Riffittely on Iced Earthilla jo hallussa, mutta muuten levy kuulostaa liian selvästi esikoislevyltä, joka se onkin. Ideat ovat siellä, perusrakenteet ja ominaisuudet ovat löytyneet, mutta eivät aivan kehittyneet lopulliseen muotoonsa. Joku voisi väittää, että Iced Earth on yhtyettä rankimmillaan, mistä olen erimieltä, mutta niin tai näin, se on yhtyeen alkupiste, väistämätön etappi matkalla suuruuteen.
Toinen tavaramerkki, jonka liitän Iced Earthin musiikkiin, on häikäisevä vokaalityöskentely, joka on lähes vailla vertaansa. Iced Earthilla mikin varressa on kuitenkin heppu nimeltä Gene Adam, jonka ulosanti jättää huimasti toivomisen varaan. Hän ei riitä täyttämään valtavia saappaita, jotka Schafferin sävellykset solistilta vaativat. Hänen äänensä voisi sopia johonkin Anvilin tyyliseen "perusrässiin", mutta Iced Earthin musiikkiin, joka perustuu monipuolisiin tunneskaalan hyödyntämiseen suoraviivaisen takomisen ohella, hänen ilmaisunsa on riittämätön. Joku varmasti pitää hänen raa'asta äänestään, mutta minä en kuulu tähän ryhmään. Adam saikin monoa yhtyeestä pian Iced Earthista, koska hän kieltäytyi menemästä laulutunneille, jonne Schaffer - silloin jo yhtyeen kiistamaton primus motor - häntä patisti.
Iced Earth, Colours, Curse the Sky ja When the Night Falls ovat oivia sävellyksiä, mutta ne eivät ole kuolemattomia helmiä. Joku varmasti on erimieltä kanssani ja väittää, että kyseessä on kokoelma Iced Earthin parhaita tuotoksia. En sano, että Iced Earth on huono levy saati huono debyytti (niitä on tuhansittain paskempia!) eikä kyseessä ole edes yhtyeen diskografian heikoin lenkki - se vain ei yllä niiden nerokkaiden tuotosten joukkoon, jotka ovat tehneet Iced Earthista "jenkkipowerin" suunnannäyttäjän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti