Legion on väkevä levy, vaikea mutta väkevä. Siinä on oma tenhonsa, oma proge tatsi, jota en oikein muista yhtyeen tuotoksista tahdo löytää. Kappaleet eivät ole suoranaisesti monimutkaisuuden multihuipentumia tai ääriteknisiä kikkailuja a'la Cannibal Corpse, mutta silti rytminmuutokset, riffistä toiseen siirtyminen ja jotkin yksittäiset ratkaisut siellä-täällä yllättävät. Pääosin kappaleet kulkevat tutulla ABABCB(B)-rakenteella, ainakin väljästi tulkittuna, mutta toisinaan reitti alusta loppuun on toinen. Progempaa tatsia voi pitää hyvänä asiana (levy on edeltäjäänsä monipuolisempi ja -ulotteisempi), mutta - kuten aina - myös huonona (levyyn on vaikeampi päästä sisään); oma kantani on jossakin näiden välissä. Ymmärrän kyllä mainiosti, miksi Legion on niin pidetty levy kuin on, mutta en silti kykene pitämään sitä esikoista parempana tuotoksena - minulle valitettavasti Deicide on yltänyt esikoisen nerouden asteelle vain kerran, paljon myöhemmin.
Glen Bentonin ilmaisu on (vielä) hyvää: sanoista saa pääosin selvää pienellä keskittymisellä, toisin kuin kollega-Barnesilla, Benton käyttää kahta pää-ääntään (matala ja korkea) juuri kuten pitääkin ja lyriikatkaan eivät sisällä aivan käsittämättömiä typeryyksiä (joita onkin sitten myöhemmillä levyillä ihan riittävästi). Hoffmann-veljesten kitarasoolot ovat edelleen varsin riipivää kuultavaa ja eivät mene mistään oikeastaan minnekään; saan vaikutelman, että soolot ovat olemassa siitä yksinkertaisesta syystä, että death metal -levyllä pitää olla sooloja.
Kappaleista suosikkini on (suhteellisen; puhutaan kuitenkin death metalista) tarttuva Dead But Dreaming, joka repii vauhdillaan ja vimmallaan aukkoja aikaan ja avaruuteen. Myös levy avaava Satan Spawn, the Caco-Daemon toimii erikoisesta introstaan huolimatta loistavasti. Muuten levy kärsii (ainakin omissa korvissani) death metalille tyypillisestä taudista: kroonisesta tasapaksuudesta. Kappaleet sulautuvat toisiinsa ja, vaikka koukkuja on kaikkialla, biiseistä ei muodostu kokonaisuuksia, vaan kokoelmia riffejä riffikokoelma levyn seassa. Etenkään yhteensulautuvia kappaleita ei auta se, että kappaleiden välissä ei ole tavallista sekunnin tai puolen sekunnin taukoa, vaan kun kappale päätty (ilman varsinaista outroa), seuraava alkaa (ilman varsinaista introa). Vasta kuunnellessani levyä Youtubesta tätä tekstiä kirjoittaessa, huomasin milloin kappale vaihtui toiseksi, koska videoon oli lisätty pieni fade-in kappaleen alkaessa.
Levy on tarkoitettu yhdeksi, noin puolituntia pitkäksi rykäykseksi, jota kuunnellessa voi riehua kuin raivopää. Siinä se toimii, mutta odotan edelleen musiikilta jotakin muutakin, jotakin, mikä antaa älyllistä/emotionaalista haastetta intensiivisemmällä kuuntelulla. Monet pitävät Legionia death metal -maailmaan eksyvälle henkilölle tärkeänä hankintana ("mandatory"), mutta itse kehottaisin ensin hankkimaan Deiciden ja aloittamaan yhtyeeseen tutustumisen sen kautta - pääset helpommalla, ja kun suoraviivaisempi esikoinen on hallussa, voit hämmästellä kakkoslevyn outouksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti