Black Clouds & Silver Linings ei silti ole 2000-luvun Dream Theaterin paras levy, koska vaikka siinä paperilla on kaikki palaset oikeilla paikoilla - vähemmän progerunkkausta, vähemmän Metallicalta pöllittyjä riffejä, enemmän vaihtelua - se jää silti sillisalaatiksi. Ei huonoksi sillisalaatiksi, vaan oikein maukkaaksi ateriaksi, vaikka ainesosat eivät oikein toistensa kanssa sekoitukaan. Esimerkiksi 16-minuuttinen avausraita A Nightmare to Remember on paikoittain raskainta Dream Theateria koskaan, kiitos Mike Portneyn semiörinän; The Best of Times (13 min) kauneinta Dream Theateria. Silti nämä ääripäät eivät tunnu sopivan samalle levylle sulavasti, vaan toisen läsnäolo tuntuu väkisin mukaan ängetyltä. Mainittujen biisien välissä on toki kolme "välimallin" biisiä, jotka ovat tavanomaisempaa Dream Theateria, mutta se toimii pelkkänä sumuverhona sirpaleiselle kokonaisuudelle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mainitut kappaleet - tai 12 Step Suiten päättävä, rahdun alle 13 minuuttia kellottava The Shattered Fortress - eivät olisi hienoja sävellyksiä, koska ne ovat, mutta ne eivät kuulosta samalta levyltä.
Näppärimmät jässikät huomasivatkin jo erään tosiseikan, mitä aion kritisoida levystä: Black Clouds & Silver Liningsin lyhyin kappale on 5 minuuttia ja 25 sekuntia kellottava Wither, hyvänä kakkosena tulee 8 minuuttia ja 35 sekuntia kestävä A Rite of Passage, mikä on Dream Theater -mittapuulla kesäradiohitti. Loput neljä biisiä ovatkin mitoiltaan 16, 12, 13 ja 19 minuuttia. Kuusi biisiä, 75 minuuttia, keskimitta rallille 12,5 minuuttia. Olisiko, kenties, teoreettisella, puhtaasti ajatusleikin tasolla, mahdollista hiukan karsia sitä idearipulia? Minä todella pidän pitkistä biiseistä - jos minun pitäisi listata maailman parhaita kappaleita, top 3:ssa olisi kaksi reilusti yli 10 minuuttia pitkää biisiä - mutta joku roti sentään, helvetti vieköön! Vielä, kun muistetaan, että The Count of Tuscany etenkin ansaitsisi kaksin käsin suoritettua karsimista, eivätkä muutkaan eepokset jäisi ilman kurinalaisemman sävellys- ja sovitusporukan leikkuria.
Minulla oli muitakin kritiikkejä - kuten vaikkapa tylsästi toteavat lyriikat - mutta jääkööt sanomatta, sillä totuus on, että Black Clouds & Silver Linings on parempi levy kuin tekstini kenties antaa ymmärtää. Se ei ole Dream Theaterin paras, ei edes tältä vuosituhannelta, mutta olen vuosien aikana huomannut kuuntelevani sitä auliimmin kuin vaikkapa Scenes from a Memorya, koska Black Clouds & Silver Linings ei vaatimalla vaadi täyttä keskittymistäni yli tunniksi, vaan siitä on mahdollista nauttia taustamusiikkinakin. Loppukaneetiksi jääköön tämä statement: The Best of Timesin outro-kitarasoolo (about viimeiset neljä minuuttia biisistä) on kenties paras koskaan kuulemani kitarasoolo - jumalauta miten hienosti melodia, tiluttelu ja kappaleen tunnelma nivoutuvatkaan toisiinsa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti