen musiikkia pidempään, mikä on sääli, sillä Deicide on tiukka levy ja sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen eniten myyneistä "oikeista" death metal -levyistä. Se on yksi parhaita äärimetallilevytyksiä (eli thrash metal ja siitä rankemmat) tähän asti blogissani - ei voi kuin suositella ja kumartaa floridalaisnelikon suuntaan.
maanantai 7. huhtikuuta 2014
Death - Spiritual Healing (1990)
Spiritual Healing on ollut minulle aina Deathin katalogin musta lammas. Siinä ei ole suoranaisesti mitään vikaa, mutta se tuntuu vaikealta ymmärtää, välityöltä kahden "pääsuunnan" välissä. Kappaleet ovat pitkälti - mutta eivät yksinoikeudella - samankaltaisia kuin kahdella edellisellä levyllä, mutta muutos kohti progrempaa ilmaisua ja yhteiskuntakriittisiä lyriikoita (siinä missä kahdella ensimmäisellä lyriikat olivat enemmän tai vähemmän groteskeja yksityiskohtia silpomisesta ja zombien initiaatioriiteistä, Spiritual Healing käsittelee mm. televangelisteja ja aborttia) on kuitenkin tapahtunut.
Syystä, jota en täysin ymmärrä, en saa millään otetta levyyn. Olen kuunnellut Spiritual Healingia torstaista lähtien (vaihtelevin määrin, toki), mutta oikeastaan kappaleet tuntuvat vain yhdeltä pötköltä nuotteja. Yksikään riffi tai biisi ei ole huono - per se - mutta vastaavasti mikään ei nouse esiin myöskään positiivisessa mielessä. Vaikutteet, jotka tulisivat muovaamaan yhtyeen soundia erittäin voimakkaasti, ovat siellä, odottamassa, sikiövaiheessaan, mutta pääosa riffittelystä, sooloilusta ja vokalisoinneista seuraa kahden ensimmäisen levyn suuntaviivoja - mikä ei missään nimessä ole huono asia. Levy ei vain yksinkertaisesti tartu tajuntaani, se ei kutkuta ymmärtämään itseään, kuten monet erinomaiset ja todella hyvät levyt tekevät, vaikka olisivatkin huomattavasti Spiritual Healingia parempia.
Koko levyn olemus on, kuten olen yrittänyt sanoa, välivaihe, välityö, pakollinen askel uuteen suuntaan, ja juuri sen takia se epäonnistuu herättämään mielenkiintoani ja mielikuvitustani tarvittavalla tavalla. Jos levy olisi tehty joko enemmän Lepsoryn musiikillista (mutta ei lyriikallista!) tyyliä mukaillen, se olisi "trilogian viimeinen"; jos se olisi enemmän tulevien levyjen tatsilla tehty, se olisi "uuden aikakauden lähtöpiste ja merkkipaalu" - nyt se tuntuu vain kahden eri aikakauden epäonnistuneelta risteymältä, joka ei miellytä riittävästi kummallakaan tavalla.
Olisi oikeudenmukaista Spiritual Healingia ja Deathia kohtaan ottaa levy "omana aikakautenaan", dynastioiden välisenä välikautena, mutta en kykene omassa mielessäni irrottamaan sitä riittävästi uuden henkisen lokerikon muodostamiseksi. Se ei ole millään mittarilla huono tai edes keskinkertainen levy, mutta minulle se jää vain levyksi, joka kuuluu Deathin diskografiaan ja levykokoelmaani, mutta ei mestarillisena, loputtomiin kuuntelukertoihin inspiroivana eepoksena. Kuten monesti aiemminkin (ja monesti myöhemminkin), ongelma levyn kanssa on oma ongelmani levyn kanssa, eikä välttämättä niinkään ongelma levyssä... jos tässä on mitään järkeä. Vaikka kuinka saarnaan siitä, että ei ole väliä jos yhtye X (olkoon nyt sitten Death) muuttaa tyyliään ja tekee hyvää musiikkia tunteella ja taidolla, kritiikki ei saa kohdistua siihen, että levy on erilainen kuin edeltäjänsä, olen lopulta - ja aluksi, myös - vain ihminen omine mieltymyksineen ja henkisine lokeroineen ja karttoineen. En voi irrottautua omista lokeroistani, mutta voin tunnustaa ajattelevani tällä tavalla ja yrittää sitä kautta olla reilu levyä ja/tai yhtyettä ja/tai yksittäistä muusikkoa kohtaan. Sen parempaan en tällä kertaa kykene.
