Ensimmäiseksi pahoitteluni, että aikatauluni on lipsunut pahasti. Tällä kertaa minulla on (mielestäni) hyvä selitys: olen hösännyt muuton kanssa kohta kaksi viikkoa, eikä uudessa kämpässämme ole vieläkään nettiä, joten tekstien laittaminen nettiin on ns. vaikeaa. No, kyllä tämä tästä, kirjastoa hyötykäyttäen ja niin edelleen, ja kenties jonakin kauniina tai vähemmän kauniina päivänä nettikin särähtää käyntiin.
Primordial on jännä bändi, koska vaikka siitä puhutaan black metalin yhteydessä, se ei sovi genreen kuin etäisesti - samoin bändi liitetään "celtic folkin" alle (genre, johon en usko kovinkaan monen muun bändin kuuluvan), mutta sekin tuntuu erikoiselta ilmaisulta, koska mitään pillipiipareita ei bändin riveistä löydy. Mitä se musiikki sitten on, jos osaan vain heittää suuntaviivoja, siitä, mitä se ei ole? No, kappaleet ovat pitkiä, sekä puhtaasti laulettuja että rää'yttyjä, melodia yhdistyy blast beatiin... Lähin vertailukohta on Moonsorrow, mutta sekään ei ole oikein reilu, jos mieltää Moonsorrow'n aikajaksolle Suden uni - Kivenkantaja; vastaavasti Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -aikainen Kuunsuru onkin jo hieman lähempänä. Yhtäkaikki, synkkää, kiireetöntä ja ajoittain jopa hypnoottista kuultavaa täynnä hienoja tunnelmia ja melodioita.
To the Nameless Dead on yksi niistä levyistä, jotka kollektiivisesti mielletään mestariteoksiksi, syystäkin. Levy on soitettu talteen analogisesti, ilman ProTools-runkkausta ja virheiden viilaamista - täten se kuulostaa aidolta ja vilpittömältä, oikeasti soitetulta eikä ohjelmoidulta. Pitkät kappaleet maalaavat mielikuvia kuulijan tajunnan kankaalle, joissa ylväät maisemat, hirressä riippuvat ruumiit, sortuvat valtakunnat ja rantavedessä, aallokossa seisovat soturit pohtivat elämän mielekkyyttä. Kehittelin joku aika sitten termin "kriitikkohevi", joka kuvaa vaikeaselkoista ja kaikkea muuta kuin "kansantajuista" 4/4-rokkipoljentoa, ja juuri sitä Primordial mielestäni on: se ei ole viihdettä, vaan taidetta, sydänverellä kirjoitettuja sanoituksia ja sielun syövereistä revittyjä nuotteja. Se on henkilökohtainen ja aito, samaan aikaan intiimi ja mahtipontinen. Monilla kriitikoilla leuka oli loksahtanut melkoisesti, kun avausraita Empire Falls käynnistyi häkellyttävän kauniilla akustisesti soitetulla melodialla ennen lopullista sinettiä, sitä itse biisiä.
To the Nameless Dead ei ole minulle 2000-luvun kovimpia levyjä, koska kaikista ylisanoistani huolimatta se tuntuu hieman vieraalta, tarpeettomasti junnaavalta. Ymmärrän täysin, mitä yhtye yrittää tehdä levyllä, ja periaatteessa pidänkin siitä, mutta silti musiikki itse tuntuu hieman... no, monotoniselta. Arvostan kaikkea sitä, mitä levy edustaa - taiteellisuutta, rehellistä soittoa, henkilökohtaisuutta ja niin edelleen - mutta syystä tuntemattomasta oikeat palikat eivät loksahda päässäni oikeille paikoilleen. Vielä, ainakaan. Olen melko varma, että jonakin päivänä ymmärrän kaiken, ja siitä päivästä alkaen en saa koskaan tarpeeksi To the Nameless Deadista, mutta vielä se päivä ei ole tullut.
torstai 31. maaliskuuta 2016
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Pain - Psalms of Extinction (2007)
Pain on ruotsalainen industrial metal -poppoo, joka on valtavirtametallin kuulijoille tuttu pääjehunsa Peter Tägtgrenin takia. Tägtgren on siis samainen miekkonen kuin Hypocrisyn, Lindemannin ja Abyss-studion Tägtgtren, ja lyötyään suhteellisen isosti läpi Hypocrisyn kanssa 1990-luvulla ja saatuaan Abyss-studion pyörimään tappavan tasaista tahtia, hän perusti Painin. Painin puhuminen bändinä on väärin, sillä kyseessä on Tägtgrenin luovuuden kanava, jonka kautta miekkonen suoltaa levyn silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Työkiireiden takia Pain on ollut jonkinasteisella tauolla jokusen vuoden, mutta jälleen on kuulemma uutta kiekkoa tulossa.
Ne, joille Lindemannin levy tai mikään muukaan puhtaasti laulettu industrial on tuttua, Psalms of Extinction ei tarjoile mitään ihmeellistä uutta, mutta onpahan pätevästi rakennettu kiekko yhtä kaikki. Erityisesti levyn alkupuolelta löytyvät Nailed to the Ground, Zombie Slam sekä Clouds of Ecstasy ovat kaikilla mahdollisilla mittareilla toimivia tekeleitä eikä niiden tarvitsisi hävetä sävellyksinä vaikkapa sen kuuluisan saksalaisen industrial-bändin levyillä. Mainittujen biisien groove, yksinkertainen jytä ja tarttuvuus ovat sitä luokkaa, että täytyy olla täysin sydämetön, jos ei löydä hymyä huuliltaan tai jalkaa tamppaamasta lattiaa. Nostan esiin vielä Zombie Slamin hienon laulusuorituksen, jossa Tägtgren vetää oktaavin alempaa kuin missään muualla levyllä.
Loppupuolellaan Psalms of Extinction jää hieman jumiin omaan grooveensa eivätkä kappaleet koskaan nouse ideoitaan paremmiksi. Huomaan jokaisella kuuntelukerralla, että kaikki Björk-koverin (kyllä vain...) Play Deadin jälkeen sulautuvat yhdeksi äänimassaksi. Se on kuitenkin väistämätöntä, koska levyn musiikillinen on hieman liian yksiuloitteista ollakseen kolmevarttisen levyn ajan kiinnostavaa. Parhaimmillaan Psalms of Extinction on suorastaan erinomaista tekemistä, pahimmillaan todella puuduttavaa kuultavaa, mutta tämä johtuu enemmän musiikillisesta viitekehyksestä kuin niinkään musiikista itsestään: en ole vieläkään kuullut kuin muutaman industrial-levyn, jotka ovat kantaneet koko kestonsa vaivatta läpi ja jopa suuri ja mahtava R köhii parhaimmilla levyilläänkin.
Jos tämä teksti vaikuttaa hieman geneeriseltä ja muita tekstejä enemmän arvostelulta, sille on syynsä: minä en oikeastaan välitä Painista enkä olisi koskaan ostanut Psalms of Extinctionia. Minä voitin levyn, arvonnassa. Tai en tiedä oliko se arvonta, pelkkä Roadrunnerin skaba, jossa piti laittaa Roadrunnerille viestiä haluaako Painin (silloin) uusimman levyn omakseen. Pistin viestiä, ihan vitsinä vain, ja sieltä tuli kuittaus, että onneksi olkoon, kiekko tulee postissa. Viikkoa myöhemmin kuuntelin levyä enkä oikein osannut arvostaa sitä. Mutta sainpahan ilmaisen levyn, jota on sittemmin tullut kuunneltua jonkin verran. Kenties, Roadrunnerin näkökulmasta, levynlahjoituskampanja oli ihan toimiva ratkaisu, kun tässä kerran kirjoitan tekstiä levystä, josta en missään muussa yhteydessä olisi kirjoittanut mitään. Niin tai näin, kiitokset Roadrunnerille näin melkein vuosikymmenen viiveellä.
P.S. Vihaan kansia, joissa on muusikko poseeramassa. Mitä se kertoo musiikista? Miksi kukaan haluaisi mieluummin epämukavasti tuijottavan Tägtgrenin levynkanteen eikä vaikka hienoa maalausta tai... mitään vitun muuta. Onneksi metallimusiikissa arvostetaan kansitaidetta enemmän kuin valtavirtasonnassa.
Ne, joille Lindemannin levy tai mikään muukaan puhtaasti laulettu industrial on tuttua, Psalms of Extinction ei tarjoile mitään ihmeellistä uutta, mutta onpahan pätevästi rakennettu kiekko yhtä kaikki. Erityisesti levyn alkupuolelta löytyvät Nailed to the Ground, Zombie Slam sekä Clouds of Ecstasy ovat kaikilla mahdollisilla mittareilla toimivia tekeleitä eikä niiden tarvitsisi hävetä sävellyksinä vaikkapa sen kuuluisan saksalaisen industrial-bändin levyillä. Mainittujen biisien groove, yksinkertainen jytä ja tarttuvuus ovat sitä luokkaa, että täytyy olla täysin sydämetön, jos ei löydä hymyä huuliltaan tai jalkaa tamppaamasta lattiaa. Nostan esiin vielä Zombie Slamin hienon laulusuorituksen, jossa Tägtgren vetää oktaavin alempaa kuin missään muualla levyllä.
Loppupuolellaan Psalms of Extinction jää hieman jumiin omaan grooveensa eivätkä kappaleet koskaan nouse ideoitaan paremmiksi. Huomaan jokaisella kuuntelukerralla, että kaikki Björk-koverin (kyllä vain...) Play Deadin jälkeen sulautuvat yhdeksi äänimassaksi. Se on kuitenkin väistämätöntä, koska levyn musiikillinen on hieman liian yksiuloitteista ollakseen kolmevarttisen levyn ajan kiinnostavaa. Parhaimmillaan Psalms of Extinction on suorastaan erinomaista tekemistä, pahimmillaan todella puuduttavaa kuultavaa, mutta tämä johtuu enemmän musiikillisesta viitekehyksestä kuin niinkään musiikista itsestään: en ole vieläkään kuullut kuin muutaman industrial-levyn, jotka ovat kantaneet koko kestonsa vaivatta läpi ja jopa suuri ja mahtava R köhii parhaimmilla levyilläänkin.
Jos tämä teksti vaikuttaa hieman geneeriseltä ja muita tekstejä enemmän arvostelulta, sille on syynsä: minä en oikeastaan välitä Painista enkä olisi koskaan ostanut Psalms of Extinctionia. Minä voitin levyn, arvonnassa. Tai en tiedä oliko se arvonta, pelkkä Roadrunnerin skaba, jossa piti laittaa Roadrunnerille viestiä haluaako Painin (silloin) uusimman levyn omakseen. Pistin viestiä, ihan vitsinä vain, ja sieltä tuli kuittaus, että onneksi olkoon, kiekko tulee postissa. Viikkoa myöhemmin kuuntelin levyä enkä oikein osannut arvostaa sitä. Mutta sainpahan ilmaisen levyn, jota on sittemmin tullut kuunneltua jonkin verran. Kenties, Roadrunnerin näkökulmasta, levynlahjoituskampanja oli ihan toimiva ratkaisu, kun tässä kerran kirjoitan tekstiä levystä, josta en missään muussa yhteydessä olisi kirjoittanut mitään. Niin tai näin, kiitokset Roadrunnerille näin melkein vuosikymmenen viiveellä.
P.S. Vihaan kansia, joissa on muusikko poseeramassa. Mitä se kertoo musiikista? Miksi kukaan haluaisi mieluummin epämukavasti tuijottavan Tägtgrenin levynkanteen eikä vaikka hienoa maalausta tai... mitään vitun muuta. Onneksi metallimusiikissa arvostetaan kansitaidetta enemmän kuin valtavirtasonnassa.
tiistai 15. maaliskuuta 2016
Nile - Ithyphallic (2007)
Ithyphallicin julkaisun aikoihin Nile oli yksi suosikkibändejäni ja odotin vielä tulevaa kiekkoa kuumeisesti. Muistan leikanneeni Sue-lehdestä mainoksia tulevista levyistä, joita sitten kiinnitin sinitarralle huoneeni seinille - yksi näistä mainoksista (jotka lensivät roskiin jossakin vaiheessa ja hyvä niin, mainoksiahan ne vain) promosi Ithyphallicia. Kerron tämän siksi, että oma näkökulmani levyyn, jolla oli niin kanonisoitu status nuoruudessani, ei voi saada tasapäistä ja reilua kohtelua; jos mielipiteeni ovat siis "väärä", se johtuu nostalgian värittämästä mielenmaisemastani. Sanon tämän tässä nyt heti kättelyssä, niin ei jää sitten ihmettelemistä loppupeleissä.
Ithyphallic on minulle Nilen paras levy heti In Their Darkend Shrinesin jälkeen: molemmista levyistä yhtyeen lähi-itäsävytteinen melodisuus, historian kokoiset orkestraatiot sekä, tietenkin, se murhaavan tarkka death metal lyövät kättä juuri oikeassa suhteessa. Siinä missä esimerkiksi muuten erinomainen Annihilation of the Wicked meni himpun verran liiaksi mammutinpainoisten riffien suuntaan ja hukkui kitaravalliensa alle, Ithyphallic on soundinsa puolesta riisutumpi... paitsi silloin, kun jo mainitut orkestraatiot iskevät kasvoille kuin huoneen poikki viskattu betoniporsas. What Can Be Safely Written, Ithyphallic sekä etenkin mannerlaattojen kokoinen päätösraita Even the Gods Must Die saavuttavat sen Unas, Slayer of the Godsin, Dream of Urin ja Von Unaussprechilchen Kultenin raskauden, majesteettisuuden sekä kosmisen epätoivon. Nämä hetket tuntuvat paljon merkittävimmältä, kun koko levy ei ole täysveristä orkesteripauhua, vaan kohtia on käytetty riittävästi muttei liikaa - tämä on fakta, mitä monet sinfonista (döödistä) touhottavat bändit eivät ole vielä käsittäneet. Samaten, kun torvisektiot vaikenevat, perinteisempi death metal tuntuu murhaavammalta, kun on kontrastia mihin verrata - jälleen fakta, mitä monet cannibalcorpse- ja suffocationmaiset "brutaalin death metalin" edustajat eivät ole vieläkään käsittäneet. Pelkkä paahot ja pelkkä paisutteli on puuduttavaa, mutta kun niillä täydentää toisiaan tekemättä kompromisseja kummankaan toteutuksessa, todellisten mestariteosten syntymä on hyppysissä.
