Pantera - Vulgar Display of Power (1992)

Vulgar Display of Power on täynnä Panteran ja kenties -90-luvun tunnetuimpia (ja parhaita?) metallisävellyksiä: erinomainen Mouth for War avaa levyn sellaisella riffimyrskyllä, että oksat helvettiin; Walkin groove hakee vertaistaan tänäkin päivänä; Fucking Hostilen ylitsepursuava viha pakottaa riehumaan vaikka sitten buddhalaisluostarissa; This Love yllättää tottuneenkin kuulijansa lyijyliiviä raskaammalla kertosäkeellä. Yksittäisinä sävellyksinä Panteran musiikki onkin parhaimmillaan, joten jos tahtoo kuunnella hyviä biisejä, voi laittaa Youtuben tai Spotifyn päälle ja tehdä niin, mutta levykokonaisuutena Pantera jättää toivomisen varaa.

Vulgar Display of Power (pisteet kotiin, jos tiedät mistä taideteoksesta levynnimi on löydetty) ei ole huono levy, koska se on täynnä erinomaista musiikkia, joka on soitettu ja laulettu pistämättömällä tyylitajulla. Silti se on kaukana hyvästä levystä. Kokeillaan tätä lähestymistapaa: mieti kontekstia, jossa olet Panteraa kuunnellut. Oliko se kotona levyltä, yksin musiikkia analysoiden, vai kenties bileissä, kaveripiirissä bisseä kiskoessa tai keikalla riehuessa? Kyllä, Pantera toimii myös analyyttisesti kuunneltuna, mutta parhaillaan Fucking Hostile on hirmuisessa pitissä riehuttaessa, kun musiikki on pikemminkin tekemisen taustalla kuin edustalla.

Niin tai näin, kaikki tärkeimmät pointtiini, jotka mainitsin Cowboys from Hellistä puhuessani, pätevät Vulgar Display of Poweriin: musiikki toimii, Phil Anselmo laulaa huikeasti ja yhtyeen merkitys metallin kehitykseen (kaupalliseen ja taiteelliseen) on valtaisa, mutta silti en saa itseäni innostumaan tarvitulla/toivotulla tavalla. Pantera soittaa "vain" hyvää groove metalia, joka toimii parhaillaan tuoppi kädessä ja kaveripiiri ympärillä.

P.S. Vastaus toisessa kappaleessa heitettyyn haasteeseen on elokuva Manaaja. Rimpsu tulee riivatun Meganin hernekeiton likaamilta huulilta elokuvan loppupuolella.