Syystä, jota en täysin ymmärrä, en saa millään otetta levyyn. Olen kuunnellut Spiritual Healingia torstaista lähtien (vaihtelevin määrin, toki), mutta oikeastaan kappaleet tuntuvat vain yhdeltä pötköltä nuotteja. Yksikään riffi tai biisi ei ole huono - per se - mutta vastaavasti mikään ei nouse esiin myöskään positiivisessa mielessä. Vaikutteet, jotka tulisivat muovaamaan yhtyeen soundia erittäin voimakkaasti, ovat siellä, odottamassa, sikiövaiheessaan, mutta pääosa riffittelystä, sooloilusta ja vokalisoinneista seuraa kahden ensimmäisen levyn suuntaviivoja - mikä ei missään nimessä ole huono asia. Levy ei vain yksinkertaisesti tartu tajuntaani, se ei kutkuta ymmärtämään itseään, kuten monet erinomaiset ja todella hyvät levyt tekevät, vaikka olisivatkin huomattavasti Spiritual Healingia parempia.
Koko levyn olemus on, kuten olen yrittänyt sanoa, välivaihe, välityö, pakollinen askel uuteen suuntaan, ja juuri sen takia se epäonnistuu herättämään mielenkiintoani ja mielikuvitustani tarvittavalla tavalla. Jos levy olisi tehty joko enemmän Lepsoryn musiikillista (mutta ei lyriikallista!) tyyliä mukaillen, se olisi "trilogian viimeinen"; jos se olisi enemmän tulevien levyjen tatsilla tehty, se olisi "uuden aikakauden lähtöpiste ja merkkipaalu" - nyt se tuntuu vain kahden eri aikakauden epäonnistuneelta risteymältä, joka ei miellytä riittävästi kummallakaan tavalla.
Olisi oikeudenmukaista Spiritual Healingia ja Deathia kohtaan ottaa levy "omana aikakautenaan", dynastioiden välisenä välikautena, mutta en kykene omassa mielessäni irrottamaan sitä riittävästi uuden henkisen lokerikon muodostamiseksi. Se ei ole millään mittarilla huono tai edes keskinkertainen levy, mutta minulle se jää vain levyksi, joka kuuluu Deathin diskografiaan ja levykokoelmaani, mutta ei mestarillisena, loputtomiin kuuntelukertoihin inspiroivana eepoksena. Kuten monesti aiemminkin (ja monesti myöhemminkin), ongelma levyn kanssa on oma ongelmani levyn kanssa, eikä välttämättä niinkään ongelma levyssä... jos tässä on mitään järkeä. Vaikka kuinka saarnaan siitä, että ei ole väliä jos yhtye X (olkoon nyt sitten Death) muuttaa tyyliään ja tekee hyvää musiikkia tunteella ja taidolla, kritiikki ei saa kohdistua siihen, että levy on erilainen kuin edeltäjänsä, olen lopulta - ja aluksi, myös - vain ihminen omine mieltymyksineen ja henkisine lokeroineen ja karttoineen. En voi irrottautua omista lokeroistani, mutta voin tunnustaa ajattelevani tällä tavalla ja yrittää sitä kautta olla reilu levyä ja/tai yhtyettä ja/tai yksittäistä muusikkoa kohtaan. Sen parempaan en tällä kertaa kykene.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Blind Guardian - Tales from the Twilight World (1990)
Tales from the Twilight World voisi olla yksi Blind Guardianin mestariteoksista, mutta valitettavasti sen kappaleista löytyy kaksi heikompaa tekelettä - sekä yksi täysin turha miisinvaihtumisbiisi. Goodbye My Friend ja Tommyknockers ovat heikkoja tuotoksia ja hilaavat koko levyn tason hieman mestariteos-luokan riman alapuolelle. Altair 4 ei tuo mitään lisää ja - vaikka onkin menevä päätös Tommyknockersille - ei ole missään mielessä tarpeellinen levylle.
Sitten niihin hyviin biiseihin. Welcome to Dying saattaa olla yksi varhaisaikojen (ennen Imaginations from the Other Sidea) parhaita kappaleita; tittelistä kilpailee myös huikea The Last Candle, joka päättyy suoraan Queen-viittaukseen ja -fanitukseen. Lord of the Rings aloittaa Blind Guardianin tavaramerkiksi muodostuneen "pakollisen keskiaikasävytteisen balladin" -tradition ja on kelvollinen tuotos, vaikka onkin kaukana parhaista samantyylisistä sävellyksistä, joita yhtye on tehnyt.
(Pahoittelen tätä jatkuvaa viittaamista tuleviin levyihin, mitä ei saisi tehdä, mutta Blind Guardian on minulle niin tärkeä bändi, että en voi olla reflektoimatta yhtyeen koko tuotantoa aina, kun käsittelyssä on minulle hieman etäisemmäksi jäänyt levy.)
Hansi Kürsch laulaa (huomattavasti?) paremmin kuin Follow the Blindilla. En sano, että hän lauloi edellisellä levyllä huonosti - pois se minusta! - mutta aiemmin hänen äänensä oli raaempi, kehittymättömämpi, mutta Tales from the Twilight Worldilla hänen ääneensä on tullut kokemusta ja tekniikkaa enemmän. Se, mistä Hansi ansaitsee hatunnoston, on, että hän ei mene helpointa ja suorinta tietä laulutulkinnoissaan - vaikka hän ei aivan korkeimpia nuotteja tavoittele, hän ei myöskään pysy pelkällä puolen oktaavin mukavuusaluellaan, vaan laskeutuu lähes örinää muistuttavaan ääntelyyn aina ajoittain (esim. kuuntele Lost in the Twilight Hallin säkeistöt ennen Kai Hansenin kanssa kilpailua ja huomaa kuinka Hansi liikkuu ylös-alas tehostaakseen lyriikoita - sekä tietenkin saman kappaleen kertosäkeen lopetus on täynnä raspia).
Lyriikat ovat tasolla ok - eivät häikäise, mutta eivät ärsytäkään. Toisaalta Blind Guardian on aina (ainakin jollakin tasolla) onnistunut siinä, missä monet vastaavanlaiset yhtyeet ovat epäonnistuneet: jos kappaleen lyriikoiden lähtökohdaksi on otettu esim. elokuva E.T. kappaleen sanoitukset eivät vain suoraan kerro em. elokuvasta, vaan ne ovat edes hieman kryptisempiä ja samalla universaalimpia - toisaalta kuitenkin niin, että lyriikoiden alkuperäinen merkitys aukenee niille, jotka tuntevat lähdemateriaalin. Tätä voi olla vaikea ymmärtää (ja selittää, myös), mutta jos verrataan Blind Guardian lähestymistapaa Iced Earthin vastaavaan: jos Iced Earthille tehdään kappale, jonka sanoitusten lähtökohdaksi otetaan Frankenstein, kappaleen nimeksi tulee Frankenstein, tai jos aiheena on Cthulhu-mythos, kappale saa nimeksi Cthulhu; vastaavasti Blind Guardianin E.T.-kappale on nimeltään Goodbye My Friend.
Tales from the Twilight World on hyvä levy - se on selvästi parempi kuin Follow the Blind, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin yhtyeen myöhemmät tuotokset. Se on yhtyeen viimeinen enemmän tai vähemmän puhtaasti speed metal -lähtöinen tuotos, kun fokus siirtyi yli kymmenen vuoden ajan (aina vuoteen 2002 asti) askel askeleelta power metalin kautta progeen power metaliin, kunnes jo koko power oltiin pudottamassa pois. Jos pitää Blind Guardianista ja haluaa tutustua yhtyeen juuriin, Tales from the Twilight World tarjoaa oivan lähtökohdan.
Sitten niihin hyviin biiseihin. Welcome to Dying saattaa olla yksi varhaisaikojen (ennen Imaginations from the Other Sidea) parhaita kappaleita; tittelistä kilpailee myös huikea The Last Candle, joka päättyy suoraan Queen-viittaukseen ja -fanitukseen. Lord of the Rings aloittaa Blind Guardianin tavaramerkiksi muodostuneen "pakollisen keskiaikasävytteisen balladin" -tradition ja on kelvollinen tuotos, vaikka onkin kaukana parhaista samantyylisistä sävellyksistä, joita yhtye on tehnyt.
(Pahoittelen tätä jatkuvaa viittaamista tuleviin levyihin, mitä ei saisi tehdä, mutta Blind Guardian on minulle niin tärkeä bändi, että en voi olla reflektoimatta yhtyeen koko tuotantoa aina, kun käsittelyssä on minulle hieman etäisemmäksi jäänyt levy.)
Hansi Kürsch laulaa (huomattavasti?) paremmin kuin Follow the Blindilla. En sano, että hän lauloi edellisellä levyllä huonosti - pois se minusta! - mutta aiemmin hänen äänensä oli raaempi, kehittymättömämpi, mutta Tales from the Twilight Worldilla hänen ääneensä on tullut kokemusta ja tekniikkaa enemmän. Se, mistä Hansi ansaitsee hatunnoston, on, että hän ei mene helpointa ja suorinta tietä laulutulkinnoissaan - vaikka hän ei aivan korkeimpia nuotteja tavoittele, hän ei myöskään pysy pelkällä puolen oktaavin mukavuusaluellaan, vaan laskeutuu lähes örinää muistuttavaan ääntelyyn aina ajoittain (esim. kuuntele Lost in the Twilight Hallin säkeistöt ennen Kai Hansenin kanssa kilpailua ja huomaa kuinka Hansi liikkuu ylös-alas tehostaakseen lyriikoita - sekä tietenkin saman kappaleen kertosäkeen lopetus on täynnä raspia).
Lyriikat ovat tasolla ok - eivät häikäise, mutta eivät ärsytäkään. Toisaalta Blind Guardian on aina (ainakin jollakin tasolla) onnistunut siinä, missä monet vastaavanlaiset yhtyeet ovat epäonnistuneet: jos kappaleen lyriikoiden lähtökohdaksi on otettu esim. elokuva E.T. kappaleen sanoitukset eivät vain suoraan kerro em. elokuvasta, vaan ne ovat edes hieman kryptisempiä ja samalla universaalimpia - toisaalta kuitenkin niin, että lyriikoiden alkuperäinen merkitys aukenee niille, jotka tuntevat lähdemateriaalin. Tätä voi olla vaikea ymmärtää (ja selittää, myös), mutta jos verrataan Blind Guardian lähestymistapaa Iced Earthin vastaavaan: jos Iced Earthille tehdään kappale, jonka sanoitusten lähtökohdaksi otetaan Frankenstein, kappaleen nimeksi tulee Frankenstein, tai jos aiheena on Cthulhu-mythos, kappale saa nimeksi Cthulhu; vastaavasti Blind Guardianin E.T.-kappale on nimeltään Goodbye My Friend.
