Manowar - The Triumph of Steel (1992)

Manowar on parhaimmillaan ja karmeimmillaan, kun lyriikat ovat mahdollisimman typeriä ja kappaleet yhden tai kahden riffin varaan rakentuvia neliminuuttisia - tämä on ainakin yleinen mielipide asiasta. Kyllä, Kings of Metal, Into Glory Ride ja Sign of the Hammer ovat heikkouksineenkin hyviä levyjä täynnä pätevää powerista heavy metalia, mutta kappaleet ovat, kuten sanottua, yksinkertaisia ja suoraviivaisia (jotka siis eivät ole synonyymejä toisilleen). Tietyllä tavalla olen toivonut lisää yhtyeeltä, joka kykenee, halutessaan, oivaltamaan ties mitä uutta ja erikoista, unohtamatta rohkeutta toteuttaa näitä oivalluksia.

Enter The Triumph of Steel, joka on rakennettu samalla perusidealla kuin Rushin 2112 tai Venomin (kyllä!) At War with Satan, eli noin puolet levystä (aikana ennen cd-teknologiaa tämä tarkoitti A-puolta) yhden massiivisen, yli 20 minuuttia pitkän sävellyksen kanssa, ja loppuaika kuluu yksittäisten biisien parissa. Uuden (aikanaan, siis) teknologian tuomat mahdollisuudet sotkevat tätä suhdelukua, joten nyt reilusta tunnista 28 minuuttia kuluu Achilles, Agony and Ecstacy -sävellysteoksen parissa, ja loput melkein neljäkymmentä minuuttia kuluvat seitsemän muun rykäisyn parissa. Äkkiseltään laskettuna kappalten keskimitta on melkoinen - vaikka jätettäisiin eepos laskujen ulkopuolelle.

Kyllä, The Triumph of Steel on pitkä ja vaikea levy täynnä pitkiä ja ei-niin-vaikeita kappaleita. Toisiin biiseihin pituus sopii - esimerkiksi erinomainen The Power of Thy Sword on juuri oikean mittainen - mutta sitten toisaalta Burning ja Demon's Whip pysähtyvät kesken lennon ja jäävät junnaamaan samaa suopätkää ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi. Eli ovat ylipitkiä. Valitettavasti Achilles, Agony and Ecstacy -eepos kärsii mammuttitaudista, myös, ja jotkin sen osiot eivät tunnu loppuvan koskaan - erityisesti soolot, jotka esittelevät kyllä yhtyeen yksilöiden taiturimaisia otteita instrumenttien kanssa, yltävät puuduttaviin mittoihin. Uuden rumpalin, Rhinon, tatsi on enemmän makuuni kuin Scott Columbuksen, ja hänen ansiokseen ainakin itse lasken koko levyn progemman otteen - tulee kuitenkin muistaa, että kun puhun progesta ja Manowarista samassa lauseessa, ei puhuta Yesin, Pink Floydin tai Rushin tason kikkailusta, Dream Theaterista nyt puhumattakaan.

En osaa oikein suhtautua millään järkevällä tavalla The Triumph of Steeliin: toisaalta jotkin levyn kappaleista/osioista (jotka ovat käytännössä omia sävellyksiään, ilman suurta korrelaatiota edeltäviin osioihin) ovat Manowarin ja samalla uhometallin (uusi genre, jee!) parhaita sävellyksiä, mutta sitten ajattelen asiaa järjellä ja kaikki tuntuu turhalta: DeMaio vetää hirvittävän bassosoolon, Metal Warriors uhkuu typerää pullistelua jokaisen ilmansuuntaan... Mutta siellä on The Power of Thy Sword, Death Hector's Reward ja Master of Wind. Jos joku summa summarum tähän pitäisi kehittää, sanoisin, että levy ei ole huono eikä hyvä, mutta ehdottomasti väärä lähtökohta yhtyeeseen tutustumiselle. Faneille pakkohankinta, muille mielenkiintoinen kuriositeetti... jossa on The Power of Thy Sword.