Running Wild - Blazon Stone (1991)

Edellisestä tekstistä on jo hetki. Tähän on kaksi syytä: 1) olen ollut kiireinen; 2) olen yrittänyt ymmärtää Blazon Stonea. Tämä voi olla monille yllätys, sillä Running Wildhan ei ole kovinkaan vaikeasti lähestyttävä yhtye - selkeää, suoraviivaistakin power metallia ajoittaisella merirosvo-/historiateemalla. Ongelma on pikemminkin ollut se, että en ole tiennyt kuinka minun tulisi levyä lähestyä: en ole yhtyeen fani, en vihaaja, en oikein mitään, vaan suhtautumiseni Rock 'n Rolfin musiikkiin on varsin neutraali.

Blazon Stone ei ole huono levy, mutta se on mitäänsanomaton, ja se on silmissäni pahempaa kuin absoluuttinen huonous. Jos levy on huono ja kaikki siinä on tehty väärin, mutta soitosta kuulee, että yhtye todella yrittää, antaa kaikkensa (a'la Hellhammer), sekin antaa kuulijalle jotakin, jotakin johon tarttua ja miettiä - Running Wild ei anna minulle mitään. Tai ainakaan Blazon Stone ei anna - luultavasti yhtyeellä on erinomaisia levyjä, mutta tämä ei ole yksi niistä. Levy tuntuu kaikin puolin, kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla niin kovin geneeriseltä, koetulta, nähdyltä ja kuululta. Se ei tuo mitään uutta, ei tarjoa mitään erikoista, ainuttakaan uniikkia oivallusta, vaan on vain yksi tuotos Running Wildin diskografiassa. 

Tämänkin olen valmis antamaan anteeksi, jos yhtyeen ydinidea - se pohja, jolle koko diskografia rakentuu - on toimiva ja selkeä (kuten Motörheadilla tai AC/DClla), mutta kun ei niin ei. Running Wild ei omaa sitä suurta sydäntä, sielua ja empaattista soundia, mikä tekee AC/DCn kaltaisista yhtyeistä viihdyttäviä ja kiinnostavia viidellä vuosikymmenellä, vaikka levyt olisivatkin silkkaa ydinjätettä.

Absoluuttinen huonous olisi kiinnostavaa, jos touhussa olisi sielua. Kaikki musiikki, johon muusikot vuodattavat edes pisaran sieluaan, on kiinnostavaa ja siitä on helppo löytää sanottavaa, niin hyvää kuin huonoa, tuotoksesta riippuen. Vaikka Metallican ja Lou Reedin yhteistuotos Lulu on musiikkina tarkasteltuna varsin syvältä rektumista kaivettua jätettä, siitä kuulee, että levyllä on suuri merkitys Ulrichille ja Hetfieldille, jos ei kenellekään muulle. Sama pätee joihinkin muihinkin "huonoihin" levyihin, aivan erityisesti Hellhammerin koko olemassaoloon.

Minulle pahempaa onkin siis levy, joka ei herätä mitään tunteita: ei pakota takomaan nyrkkiä ilmassa typerien "Fuck the World, Hail and Kill!" -sloganeitten tahdissa; ei saa laulamaan mukaista jokaista nuottia The Bard's Songista; ei vie takaisin Nostalgian ihmemaahan, jossa kaikki millä on väliä, on Judas Priestin ja Iron Maidenin välinen paremmuusjärjestys. Blazon Stone ei herätä minussa mitään, ja täten leimaan sen menetetyksi tapaukseksi: jos vihaisin sitä, sekin olisi tunne, mutta tylsistynyt olkien kohautus ei ole tunne. Tiedän, että muuan vakiolukijani ja hyvä ystäväni on kova Running Wild -fani ja tulee olemaan kanssani erimieltä (sä just, Pimu), mutta reilu vuosi takaperin keskustelimme yhtyeestä ja silloin hän(kin) sanoi, että Blazon Stone ja The Brotherhood (toinen omistamani Running Wild -levy) taitavat olla kaksi geneerisintä ja heikointa tuotosta. The Black Hand Inn on kuulemma nerokas.