Tales from the Twilight World on hyvä levy - se on selvästi parempi kuin Follow the Blind, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin yhtyeen myöhemmät tuotokset. Se on yhtyeen viimeinen enemmän tai vähemmän puhtaasti speed metal -lähtöinen tuotos, kun fokus siirtyi yli kymmenen vuoden ajan (aina vuoteen 2002 asti) askel askeleelta power metalin kautta progeen power metaliin, kunnes jo koko power oltiin pudottamassa pois. Jos pitää Blind Guardianista ja haluaa tutustua yhtyeen juuriin, Tales from the Twilight World tarjoaa oivan lähtökohdan.
tiistai 1. huhtikuuta 2014
Black Sabbath - Tyr (1990)
Kun viimeksi tarkistelmille Black Sabbathia blogin tiimoilta, oli vuosi 1975 ja levy Sabbath Bloody Sabbath. Paljon on Iommille ja kumppaneille tapahtunut sen jälkeen: kaksi huonoa/surkeaa levyä Ozzyn kanssa, laulajan potkiminen bändistä, Ronnie James Dion kanssa koettu renessanssi ja "häröilykausi", jolloin lähes jokaisella levyllä oli uusi solisti. 1980-luvun loppuun mennessä Black Sabbathin ydinryhmäksi oli muodostunut Tony Iommin lisäksi erityisesti solisti Tony Martin, jonka laulamista levyistä käsiteltävä Tyr on kolmas.
Tyr on pätevä heavy metal -levytys, mutta siinä on mielestäni kaksi selkeää heikkoutta, joista voidaan sitten kiistellä vaikka maailmanloppuun asti (tai miksei myös sen jälkeenkin): levy ei soundaa "oikealta Sabbathilta" ja se yksi paska biisi.
First things first: "oikea Sabbath" on ja tulee olemaankin minulle 1970-luvun alun Black Sabbath, joka on soundiltaan, biiseiltään ja olemukseltaan jotakin sellaista, mitä en usko kenenkään onnistuneen imitoimaan täydellisesti. Täten voin sanoa, että vaikka Heaven & Hell sekä The Mob Rules ovat häikäisevän kovia levyjä ja omaavat joitakin metallimusiikin parhaita kappaleita (etenkin The Sign of the Southern Cross), ne kuulostavat auttamatta varsin erilaiselta kuin "oikea Sabbath" - Dio- ja Martin-aikainen Sabbath on "vain" erinomaista -80-luvulle tyypillistä heavy metallia, ei sitä hämyistä, outoa ja äärettömän raskasta musiikkia (jolle ei voi antaa genreä), joka oli alkuaikojen Sabbath. Se, mitä tässä nyt yritän sanoa, on se, että ongelma "ettei Tyr kuulosta oikealta Sabbathilta" on vain ja ainoastaan korvieni välissä. En tahdo yksinkertaisesti samaistaa samaa yhtyettä, joka teki Paranoidin siihen, joka teki Born Againin, Forbiddenin tai vaikka sitten Tyrin - levyjen laatuun puuttumatta. Minulle Sabbath = Black Sabbath - Sabbath Bloody Sabbath (ja miksei myös Sabotage, jota en tosin omista tai tunne).
Feels Good to Me on paska biisi. Siitä kuulee heti, että kyseessä on epätoivoinen yritys tehdä kappale, jota voisi soittaa MTV:llä (ei Maikkarilla, ihmiset) - se on Black Sabbath soittamassa glam rock -balladia. Ei toimi, ei sitten mitenkään päin, vaikka Martin ja Iommi mitä yrittäisivät. Muistan lukeneeni, että Feels Good to Men sisällyttäminen levylle oli levy-yhtyiön päätös, eikä vastalauseita otettu vastaan.
Tony Martin on helvetin hyvä laulaja, jos nyt ei teknisesti aivan Dion tasolla eikä yhtä tunnistettava ja ikoninen kuin Ozzy. Minulle hän on "se kolmas" Black Sabbath -laulaja. Toivoisin hänen käyttävän Tyrillä enemmän falsettiaan, johon hän ei kurottele kertaakaan, sillä esimerkiksi Valhallan kertosäkeeseen sen hillitty (tietenkin) käyttö sopisi täydellisesti.
