Iced Earth - Night of the Stormrider (1992)

Night of the Stormrider saattaa ollla Iced Earthin paras levy - painotus sanalla saattaa. Se on rankka, melodinen, murskaavan monipuolinen ja tiivistäen sanottuna vain äärettömän hyvä lätty. Jos tahtoisin tutustuttaa henkilön A Iced Earthin musiikkiin, en kuitenkaan alottaisi urakkaa Night of the Stormriderista, koska se voisi antaa väärän kuvan yhtyeen musiikista.

Anna kun selitän.

Night of the Stormrider on hyvinkin thrashmäinen verrattuna yhtyeen myöhempään tuotantoon - tärkein yksittäinen tekijä tässä on solisti John  Greely, jonka ulosanti on varsin erilaista kuin Matt Barlown, yhtyeen "ainoan oikean solistin" tulkinta. Greely on tavallaan välimallin solisti Iced Earthin kehityksessä: hänen äänessään on samaa rosoisuutta ja - paremman sanan puutteessa - likaisuutta, joka taisikin olla ainoa hyvä asia Iced Earthilla laulaneessa Gene Adamsissa, mutta samalla Greely laulaa melodisesti ja kykenee kuulostamaan hyvältä näin tehdessään. En sano, että Barlow olisi laulanut vain melodisesti tai että Adams ei olisi laulanut puhtaasti, mutta selkeä ero on olemassa - jos kuuntelee The Dark Sagan ja Iced Earthin peräkkäin, huomaa sen heti. Siinä mielessä Greelyn osuus yhtyeen musiikkiin on suuri. Lisäksi henkilökohtaisesti pidän hänen ilmaisustaan  -valitettavasti henkilönä hän oli/on varsin epämielyttävä uusnatsi/rasisti/tjsp. Jos henkilö on liian juntti Jon Schafferille, puhutaan aikas patologisesta kaverista.

Night of the Stormriderin monipuolisuus häkellyttää - se on vuoroin äärettömän rankka (Stormrider, Pure Evil), eeppinen (Angel's Holocaust (eikö tuo ole yksi parhaita biisinnimiä koskaan!), Travel in Stygian) ja melankolinen (Before the Vision, Reaching the End). Kappaleet itse eivät ansaitse tällaista tyypittelyä, sillä jokaisessa on oma koukkunsa - esimerkiksi Schafferin laulama (tai lausuma, kuten sanotaan) Stormrider alkaa ylipitkänä outrona Angel's Holocaustille, mutta räväyttää sitten kasvoille hirmuisen riffimyrskyn, jota kuunnellessa on pidettävä hatusta kiinnia. Eräs vähän vähemmän puhuttu kohta levyllä on The Path I Choosen suora örinä, mikä lisää vielä vain uusia ulottuvuuksia muutenkin monipuoliseen levyyn.

Voisin puhua levystä vuosia, koska Night of the Stormrider on yksi suosikkejani -90-luvulta. Ei mennä sinne, siis, vaan pysytään yleistasolla. En suosittelisi levyä ensikosketukseksi Iced Earthiin sillä perusteella, että vaikka se on äärettömän hyvä levy, suorastaan häikäisevän erinomainen, se on liian uniikki ollakseen koko yhtyeen tuotantoa edustava otos. Tässä mielessä heikompi levy, kuten The Dark Saga tai Horror Show tai Dystopia voisi olla parempi lähtökohta. Kun edellämainituista levyistä yksi tai useampi on hallussa, on aika osallistua enkelten holokaustiin ja matkata lopuksi Stygianiin.