Kaikki asiat, mistä Nilessä pidän, ovat läsnä Ithyphallicilla, mutta siitä huolimatta levyllä on hitunen filleriä: voisin jatkaa elämääni ilman The Essential Saltsia ja The Language of Shadowsia. Nämä kaksi biisiä leikkaamalla tai hiomalla käsillä olisi yhtyeen paras tekele, mutta vaikka ne eivät olekaan totaalipaskaa, ne hilaavat kokonaisuutta kriittisen massan verran alaspäin. Muuten kyseessä on oppikirjaesimerkki minulle kovaa kolisevasta döödiksestä, aina komeaa kansikuvaa myöten (vaikka/siksi että siinä on kivikyrpä).
Wau... tuon sanavalinnan jälkeen ei voi jatkaa, ei vaikka kuinka tahtoisi. Olkoon se Päivän Sana (tm), jota käytän kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kuten tässä: Ithyphallic on kuin kansikuvasta löytyvä kivikyrpä, tiukasti rakennettu, tarvittaessa kallon murskaava lyömäase sekä kaikesta huolimatta majesteettinen monumentti elämälle.
Ithyphallic on minulle Nilen paras levy heti In Their Darkend Shrinesin jälkeen: molemmista levyistä yhtyeen lähi-itäsävytteinen melodisuus, historian kokoiset orkestraatiot sekä, tietenkin, se murhaavan tarkka death metal lyövät kättä juuri oikeassa suhteessa. Siinä missä esimerkiksi muuten erinomainen Annihilation of the Wicked meni himpun verran liiaksi mammutinpainoisten riffien suuntaan ja hukkui kitaravalliensa alle, Ithyphallic on soundinsa puolesta riisutumpi... paitsi silloin, kun jo mainitut orkestraatiot iskevät kasvoille kuin huoneen poikki viskattu betoniporsas. What Can Be Safely Written, Ithyphallic sekä etenkin mannerlaattojen kokoinen päätösraita Even the Gods Must Die saavuttavat sen Unas, Slayer of the Godsin, Dream of Urin ja Von Unaussprechilchen Kultenin raskauden, majesteettisuuden sekä kosmisen epätoivon. Nämä hetket tuntuvat paljon merkittävimmältä, kun koko levy ei ole täysveristä orkesteripauhua, vaan kohtia on käytetty riittävästi muttei liikaa - tämä on fakta, mitä monet sinfonista (döödistä) touhottavat bändit eivät ole vielä käsittäneet. Samaten, kun torvisektiot vaikenevat, perinteisempi death metal tuntuu murhaavammalta, kun on kontrastia mihin verrata - jälleen fakta, mitä monet cannibalcorpse- ja suffocationmaiset "brutaalin death metalin" edustajat eivät ole vieläkään käsittäneet. Pelkkä paahot ja pelkkä paisutteli on puuduttavaa, mutta kun niillä täydentää toisiaan tekemättä kompromisseja kummankaan toteutuksessa, todellisten mestariteosten syntymä on hyppysissä.
Kaikki asiat, mistä Nilessä pidän, ovat läsnä Ithyphallicilla, mutta siitä huolimatta levyllä on hitunen filleriä: voisin jatkaa elämääni ilman The Essential Saltsia ja The Language of Shadowsia. Nämä kaksi biisiä leikkaamalla tai hiomalla käsillä olisi yhtyeen paras tekele, mutta vaikka ne eivät olekaan totaalipaskaa, ne hilaavat kokonaisuutta kriittisen massan verran alaspäin. Muuten kyseessä on oppikirjaesimerkki minulle kovaa kolisevasta döödiksestä, aina komeaa kansikuvaa myöten (vaikka/siksi että siinä on kivikyrpä).
Wau... tuon sanavalinnan jälkeen ei voi jatkaa, ei vaikka kuinka tahtoisi. Olkoon se Päivän Sana (tm), jota käytän kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kuten tässä: Ithyphallic on kuin kansikuvasta löytyvä kivikyrpä, tiukasti rakennettu, tarvittaessa kallon murskaava lyömäase sekä kaikesta huolimatta majesteettinen monumentti elämälle.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
Nightwish - Dark Passion Play (2007)
Puhutaanpa hetki muutoksesta ja ennakko-odotuksista. Olen varmasti joidenkin mielestä jauhanut samaa virttä jo riittävän monesti, mutta harvojen levyjen kohdalla muutoksen neutraaliuden korostaminen on enemmän kohdallaan kuin Nightwishin Dark Passion Playn. Monille Nightwishin Ainoa Oikea Solisti oli Tarja Turunen, joka, kuten varmasti tiedätkin, Rakas Lukijani, sai kenkää Oncen jälkeisen maailmankiertueen päätteeksi. Alkoi pitkä hakuprosessi, jonka aikana tuhannet laulattajaret lähestyivät demonauhoineen Tuomas Holopaista. Vain Holopainen tietää ketä kaikkia hän jätti rannalle mistäkin syystä, mutta lopulta hän valitsi ruotsalaisen poppia aiemmin laulaneen Anette Olzonin, jota about kukaan metallipiireissä ei tiennyt. Jotkut paskoivat tiiliä jo pelkästä julkistuksesta kuulematta nuottiakaan Olzonin laulua Holopaisen sävellyksen kanssa - yhtä kaikki, kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja tänäkin päivänä Nuclear Blastin Youtube-kanavan viiden suosituimman videon joukossa on neljä (!) Nightwishin musiikkivideota, joista kolme (!) on Dark Passion Playltä lohkaistuja sinkkuja. Levy on myös Nightwishin uran myydyin tuotos ja ilmestyessään myös mahtipontisin ja yltiöpäisin kiekko.
Valitettava tosiasia on se, että liian monille "pitkänlinjan Nightwish faneille" Dark Passion Play on loukkaus, jättimäinen harppaus väärään suuntaan, ja lähes yksistään Olzonin takia. Pop-laulajatar klassisesti koulutetun Turusen sijaan tuntui kylmän rätin iskulta kasvoja vasten, koska se oli selkeä muutos ja muutos on aina pahasta yhy-yhyy. Tiedän useita henkilöitä, jotka eivät vieläkään suostu kuuntelemaan Dark Passion Playta tai edes Imaginaerumia, koska Olzon laulaa ne. Toinen fakta tiskiin: yksi iso syy, miksi Dark Passion Play toimii niin hyvin kuin se toimii, on mikrofonin takana, eikä kenelläkään ole Olzonille nokkaan koputtamista siitä. Olen kuullut sanottavan, että Olzonin ääni on liian ohut sopiakseen Holopaisen sävellyksiin - siinä tapauksessa sanon, että kuunnelkaapa joskus ne vanhemmat levyt ajatuksella läpi ja huomatkaa, että Turunen laulaa ihan yhtä ohuesti, jopa ohuemmin, puhumattakaan Turusen yksipuolisuudemmasta. Olzon vs. Turunen -kiista on jatkunut pitkään ja en aio tämän enempää ottaa kantaa siihen, sillä tämän kappaleen kolmas tosiseikka on se, että molemmat ovat vain kalpeita aavistuksia Marco Hietalan ja Floor Jansenin rinnalla.
Niistä biiseistä sananen, toki. Dark Passion Play on musiikillisesti kuin Once mutta isompana. Sävellyksellisesti suurta eroa ei ole, ja jotkin kappaleet ovat kuin uusia versioita aiemmista: Bye Bye Beautiful on Wish I Had An Angel 2.0 ja Amaranth Nemo 2.0. Tämä ei ole kritiikki, vaan tarkoitukseni on osoittaa, että mikään suuri tyylirikko tai harppaus kaupallisuuden suuntaan levy ei ole, vaan illuusio muutoksesta tulee muista asioista.
Nightwishin levyt ovat olleet aina Dark Passion Playsta alkaen liian pitkiä, ja etenkin Olzonin ensimmäiseltä kiekolta voisi leikata suosiolla vartin verran materiaalia pois ja levystä tulisi parempi. En ole koskaan sietänyt Evaa, Last of the Wildsia tai ylipitkää Meadows of Heavenia. Näiden lisäksi ainoa metallisempi ralli, josta olisin valmis luopumaan, on Cadence of Her Last Breath. Muut kappaleet ovatkin sitten taattua Holopainen-laatua, enka suostu keskustelemaan kenenkään kanssa aiheesta enempää, jos keskustelukumppani kiistää 7 Days to the Wolvesin ja Master Passion Greedin nerouden. Pienellä trimmauksella levystä olisi voinut tehdä Oncea paremman tuotoksen, mutta puutteineenkin nostan sen Century Childin ja Wishmasterin yläpuolelle. Kyllä, minä sanoin noin - come at me, motherfuckers!
Vielä siitä muutoksesta sananen tai toinenkin. Muutos itsessään ei ole hyvä tai huono asia, se vain on. Joskus bändi muuttaa tyyliään - solistivaihdoksella tai muuten - ja se ei toimi, mutta ongelma ei ole muutoksessa itsessään, vaan siinä, kuinka hyvin/huonosti se tehtiin. Olzonin valinta Nightwishiin ei ollut ongelma, koska hänen laulussaan ei ole mitään vikaa (ainakin Turuseen verrattuna) ja hän osaltaan kantaa molemmat tulkitsemansa levyt maaliviivalle saakka. Sanon jopa, että jos Turunen olisi laulanut samat levyt läpi, ne eivät olisi yhtä hyviä. Vanhan tutun bändin muuttuminen voi olla pelottavaa, mutta jos asiaa tarkastelee ilman ylenpalttista tunteilua, muutoksen oikea arvo on mahdollista nähdä ennakko-oletusten takaa.
Valitettava tosiasia on se, että liian monille "pitkänlinjan Nightwish faneille" Dark Passion Play on loukkaus, jättimäinen harppaus väärään suuntaan, ja lähes yksistään Olzonin takia. Pop-laulajatar klassisesti koulutetun Turusen sijaan tuntui kylmän rätin iskulta kasvoja vasten, koska se oli selkeä muutos ja muutos on aina pahasta yhy-yhyy. Tiedän useita henkilöitä, jotka eivät vieläkään suostu kuuntelemaan Dark Passion Playta tai edes Imaginaerumia, koska Olzon laulaa ne. Toinen fakta tiskiin: yksi iso syy, miksi Dark Passion Play toimii niin hyvin kuin se toimii, on mikrofonin takana, eikä kenelläkään ole Olzonille nokkaan koputtamista siitä. Olen kuullut sanottavan, että Olzonin ääni on liian ohut sopiakseen Holopaisen sävellyksiin - siinä tapauksessa sanon, että kuunnelkaapa joskus ne vanhemmat levyt ajatuksella läpi ja huomatkaa, että Turunen laulaa ihan yhtä ohuesti, jopa ohuemmin, puhumattakaan Turusen yksipuolisuudemmasta. Olzon vs. Turunen -kiista on jatkunut pitkään ja en aio tämän enempää ottaa kantaa siihen, sillä tämän kappaleen kolmas tosiseikka on se, että molemmat ovat vain kalpeita aavistuksia Marco Hietalan ja Floor Jansenin rinnalla.
Niistä biiseistä sananen, toki. Dark Passion Play on musiikillisesti kuin Once mutta isompana. Sävellyksellisesti suurta eroa ei ole, ja jotkin kappaleet ovat kuin uusia versioita aiemmista: Bye Bye Beautiful on Wish I Had An Angel 2.0 ja Amaranth Nemo 2.0. Tämä ei ole kritiikki, vaan tarkoitukseni on osoittaa, että mikään suuri tyylirikko tai harppaus kaupallisuuden suuntaan levy ei ole, vaan illuusio muutoksesta tulee muista asioista.
Nightwishin levyt ovat olleet aina Dark Passion Playsta alkaen liian pitkiä, ja etenkin Olzonin ensimmäiseltä kiekolta voisi leikata suosiolla vartin verran materiaalia pois ja levystä tulisi parempi. En ole koskaan sietänyt Evaa, Last of the Wildsia tai ylipitkää Meadows of Heavenia. Näiden lisäksi ainoa metallisempi ralli, josta olisin valmis luopumaan, on Cadence of Her Last Breath. Muut kappaleet ovatkin sitten taattua Holopainen-laatua, enka suostu keskustelemaan kenenkään kanssa aiheesta enempää, jos keskustelukumppani kiistää 7 Days to the Wolvesin ja Master Passion Greedin nerouden. Pienellä trimmauksella levystä olisi voinut tehdä Oncea paremman tuotoksen, mutta puutteineenkin nostan sen Century Childin ja Wishmasterin yläpuolelle. Kyllä, minä sanoin noin - come at me, motherfuckers!
Vielä siitä muutoksesta sananen tai toinenkin. Muutos itsessään ei ole hyvä tai huono asia, se vain on. Joskus bändi muuttaa tyyliään - solistivaihdoksella tai muuten - ja se ei toimi, mutta ongelma ei ole muutoksessa itsessään, vaan siinä, kuinka hyvin/huonosti se tehtiin. Olzonin valinta Nightwishiin ei ollut ongelma, koska hänen laulussaan ei ole mitään vikaa (ainakin Turuseen verrattuna) ja hän osaltaan kantaa molemmat tulkitsemansa levyt maaliviivalle saakka. Sanon jopa, että jos Turunen olisi laulanut samat levyt läpi, ne eivät olisi yhtä hyviä. Vanhan tutun bändin muuttuminen voi olla pelottavaa, mutta jos asiaa tarkastelee ilman ylenpalttista tunteilua, muutoksen oikea arvo on mahdollista nähdä ennakko-oletusten takaa.
perjantai 11. maaliskuuta 2016
Moonsorrow - V: Hävitetty (2007)
Vaatii hyvin tietynlaista mielenmallia, että kykenee innostumaan pelkästä ajatuksesta, että lähes tunnin mittainen levy muodostuu kahdesta kappaleesta. Monille pelkkä teoreettinen mahdollisuuskin aiheuttaa liki kuolettavan määrän tylsistymistä, sillä kun kerran tottuu kolmen minuutin pop-kaavalle rakennettuihin sävellystekeleisiin, siitä pois pääseminen ei ole helppoa. Moonsorrow'n viides levy, Hävitetty, on kuitenkin jotakin aivan muuta: levy, jonka takakannesta ei löydy biisilistaa, vaan lakoninen teksti: "PLAYING TIME: 56:30". Kaksi biisiä, 56 minuuttia, kaihoisan kauniita tunnelmia, monipolvista ilmaisua ja monimutkaisia musiikillisia rakennelmia.
Minulle Moonsorrow on aidoimmillaan Moonsorrow Voimasta ja kunniasta ja Kivenkantajan aikoihin, mutta kun innostuin yhtyeestä vuoden 2006 paikkeilla, ensimmäinen uusi levy oli Hävitetty. Tokihan se piti omaksi saada, niin perverssiltä ajatus kahden biisin levystä tuntui. Lienee sanomattakin selvää, että kun kuuntelin levyn ensimmäiset kerrat läpi, oikein mitään ei meinannut tarttua takaraivoon: jo se, että levy käynnistyy yli kuuden minuutin intron jälkeen, sai pääni pyörälle. Kuuntelin levyä kaikesta huolimatta ahkerasti, mutta paneutumatta - Hävitetty oli minulle taustamusiikkia talvisiin aamuihin ja synkeille koulumatkoille, mutta se ei ollut koskaan levy, jonka olisin kalauttanut soittimeen kavereiden kanssa hengaillessa. Levyn musiikki yhdistyy edelleen mielessäni - ei kovin epäoikeutetusti - pimeyteen, kaikkialla ympärillä tanssiviin varjoihin.
En aio edes yrittää arvostella Hävitettyä, koska lähes kymmenen vuoden kuuntelukokemuksellakin olen vain auttavasti käsittänyt levyn. Se on erittäin vaikea tekele, enkä usko kenenkään kiistävän tätä, mutta se on samalla äärettömän hieno tuotos, joka on pakko kuunnella kerta toisensa jälkeen, vaikka varsinaista ymmärrystä siitä ei saavuttaisikaan. Oikeastaan Hävitettyä ei pidä kuunnella, kuten musiikkia yleensä kuunnellaan, vaan se pitää kokea. Se on taideteos, jolle kokijan on antauduttava, ja se hoitaa loput. Tavanomainen kuuntelu johtaa vain ihmetykseen ajoittain hypnoottisesti junnaavista riffeistä, informaatiomassasta ja häkellyttävistä lyriikoista. Hävitettyä ei voi laittaa taustalle soimaan ja sitten syventyä pelaamaan pleikkaria tai lukemaan kirjaa: se vaatii huomion, se pakottaa kuulijan mielikuvamatkalle tuhottuun maailmaan.
Hävitettyä ei voi kuin suositella, mutta silti sitä ei voi suositella. Koska levy on niin vaikea, niin totaalinen kokemus, sen kuunteleminen ja ymmärtäminen ovat aktiviteetteja vain kaikkein puritaaneimmille yksilöille, mutta he tietävät jo levystä ja pitävät siitä. Kuka, siis, maailmassa, jolla on mielenkiintoa syventyä kahteen noin puolituntiseen, suomeksi laulettuun biisiin, ei ole jo kuullut Hävitettyä? Niin. Jos nyt joku eksynyt yksilö vielä syvältä pershikiän ahterista löytyy, juokse hyvä mies (tai nainen) levykauppaan kuin oisit jo! Teille muille, arkijärkisille ja radiota kuunteleville henkilöille, Hävitetty jääköön epämääräiseksi kuriositeetiksi, osoitukseksi metallisydänten kollektiivisesta hulluudesta. Hävitetty on elävä ambivalenssi: mestariteos että kuuntelukelvoton, riippuen keneltä kysyy. Minusta kyseessä on mestariteos, kenties Moonsorrow'n paras levy, vaikka kilpailu onkin kova.
Nyt, suokaa anteeksi, uppoudun jälleen maailman, josta - Ville Sorvalin mukaan - ei löydy mitään.
Minulle Moonsorrow on aidoimmillaan Moonsorrow Voimasta ja kunniasta ja Kivenkantajan aikoihin, mutta kun innostuin yhtyeestä vuoden 2006 paikkeilla, ensimmäinen uusi levy oli Hävitetty. Tokihan se piti omaksi saada, niin perverssiltä ajatus kahden biisin levystä tuntui. Lienee sanomattakin selvää, että kun kuuntelin levyn ensimmäiset kerrat läpi, oikein mitään ei meinannut tarttua takaraivoon: jo se, että levy käynnistyy yli kuuden minuutin intron jälkeen, sai pääni pyörälle. Kuuntelin levyä kaikesta huolimatta ahkerasti, mutta paneutumatta - Hävitetty oli minulle taustamusiikkia talvisiin aamuihin ja synkeille koulumatkoille, mutta se ei ollut koskaan levy, jonka olisin kalauttanut soittimeen kavereiden kanssa hengaillessa. Levyn musiikki yhdistyy edelleen mielessäni - ei kovin epäoikeutetusti - pimeyteen, kaikkialla ympärillä tanssiviin varjoihin.
En aio edes yrittää arvostella Hävitettyä, koska lähes kymmenen vuoden kuuntelukokemuksellakin olen vain auttavasti käsittänyt levyn. Se on erittäin vaikea tekele, enkä usko kenenkään kiistävän tätä, mutta se on samalla äärettömän hieno tuotos, joka on pakko kuunnella kerta toisensa jälkeen, vaikka varsinaista ymmärrystä siitä ei saavuttaisikaan. Oikeastaan Hävitettyä ei pidä kuunnella, kuten musiikkia yleensä kuunnellaan, vaan se pitää kokea. Se on taideteos, jolle kokijan on antauduttava, ja se hoitaa loput. Tavanomainen kuuntelu johtaa vain ihmetykseen ajoittain hypnoottisesti junnaavista riffeistä, informaatiomassasta ja häkellyttävistä lyriikoista. Hävitettyä ei voi laittaa taustalle soimaan ja sitten syventyä pelaamaan pleikkaria tai lukemaan kirjaa: se vaatii huomion, se pakottaa kuulijan mielikuvamatkalle tuhottuun maailmaan.
Hävitettyä ei voi kuin suositella, mutta silti sitä ei voi suositella. Koska levy on niin vaikea, niin totaalinen kokemus, sen kuunteleminen ja ymmärtäminen ovat aktiviteetteja vain kaikkein puritaaneimmille yksilöille, mutta he tietävät jo levystä ja pitävät siitä. Kuka, siis, maailmassa, jolla on mielenkiintoa syventyä kahteen noin puolituntiseen, suomeksi laulettuun biisiin, ei ole jo kuullut Hävitettyä? Niin. Jos nyt joku eksynyt yksilö vielä syvältä pershikiän ahterista löytyy, juokse hyvä mies (tai nainen) levykauppaan kuin oisit jo! Teille muille, arkijärkisille ja radiota kuunteleville henkilöille, Hävitetty jääköön epämääräiseksi kuriositeetiksi, osoitukseksi metallisydänten kollektiivisesta hulluudesta. Hävitetty on elävä ambivalenssi: mestariteos että kuuntelukelvoton, riippuen keneltä kysyy. Minusta kyseessä on mestariteos, kenties Moonsorrow'n paras levy, vaikka kilpailu onkin kova.
Nyt, suokaa anteeksi, uppoudun jälleen maailman, josta - Ville Sorvalin mukaan - ei löydy mitään.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Mokoma - Luihin ja ytimiin (2007)
Mokoma on Mokoma, hyvässä ja pahassa. Yhtyeen soundi on pysynyt enemmän tai vähemmän samana vuoden 2003 Kurimuksen jälkeen ja vuoden 2006 Kuoleman laulukunnaita voikin pitää eräänlaisena tyylillisenä zeniittinä... ainakin ensimmäisenä sellaisena. Vain reilu vuosi mestariteokseksikin väitetyn Kuoleman laulukunnaiden jälkeen julkaistu Luihin ja ytimiin on lisää sitä samaa, mutta ei ehkä ihan niin ikimuistettavasti. Totuus on kuitenkin, että Luihin ja ytimiin on varsin identtinen edeltävien levyjen kanssa, eikä tasossakaan ole kuin marginaalinen notkahdus, jos sitäkään.
Suurin ongelma tällä hetkellä minulla on se, että yritän keksiä jotakin sanottavaa levystä sanomatta jotakin niin ympäripyöreää, että A) se koskee koko Mokoman diskografiaa tai B) sillä ei ole mitään informaatioarvoa. Luihin ja ytimiin on juuri niin Mokomaa kuin Mokoma voi olla: rässiä, örinällä ja puhtailla lauluilla säestettynä ja Marko Annalan keskiveroa älykkäämmät lyriikat, joissa liikutaan enemmän Annalan pään sisällä kuin Cannibal Corpse -maisesti erinäisissä ihmisruumiin onkaloissa. Tuttua huttua jo ties kuinka monen levyn kokemuksella, eikä näin lähes kymmenen vuoden jälkiviisaudella, Luihin ja ytimiin tarjoa mitän erityisen kiinnostavaa: joitakin hyviä ralleja, joitakin ei-ihan-niin hyviä ja pätevää riffittelyä läpi linjan. Ei mitään, mistä innostua tai vihastua.
Joten teen kuten teen aina tällaisessa pulmatilanteessa: lähden muistelojen ihmemaailmaan. Kevällä 2008 olin lukion toisen vuosikurssin loppupuolella ja täysikäisyyden kynnyksellä, kaikkien kaverieni kanssa. Ikäluokkamme päätti lähteä vanhojen tanssien jatkojen jatkoille keskeltä korpea vuokratulle mökille, jossa alkoholia kului odotettavissa olevalla tavalla. Paljon olen tuolta reissulta unohtanut (syystä, jota tuskin tarvitsee tavata tähän), mutta yksi asia jäi mieleen: bileiden venyessä kellon ympäri jatkuvaksi dokaamiseksi (ei sellaiseen sittemmin ole kyennyt ja tulee paha olo jo kuvitella edes moista), päätin painua pehkuihin, eli olohuoneen lattialle levitetylle makuupussin syövereihin. Torkahtelin läpi aamuyön ja erityisen vaikeaksi nukkuminen muuttui, kun muuan luokkalaiseni pääsi stereoiden luo, mistä hän päätti tarjoilla koko humalaiselle/krapulaiselle mökille aimo annoksen Mokomaa. Levy oli, kuten arvata saattaa, Luihin ja ytimiin. En arvostanut kappalevalintaa - hitto, en arvostanut mitään kappalevalintaa siinä mielen ja ruumiin tilassa. Kankeasta olotilasta ei jäänyt sen kummempaa assosiaatiota levyyn, mutta tulipahan nyt mieleen, kun tajunnan perukoilta yritän jotakin kiinnostavaa metsästää.
Luihin ja ytimiin on ok - ei huikea, ei huono, ei merkittävä. Välityö, sanalla sanoen. Toki Mokoma on aiemmin ja myöhemminkin parempaan pystynyt, mutta siitä huolimatta Luihin ja ytimiin on kelvollinen tekele.
P.S. Koska levyn takakannessa tai vihkosessa ei ole pilkkuja (!!!), luulin pitkään, että päätösraidan nimi on Ammu hautaa ja vaikene - että pitäisi kiväärillä lasauttaa hautakumpua ja olla sitten hiljaa siitä. Muistan kohauttaneeni olkia ja hylänneen ihmetykseni "Annalan aivotuksina".
Suurin ongelma tällä hetkellä minulla on se, että yritän keksiä jotakin sanottavaa levystä sanomatta jotakin niin ympäripyöreää, että A) se koskee koko Mokoman diskografiaa tai B) sillä ei ole mitään informaatioarvoa. Luihin ja ytimiin on juuri niin Mokomaa kuin Mokoma voi olla: rässiä, örinällä ja puhtailla lauluilla säestettynä ja Marko Annalan keskiveroa älykkäämmät lyriikat, joissa liikutaan enemmän Annalan pään sisällä kuin Cannibal Corpse -maisesti erinäisissä ihmisruumiin onkaloissa. Tuttua huttua jo ties kuinka monen levyn kokemuksella, eikä näin lähes kymmenen vuoden jälkiviisaudella, Luihin ja ytimiin tarjoa mitän erityisen kiinnostavaa: joitakin hyviä ralleja, joitakin ei-ihan-niin hyviä ja pätevää riffittelyä läpi linjan. Ei mitään, mistä innostua tai vihastua.
Joten teen kuten teen aina tällaisessa pulmatilanteessa: lähden muistelojen ihmemaailmaan. Kevällä 2008 olin lukion toisen vuosikurssin loppupuolella ja täysikäisyyden kynnyksellä, kaikkien kaverieni kanssa. Ikäluokkamme päätti lähteä vanhojen tanssien jatkojen jatkoille keskeltä korpea vuokratulle mökille, jossa alkoholia kului odotettavissa olevalla tavalla. Paljon olen tuolta reissulta unohtanut (syystä, jota tuskin tarvitsee tavata tähän), mutta yksi asia jäi mieleen: bileiden venyessä kellon ympäri jatkuvaksi dokaamiseksi (ei sellaiseen sittemmin ole kyennyt ja tulee paha olo jo kuvitella edes moista), päätin painua pehkuihin, eli olohuoneen lattialle levitetylle makuupussin syövereihin. Torkahtelin läpi aamuyön ja erityisen vaikeaksi nukkuminen muuttui, kun muuan luokkalaiseni pääsi stereoiden luo, mistä hän päätti tarjoilla koko humalaiselle/krapulaiselle mökille aimo annoksen Mokomaa. Levy oli, kuten arvata saattaa, Luihin ja ytimiin. En arvostanut kappalevalintaa - hitto, en arvostanut mitään kappalevalintaa siinä mielen ja ruumiin tilassa. Kankeasta olotilasta ei jäänyt sen kummempaa assosiaatiota levyyn, mutta tulipahan nyt mieleen, kun tajunnan perukoilta yritän jotakin kiinnostavaa metsästää.
Luihin ja ytimiin on ok - ei huikea, ei huono, ei merkittävä. Välityö, sanalla sanoen. Toki Mokoma on aiemmin ja myöhemminkin parempaan pystynyt, mutta siitä huolimatta Luihin ja ytimiin on kelvollinen tekele.
P.S. Koska levyn takakannessa tai vihkosessa ei ole pilkkuja (!!!), luulin pitkään, että päätösraidan nimi on Ammu hautaa ja vaikene - että pitäisi kiväärillä lasauttaa hautakumpua ja olla sitten hiljaa siitä. Muistan kohauttaneeni olkia ja hylänneen ihmetykseni "Annalan aivotuksina".
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Maple Cross - Heimo (2007)
Maple Crossista puhutaan suomalaisen rässin uraauurtajan, koska bändi teki yhden levyn 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Pioneeri mikä pioneeri, mutta kun yhtyeen vuoden 2003 paluulevyä, The Next Chapteria kuuntelee, pioneeristatus tuntuu melko epäreilusti ansaitulta: levy on tylsä, yksiuloitteinen ja yhtä nerokasta riffiä lukuun ottamatta täysin yhdentekevä. Kolmoslevy Heimo on kuitenkin roppakaupalla edeltäjäänsä hienosyisempi tekele, koska nyt levylle on eksynyt aitoa variaatiota, kuten rokkaava Smell of Fear tai pohdiskeleva Subconscious Delusion of Reality. Vielä kun musiikki olisi hyvää, niin tässähän olisi oivallinen levy... vaan kun ei.
Heimo kertoo Maple Crossin solistin Marco R.J:n isoisästä, Heimosta, ja erityisesti hänen kokemuksisstaan talvi- ja jatkosodassa. Idea on hyvä, sillä omakohtaisista tarinoista voisi saada koskettavaa, syväluotaavaa ja kaikinpuolin erinomaista musiikkia ja sanoituksia. Valitettavasti, kuten aiemmin tulikin sanottua, musiikillisesti Heimo on kelvollinen mutta unohdettava: se ei tee mitään osa-aluetta erityisen hyvin, vaikka ei missään kohdin omiin kengännauhoihinsa kompastukaan. Lyriikat, puolestaan, ovat enemmän kuin vähän ontuvia: niistä kuulee, että Marco R.J. on kirjoittanut sanoituksia sanasta sanaan isoisänsä tarinoista, joita hän on kuunnellut tippa linssissä, mutta tunteellisuus ei välity kuulijalle toteavan ja yksioikoisen lyriikan takia. Sen, että Heimo oli sodan alkaessa nuori mies, voi ilmaista muutenkin kuin rakentamalle kertosäkeen "I am just a young man, 24" -säkeen ympärille. Erityisesti 24 Hours omaa täysin sietämättömän kertosäkeen, missä hoetaan aivan liikaa, kuinka vuorokaudessa tapahtuu sitä (mitä, se jää selvittämättä) ja kuinka he (ketkä, jää selvittämättä) murtuvat. Ja siinä muuten kuluu 24 tuntia, 24 tuntia liikaa, jos jäi epäselväksi.
Haluaisin pitää Heimosta, koska se on pienen bändin intohimolla tekemä levy, eikä sen lyriikka ole Death Metal Finlandin kaltaista ällöpatriotismia tai Sabatonin kaltaista rahastusta. Heimosta kuulee, että Marco R.J. on halunnut tehdä kunnianosoituksen isoisälleen ja samalla muille veteraaneille; samalla levystä kuulee, että levy on tekijöilleen - etenkin Marco R.J:lle tärkeä, sillä keskinkertaisiinkin kappaleisiin on ladattu enemmän tunnetta kuin keskiverrolle Sabatonin levylle. Tahtoisin kertoa, kuinka Heimo on unohdettu mestariteos, joka ansaitsee kuulijansa kautta maailman, mutta se ei olisi totta.
Fakta on, että hyvistä ideoistaan ja intohimostaan huolimatta Heimon kappaleet ovat parhaillaankin korkeintaan parempaa keskikastia, yleensä vain keskinkertaisia, ja jotkin kappaleet junnaavat aivan liikaa. Journey of a Wolf on ehdottomasti levyn parhaiten onnistunut biisi, ja vaikka se ei annakaan reilua kuvaa koko levystä, suosittelen tsekkaamaan sen ja jos se ei nappaa, rahat voi käyttää johonkin toiseenkiin kohteeseen.
Heimo kertoo Maple Crossin solistin Marco R.J:n isoisästä, Heimosta, ja erityisesti hänen kokemuksisstaan talvi- ja jatkosodassa. Idea on hyvä, sillä omakohtaisista tarinoista voisi saada koskettavaa, syväluotaavaa ja kaikinpuolin erinomaista musiikkia ja sanoituksia. Valitettavasti, kuten aiemmin tulikin sanottua, musiikillisesti Heimo on kelvollinen mutta unohdettava: se ei tee mitään osa-aluetta erityisen hyvin, vaikka ei missään kohdin omiin kengännauhoihinsa kompastukaan. Lyriikat, puolestaan, ovat enemmän kuin vähän ontuvia: niistä kuulee, että Marco R.J. on kirjoittanut sanoituksia sanasta sanaan isoisänsä tarinoista, joita hän on kuunnellut tippa linssissä, mutta tunteellisuus ei välity kuulijalle toteavan ja yksioikoisen lyriikan takia. Sen, että Heimo oli sodan alkaessa nuori mies, voi ilmaista muutenkin kuin rakentamalle kertosäkeen "I am just a young man, 24" -säkeen ympärille. Erityisesti 24 Hours omaa täysin sietämättömän kertosäkeen, missä hoetaan aivan liikaa, kuinka vuorokaudessa tapahtuu sitä (mitä, se jää selvittämättä) ja kuinka he (ketkä, jää selvittämättä) murtuvat. Ja siinä muuten kuluu 24 tuntia, 24 tuntia liikaa, jos jäi epäselväksi.
Haluaisin pitää Heimosta, koska se on pienen bändin intohimolla tekemä levy, eikä sen lyriikka ole Death Metal Finlandin kaltaista ällöpatriotismia tai Sabatonin kaltaista rahastusta. Heimosta kuulee, että Marco R.J. on halunnut tehdä kunnianosoituksen isoisälleen ja samalla muille veteraaneille; samalla levystä kuulee, että levy on tekijöilleen - etenkin Marco R.J:lle tärkeä, sillä keskinkertaisiinkin kappaleisiin on ladattu enemmän tunnetta kuin keskiverrolle Sabatonin levylle. Tahtoisin kertoa, kuinka Heimo on unohdettu mestariteos, joka ansaitsee kuulijansa kautta maailman, mutta se ei olisi totta.
Fakta on, että hyvistä ideoistaan ja intohimostaan huolimatta Heimon kappaleet ovat parhaillaankin korkeintaan parempaa keskikastia, yleensä vain keskinkertaisia, ja jotkin kappaleet junnaavat aivan liikaa. Journey of a Wolf on ehdottomasti levyn parhaiten onnistunut biisi, ja vaikka se ei annakaan reilua kuvaa koko levystä, suosittelen tsekkaamaan sen ja jos se ei nappaa, rahat voi käyttää johonkin toiseenkiin kohteeseen.
torstai 3. maaliskuuta 2016
Manowar - Gods of War (2007)
Olen haukkunut monesti ja antaumuksellisesti Manowaria. Mielestäni aiheesta: yhtye ei ole pitkään aikaan tehnyt hyvää musiikkia ja oli parhaimmillaankin nolo ja naiivi; Joey DeMaion hubris on myös sillä tasolla, että eihän miekkosta voi ottaa tosissaan ilman täydellistä pokerinaamaa tai keskivaikeaa mielenterveyshäiriötä. Monille Gods of War kuvastaa juuri tuota hubrista, DeMaion lopullista irtautumista tästä maailmasta: levy, jossa on kourallinen hyviä, perusmetalliralleja, sellaisia manowartykittelyjä, joiden välit on pitänyt syystä tuntemattomasta täyttää pitkillä puheilla ja orkesteripaisutteluilla. Eli, suomeksi, täysin turhalla paskalla. Kolmetoista biisiä ja 73 minuuttia, joista yhteensä reilusti alle puolituntia kuluu varsinaisen metallin kanssa.
Tässäpä teille twistiä kerrakseen: vaikka levyllä on järkyttävän suuria ongelmia rytmityksen, rakenteensa ja etenkin sanoitusten kanssa, se on kiinnostavin Manowarin levy sitten vuoden 1992. Ainakin DeMaio yritti jotain uutta, kokeili kynsiään hollywood-metallin parissa ja pääsi kerrankin urallaan tekemään levyn, jolla on jotakin taiteellista ambitiota. Koska milloin viimeksi Manowar on oikeasti tehnyt levyjä taiteellisista tarpeista? Ehkä joskus 1980-luvulla, sillä etenkin vuoden 1992 jälkeen kaikki kiekot ovat olleet täytettä tulevia kiertueita varten, joku syy lähteä tien päälle rahastamaan. Mutta Gods of War on, eittämättä, tehty vain Manowaria (eli DeMaioa) itseään varten. Monille levy kuulostaa DeMaion hubriksen multihuipennukselta, mutta se on hyvä, koska ainakaan se ei ole epätoivinen fanipalvelus, vaan taiteileijan taideteos.
Lisäksi, tässäpä twistiä twistin perään, mielestäni Gods of War, kun se melkein kymmenen minuutin introilun jälkeen lähtee liikkeelle, on musiikillisesti parasta Manowaria sitten... no, helvetti, koskaan. Isolta osaltaan efekti tulee siitä, että levy on samaan aikaan niin kovin tuttu, mutta silti vieras: otetaan esimerkiksi levyn ensimmäinen varsinainen biisi, King of Kings, joka on aluksi ja lopuksi tuttua tuplabasari-Manowaria, mutta pysähtyy puolivälissään täysin pitkähköön monologiin; koko biisi katkeaa täysin, ja vaikka monien mielestä puhe on irrallinen ja tarpeeton, se on jotakin täysin muuta kuin mitä ikinä bändi yrittikään Warriors of the Worldillä. Kun Gods of War rymistelee metallia, se tekee sen paremmin kuin Manowar pitkään aikaan; kun Gods of War paisuttelee ja tunnelmoi, se tekee sen laskelmoidummin (ja paremmin) kuin Manowar koskaan. Juuri tästä syystä Gods of War on mielestäni yhtyeen paras levy: se on levy, jota bändin ei pitänyt koskaan tehdä, sillä siinä on aitoa taiteellista ambitiota ja näkemystä. Lisäksi, levyltä löytyy yhtyeen kenties hienoin yksittäinen kappale, suorastaan majesteettinen Gods of War.
Ymmärrän toki, että Gods of War ei ole kaikille. Jos haluaa vain helposti lähestyttävää (ja, tahtoisin lisätä, kertakäyttöistä, mutta jääköön kirjoittamatta) voimametallia, Kings of Metal on takuulla mieleisempi. Minulle Gods of War oli toisaalta melkein vuosikymmen sitten se levy, joka teki Manowarista minulle tärkeän bändin, teinivuosien soundtrackin kertosäkeen; nyt, se kuulostaa verevältä muistutukselta, että kaiken paskan ja absoluuttisen typeryyden lisäksi DeMaio on oikeasti joskus tehnyt jotain muistamisen arvoista musiikkia. Vuoden 2007 jälkeen bändi ei moista harhatietä taiteellisiin vaatimuksiin ole tehnyt, sillä se on julkaissut yhden susipaskan studiolevyn sekä kaksi sitäkin paskempaa uudelleenäänityskiekkoa (eli he äänittivät kaksi levyään kokonaan uudelleen - samat biisit, paskemmin soitettuna, ilman näyttämisenhalua tai vimmaa, mikä voisi mennä vikaan?). Onneksi he kuitenkin tekivät Gods of Warin - siitä olen Manowarille kiitollinen.
P.S. Miksi lyriikkavihko piti painaa "riimuaakkosilla"? Vain DeMaio voi saada moisen ajatuksen: "hei, mitä jos pistetään levyn mukana lukukelvoton vihkonen, ja patistetaan lyriikkojen perään halajavat kuulijat käymään meidän nettisivuilla lukemassa oikeilla vitun kirjaimilla kirjoitettuna koko vihko?" Klikkihuorausta vm. 2007 - todella, DeMaio on edelläkävijä. [turhautunut tuhahdus]
Tässäpä teille twistiä kerrakseen: vaikka levyllä on järkyttävän suuria ongelmia rytmityksen, rakenteensa ja etenkin sanoitusten kanssa, se on kiinnostavin Manowarin levy sitten vuoden 1992. Ainakin DeMaio yritti jotain uutta, kokeili kynsiään hollywood-metallin parissa ja pääsi kerrankin urallaan tekemään levyn, jolla on jotakin taiteellista ambitiota. Koska milloin viimeksi Manowar on oikeasti tehnyt levyjä taiteellisista tarpeista? Ehkä joskus 1980-luvulla, sillä etenkin vuoden 1992 jälkeen kaikki kiekot ovat olleet täytettä tulevia kiertueita varten, joku syy lähteä tien päälle rahastamaan. Mutta Gods of War on, eittämättä, tehty vain Manowaria (eli DeMaioa) itseään varten. Monille levy kuulostaa DeMaion hubriksen multihuipennukselta, mutta se on hyvä, koska ainakaan se ei ole epätoivinen fanipalvelus, vaan taiteileijan taideteos.
Lisäksi, tässäpä twistiä twistin perään, mielestäni Gods of War, kun se melkein kymmenen minuutin introilun jälkeen lähtee liikkeelle, on musiikillisesti parasta Manowaria sitten... no, helvetti, koskaan. Isolta osaltaan efekti tulee siitä, että levy on samaan aikaan niin kovin tuttu, mutta silti vieras: otetaan esimerkiksi levyn ensimmäinen varsinainen biisi, King of Kings, joka on aluksi ja lopuksi tuttua tuplabasari-Manowaria, mutta pysähtyy puolivälissään täysin pitkähköön monologiin; koko biisi katkeaa täysin, ja vaikka monien mielestä puhe on irrallinen ja tarpeeton, se on jotakin täysin muuta kuin mitä ikinä bändi yrittikään Warriors of the Worldillä. Kun Gods of War rymistelee metallia, se tekee sen paremmin kuin Manowar pitkään aikaan; kun Gods of War paisuttelee ja tunnelmoi, se tekee sen laskelmoidummin (ja paremmin) kuin Manowar koskaan. Juuri tästä syystä Gods of War on mielestäni yhtyeen paras levy: se on levy, jota bändin ei pitänyt koskaan tehdä, sillä siinä on aitoa taiteellista ambitiota ja näkemystä. Lisäksi, levyltä löytyy yhtyeen kenties hienoin yksittäinen kappale, suorastaan majesteettinen Gods of War.
Ymmärrän toki, että Gods of War ei ole kaikille. Jos haluaa vain helposti lähestyttävää (ja, tahtoisin lisätä, kertakäyttöistä, mutta jääköön kirjoittamatta) voimametallia, Kings of Metal on takuulla mieleisempi. Minulle Gods of War oli toisaalta melkein vuosikymmen sitten se levy, joka teki Manowarista minulle tärkeän bändin, teinivuosien soundtrackin kertosäkeen; nyt, se kuulostaa verevältä muistutukselta, että kaiken paskan ja absoluuttisen typeryyden lisäksi DeMaio on oikeasti joskus tehnyt jotain muistamisen arvoista musiikkia. Vuoden 2007 jälkeen bändi ei moista harhatietä taiteellisiin vaatimuksiin ole tehnyt, sillä se on julkaissut yhden susipaskan studiolevyn sekä kaksi sitäkin paskempaa uudelleenäänityskiekkoa (eli he äänittivät kaksi levyään kokonaan uudelleen - samat biisit, paskemmin soitettuna, ilman näyttämisenhalua tai vimmaa, mikä voisi mennä vikaan?). Onneksi he kuitenkin tekivät Gods of Warin - siitä olen Manowarille kiitollinen.
P.S. Miksi lyriikkavihko piti painaa "riimuaakkosilla"? Vain DeMaio voi saada moisen ajatuksen: "hei, mitä jos pistetään levyn mukana lukukelvoton vihkonen, ja patistetaan lyriikkojen perään halajavat kuulijat käymään meidän nettisivuilla lukemassa oikeilla vitun kirjaimilla kirjoitettuna koko vihko?" Klikkihuorausta vm. 2007 - todella, DeMaio on edelläkävijä. [turhautunut tuhahdus]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)