Kappaleet ovat raskaita ja täynnä Iommin erinomaisia riffejä. Kokonaisuutena voikin sanoa, että Tyr on paljon parempi kuin monet samanaikakauden tuotokset, joita pidetään kovemmassa asemassa. Martin-aikainen Sabbath kärsii muutekin varsin pahasta arvostuksen puutteesta; liian harva edes tuntee kappaleita, levyistä puhumattakaan, joita ei ole Ozzy tai Dio tulkinnut. Voin vain sanoa, että Tyr on hieno levy, mutta viat, jotka levyyn heikkouttani projisoin, vievät sen aikakautensa parhaitten tuotosten joukosta. Se on hyvä levy, uskokaa pois, vaikka sitä ei arvostetakaan kuten The Mob Rulesia.
Tyr on pätevä heavy metal -levytys, mutta siinä on mielestäni kaksi selkeää heikkoutta, joista voidaan sitten kiistellä vaikka maailmanloppuun asti (tai miksei myös sen jälkeenkin): levy ei soundaa "oikealta Sabbathilta" ja se yksi paska biisi.
First things first: "oikea Sabbath" on ja tulee olemaankin minulle 1970-luvun alun Black Sabbath, joka on soundiltaan, biiseiltään ja olemukseltaan jotakin sellaista, mitä en usko kenenkään onnistuneen imitoimaan täydellisesti. Täten voin sanoa, että vaikka Heaven & Hell sekä The Mob Rules ovat häikäisevän kovia levyjä ja omaavat joitakin metallimusiikin parhaita kappaleita (etenkin The Sign of the Southern Cross), ne kuulostavat auttamatta varsin erilaiselta kuin "oikea Sabbath" - Dio- ja Martin-aikainen Sabbath on "vain" erinomaista -80-luvulle tyypillistä heavy metallia, ei sitä hämyistä, outoa ja äärettömän raskasta musiikkia (jolle ei voi antaa genreä), joka oli alkuaikojen Sabbath. Se, mitä tässä nyt yritän sanoa, on se, että ongelma "ettei Tyr kuulosta oikealta Sabbathilta" on vain ja ainoastaan korvieni välissä. En tahdo yksinkertaisesti samaistaa samaa yhtyettä, joka teki Paranoidin siihen, joka teki Born Againin, Forbiddenin tai vaikka sitten Tyrin - levyjen laatuun puuttumatta. Minulle Sabbath = Black Sabbath - Sabbath Bloody Sabbath (ja miksei myös Sabotage, jota en tosin omista tai tunne).
Feels Good to Me on paska biisi. Siitä kuulee heti, että kyseessä on epätoivoinen yritys tehdä kappale, jota voisi soittaa MTV:llä (ei Maikkarilla, ihmiset) - se on Black Sabbath soittamassa glam rock -balladia. Ei toimi, ei sitten mitenkään päin, vaikka Martin ja Iommi mitä yrittäisivät. Muistan lukeneeni, että Feels Good to Men sisällyttäminen levylle oli levy-yhtyiön päätös, eikä vastalauseita otettu vastaan.
Tony Martin on helvetin hyvä laulaja, jos nyt ei teknisesti aivan Dion tasolla eikä yhtä tunnistettava ja ikoninen kuin Ozzy. Minulle hän on "se kolmas" Black Sabbath -laulaja. Toivoisin hänen käyttävän Tyrillä enemmän falsettiaan, johon hän ei kurottele kertaakaan, sillä esimerkiksi Valhallan kertosäkeeseen sen hillitty (tietenkin) käyttö sopisi täydellisesti.
Kappaleet ovat raskaita ja täynnä Iommin erinomaisia riffejä. Kokonaisuutena voikin sanoa, että Tyr on paljon parempi kuin monet samanaikakauden tuotokset, joita pidetään kovemmassa asemassa. Martin-aikainen Sabbath kärsii muutekin varsin pahasta arvostuksen puutteesta; liian harva edes tuntee kappaleita, levyistä puhumattakaan, joita ei ole Ozzy tai Dio tulkinnut. Voin vain sanoa, että Tyr on hieno levy, mutta viat, jotka levyyn heikkouttani projisoin, vievät sen aikakautensa parhaitten tuotosten joukosta. Se on hyvä levy, uskokaa pois, vaikka sitä ei arvostetakaan kuten The Mob Rulesia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)