Primordial - To the Nameless Dead (2007)

Ensimmäiseksi pahoitteluni, että aikatauluni on lipsunut pahasti. Tällä kertaa minulla on (mielestäni) hyvä selitys: olen hösännyt muuton kanssa kohta kaksi viikkoa, eikä uudessa kämpässämme ole vieläkään nettiä, joten tekstien laittaminen nettiin on ns. vaikeaa. No, kyllä tämä tästä, kirjastoa hyötykäyttäen ja niin edelleen, ja kenties jonakin kauniina tai vähemmän kauniina päivänä nettikin särähtää käyntiin.

Primordial on jännä bändi, koska vaikka siitä puhutaan black metalin yhteydessä, se ei sovi genreen kuin etäisesti - samoin bändi liitetään "celtic folkin" alle (genre, johon en usko kovinkaan monen muun bändin kuuluvan), mutta sekin tuntuu erikoiselta ilmaisulta, koska mitään pillipiipareita ei bändin riveistä löydy. Mitä se musiikki sitten on, jos osaan vain heittää suuntaviivoja, siitä, mitä se ei ole? No, kappaleet ovat pitkiä, sekä puhtaasti laulettuja että rää'yttyjä, melodia yhdistyy blast beatiin... Lähin vertailukohta on Moonsorrow, mutta sekään ei ole oikein reilu, jos mieltää Moonsorrow'n aikajaksolle Suden uni - Kivenkantaja; vastaavasti Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -aikainen Kuunsuru onkin jo hieman lähempänä. Yhtäkaikki, synkkää, kiireetöntä ja ajoittain jopa hypnoottista kuultavaa täynnä hienoja tunnelmia ja melodioita.

To the Nameless Dead on yksi niistä levyistä, jotka kollektiivisesti mielletään mestariteoksiksi, syystäkin. Levy on soitettu talteen analogisesti, ilman ProTools-runkkausta ja virheiden viilaamista - täten se kuulostaa aidolta ja vilpittömältä, oikeasti soitetulta eikä ohjelmoidulta. Pitkät kappaleet maalaavat mielikuvia kuulijan tajunnan kankaalle, joissa ylväät maisemat, hirressä riippuvat ruumiit, sortuvat valtakunnat ja rantavedessä, aallokossa seisovat soturit pohtivat elämän mielekkyyttä. Kehittelin joku aika sitten termin "kriitikkohevi", joka kuvaa vaikeaselkoista ja kaikkea muuta kuin "kansantajuista" 4/4-rokkipoljentoa, ja juuri sitä Primordial mielestäni on: se ei ole viihdettä, vaan taidetta, sydänverellä kirjoitettuja sanoituksia ja sielun syövereistä revittyjä nuotteja. Se on henkilökohtainen ja aito, samaan aikaan intiimi ja mahtipontinen. Monilla kriitikoilla leuka oli loksahtanut melkoisesti, kun avausraita Empire Falls käynnistyi häkellyttävän kauniilla akustisesti soitetulla melodialla ennen lopullista sinettiä, sitä itse biisiä.

To the Nameless Dead ei ole minulle 2000-luvun kovimpia levyjä, koska kaikista ylisanoistani huolimatta se tuntuu hieman vieraalta, tarpeettomasti junnaavalta. Ymmärrän täysin, mitä yhtye yrittää tehdä levyllä, ja periaatteessa pidänkin siitä, mutta silti musiikki itse tuntuu hieman... no, monotoniselta. Arvostan kaikkea sitä, mitä levy edustaa - taiteellisuutta, rehellistä soittoa, henkilökohtaisuutta ja niin edelleen - mutta syystä tuntemattomasta oikeat palikat eivät loksahda päässäni oikeille paikoilleen. Vielä, ainakaan. Olen melko varma, että jonakin päivänä ymmärrän kaiken, ja siitä päivästä alkaen en saa koskaan tarpeeksi To the Nameless Deadista, mutta vielä se päivä ei ole tullut.