Iron Maiden - Fear of the Dark (1992)

Fear of the Dark jatkaa edellislevyllä huonoksi havaittulla linjalla. Nostan edelleen hattua Steve Harrisille ja kumppaneille rohkeudesta, jolla he lähtivät tekemään pesäeroa erinomaisiin -80-luvun lopun aina melodisimmiksi ja progeimmiksi käyneistä levyistä, mutta valitettavasti trendin (=grunge, tuo melkein-metallintappaja) seuraaminen ei toiminut. Mutta yrityksen puutteesta Iron Maidenia ei voi syyttää.

Kaikki levyllä soundaa kuin grungebändiltä, joka yrittää apinoida -80-luvun Iron Maidenia. Tässä olisi avaimet Paratiisin portteihin, jos homma tehtäisiin oikein, mutta ylipitkä levy täynnä filleriä ei ole koskaan ollut portaikko taivaaseen, vaan äkkipudotus unohduksen suohon. Fear of the Darkilla on joitakin kappeleita, jotka eivät ole tyystin menetettyjä tapauksia - Afraid to Shoot Strangers, Fear of the Dark, Childhood's End, Be Quick or Be Dead - mutta nekin pilkahdukset on kadotettu Weekend Warriorin ja Judas Be My Guiden kaltaisten turhuuksien joukkoon. Olisiko tässä karsimalla käsissä klassikko? Ei, sillä hyvätkään sävellykset eivät kestä kuin ajoittain vertailua niihin oikeisiin mestariteoksiin. Jos et usko (mistä en yllättyisi), kuuntele peräkkäin The Trooper ja Be Quick or Be Dead tai Children of the Damned ja Afraid to Shoot Strangers, niin ymmärrät tismalleen, mitä tarkoitan.

Tunnustan, että minulla - kuten varmasti kymmenillä tuhansilla muillakin - on vahva nostalgialataus, kun puhutaan Iron Maidenista yleisesti tai Fear of the Darkista. Fear of the Dark on hyvä veto ja sitä tykitettiin varsin huomattavia määriä noina kaukaisina menneisyyden kesinä - vaikka totuudennimissä on sanottava, että kyseessä on vain Hallowed Be Thy Name -mukaelma. Eräs hauska muisto on, kun muuan naapurini (joka ehkä lukee tätä; moi Pete!) piirsi varsin hienon version levynkannesta kuvaamataidon tunnilla. Sitä sitten päällisteltiin isollakin porukalla; opettaja taisi kehua luovuudesta, tuntematta lähdemateriaalia.

Onko Fear of the Dark yhtä pahasti avun ulkopuolella oleva tapaus kuin No Prayer for the Dying? Ei, mutta ei paljosta jää vaille. Siinä missä No Prayer for the Dying tuntuu harha-askeleelta ilman pointtia, Fear of the Dark tuntuu väkinäiseltä trendien perässä ravaamiselta. Levylle on yritetty saada väkisin joukko hittejä... ja sitten ne muut biisit siihen ympärille. Tämä on kirjoissani suurin rike, mitä mikään yhtye milloinkaan missään voi tehdä: sotia omaa tuotostaan vastaan. Siinä missä yhtye voisi tehdä tiukan neljäkymmentä minuuttia pitkän, oivaltavan kokonaisuuden, se sortuu tekemään tunnin mittaisen keskinkertaisuuden maratonin. Kappalemateriaalia työstämällä ja karsimalla Fear of the Dark olisi voinut olla klassikko ja No Prayer for the Dying olisi jäänyt yksittäiseksi epäonnistumiseksi, mutta ei niin ei.

P.S. Jopa Bruce Dickinson yrittää imitoida Axel Rosea. Surullista.