Morbid Angel - Blessed Are the Sick (1991)

Tiedän vallan mainiosti kuinka suosittu ja tärkeä yhtye Morbid Angel on äärimetallin kehitykselle. Yhtyeen kiemurteleva, tekninen ja oivaltava death metal on jättänyt jälkensä kaikkeen, mikä on keskivertoa rankempaa metallia. Siinä missä Death aloitti laulamalla goreista yksityiskohdista ja siirtyi kertarysäyksellä aikuismaistempien aiheiden pariin, Deicide tylyttää satanismia ja uskonnon vaaroja, Morbid Angel aloitti ja on sittemmin (pääosin, ainakin) pysynyt jossakin määrin shokeeraavassa okkultistisessa, manausta muistuttavassa ilmapiirissä. Alkuaikojen death metal -yhtyeistä ei löydy suoraa vastinetta Morbid Angelin tatsille, niin musiikilliselle tai lyyriilliselle, vaan vaikka yhtyettä voisi pitää "outona lintuna" tämän takia, ABC ja D -tuotokset (Morbid Angelin levyjen sijoittumisen yhtyeen diskografiassa voi määritellä ensimmäisen sanan alkukirjaimella - käsiteltävä Blessed Are the Sick on siis toinen levy) myivät maltaita.

Vaikka kykenen arvostamaan yhtyeen tatsia, ideaa ja yksittäisiä sävellyksiä kenties hienoimpina yksilöinä äärimetallin kentässä, en silti ole koskaan päässyt "sisään" yhtyeen levyihin. Ehkä tämä on omaa laiskuuttani, ehkä tyhmyttäni, mutta olen valmis argumentoimaan, että levyt eivät ole kestäneet riittävän hyvin aikaa ollakseen yhä kiinnostavia kuulijalle vailla sen kattavampaa esitietopohjaa. Haastavat levyt ovat erittäin jees, mutta haasteen tulee olla "inspiroivaa" haastetta, ei käsittämätöntä ja intoa tappavaa. Tiedän olevani niin pienessä vähemmistössä tässä, että minua voi pitää hulluna, mutta Blessed Are the Sick ei innosta ymmärtämään, vaikka pakottaakin Fall From Gracen ja Brainstormin kaltaisten veisujen aikana takomaan nyrkkiä ilmaan ja huitomaan letillä ohikulkijoita.

David Vincentin mörinä on huikeaa kuultavaa, vuosienkin jälkeen, ja hakee vertaistaan maailmassa, samalla tavalla kuin John Tradyn ääntely. Trey Azagthoth (vittuun tällaiset taiteilijanimet, oikeasti) riffit kiemurtelevat, luikertelevat, hämmetävät ja repivät tajuntaa kappaleiksi juuri oikealla tavalla, vaikka niihin onkin vaikeaa soittaa ilmakitaraa - kokeiltu on, ei tule lastaa saati paskaa. Elementit ovat siis päällisin puolin kasassa, mutta miksi en hihku innosta? Niinpä, niinpä! Siihen kun saan vakuuttavan vastauksen, koen valaistumisen ja hehkutan Blessed Are the Sickia yhtenä parhaista koskaan. Se mystinen Jokin karkaa ymmärrystäni, pakoilee otettani ja levy jää valitettavan pinnalliseksi kuuntelukokemukseksi. Se on hyvä, mutta ei erinomainen, koska olen minä, objektiivinen ja ristiriitainen kuuntelija.