Grave Digger - Ballads of a Hangman (2009)

Grave Diggerin Liberty or Death oli yhtyeen vuosikymmenen kestäneen hittiputken päättänyt levy - ensimmäinen oikeasti heikko levy sitten vuoden 1993 The Reaperin. Ballads of a Hangmanin tehtävänä on kerätä ympäriinsä pirstotut palaset ja rakentaa jämistä jotakin järkevää. Se onkin huomattavasti pirtsakampi tuotos kuin tympeä edeltäjänsä, vaikka eihän se ole lähelläkään Knights of the Crossin, Excaliburin tai The Last Supperin leveyspiirejä.

Yksittäisissä hetkissään, kuitenkin, Ballads of a Hangman huitaisee sellaiset kierrokset koneeseen, että siinä on em. napakympeilläkin jo hatussa pitelemistä. Etenkin Ballad of a Hangman on niin jäätävän kova ralli, ettei yhtye montaa samantasoista biisiä koskaan tehnyt - sen toimivuus livetilanteessa, ja erityisesti keikan avausrallina (kuten Saunassa 2010, yhtyeen ensimmäisellä Suomen-vierailulla, jossa olin eturivissä karjumassa mukana), on tyystin poikkeuksellinen. Yksinkertaisen melodian varaan on hyvä rakentaa vaikka mitä, ja juuri siinä nimikkobiisi onnistuu. Grave of the Addicted, Hell of Disillusion sekä Pray ovat kaikki kerrassaan mainioita kappaleita. Mainituista viimeinen, Pray, oli julkaisua edeltänyt sinkku-/EP-lohkaisu, mikä jätti monet nieleskelemään kitkeriä sanoja: eihän Grave Diggerin tällaisia radioralleja pitäisi tehdä! Hyvä on, se on erilainen, mutta silti Grave Diggeriä - lähempänä Silent Revolutionia kuin Ocean of Bloodia, joskin mainittua esimerkkiä yksinkertaisempi. Eräänlaiseksi tavaramerkiksi (kai, mistä minä tiedän?) muodostunut balladikin löytyy, Lonely the Innocent Dies, ja sitä laulamaan on tarvittu Chris Bothendahlia parempi tulkitsija, Veronica Freeman, joka hoitaa tonttinsa hyvin, joskin ilman Bothendahlin äänen karismaa/synnyttämää myötähäpeää.

Ballads of a Hangman on levy, mikä luo formaatin tuleville Grave Digger -tuotoksille, hyvässä että pahassa. Ei yhtyettä koskaan innovatiiviseksi ole voinut haukkua, mutta kun edeltäviä levyjä mulkoilee jälkiviisauden linssin läpi, jokaiselle tuotokselle on mahdollista osoittaa jokin identiteetti, vaikka kuinka marginaalisesti erilainen. Excalibur on se, missä on enemmän kuoroja; Knights of the Crossilla vedellään mutkat suoriksi; The Grave Diggerillä tunnelmoidaan... Ballads of a Hangmanilla ei ole omaa tunnelmaansa, omaa identiteettiään - se on pelkkä kokoelma kappaleita. Ei huonoja kappaleita, mutta kuitenkin vain kappaleita. Jos Into the Warin tilalla olisi jokin toinen rymistelyralli myöhemmiltä levyiltä, se ei särähtäisi korvaan; jos tilalla sen sijaan olisi The Battle of Bannockburn tai Rheingold, kappale näyttäytyisi erikoisena muiden varsin tavanomaisten kappaleiden joukosta.

Levynä Ballads of a Hangman on tasaista keskikastia, mutta juuri siinä on sen ongelma: se ei tarjoa muutaman erinomaisen yksittäisen biisin lisäksi mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo tarjoaisi. Kokeilu, onnistunut tai ei, on kiinnostavan taiteen lähtökohta, ei varmistelu.

P.S. Jos levy jossain on niskan verran muita pidempi, on se kansikuva-akselilla. Jumalauta, miten tyylikäs pläjäys - katedraalit ja kaikki!