Fear of Domination - Call of Schizophrenia (2009)

Fear of Domination on siinä mielessä kiinnostava bändi, että vaikka en pitkään aikaan edes pitänyt heidän musiikistaan, seurasin yhtyeen urakehitystä tarkasti. Kun on kotoisin samalta (pieneltä) paikkakunnalta bändin kanssa, josta jopa tulee jotakin, on mielenkiinto luonnollisesti taattu. Tähän päälle vielä se, että FoDin jätkät olivat osin samaa kaveriporukkaa omien kaveripiirieni kanssa, ja koska meillä ja niillä oli bändit (heillä tosin parempi ja päämääräorientoituneempi), kateus-/kilpailuasetelma oli valmis… ainakin minun pienessä päässäni. Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan Jaakko Arteli, FoDin alkuperäinen rumpali ja yhtyeen idean synnyttäjä, kysyi minua suunnilleen Fear of Dominationin synnyn aikoihin mukaan jammailemaan hänen ja Jan-Erik Karin (FoDin kitaristi) kanssa, tarkoituksena kasata folk metal -bändi. En lähtenyt mukaan, enkä voi oikeasti tietää mihin toisenlainen vastaus olisi saattanut johtaa, mutta veikkaan, että olisin ollut mukana Fear of Dominationin varhaisvaiheissa.

Näistä syistä – ja siitä, että en pitänyt industrialista – Fear of Dominationin levytysura ja kasvava suosio oli kitkeränsuloista seurattavaa epävarmalle teini-/varhaisaikuispojalle: mietin väkisinkin aina silloin tällöin (yleensä oman bändiprokkiksen mennessä jäihin), mitä olisi tapahtunut, jos olisin vastannut silloin joskus toisin… En ole enää katkera, edes etäisesti, koska kaikki kävin lopulta parhain päin – minusta ei tullut muusikkoa, koska en jaksanut treenata basson kanssa tuntikaupalla päivittäin – ja nykyään seuraankin yhtyeen nousujohteista kehitystä innolla.

Call of Schizophrenia ei vieläkään ole mielestäni kovin kiinnostava tuotos. Se on tylsää, yksiulotteista ja hokemataipuvaista industrialia pahimmillaan. Muistan ostaneeni yhtyeen Perfect World -demon vuonna nakki ja perunamuusi, enkä ollut siitä kovin innoissani – demon jälkeen yhtye lisäsi linjastoonsa kiipparistin, joka oli sovitettava vanhoihin kappaleisiin, eikä sovitusratkaisu esim. yhtyeen omassa nimikkobiisissä ole kovin erikoinen. Mainittu nimikkokakkale (haha, kyllä huomaa, että on kirjailija työssään…) on kai nyt jo jonkinasteinen klassikko, vaikka totuus on, ikävä kyllä, ettei se ole kovin järisyttävä ralli – tarttuva, kyllä, mutta siinäpä se. Juuri hokemahuutelut kenties karkottivat minut FoDin ja industrialin luota pitkäksi aikaa: pidän kyllä hokemista metallissa, mutta vain mausteena, osana oikeita koukkuja, melodioita ja kappalerakenteita, en järkälemäisinä kekoina, joiden ympärille rakennetaan ”ne muut osat biisiä”.

Eihän levy juuri mitään hokemakertsien lisäksi anna; livenä biisit toimivat paremmin, mutta kuinka monesti – yksinkertaisena suhdelukuna ilmoitettuna – kuulet samat biisit levyltä ja kuinka monesti livenä? Jos et ole kovin HC-fani, veikkaisin suhdeluvun liikkuvan jossakin 10:1 ja 1000:1 välimaastossa.

P.S. Olin viikon reissussa, ja tulin matkoilla kirjoitelleeksi blogitekstejä. Siksi laitoin kolme tekstiä putkeen - enjoy.