Nile - Ithyphallic (2007)

Ithyphallicin julkaisun aikoihin Nile oli yksi suosikkibändejäni ja odotin vielä tulevaa kiekkoa kuumeisesti. Muistan leikanneeni Sue-lehdestä mainoksia tulevista levyistä, joita sitten kiinnitin sinitarralle huoneeni seinille - yksi näistä mainoksista (jotka lensivät roskiin jossakin vaiheessa ja hyvä niin, mainoksiahan ne vain) promosi Ithyphallicia. Kerron tämän siksi, että oma näkökulmani levyyn, jolla oli niin kanonisoitu status nuoruudessani, ei voi saada tasapäistä ja reilua kohtelua; jos mielipiteeni ovat siis "väärä", se johtuu nostalgian värittämästä mielenmaisemastani. Sanon tämän tässä nyt heti kättelyssä, niin ei jää sitten ihmettelemistä loppupeleissä.

Ithyphallic on minulle Nilen paras levy heti In Their Darkend Shrinesin jälkeen: molemmista levyistä yhtyeen lähi-itäsävytteinen melodisuus, historian kokoiset orkestraatiot sekä, tietenkin, se murhaavan tarkka death metal lyövät kättä juuri oikeassa suhteessa. Siinä missä esimerkiksi muuten erinomainen Annihilation of the Wicked meni himpun verran liiaksi mammutinpainoisten riffien suuntaan ja hukkui kitaravalliensa alle, Ithyphallic on soundinsa puolesta riisutumpi... paitsi silloin, kun jo mainitut orkestraatiot iskevät kasvoille kuin huoneen poikki viskattu betoniporsas. What Can Be Safely Written, Ithyphallic sekä etenkin mannerlaattojen kokoinen päätösraita Even the Gods Must Die saavuttavat sen Unas, Slayer of the Godsin, Dream of Urin ja Von Unaussprechilchen Kultenin raskauden, majesteettisuuden sekä kosmisen epätoivon. Nämä hetket tuntuvat paljon merkittävimmältä, kun koko levy ei ole täysveristä orkesteripauhua, vaan kohtia on käytetty riittävästi muttei liikaa - tämä on fakta, mitä monet sinfonista (döödistä) touhottavat bändit eivät ole vielä käsittäneet. Samaten, kun torvisektiot vaikenevat, perinteisempi death metal tuntuu murhaavammalta, kun on kontrastia mihin verrata - jälleen fakta, mitä monet cannibalcorpse- ja suffocationmaiset "brutaalin death metalin" edustajat eivät ole vieläkään käsittäneet. Pelkkä paahot ja pelkkä paisutteli on puuduttavaa, mutta kun niillä täydentää toisiaan tekemättä kompromisseja kummankaan toteutuksessa, todellisten mestariteosten syntymä on hyppysissä.

Kaikki asiat, mistä Nilessä pidän, ovat läsnä Ithyphallicilla, mutta siitä huolimatta levyllä on hitunen filleriä: voisin jatkaa elämääni ilman The Essential Saltsia ja The Language of Shadowsia. Nämä kaksi biisiä leikkaamalla tai hiomalla käsillä olisi yhtyeen paras tekele, mutta vaikka ne eivät olekaan totaalipaskaa, ne hilaavat kokonaisuutta kriittisen massan verran alaspäin. Muuten kyseessä on oppikirjaesimerkki minulle kovaa kolisevasta döödiksestä, aina komeaa kansikuvaa myöten (vaikka/siksi että siinä on kivikyrpä).

Wau... tuon sanavalinnan jälkeen ei voi jatkaa, ei vaikka kuinka tahtoisi. Olkoon se Päivän Sana (tm), jota käytän kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kuten tässä: Ithyphallic on kuin kansikuvasta löytyvä kivikyrpä, tiukasti rakennettu, tarvittaessa kallon murskaava lyömäase sekä kaikesta huolimatta majesteettinen monumentti elämälle.