Stone - Emotional Playground (1991)

Stone saavutti huippunsa - luovuuden puolesta, ainakin - No Anaesthesia!lla, mutta yhtyeen olemassaolo ei loppunut siihen. Kaksi klassikon jälkeen tullutta levyä, Colours ja käsiteltävä, yhtyeen viimeiseksi sieluntuotokseksi jäänyt Emotional Playground, mutta kumpikaan ei ole saavuttanut samaa lähes kriitikitöntä palvontaa, joka ympäröi No Anaesthesia!a.

Oma suhteeni Stoneen on varsin selvä: yksi klassikko, loput osuvat johonkin kiinnostavan ja välttävän välille. Emotional Playground on kiinnostava tuotos, mutta se ei missään nimessä ole lähelläkään täsmäiskua; kyseessä on vaikea levy, joka rönsyilee jokaiseen ilmansuuntaan, ja antaa kuulijalle paljon, joskaan ei mielestäni riittävästi vaadittuun panostukseen. Tärkein syy, mikä tuntuu erottavan Emotional Playgroundin edeltäjistään (Coloursia en voi sanoa tuntevani), on sen synkempi sävy: yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat enemmän tai vähemmän kieliposkella, hyvällä ja huonolla huumorilla ryyditettyjä soittoilon näytteitä, mutta Emotional Playground tuntuu vakavalta, huumorittomalta ja yhtyeelle vaikealta tuotokselta.

Musiikki toimii - siinä on koukkuja ja oivalluksia vaikka kaikille muille yhtyeille jaettavaksi - mutta soitosta puuttuu se sama palava into, mikä teki muusiikillisesti heikommasta Stonesta mielyttävän kuunneltavan. Vaikka järki tolkuttaa, että kuuntele nyt tätä tiukkaa levyä täynnä erinomaista soittoa, uusia ideoita ja räjähtävän vaarallista thrashiä, sydän sanoo, että taidokkaasta musiikista puuttuu sielu. Minulla kuuntelukerta Emotional Playgroundin kanssa päättyy liian usein kesken, koska levy ei innosta riittävästi uppotumaan yksityiskohtiin ja ilakoimaan käsittämättömillä oivalluksilla, vaan tuntuu väärällä tavalla vaikealta ja määrittelemättömältä. Tätä on vaikea selittää, koska kyseessä on niin metafyysinen ilmiö, mutta olen varma, että monet levyä kuunnelleet tietävät mitä tarkoitan; ehkä joku on avannut lätyn mysteerit ja osoittaa, että olen väärässä koska yadayadayada.

Tahtoisin pitää Emotional Playgroundista, mutta sen täydellinen soittoilon puute karkottaa minut luotaan. Korviini levy kuulostaa siltä, että sen on tehnyt yhtye, joka on kokenut liian paljon liian lyhyen ajan sisään eikä se osaa suhteutua uuteen tilanteeseen. Tiedän varsin mainiosti, että tämä oli varsin pitkälti Stonen tilanne -90-luvun alussa (kokoonpanomuutokset, kuollut ystävä...), mutta siitä huolimatta tausta on kuultavissa levyltä, vaikka koko tarinaa ei tuntisikaan.