Metallica päätti uuden vuosikymmenen kunniaksi repäistä Black Albumilla selvän pesäeron aiempiin levyihinsä. Siinä missä ... And Justice for All oli ongelmallinen levy soundiensa puolesta, sävellyksellisesti se oli monipolvinen, täynnä vaihtelua ja tunnetta. No, se on nyt poissa, ja tilalla on metallihistorian suurin ja onnistunein sellout: kappaleet ovat poikkeuksetta keskitempoisia, sävellysten koukut ovat kertosäkeissä ja riffitkään eivät revi tajuntaan reikiä, kun kuulija yrittää ymmärtää kuinka ne oikein menevät. Tämä ei sinänsä ole väistämättä huono asia, mutta kysymys onkin, onko tyylimuutos tehty hyvin. Tähän on monia vastauksia, ja keskiarvo taitaa pyöriä siedettävän ja hyvän välillä.
Oma vastaukseni on, kuitenkin: ei, ei missään nimessä.
Suurin ongelma on se, että levy on sietämättömän tylsä. Yksittäisinä sävellyksinä hittibiisit toimivat, mutta tunti putkeen pelkkiä keskitempoisia, peruskompin varaan rakentuvia junttia, ei toimi - ei vaikka välissä olisi yksi balladi ja yksi puoliballadi. Välillä yhtye yrittää hilata tempoa ylös - Holier Than Thoun alku tule erityisesti mieleen - mutta säkeistöön mennessä on taannuttu taas samaan, ikiaikaiseen neljäsosapoljentoon. Lars Ulrcih soittaa 90%ia ajasta samaa komppia - samaa saatanan peruskomppia!
Kysymys: kuinka usein kuulee puhuttavan siitä kuinka hieno kokonaisuus Black Album on? Ei koskaan, vaan aina keskustelu on yksittäisten sävellysten laadusta ja nostalgia-arvosta. Kuten Metallicalla aina, Black Albumin asema on suurelta osin rakentunut sen varaan, että kun Make 12v. kuulee Enter Sandmanin kaverilla, hän menee kotimatkalla Citymarkettiin/Prismaan ja ostaa sen levyn, jolla tuo nerokas kappale on. Tässä mielessä Black Albumia ei pidä ajatella metallilevytyksenä, jotka lähtökohtaisesti pyrkivät timanttiseen kokonaisuuteen, vaan poplevynä, joiden kanssa säveltäjät pyrkivät muutamaan ikihittiin ja puoleen tusinaan filleriin - kukaan ei osta Katy Perryn uusinta levyä kuullakseen niitä ei-hittibiisejä. Tai siis silloin kuin joku muukin kuin metallisydän osti levyjä, that is.
Vaikutan kiukkuiselta ja olenkin: Metallicalla olisi ollut mahdollisuudet ties mihin suuruuteen - neljä sävellys- ja soittotaitoista virtuoosia yhdessä - mutta he menivät helpointa tiet, massojen suosion kautta. Silmissäni he hylkäsivät sen, mikä heistä teki hyvän yhtyeen: juurensa, metallin perusidean. Metallica on/oli pitkään Black Albumin jälkeen pikemminkin rock-/poppoppoo, joka tuotti hittejä, ei levyjä.
Ehkä tämä on kateellisen ja kitkerän miehen tiuskimista; olihan sellout hyvä veto Hetfieldille ja kumppaneille, henkilökohtaisella ja taloudellisella tasolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti