Grave Diggerin Liberty or Death oli yhtyeen vuosikymmenen kestäneen hittiputken päättänyt levy - ensimmäinen oikeasti heikko levy sitten vuoden 1993 The Reaperin. Ballads of a Hangmanin tehtävänä on kerätä ympäriinsä pirstotut palaset ja rakentaa jämistä jotakin järkevää. Se onkin huomattavasti pirtsakampi tuotos kuin tympeä edeltäjänsä, vaikka eihän se ole lähelläkään Knights of the Crossin, Excaliburin tai The Last Supperin leveyspiirejä.
Yksittäisissä hetkissään, kuitenkin, Ballads of a Hangman huitaisee sellaiset kierrokset koneeseen, että siinä on em. napakympeilläkin jo hatussa pitelemistä. Etenkin Ballad of a Hangman on niin jäätävän kova ralli, ettei yhtye montaa samantasoista biisiä koskaan tehnyt - sen toimivuus livetilanteessa, ja erityisesti keikan avausrallina (kuten Saunassa 2010, yhtyeen ensimmäisellä Suomen-vierailulla, jossa olin eturivissä karjumassa mukana), on tyystin poikkeuksellinen. Yksinkertaisen melodian varaan on hyvä rakentaa vaikka mitä, ja juuri siinä nimikkobiisi onnistuu. Grave of the Addicted, Hell of Disillusion sekä Pray ovat kaikki kerrassaan mainioita kappaleita. Mainituista viimeinen, Pray, oli julkaisua edeltänyt sinkku-/EP-lohkaisu, mikä jätti monet nieleskelemään kitkeriä sanoja: eihän Grave Diggerin tällaisia radioralleja pitäisi tehdä! Hyvä on, se on erilainen, mutta silti Grave Diggeriä - lähempänä Silent Revolutionia kuin Ocean of Bloodia, joskin mainittua esimerkkiä yksinkertaisempi. Eräänlaiseksi tavaramerkiksi (kai, mistä minä tiedän?) muodostunut balladikin löytyy, Lonely the Innocent Dies, ja sitä laulamaan on tarvittu Chris Bothendahlia parempi tulkitsija, Veronica Freeman, joka hoitaa tonttinsa hyvin, joskin ilman Bothendahlin äänen karismaa/synnyttämää myötähäpeää.
Ballads of a Hangman on levy, mikä luo formaatin tuleville Grave Digger -tuotoksille, hyvässä että pahassa. Ei yhtyettä koskaan innovatiiviseksi ole voinut haukkua, mutta kun edeltäviä levyjä mulkoilee jälkiviisauden linssin läpi, jokaiselle tuotokselle on mahdollista osoittaa jokin identiteetti, vaikka kuinka marginaalisesti erilainen. Excalibur on se, missä on enemmän kuoroja; Knights of the Crossilla vedellään mutkat suoriksi; The Grave Diggerillä tunnelmoidaan... Ballads of a Hangmanilla ei ole omaa tunnelmaansa, omaa identiteettiään - se on pelkkä kokoelma kappaleita. Ei huonoja kappaleita, mutta kuitenkin vain kappaleita. Jos Into the Warin tilalla olisi jokin toinen rymistelyralli myöhemmiltä levyiltä, se ei särähtäisi korvaan; jos tilalla sen sijaan olisi The Battle of Bannockburn tai Rheingold, kappale näyttäytyisi erikoisena muiden varsin tavanomaisten kappaleiden joukosta.
Levynä Ballads of a Hangman on tasaista keskikastia, mutta juuri siinä on sen ongelma: se ei tarjoa muutaman erinomaisen yksittäisen biisin lisäksi mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo tarjoaisi. Kokeilu, onnistunut tai ei, on kiinnostavan taiteen lähtökohta, ei varmistelu.
P.S. Jos levy jossain on niskan verran muita pidempi, on se kansikuva-akselilla. Jumalauta, miten tyylikäs pläjäys - katedraalit ja kaikki!
tiistai 30. elokuuta 2016
lauantai 27. elokuuta 2016
Fear of Domination - Call of Schizophrenia (2009)
Fear of Domination on siinä mielessä kiinnostava bändi, että
vaikka en pitkään aikaan edes pitänyt heidän musiikistaan, seurasin yhtyeen
urakehitystä tarkasti. Kun on kotoisin samalta (pieneltä) paikkakunnalta bändin
kanssa, josta jopa tulee jotakin, on mielenkiinto luonnollisesti taattu. Tähän
päälle vielä se, että FoDin jätkät olivat osin samaa kaveriporukkaa omien
kaveripiirieni kanssa, ja koska meillä ja niillä oli bändit (heillä tosin
parempi ja päämääräorientoituneempi), kateus-/kilpailuasetelma oli valmis…
ainakin minun pienessä päässäni. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan Jaakko
Arteli, FoDin alkuperäinen rumpali ja yhtyeen idean synnyttäjä, kysyi minua
suunnilleen Fear of Dominationin synnyn aikoihin mukaan jammailemaan hänen ja
Jan-Erik Karin (FoDin kitaristi) kanssa, tarkoituksena kasata folk metal
-bändi. En lähtenyt mukaan, enkä voi oikeasti tietää mihin toisenlainen vastaus
olisi saattanut johtaa, mutta veikkaan, että olisin ollut mukana Fear of
Dominationin varhaisvaiheissa.
Näistä syistä – ja siitä, että en pitänyt industrialista –
Fear of Dominationin levytysura ja kasvava suosio oli kitkeränsuloista
seurattavaa epävarmalle teini-/varhaisaikuispojalle: mietin väkisinkin aina
silloin tällöin (yleensä oman bändiprokkiksen mennessä jäihin), mitä olisi
tapahtunut, jos olisin vastannut silloin joskus toisin… En ole enää katkera,
edes etäisesti, koska kaikki kävin lopulta parhain päin – minusta ei tullut
muusikkoa, koska en jaksanut treenata basson kanssa tuntikaupalla päivittäin –
ja nykyään seuraankin yhtyeen nousujohteista kehitystä innolla.
Call of Schizophrenia
ei vieläkään ole mielestäni kovin kiinnostava tuotos. Se on tylsää,
yksiulotteista ja hokemataipuvaista industrialia pahimmillaan. Muistan
ostaneeni yhtyeen Perfect World
-demon vuonna nakki ja perunamuusi, enkä ollut siitä kovin innoissani – demon
jälkeen yhtye lisäsi linjastoonsa kiipparistin, joka oli sovitettava vanhoihin
kappaleisiin, eikä sovitusratkaisu esim. yhtyeen omassa nimikkobiisissä ole
kovin erikoinen. Mainittu nimikkokakkale (haha, kyllä huomaa, että on
kirjailija työssään…) on kai nyt jo jonkinasteinen klassikko, vaikka totuus on,
ikävä kyllä, ettei se ole kovin järisyttävä ralli – tarttuva, kyllä, mutta
siinäpä se. Juuri hokemahuutelut kenties karkottivat minut FoDin ja
industrialin luota pitkäksi aikaa: pidän kyllä hokemista metallissa, mutta vain
mausteena, osana oikeita koukkuja, melodioita ja kappalerakenteita, en
järkälemäisinä kekoina, joiden ympärille rakennetaan ”ne muut osat biisiä”.
Eihän levy juuri mitään hokemakertsien lisäksi anna; livenä
biisit toimivat paremmin, mutta kuinka monesti – yksinkertaisena suhdelukuna
ilmoitettuna – kuulet samat biisit levyltä ja kuinka monesti livenä? Jos et ole
kovin HC-fani, veikkaisin suhdeluvun liikkuvan jossakin 10:1 ja 1000:1
välimaastossa.
P.S. Olin viikon reissussa, ja tulin matkoilla kirjoitelleeksi blogitekstejä. Siksi laitoin kolme tekstiä putkeen - enjoy.
Ensiferum - From Afar (2009)
Ensiferumin tärkeyttä omalle musiikilliselle kasvulleni on
vaikea ylikorostaa, vaikka eihän yhtye siltikään ole samassa kategoriassa
Children of Bodomin, Iron Maidenin tai Judas Priestin kanssa. Yhtä kaikki,
yhtyeen kahta ensimmäistä levyä tykittelimme erään ystäväni kanssa yhden
kuumeisen kesän ajan joskus yläasteikäisenä enemmän kuin laki sallii; Treacherous Godsista tuli myös yksi
harvoista kappaleista, joita koskaan keikoillamme soitimme (koska soitimme vain
kaksi kunnollista keikkaa). Victory Songs osui kovaa, koska se oli
ensimmäinen Ensiferum-levy, jonka ostin/kuulin välittömästi julkaisun
yhteydessä – olisiko ollut peräti julkaisupäivänä – ja se kolahti, koska onhan
se hyvä (joskaan ei erinomainen) levy. From
Afarin piti olla Victory Songs
2.0 kaksi vuotta myöhemmin – ostin, kovin odotuksin, levyn julkaisupäivänään –
mutta niin ollut tapahtuva.
From Afar on
minulle Ensiferumin ensimmäinen hutikuti. Se ei ole huono levy, mutta se tuntuu
ensikuulemasta asti nähdyltä, tutulta ja turvalliselta, yhdeltä
Ensiferum-levyltä muiden joukossa, harmaalta massalta hohtavien timanttien
ympärillä. Siinä missä kaikilla kolmella aiemmalla levyllä on selvä oma
identiteettinsä, oma tulokulmansa diskografiaan (vahva pohjatyö,
monipuolistaminen, uuden aikakauden aloitus), From Afar on pelkästään Ensiferum-levy. Se ei tuo mitään uutta,
mutta tekee saman vanhan kaavan mukaiset jipot taitaen. Se yritti olla Iron Victory Songsille, mutta olikin Attero Dominatus Primo Victorialle.
Toinen pääsyy, miksi Ensiferum ei kolahtanut enää From Afarilla, oli elämäntilanteeni
muutos. Ensiferum oli minulle hyvin tiukasti kytkeytynyt tiettyyn
elämänvaiheeseen (yläaste ja lukio) sekä tiettyyn henkilöön – vuoden 2009
loppupuolella lukio oli ohi, vietin pakonsanelemaa välivuotta ja olin sittemmin
väliaikaiseksi jääneessä välirikossa ystäväni kanssa. Onneksi ongelmat
ratkesivat – välirikko ja välivuosi päättyivät vuonna 2010 – mutta siihen
mennessä levy oli leimautunut tuon tuskallisen ajan ikoniksi. En ole koskaan
ennen ajatellut tätä asiaa näin vahvasti järjellä, mutta – kuten on tullut
sanottua – tämä blogi toimii näemmä yhä enemmän omana päiväkirjamaisena
ajatuksenvirtanani ja kanavana purkaa tunteita ja ajatuksia johonkin, mikä ei
ole pelkkä paperilappu työpöydän vetolaatikon uumenissa. Varsinaisesta aiheesta
suhahdellaan jatkuvasti ohi, mutta koska mitään formaattia ei näille teksteille
alun alkaenkaan ollut eikä kukaan ole vaatinut sellaista, jatkan porskuttamista
omien mielenoikkujeni mukaisesti. Pitäkää tai älkää.
P.S. Sabaton-viittaus juontaa juurensa äskettäin
kirjoittamaani ja paljon nurinaa herättäneeseen The Last Stand -arviooni Imperiumissa. Aiheesta kiinnostuneet
voivat suunnata tänne: http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=17139
Eluveitie - Evocation I - The Arcane Dominion (2009)
Eluveitien Slania
on levyllinen keskinkertaista melodista death metalia, minkä päälle on soitettu
gimmickiksi rasittavia pillejä, viuluja ja muita epämetallisia soittimia.
Kenties, siis, kun yhtye riisuu musiikistaan toisen pääosasen, se pystyisi
paremmin keskittymään toiseen ja tekemään oikeasti merkittävää tai ainakin
kiinnostavaa musiikkia. Valitettavasti yhtye riisui Evocation I:lle metallin musiikillisesta mikstuurastaan ja teki
akustisen lätyn. Eli, sanoakseni saman asian toisin sanoin, yhtye luopui yhden
levyn ajaksi siitä, mitä bändissä siedin, ja lisäsi rasittavia
pillipiiparointeja – niin perverssiä, että pakkohan se on tarkastaa.
Evocation I ei
ole hyvä levy, mutta se ei ole huonokaan. Oikeasti – se on ihan ok. Turha,
kyllä, mutta ei susipaska. Myönnän, että olen kaukana yhtyeen musiikin
kohdeyleisöstä ja mieluummin kuulisin yhtyeen yrityksen tehdä pelkkää heviä,
joten en ole oikea ihminen arvioimaan musiikin (epä)onnistuneita aspekteja.
Totuus on kuitenkin se, että vaikka en pidä akustisesta musiikista kuin
mausteena säröräminässä, siedin kuunnella Evocation
I:n läpi useita kertoja tämän tekstin kirjoittamista varten. Mikään
kelttimelodia (joita, ohimennen mainittakoon, pidän intialaisten melodioiden
jälkeen rasittavimpana melodiatyyppinä – antakaa vaikka säkkipillit tai
didgeridoo, kunhan ei lisää näitä saatanan huiluja, perkele) ei jäänyt päähäni
soimaan, mutta toisaalta ne rasittivat minua tavallista vähemmän – toisin kuin
esimerkiksi Slaniaa kuunnellessa,
jolloin jokainen tonttuhippamelodia tuntui keskisormenheiluttelulta kuulijalle,
jonka kuuloelimet vielä toimivat. Eli toiveeni, että ilman toista pääosasta
yhtye pystyisi keskittymään paremmin jäljellejääneeseen, toteutui, koska
kelttimeininki on kiinteämpi osa musiikkia, ei pelkkä gimmick.
En silti suosittele Evocation
I:tä. Se on liian… liian Eluveitie, ja akustinenkin vielä. Kai ne kappaleet
hyviä ovat – mitä en osaa arvioida – mutta niiden kuunteleminen tuntui minulle
työltä, ikävältä sellaiselta. Mieluummin olisin uppoutunut vaikkapa Deathin tai Ensiferumin maailmoihin, antautunut paremman musiikin vietäväksi,
kuin tuskaillut sävelten kanssa, joiden koheesiota en käsitä tai joiden
sovittamisen laatua en kykene arvioimaan eli arvostamaan. Ehkä oikea ongelma on
mukavuusalueeni kapeus, sillä akustinen folkki kalskahtaa korvaani tylsältä
oletusarvoisesti etenkin, jos sitä pitäisi jaksa täyspitkän levyn verran.
Pitäisi kai olla peloissaan tai huojentunut, mutta kyllä minä siltikin taidan
olla metallisydän (hevarista puhuvat kaikki muut, itse en pidä termistä;
metallipäästä, anglismista, vielä vähemmän) henkeen ja vereen.
Onko se hyvä vai huono juttu, en tiedä. Ainakin on jokin
leima, jolla kuvata itseään CV:ssä.
torstai 18. elokuuta 2016
Dream Theater - Black Clouds & Silver Linings (2009)
Dream Theaterissa pidän vuosituhannen taitteen matskusta: etenkin mahtipontinen ja dramaattinen Scenes from a Memory sekä mukavuusalueen ulkopuolelle otettu harppaus Train of Thought ovat jääneet mieleeni erityisen onnistuneina tekeleinä. Vuoden 2007 Systematic Chaos ei sekään susipaskaa antimusiikkia ole, mutta selvästi heikompi kokonaisuus kuitenkin. 2000-luvun Dream Theater kulminoituu kuitenkin Black Clouds & Silver Liningsiin, joka yhdistää elementtejä kaikista edellisen kymmenen vuoden aikana julkaistuista Dream Theater -lätyistä.
Black Clouds & Silver Linings ei silti ole 2000-luvun Dream Theaterin paras levy, koska vaikka siinä paperilla on kaikki palaset oikeilla paikoilla - vähemmän progerunkkausta, vähemmän Metallicalta pöllittyjä riffejä, enemmän vaihtelua - se jää silti sillisalaatiksi. Ei huonoksi sillisalaatiksi, vaan oikein maukkaaksi ateriaksi, vaikka ainesosat eivät oikein toistensa kanssa sekoitukaan. Esimerkiksi 16-minuuttinen avausraita A Nightmare to Remember on paikoittain raskainta Dream Theateria koskaan, kiitos Mike Portneyn semiörinän; The Best of Times (13 min) kauneinta Dream Theateria. Silti nämä ääripäät eivät tunnu sopivan samalle levylle sulavasti, vaan toisen läsnäolo tuntuu väkisin mukaan ängetyltä. Mainittujen biisien välissä on toki kolme "välimallin" biisiä, jotka ovat tavanomaisempaa Dream Theateria, mutta se toimii pelkkänä sumuverhona sirpaleiselle kokonaisuudelle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mainitut kappaleet - tai 12 Step Suiten päättävä, rahdun alle 13 minuuttia kellottava The Shattered Fortress - eivät olisi hienoja sävellyksiä, koska ne ovat, mutta ne eivät kuulosta samalta levyltä.
Näppärimmät jässikät huomasivatkin jo erään tosiseikan, mitä aion kritisoida levystä: Black Clouds & Silver Liningsin lyhyin kappale on 5 minuuttia ja 25 sekuntia kellottava Wither, hyvänä kakkosena tulee 8 minuuttia ja 35 sekuntia kestävä A Rite of Passage, mikä on Dream Theater -mittapuulla kesäradiohitti. Loput neljä biisiä ovatkin mitoiltaan 16, 12, 13 ja 19 minuuttia. Kuusi biisiä, 75 minuuttia, keskimitta rallille 12,5 minuuttia. Olisiko, kenties, teoreettisella, puhtaasti ajatusleikin tasolla, mahdollista hiukan karsia sitä idearipulia? Minä todella pidän pitkistä biiseistä - jos minun pitäisi listata maailman parhaita kappaleita, top 3:ssa olisi kaksi reilusti yli 10 minuuttia pitkää biisiä - mutta joku roti sentään, helvetti vieköön! Vielä, kun muistetaan, että The Count of Tuscany etenkin ansaitsisi kaksin käsin suoritettua karsimista, eivätkä muutkaan eepokset jäisi ilman kurinalaisemman sävellys- ja sovitusporukan leikkuria.
Minulla oli muitakin kritiikkejä - kuten vaikkapa tylsästi toteavat lyriikat - mutta jääkööt sanomatta, sillä totuus on, että Black Clouds & Silver Linings on parempi levy kuin tekstini kenties antaa ymmärtää. Se ei ole Dream Theaterin paras, ei edes tältä vuosituhannelta, mutta olen vuosien aikana huomannut kuuntelevani sitä auliimmin kuin vaikkapa Scenes from a Memorya, koska Black Clouds & Silver Linings ei vaatimalla vaadi täyttä keskittymistäni yli tunniksi, vaan siitä on mahdollista nauttia taustamusiikkinakin. Loppukaneetiksi jääköön tämä statement: The Best of Timesin outro-kitarasoolo (about viimeiset neljä minuuttia biisistä) on kenties paras koskaan kuulemani kitarasoolo - jumalauta miten hienosti melodia, tiluttelu ja kappaleen tunnelma nivoutuvatkaan toisiinsa!
Black Clouds & Silver Linings ei silti ole 2000-luvun Dream Theaterin paras levy, koska vaikka siinä paperilla on kaikki palaset oikeilla paikoilla - vähemmän progerunkkausta, vähemmän Metallicalta pöllittyjä riffejä, enemmän vaihtelua - se jää silti sillisalaatiksi. Ei huonoksi sillisalaatiksi, vaan oikein maukkaaksi ateriaksi, vaikka ainesosat eivät oikein toistensa kanssa sekoitukaan. Esimerkiksi 16-minuuttinen avausraita A Nightmare to Remember on paikoittain raskainta Dream Theateria koskaan, kiitos Mike Portneyn semiörinän; The Best of Times (13 min) kauneinta Dream Theateria. Silti nämä ääripäät eivät tunnu sopivan samalle levylle sulavasti, vaan toisen läsnäolo tuntuu väkisin mukaan ängetyltä. Mainittujen biisien välissä on toki kolme "välimallin" biisiä, jotka ovat tavanomaisempaa Dream Theateria, mutta se toimii pelkkänä sumuverhona sirpaleiselle kokonaisuudelle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mainitut kappaleet - tai 12 Step Suiten päättävä, rahdun alle 13 minuuttia kellottava The Shattered Fortress - eivät olisi hienoja sävellyksiä, koska ne ovat, mutta ne eivät kuulosta samalta levyltä.
Näppärimmät jässikät huomasivatkin jo erään tosiseikan, mitä aion kritisoida levystä: Black Clouds & Silver Liningsin lyhyin kappale on 5 minuuttia ja 25 sekuntia kellottava Wither, hyvänä kakkosena tulee 8 minuuttia ja 35 sekuntia kestävä A Rite of Passage, mikä on Dream Theater -mittapuulla kesäradiohitti. Loput neljä biisiä ovatkin mitoiltaan 16, 12, 13 ja 19 minuuttia. Kuusi biisiä, 75 minuuttia, keskimitta rallille 12,5 minuuttia. Olisiko, kenties, teoreettisella, puhtaasti ajatusleikin tasolla, mahdollista hiukan karsia sitä idearipulia? Minä todella pidän pitkistä biiseistä - jos minun pitäisi listata maailman parhaita kappaleita, top 3:ssa olisi kaksi reilusti yli 10 minuuttia pitkää biisiä - mutta joku roti sentään, helvetti vieköön! Vielä, kun muistetaan, että The Count of Tuscany etenkin ansaitsisi kaksin käsin suoritettua karsimista, eivätkä muutkaan eepokset jäisi ilman kurinalaisemman sävellys- ja sovitusporukan leikkuria.
Minulla oli muitakin kritiikkejä - kuten vaikkapa tylsästi toteavat lyriikat - mutta jääkööt sanomatta, sillä totuus on, että Black Clouds & Silver Linings on parempi levy kuin tekstini kenties antaa ymmärtää. Se ei ole Dream Theaterin paras, ei edes tältä vuosituhannelta, mutta olen vuosien aikana huomannut kuuntelevani sitä auliimmin kuin vaikkapa Scenes from a Memorya, koska Black Clouds & Silver Linings ei vaatimalla vaadi täyttä keskittymistäni yli tunniksi, vaan siitä on mahdollista nauttia taustamusiikkinakin. Loppukaneetiksi jääköön tämä statement: The Best of Timesin outro-kitarasoolo (about viimeiset neljä minuuttia biisistä) on kenties paras koskaan kuulemani kitarasoolo - jumalauta miten hienosti melodia, tiluttelu ja kappaleen tunnelma nivoutuvatkaan toisiinsa!
maanantai 15. elokuuta 2016
Devin Townsend Project - Addicted (2009)
Devin Townsend vihelsi pelin poikki omalta osaltaan Strapping Young Ladin väsyneen The New Black sekä soolotuotoksen, Ziltoidin, jälkeen vuonna 2006-2007. Hän ilmoitti vetäytyvänsä, ainakin väliaikaisesti, musiikkibisneksestä tyystin; en muista kuinka julkisesti hän asiasta ilmoitti, mutta taustalla oli huumeongelma sekä burnout. Kauaa hän ei musiikin parista poissa pysynyt, vaan jo 2009 ilmestyi kaksi levyä, uuden nimikkeen, Devin Townsend Projectin, alla. Ilmoitettiin, että luvassa on neljän levyn kokonaisuus, joka kertoo Townsendin taistelusta huumeita vastaan - levyistä jokainen olisi tyystin erilainen keskenään ja ne kuvastaisivat huumeongelman eri vaiheita. Neljän levyn jälkeen Devin Townsend Projectin oli tarkoitus lopettaa, vaan eihän siinä niin tietenkään käynyt.
Addicted on neliosaisen kokonaisuuden toinen osa. Ensimmäinen osa, Ki, on ambienttia - jännitteistä musiikkia, missä jännite ei koskaan laukea - eikä kiinnosta minua muuten kuin osana Townsendin Project-saagaa. Addicted on yhdistelmä townsendmäistä metallia ja elektropoppia. Tyylivalinta kuvaa huumeongelman bilevaihetta, missä piikittäminen on hupia, vaikka touhussa on uhkaava särmä, aiemmin vallinnut jännite on jo lauennut. Silti levyä ei voi pitää soundiltaan synkkänä, vaan iloisena, jopa elämänmyönteisenä, mistä iso osa on Anneke van Giersbergen sielukkaalla tulkinnalla: esimerkisi alunperin Ziltoidilla ollut Hyperdrive! saa Anneken (käytän epätyypillisesti hänestä etunimeä, koska sukunimi on ns. vaikeasti oikeinkirjoitettava) laulusta ja muutetusta sovituksesta enemmän ponttaa ja voimaa.
Addicted on levy, jota ei Townsendilta odottaisi: se on helpostilähestyttävä, välittömän tarttuva ja hittihakuinen. Melodiat tarraavat väkisin kiinni - kukaan ei voi kuunnella Resolve!a ilman pakonomaist nyökkäilyä ja hyminää. Silti soundista tunnistaa Townsendin kädenjäljen, vaikka se ei kuulostakaan Townsendiltä. Vaikkapa mainitun Resolve!n kertosäettä ei kirjoita kukaan muu kuin Townsend; kukaan muu ei myöskään pysty keksimään Ih-Ah!ta, ylipäänsä, sen verran (hyvällä tavalla) yllättävä palanen ääntää se on.
Sittemmin, isolta osalta Project-saagan myötä, Townsend on muuttunut ainakin minun silmissäni kameleontiksi, jolta ei voi odottaa mitään tiettyä, mutta silti vain ja ainoastaan laatua. Minä tutustuin hänen musiikkiinsa Strapping Young Ladin kautta ja tutustuin soolomateriaaliin vasta Ziltoidin myötä, mutta olen sittemmin tutustunut miehen varhaisempaan soolotuotantoon. Pidän kiinni siitä, että hän löysi selkeyden, yllättävyyden ja innovaation taitepisteen juurikin Project-saagan myötä. Ei sittemmin seuranneet levyt yhtä hyviä ole olleet, mutta ne ovat kuulostaneet tasaisemmin Townsendiltä kuin Strapping Young Lad koskaan tai varhaisemmat soololevyt. Huumeiden, burnoutin ja muiden ongelmien jälkeen Townsend näyttää löytäneen harmonian itsensä ja maailman kanssa, ja Addicted in tärkeä palanen paranemisprosessia.
Addicted on neliosaisen kokonaisuuden toinen osa. Ensimmäinen osa, Ki, on ambienttia - jännitteistä musiikkia, missä jännite ei koskaan laukea - eikä kiinnosta minua muuten kuin osana Townsendin Project-saagaa. Addicted on yhdistelmä townsendmäistä metallia ja elektropoppia. Tyylivalinta kuvaa huumeongelman bilevaihetta, missä piikittäminen on hupia, vaikka touhussa on uhkaava särmä, aiemmin vallinnut jännite on jo lauennut. Silti levyä ei voi pitää soundiltaan synkkänä, vaan iloisena, jopa elämänmyönteisenä, mistä iso osa on Anneke van Giersbergen sielukkaalla tulkinnalla: esimerkisi alunperin Ziltoidilla ollut Hyperdrive! saa Anneken (käytän epätyypillisesti hänestä etunimeä, koska sukunimi on ns. vaikeasti oikeinkirjoitettava) laulusta ja muutetusta sovituksesta enemmän ponttaa ja voimaa.
Addicted on levy, jota ei Townsendilta odottaisi: se on helpostilähestyttävä, välittömän tarttuva ja hittihakuinen. Melodiat tarraavat väkisin kiinni - kukaan ei voi kuunnella Resolve!a ilman pakonomaist nyökkäilyä ja hyminää. Silti soundista tunnistaa Townsendin kädenjäljen, vaikka se ei kuulostakaan Townsendiltä. Vaikkapa mainitun Resolve!n kertosäettä ei kirjoita kukaan muu kuin Townsend; kukaan muu ei myöskään pysty keksimään Ih-Ah!ta, ylipäänsä, sen verran (hyvällä tavalla) yllättävä palanen ääntää se on.
Sittemmin, isolta osalta Project-saagan myötä, Townsend on muuttunut ainakin minun silmissäni kameleontiksi, jolta ei voi odottaa mitään tiettyä, mutta silti vain ja ainoastaan laatua. Minä tutustuin hänen musiikkiinsa Strapping Young Ladin kautta ja tutustuin soolomateriaaliin vasta Ziltoidin myötä, mutta olen sittemmin tutustunut miehen varhaisempaan soolotuotantoon. Pidän kiinni siitä, että hän löysi selkeyden, yllättävyyden ja innovaation taitepisteen juurikin Project-saagan myötä. Ei sittemmin seuranneet levyt yhtä hyviä ole olleet, mutta ne ovat kuulostaneet tasaisemmin Townsendiltä kuin Strapping Young Lad koskaan tai varhaisemmat soololevyt. Huumeiden, burnoutin ja muiden ongelmien jälkeen Townsend näyttää löytäneen harmonian itsensä ja maailman kanssa, ja Addicted in tärkeä palanen paranemisprosessia.
lauantai 13. elokuuta 2016
Candlemass - Death Magic Doom (2009)
Tämän blogin tarkoitus ja fokus näyttää vaihtuneen: alunperin ideana oli saada hyvä tekosyy kirjoittaa musiikista opiskelujen ohella. No, koulunkäyntini loppui ja - humanisteille hieman yllättävästi - työt alkoivat. Olen koko kesän ajan juossut pää kolmantena jalkana töissä, tietokirjaurakan työstämisen, festarimatkojen (kuten kanssamatkalaiseni reissua kuvasivat: "WAAACKEEEENN!") sekä kuuluisan rentoutumisen ristitulessa. Nytkin pidän taukoa luentodiojen tekemisestä, muistaen blogin kuin jälkiajatuksena. Pitää skarpata, tiedän, ja aion niin tehdäkin, kunhan... Aina on joku "kun" tai "mutta" tai "kunnes", eikö niin? Fuck it, kaikkialle en voi revetä, vaan joskus pitää olla mahdollista olla tekemättä mitään - ajatus, mikä ei tunnu juuri nyt kovin houkuttelevalta, neljänkymmenenkuusi työtuntia sisältävän viikon, kahden kirjaprojektin ja uhkaavasti lähestyvän (ja erittäin keskeneräisen) luennon edessä. Yritetään, nyt kuitenkin, sillä kirjoittaminen on elinehto minulle, vaikka välillä se tuntuu häiriöltä.
Candlemass rykäisi 1980-luvun lopulla joukon erinomaisia ja kanonisia doom metal -levytyksiä, joihin en ole vieläkään saanut oikein mitään otetta. Nightfall ja Ancient Dreams tuntuvat vierailta, enkä ole edes yrittänyt muiden ymmärtämistä kunnolla. Joku noissa levyissä työntää minua luotaan; etenkin mestariteokseksi tituleerattu Nightfall on jäänyt minulta tyystin paitsioon.
Sen sijaan 2000-luvun Candlemassin taakse voin asettua tukevasti: ymmärrän, mitä yhtye yrittää, ja osaan arvioida onnistuuko se siinä. Levyt, joilla ei ole "mestariteoksen" tai "arkkityypin" tai "merkkipaalun" viittaa harteillaan, on helpompi kohdata niiden omilla ehdoilla ja hyväksyä sellaisena kuin ne ovat, hyvässä ja pahassa. Minulle Death Magic Doom on kiinnostavampi ja helpomminlähestyttävä levy kuin Nightfall tai Ancient Dreams, koska se ei ole kokonaista genreä määritellyt monoliitti, vaan pelkästään levy. Melko hyväkin sellainen, mind you.
Ei Death Magic Doom erinomainen ole, kaukana siitä, mutta kun se osuu maaliin, se myös osuu. Rokkaava If I Ever Die on juuri sitä, mitä Candlemassilta eniten toivon: hävyttömän tarttuva, päällekäyvä ja silti uhkaava ralli. Kertoo paljonkin omasta tulokulmastani, kun levyn nopein ja vähiten doom biisi on myös levyn paras biisi, mutta minkäs teet, kun maku on mitä on. Demon of the Deep, Hammer of Doom sekä The Bleeding Baroness ovat hitaampia mutta hyviä ralleja yhtä lailla - sitä perinteisempää doomia. Levyltä kuitenkin loppuu puhti House of 1000 Voicesin aikoihin, ja kappalemateriaali muuttuu murskaavasta puuduttavaksi; raskaus käy itseään vastaan ja rampauttaa kaiken draaman hidastelusta. Eivät viimeiset biisitkään huonoja ole, mutta jaksan vain harvoin kuunnella niitä - ne tuntuvat filleriltä.
Vastaavan analyysin - oli se hyvää tai huonoa analyysiä - kirjoittaminen "klassikosta" vaatii enemmän perehtymistä kuin mihin omalla doom-tietämykselläni kykenen tai tohdin lähteä. Voin lähestyä Death Magic Doomia kymmenistä suunnista, tarkastella sitä pelkästään levynä, kun hehkutettu täysosuma on kahden tulkinnan vanki: se joko on pettymys kovien odotusten jälkeen tai se on odotusten väärti. Toisaalta klassikot kirvottavat juuri tästä syystä räväkämpiä mielipiteitä, mutta oikeasti kiinnostavat asiat sanotaan tavallisista, ilman klassikko- tai mestariteosstatusta kuunneltavista levyistä.
P.S. Wacken-reissulla saavutin erään merkkipaalun omassa musadiggailussani: kokoelmassani on nyt rikottu 666 levyn rajapyykki!
Candlemass rykäisi 1980-luvun lopulla joukon erinomaisia ja kanonisia doom metal -levytyksiä, joihin en ole vieläkään saanut oikein mitään otetta. Nightfall ja Ancient Dreams tuntuvat vierailta, enkä ole edes yrittänyt muiden ymmärtämistä kunnolla. Joku noissa levyissä työntää minua luotaan; etenkin mestariteokseksi tituleerattu Nightfall on jäänyt minulta tyystin paitsioon.
Sen sijaan 2000-luvun Candlemassin taakse voin asettua tukevasti: ymmärrän, mitä yhtye yrittää, ja osaan arvioida onnistuuko se siinä. Levyt, joilla ei ole "mestariteoksen" tai "arkkityypin" tai "merkkipaalun" viittaa harteillaan, on helpompi kohdata niiden omilla ehdoilla ja hyväksyä sellaisena kuin ne ovat, hyvässä ja pahassa. Minulle Death Magic Doom on kiinnostavampi ja helpomminlähestyttävä levy kuin Nightfall tai Ancient Dreams, koska se ei ole kokonaista genreä määritellyt monoliitti, vaan pelkästään levy. Melko hyväkin sellainen, mind you.
Ei Death Magic Doom erinomainen ole, kaukana siitä, mutta kun se osuu maaliin, se myös osuu. Rokkaava If I Ever Die on juuri sitä, mitä Candlemassilta eniten toivon: hävyttömän tarttuva, päällekäyvä ja silti uhkaava ralli. Kertoo paljonkin omasta tulokulmastani, kun levyn nopein ja vähiten doom biisi on myös levyn paras biisi, mutta minkäs teet, kun maku on mitä on. Demon of the Deep, Hammer of Doom sekä The Bleeding Baroness ovat hitaampia mutta hyviä ralleja yhtä lailla - sitä perinteisempää doomia. Levyltä kuitenkin loppuu puhti House of 1000 Voicesin aikoihin, ja kappalemateriaali muuttuu murskaavasta puuduttavaksi; raskaus käy itseään vastaan ja rampauttaa kaiken draaman hidastelusta. Eivät viimeiset biisitkään huonoja ole, mutta jaksan vain harvoin kuunnella niitä - ne tuntuvat filleriltä.
Vastaavan analyysin - oli se hyvää tai huonoa analyysiä - kirjoittaminen "klassikosta" vaatii enemmän perehtymistä kuin mihin omalla doom-tietämykselläni kykenen tai tohdin lähteä. Voin lähestyä Death Magic Doomia kymmenistä suunnista, tarkastella sitä pelkästään levynä, kun hehkutettu täysosuma on kahden tulkinnan vanki: se joko on pettymys kovien odotusten jälkeen tai se on odotusten väärti. Toisaalta klassikot kirvottavat juuri tästä syystä räväkämpiä mielipiteitä, mutta oikeasti kiinnostavat asiat sanotaan tavallisista, ilman klassikko- tai mestariteosstatusta kuunneltavista levyistä.
P.S. Wacken-reissulla saavutin erään merkkipaalun omassa musadiggailussani: kokoelmassani on nyt rikottu 666 levyn rajapyykki!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)