Kappaleet ovat monimuotoisia, a'la South of Heaven, mutta Regin in Bloodilta periytyvää murhaavaa rankkuutta unohtamatta. War Ensemble onnistuu olemaan jopa yhtyeen nopeimpia ja räväköimpiä sävellyksiä; vastaavasti Season in the Abyss lienee Terastaja eeppisimmillään, lähes seitsemän minuuttia kellottavan kappaleen uhkaavaan tunnelman ja grooven muodostaessa samalla koko yhtyeen tuotannon kenties parhaan sävellyksen.
Season in the Abyss sisältää joitakin... no, jos nyt ei aivan popahtavia, niin helpommin lähestyttäviä kappaleita, kun vertailukohdaksi otetaan yhtyeen aiemmat tuotokset. Mitään easylisteningiä Slayer ei ole koskaan ollut, mutta missä Regin in Blood vieroksui kaikkia perinteisten koukkujen kaltaisia oivalluksia, tällä kertaa South of Heavenista ilmaisuaan petrannut Araya laulaa ihka-aitoja melodioita. Mielestäni nämä elementit, sekä tietenkin se tosiseikka, että kiekolta löytyy joitakin yhtyeen parhaita yksittäisiä kappaleita, tekevät levystä silmissäni luonnollisen ensimmäisen kosketuksen Slayeriin: se on vain ja ainoastaa Slayeria, mutta silti paremmin aikaa kestänyt kuin magnum opukseksikin haukuttu Regin in Blood.
Viimeinen asia tässä lyhyessä tekstissä, jonka tahdon nostaa esiin, on levyn lyriikallinen anti. Siinä missä ensimmäisillä julkaisuillaan (sanotaan kolmella ensimmäisellä pitkäsoitolla ja Haunting the Chapel -ep:llä) sanoitukset olivat enemmän shokkiarvolla leikitteleviä mukasaatanallisia ja mukapelottavia väkivallanpurkauksia, South of Heavenilla ja Season in the Abyssilla Araya laulaa oikeasti paljon "rankemmista" aiheista ja vielä paremmilla lyriikoilla. Mielestäni War Ensemble on juuri siksi niinkin hämmentävää kuultavaa kuin se onkin, koska siinä ei vaadita Messiaan päätä vadille, vaan pureudutaan monitahoisesti nyky-yhteiskunnan ongelmakohtiin. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki BROOTAAL! -elementit olisivat kadonneet tai korvattu mukasyvällisillä aforismeilla - ei, puhutaanhan tässä tosiaan yhtyeestä, jonka nimi on Slayer. Sama aikuismaisempi ote näkyy kaikissa levyn kappaleissa, joten mikään yksittäinen sanavalintoihin perustuva huomio tämä ei ole.
Season in the Abyss antaa syyn luottaa Slayeriin - South of Heaven on erinomainen levy, mutta jotekin se tuntui kokeilulta voisiko vastarinnan kappaleiksi repimiseen erikoistunut yhtye pudottaa tempoaan alle kahdensadan. Season in the Abyss on kuin loppuun viety, loppuun mietitty South of Heaven ja olenkin siinä uskomuksessa, että enemmän tai vähemmän Season in the Abyssin linjoilla (= tekemällä samalta soundaavia levyjä) yhtye on vakiinnuttanut suosionsa aina 2010-luvulle asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti