Moonsorrow - V: Hävitetty (2007)

Vaatii hyvin tietynlaista mielenmallia, että kykenee innostumaan pelkästä ajatuksesta, että lähes tunnin mittainen levy muodostuu kahdesta kappaleesta. Monille pelkkä teoreettinen mahdollisuuskin aiheuttaa liki kuolettavan määrän tylsistymistä, sillä kun kerran tottuu kolmen minuutin pop-kaavalle rakennettuihin sävellystekeleisiin, siitä pois pääseminen ei ole helppoa. Moonsorrow'n viides levy, Hävitetty, on kuitenkin jotakin aivan muuta: levy, jonka takakannesta ei löydy biisilistaa, vaan lakoninen teksti: "PLAYING TIME: 56:30". Kaksi biisiä, 56 minuuttia, kaihoisan kauniita tunnelmia, monipolvista ilmaisua ja monimutkaisia musiikillisia rakennelmia.

Minulle Moonsorrow on aidoimmillaan Moonsorrow Voimasta ja kunniasta ja Kivenkantajan aikoihin, mutta kun innostuin yhtyeestä vuoden 2006 paikkeilla, ensimmäinen uusi levy oli Hävitetty. Tokihan se piti omaksi saada, niin perverssiltä ajatus kahden biisin levystä tuntui. Lienee sanomattakin selvää, että kun kuuntelin levyn ensimmäiset kerrat läpi, oikein mitään ei meinannut tarttua takaraivoon: jo se, että levy käynnistyy yli kuuden minuutin intron jälkeen, sai pääni pyörälle. Kuuntelin levyä kaikesta huolimatta ahkerasti, mutta paneutumatta - Hävitetty oli minulle taustamusiikkia talvisiin aamuihin ja synkeille koulumatkoille, mutta se ei ollut koskaan levy, jonka olisin kalauttanut soittimeen kavereiden kanssa hengaillessa. Levyn musiikki yhdistyy edelleen mielessäni - ei kovin epäoikeutetusti - pimeyteen, kaikkialla ympärillä tanssiviin varjoihin.

En aio edes yrittää arvostella Hävitettyä, koska lähes kymmenen vuoden kuuntelukokemuksellakin olen vain auttavasti käsittänyt levyn. Se on erittäin vaikea tekele, enkä usko kenenkään kiistävän tätä, mutta se on samalla äärettömän hieno tuotos, joka on pakko kuunnella kerta toisensa jälkeen, vaikka varsinaista ymmärrystä siitä ei saavuttaisikaan. Oikeastaan Hävitettyä ei pidä kuunnella, kuten musiikkia yleensä kuunnellaan, vaan se pitää kokea. Se on taideteos, jolle kokijan on antauduttava, ja se hoitaa loput. Tavanomainen kuuntelu johtaa vain ihmetykseen ajoittain hypnoottisesti junnaavista riffeistä, informaatiomassasta ja häkellyttävistä lyriikoista. Hävitettyä  ei voi laittaa taustalle soimaan ja sitten syventyä pelaamaan pleikkaria tai lukemaan kirjaa: se vaatii huomion, se pakottaa kuulijan mielikuvamatkalle tuhottuun maailmaan.

Hävitettyä ei voi kuin suositella, mutta silti sitä ei voi suositella. Koska levy on niin vaikea, niin totaalinen kokemus, sen kuunteleminen ja ymmärtäminen ovat aktiviteetteja vain kaikkein puritaaneimmille yksilöille, mutta he tietävät jo levystä ja pitävät siitä. Kuka, siis, maailmassa, jolla on mielenkiintoa syventyä kahteen noin puolituntiseen, suomeksi laulettuun biisiin, ei ole jo kuullut Hävitettyä? Niin. Jos nyt joku eksynyt yksilö vielä syvältä pershikiän ahterista löytyy, juokse hyvä mies (tai nainen) levykauppaan kuin oisit jo! Teille muille, arkijärkisille ja radiota kuunteleville henkilöille, Hävitetty jääköön epämääräiseksi kuriositeetiksi, osoitukseksi metallisydänten kollektiivisesta hulluudesta. Hävitetty on elävä ambivalenssi: mestariteos että kuuntelukelvoton, riippuen keneltä kysyy. Minusta kyseessä on mestariteos, kenties Moonsorrow'n paras levy, vaikka kilpailu onkin kova.

Nyt, suokaa anteeksi, uppoudun jälleen maailman, josta - Ville Sorvalin mukaan - ei löydy mitään.